Monte-Criston kreivi

– Isäni! huudahti Villefort. – En siis erehtynyt … arvelinkin, että te se olette.

– Jos arvelit, että minä se olin, jatkoi äsken tullut henkilö laskiessaan keppinsä nurkkaan ja hattunsa tuolille, – niin sallihan minun sanoa sinulle, Gérard, että et tehnyt kauniisti antaessasi minun sillä tavoin odottaa.

– Jättäkää meidät, Germain, sanoi Villefort.

Palvelija poistui silminnähtävästi hämmästyneenä.

12. Isä ja poika

Herra Noirtier, sillä hän se todellakin oli, seurasi katseillaan palvelijaa siksi, kunnes tämä oli sulkenut oven. Sitten, peläten miehen ehkä kuuntelevan oven takana, hän meni avaamaan oven. Toimenpide ei ollut tarpeeton, sillä Germain livahti nopeasti tiehensä; hänelle oli kyllä tuttu se synti, joka vei esivanhempamme turmioon. Herra Noirtier meni sitten sulkemaan eteishuoneen oven, palasi sulkemaan makuuhuoneen oven, lykkäsi teljet eteen ja ojensi sitten kätensä Villefort'ille, joka oli seurannut näitä toimenpiteitä hämmästyneenä.

– No, rakas Gérard, sanoi hän luoden nuoreen mieheen katseen, jonka ilmettä ei ollut vaikea ymmärtää, – etpä näytä olevan erikoisesti ihastunut tulostani?

– Olen kyllä, isä, sanoi Villefort, – olen hyvin ihastunut. Mutta en odottanut laisinkaan tuloanne ja sen vuoksi jouduin hiukan hämilleni.

– Mutta, rakas ystävä, sanoi Noirtier istuutuen, – minäkin voisin sanoa samaa. Sinähän ilmoitit kihlajaistenne olevan helmikuun 28. päivänä, ja maaliskuun 3. päivänä olet Pariisissa?

– Se on kyllä totta, isä, sanoi Gérard lähestyen Noirtier'ta. – Mutta teidän ei tarvitse moittia minua tännetulostani, sillä sen kautta ehkä pelastan teidät.

– Todellakin, sanoi Noirtier oikaisten itsensä rennoksi nojatuoliin. – Todellakin! Kerrohan herra virkamies tarkemmin, se mahtaa olla hauskaa.

– Isä, olettehan kuullut puhuttavan eräästä bonapartelaisesta yhdistyksestä, jonka kokouspaikka on Saint-Jacques-kadun varrella.

– Numerossa 53. Olen, sillä olen sen varapuheenjohtaja.

– Isä, teidän kylmäverisyytenne saa minut aivan vapisemaan.

– Minkä sille voin, rakkaani? Kun vuoripuolue ajoi minut maanpakoon, kun lähdin Pariisista olkikuormassa, kun Robespierren vainukoirat ajoivat minua takaa Bordeaux'n tasangoilla, niin tottuu yhteen ja toiseen. Jatka siis. No niin, mitä on tapahtunut Saint-Jacques-kadun yhdistyksessä?

– Siellä on tapahtunut se, että sinne kutsuttiin kenraali Quesnel, ja että kun kenraali Quesnel oli kello yhdeksän illalla lähtenyt kotoaan, löydettiin hänet kahta päivää myöhemmin Seine-virrasta.

– Kuka sinulle on kertonut tämän kauniin jutun?

– Kuningas itse.

– No niin, palkaksi jutustasi kerron sinulle toisen uutisen.

– Isä, luulen jo tietäväni, mitä aiotte minulle kertoa.

– Ahaa, tiedät siis, että keisari on astunut maihin?

– Vaiti, isä, pyydän sitä ensiksi oman itsenne ja sitten minun tähteni. Niin, minä tiesin tuon uutisen ja tiesin ennen kuin te, sillä kolme päivää olen ajanut pikavauhtia Marseillesta Pariisiin epätoivoissani, kun en voinut heittää uutista sataa peninkulmaa edelleni.

– Kolme päivää sitten! Oletko hullu? Kolme päivää sitten ei keisari vielä ollut astunut maihin.

– Minä tiesin sen kuitenkin.

– Mitenkä?

– Kirjeestä, joka oli teille osoitettu Elban saarelta.

– Minulleko?

– Teille, ja minä löysin sen lähetin lompakosta. Jos tämä kirje olisi osunut toisen käsiin, niin tällä hetkellä teidät olisi ehkä ammuttu.

Villefort'in isä alkoi nauraa.

– Kas, kas, sanoi hän. – Uusi hallitus näyttää edelliseltä oppineen käsittelemään asioita nopeasti. Ammuttu! Kylläpä menet pitkälle! Ja missä tuo kirje on? Tunnen sinut siksi hyvin, etten voi otaksua sinun jättäneen sitä kaikkien nähtäväksi.

– Poltin sen, sillä se oli teidän tuomionne.

– Ja sinun tulevaisuutesi häviö, vastasi Noirtier kylmästi. – Minä ymmärrän tuon kaiken. Mutta eihän minun tarvitse mitään pelätä, koska sinä minua suojelet.

– Minä teen enemmänkin, pelastan teidät.

– Tämähän tulee yhä draamallisemmaksi. Selitä tarkemmin.

– Palaan tuohon Saint-Jacques-kadun yhdistykseen.

– Yhdistys näyttää olevan herrojen poliisien sydämellä. Miksi ei ole paremmin etsitty? Olisivat sen silloin löytäneet.

– He eivät ole sitä löytäneet, mutta ovat sen jäljillä.

– Kyllä minä tuon sanontatavan tunnen. Kun poliisi ei tiedä mitään, niin se sanoo olevansa jäljillä, ja hallitus odottaa tyynesti, kunnes se tulee korvat luimussa ilmoittamaan hukanneensa nuo jäljet.

– Niin, mutta on löydetty ruumis. Kenraali Quesnel on surmattu, ja kaikissa maissa sitä sanotaan murhaksi.

– Murhaksi, sanot. Mutta eihän mikään todista, että kenraali on murhattu. Joka päivä löydetään Seine-virrasta ihmisiä, jotka ovat sinne heittäytyneet epätoivoissaan ja ovat hukkuneet, kun eivät ole osanneet uida.

– Tiedätte, isä, aivan hyvin, että kenraali Quesnel ei ole epätoivoissaan hukuttanut itseään ja että tammikuussa ei Seine-virrassa uida. Ei, ei, älkää väittäkökään, tämä kuolintapaus on selvästi murha.

– Kuka sen on siksi sanonut?

– Kuningas itse.

– Kuningas! Luulin häntä kyllin filosofiksi ymmärtääkseen, että politiikassa ei ole murhia. Tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin, että politiikassa ei ole ihmisiä, vaan aatteita, ei tunteita, vaan etuja, politiikassa ei surmata ihmistä, vaan poistetaan este, siinä kaikki. Tahdotko tietää, miten kaikki on tapahtunut? No niin, minä kerron. Luulimme voivamme luottaa kenraali Quesneliin, Elban saarelta oli häntä meille suositeltu. Eräs meistä menee hänen luokseen ja pyytää häntä kokoukseen, jossa hän tapaisi ystäviä. Hän tulee ja hänelle selitetään koko tuuma, Elbasta-lähtö, aiottu maihinnousu. Kun hän oli kaiken kuullut, hän ilmoittaa olevansa kuningasmielinen. Silloin kaikki katsoivat toisiinsa. Häntä vaaditaan vannomaan vala, hän vannoo, mutta sillä tavalla, että sellainen vala on suorastaan Jumalan kiusaamista. Tästä huolimatta annettiin kenraalin vapaasti lähteä, aivan vapaasti. Hän ei palannutkaan kotiinsa, minkä me sille voimme? Hän läksi luotamme, eksyi kai, siinä kaikki. Murha! Sinä hämmästytät todellakin minua, sinä, kuninkaallisen prokuraattorin sijainen, rakentaessasi syytöksen niin huonoille perusteille. Olenko minä koskaan sanonut sinulle, kun hoidat tehtävääsi ja leikkautat jonkun meikäläisen kaulan poikki: "Poikani, olet tehnyt murhan." En, olen sanonut: "Hyvä on, olet saanut voiton, huomenna on meidän vuoromme."

– Mutta, isä, olkaa varuillanne. Kun me kostamme, niin kostomme on kamala.

– En ymmärrä sinua.

– Te luotatte kruununanastajan paluuseen.

– Sen myönnän.

– Te erehdytte, isäni, hän ei kulje kymmentäkään peninkulmaa Ranskan maahan, ennen kuin hän joutuu kiinni aivan kuin metsän peto.

– Rakas ystäväni, keisari on par'aikaa Grenoblen tiellä, 10. tai 12. päivänä hän on Lyonissa ja 20. tai 25. päivänä Pariisissa.

– Koko kansa nousee.

– Rientääkseen häntä vastaan.

– Hänellä on mukanaan ainoastaan muutama mies, ja häntä vastaan lähetetään armeijoita.

– Jotka liittyvät häneen seuratakseen häntä pääkaupunkiin. Toden totta, rakas Gérard, sinä olet vielä lapsi. Luulet tietäväsi kaikki paremmin siksi, että lennätin sanoo kaksi päivää hänen maihinnousunsa jälkeen: "Kruununanastaja on noussut maihin Cannesin luona muutaman miehen seurassa. Hänen jäljillään ollaan." Mutta missä hän on? Mitä hän tekee? Siitä ette tiedä mitään. Häntä ajetaan takaa, siinä kaikki mitä tiedätte. No niin, häntä ajetaan takaa Pariisiin asti ilman ainoatakaan laukausta.

– Grenoble ja Lyon ovat molemmat uskollisia kaupunkeja ja asettavat esteen hänen tielleen.

– Grenoble avaa ihastuneena hänelle porttinsa. Koko Lyon rientää häntä vastaan. Usko minua, meillä on yhtä hyvät tiedot kuin teilläkin, ja meidän poliisilaitoksemme on parempi kuin teidän. Tahdotko saada siitä todistuksen? Tahdoit salata minulta matkasi, ja kuitenkin tiesin sen puoli tuntia sen jälkeen kun olit ajanut valliportista sisään. Et antanut osoitettasi kenellekään muulle kuin kyytimiehellesi; no niin, tunnen osoitteesi, ja todistuksena on se, että saavun luoksesi juuri sillä hetkellä, kun aiot aterioida. Soitahan ja pyydä toinen lautanen. Me syömme yhdessä.

– Tiedätte, sanoi Villefort katsoen kummastuneena isäänsä, – tiedätte todellakin kaikki erinomaisen hyvin.

– Asiahan on aivan yksinkertainen. Teillä, joilla on valta, ei ole muita keinoja kuin raha. Meillä, jotka odotamme, on kaikki ne keinot, jotka uskollisuus antaa.

– Uskollisuusko? sanoi Villefort nauraen.

– Niin, uskollisuus. Siksi sanotaan rehellisesti kunnianhimoa, joka toivoo jotakin.

Ja isä ojensi kätensä kellonnuoraa kohden soittaakseen palvelijan, jota hänen poikansa ei kutsunut.

Villefort pidätti häntä.

– Kuulkaahan, isä, sanoi nuori mies, – vielä sana.

– Puhu.

– Niin huono kuin onkin kuninkaallinen poliisi, se tietää yhden kamalan asian.

– Minkä?

– Sen miehen tuntomerkit, joka sen päivän aamuna, jolloin kenraali Quesnel katosi, kävi hänen luonaan.

– Ahaa, tuo kunnon poliisilaitos tietää siis sen? Ja millaiset ovat nuo tuntomerkit?

– Tumma iho, tukka, poskiparta ja silmät mustat, sininen pitkä takki, joka on napitettu kaulaan asti, kunnialegioonan merkki rinnassa, leveälierinen hattu ja ruokokeppi.

– Ahaa, se tietää siis sen? sanoi Noirtier. – Ja miksi se ei siis siinä tapauksessa ole ottanut tuota miestä kiinni?

– Siksi, että mies pääsi heidän käsistään eilen tai toissapäivänä Coq-Héron-kadun kulmassa.

– Sanoinhan sinulle, että poliisinne on typerä.

– Niin kyllä, mutta jonakin hetkenä se voi kuitenkin saada hänet kiinni.

– Niin saa, sanoo Noirtier katsellen huolettomana ympärilleen, – ellei tätä miestä varoiteta. Mutta nyt se on tapahtunut. Ja, lisäsi hän hymyillen, – hän muuttaa pukua ja ulkomuotoa.

Näin sanoen hän nousi, riisui takkinsa ja kaulaliinansa, meni pöydän luo, jolla olivat kaikki hänen poikansa pukeutumiseen tarvittavat esineet, otti partaveitsen, saippuoi kasvonsa ja ajoi yhdellä vedolla poskipartansa, jonka poliisi niin hyvin tunsi.

Villefort katseli häntä kauhuissaan, mutta samalla ihaillen.

Kun poskiparta oli ajettu pois, kampasi Noirtier toisella tapaa tukkansa, otti mustan kaulahuivinsa sijaan värillisen, joka oli päällimmäisenä eräässä matkalaukussa, vaihtoi sinisen ja kaulaan asti napitettavan takkinsa Villefort'in takkiin, joka oli kastanjanruskea ja jossa oli leveät rintalaskokset, koetteli peilin edessä poikansa hattua, jonka reunat oli käännetty ylöspäin, näytti tyytyvän sen vaikutukseen ja jättäen keppinsä uunin nurkkaan, jonne hän sen oli asettanut, heilutti kädessään hentoa bamburuokokeppiä, jonka avulla nuori prokuraattorin sijainen antoi käynnilleen sille tunnusomaisen joustavuuden.

– No, sanoi hän kääntyen hämmästyneen poikansa puoleen, kun tämä ulkomuodon vaihdos oli tapahtunut, – no, luuletko, että poliisi vielä tuntee minut?

– Ei, isä, sopersi Villefort. – Ainakin toivon sitä.

– Nyt, rakas Gérard, jatkoi Noirtier, – luotan varovaisuuteesi.

Hävität kai huostaasi jääneet esineet.

– Olkaa rauhassa, isä, sanoi Villefort.

– Niin, niin, ja nyt olet luultavasti oikeassa: olet todellakin pelastanut henkeni. Mutta ole rauhassa, kyllä minä tämän sinulle ensi tilassa maksan.

Villefort pudisti päätään.

– Etkö usko?

– Toivon, että erehdytte.

– Tapaatko kuninkaan uudelleen?

– Ehkä.

– Tahdotko esiintyä hänen silmissään profeettana?

– Onnettomuutta ennustavat profeetat eivät ole hovissa tervetulleita, isä.

– Eivät kylläkään. Mutta kerran kuitenkin myönnetään heidän olleen oikeassa. Ja kun hallitus taas muuttuu, olet suuri mies.

– No niin, mitä minun pitää sanoa kuninkaalle?

– Sano näin: "Sire, teille annetaan vääriä tietoja Ranskan mielialasta, kaupunkien mielialasta ja armeijan uskollisuudesta. Mies, jota Pariisissa sanotte korsikalaiseksi ihmissudeksi, on vielä Neversissä kruununanastaja, Lyonissa jo Bonaparte ja Grenoblessa keisari. Te luulette, että häntä vainotaan ja että hän pakenee. Hän rientää eteenpäin nopeasti kuin kotka, jonka hän tuo mukanaan. Sotilaat, joiden luulitte olevan nälkään kuolemaisillaan, väsymyksestä uupuneita, lisääntyvät aivan kuin lumihiutaleet vyöryvän pallon ympärille. Sire, lähtekää, jättäkää Ranska oikealle valtiaalleen, sille, joka ei ole sitä ostanut, vaan valloittanut. Lähtekää, sire, ei sen vuoksi, että välttäisitte vaaraa, vastustajanne on siksi voimakas, että hän voi olla armollinen, vaan sen vuoksi, että olisi nöyryyttävää Pyhän Ludvigin jälkeläiselle saada hengestään kiittää Arcolen, Marengon ja Austerlitzin voittajaa." Sano se hänelle. Tai älä sittenkään sano hänelle mitään. Salaa matkasi. Älä kerskaile siitä, mitä tulit tänne tekemään tai mitä täällä teet. Lähde postivaunuissa. Jos olet ajanut tänne pikavauhtia, niin palaa vielä nopeammin. Saavu Marseilleen yöllä. Mene asuntoosi takaportista ja pysyttele siellä aivan hiljaa, nöyrästi, salassa ja ennen kaikkea vaarattomana, sillä tällä kertaa toimimme kuin voimakkaat ainakin ja me tunnemme vihollisemme. Mene, poikani, mene, rakas Gérard, ja jos seuraat tätä isällistä neuvoa, tai pikemmin ystävän varoitusta, niin säilytät paikkasi. Tällä tavoin, lopetti Noirtier hymyillen, – voit toisenkin kerran pelastaa minut, jos poliittinen vaaka jälleen nostaa sinut ylös ja painaa minut alas. Hyvästi, rakas Gérard, poikkea seuraavalla kerralla minun asuntooni.

Ja Noirtier läksi yhtä tyynenä kuin oli pysytellyt koko vaikean kohtauksen ajan.

Villefort meni kalpeana ja levottomana ikkunaan, raotti verhoja ja näki hänen sivuuttavan rauhallisesti pari kolme epäilyttävää, talojen nurkkien ja kadunkulmien taakse piiloutunutta miestä. He olivat ehkä siellä vangitakseen herran, jolla oli musta poskiparta, sininen takki ja leveälierinen hattu.

Villefort pysytteli paikallaan henkeään pidättäen, kunnes hänen isänsä oli kadonnut kulman taakse. Sitten hän riensi kokoamaan jäljellejääneet esineet, pani matkalaukkunsa pohjalle mustan kaulahuivin ja sinisen takin, kääri hatun kokoon ja pisti sen erään kaapin alle, taittoi ruokokepin kolmeen kappaleeseen ja heitti ne tuleen, pani päähänsä matkalakin, kutsui kamaripalvelijansa, kielsi katseellaan häntä tekemästä mitään kysymyksiä, maksoi hotellilaskunsa, hyppäsi vaunuihinsa, jotka odottivat kadulla, sai Lyonissa kuulla Bonaparten tulleen Grenobleen, ja saapui kiihkeän mielialan vallitessa Marseilleen niin levottomana kuin ainakin kunnianhimoinen mies, joka on saavuttanut ensimmäiset voittonsa.

13. Satapäiväinen keisarikunta

Noirtier oli hyvä ennustaja, ja asiat kehittyivät nopeasti niin kuin hän oli sanonut. Jokainenhan tuntee tuon Elban saarelta palaamisen, tuon kummallisen, ihmeellisen paluun, jonka kaltaista ei toista ole historiassa eikä luultavasti tule olemaankaan.

Ludvig XVIII koetti vain heikosti puolustaa itseään tätä iskua vastaan. Hän ei luottanut ihmisiin eikä niin ollen tapauksiinkaan. Hänen hiljattain palauttamansa kuninkaanvalta, paremmin sanoen monarkia, vapisi vielä heikolla pohjallaan, ja yksi ainoa keisarin liike riitti kaatamaan tämän vanhoista ennakkoluuloista ja uusista ajatuksista kokoonpannun epäonnistuneen rakennelman. Villefort ei siis kuninkaaltaan ollut saanut muuta kuin kiitollisuutta, joka oli sekä hyödytöntä että vaarallistakin, ja tuon kunnialegioonan ritarimerkin, jota hän viisaasti kyllä ei näyttänyt, vaikka de Blacas olikin kuninkaan määräyksestä toimittanut hänelle siihen kuuluvan valtakirjan.

Napoleon olisi varmaankin erottanut Villefort'in, ellei hänen suojanaan olis ollut Noirtier, josta oli tullut satapäiväisen keisarikunnan hovissa hyvin vaikutusvaltainen. Lupauksensa mukaan suojeli vuoden 1806 senaattori sitä, joka vähää ennen oli häntä suojannut.

Villefort'in koko vaikutusvalta kohdistui siis tänä keisarivallan palauttamisen aikana – jonka hän kyllä aavisti lyhyeksi – sen salaisuuden tukahduttamiseen, jonka Dantès oli ollut ilmaisemaisillaan.

Kuninkaallinen prokuraattori vain erotettiin, koska häntä epäiltiin liian laimeaksi bonapartistiksi.

Mutta tuskin oli keisarivalta palautettu, tuskin oli keisari muuttanut asumaan Tuileries-palatsiin, josta Ludvig XVIII oli lähtenyt, kun Marseillessa kaikista virkamiesten toimenpiteistä huolimatta alkoivat riehua sisäisen sodan tulisoihtujen liekit, jotka etelässä tuskin koskaan olivat täysin sammuksissa. Toistaiseksi sentään tyydyttiin ainoastaan meluamaan asuntoihin sulkeutuneiden kuningasmielisten ikkunoiden alla tai julkisesti pilkkaamaan niitä, jotka uskalsivat liikkua kaduilla.

Asioiden tällä tavoin kääntyessä oli aivan luonnollista, että kunnon laivanvarustajasta, jonka tiedämme kuuluneen kansanpuolueeseen, tuli vuorostaan, ellei juuri mahtava, sillä Morrel oli hiljainen ja varovainen luonne, niin ainakin sen verran vaikutusvaltainen, että hän saattoi, niin kuin helposti ymmärrämme, korottaa äänensä vaatiakseen Dantèsin vapauttamista.

Villefort oli pysynyt pystyssä esimiehensä kukistuessa, ja vaikka hänen avioliittonsa olikin päätetty asia, oli se lykätty toiseen, onnellisempaan aikaan. Jos keisari pysyi valtaistuimellaan, niin Gérard tarvitsi toisenlaiseen perheeseen kuuluvan vaimon, ja siitä kyllä hänen isänsä pitäisi huolen. Jos uusi valtaistuin kukistuisi ja Ludvig XVIII jälleen palaisi Ranskaan, niin Saint-Méranin vaikutusvalta tulisi entistään suuremmaksi, samoin kuin hänen omansakin, ja silloin tämä avioliitto olisi erinomaisen edullinen.

Kuninkaallisen prokuraattorin sijainen oli siis tähän aikaan Marseillen korkein virkamies, kun eräänä aamuna hänen ovensa aukeni ja palvelija ilmoitti herra Morrelin.

Joku toinen olisi kiirehtinyt laivanisäntää vastaan ja juuri innollaan ilmaissut heikkoutensa. Mutta Villefort oli lahjakas mies, ja hänellä oli kaikissa asioissa oikea vaisto, vaikka ei vielä kokemusta. Hän antoi Morrelin odottaa esihuoneessa samoin kuin oli antanut hänen odottaa edellisen hallituksen aikana, koska kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen tapana aina on antaa ihmisten odottaa esihuoneessa. Vasta neljännestunnin kuluttua, jonka ajan hän käytti parin kolmen sanomalehden lukemiseen, hän käski johdattaa laivanvarustajan sisään.

Herra Morrel odotti tapaavansa Villefort'in aivan masentuneena. Mutta hän oli samanlainen kuin kuusi viikkoa aikaisemmin, kylmä, tyyni, olemuksessaan tuo jäinen kohteliaisuus, joka on lujin suojamuuri sivistyneen ja sivistymättömän ihmisen välillä.

Hän oli astunut virkahuoneeseen varmana siitä, että Villefort vapisisi hänet nähdessään, mutta sen sijaan hän vapisikin itse. Villefort odotti häntä nojaten kyynärpäätään pöytään.

Hän seisahtui ovelle. Villefort katsoi häntä kuin tuntematonta. Viimein, kun laivanvarustaja oli hetken neuvottomana käännellyt ja väännellyt hattuaan käsissään, Villefort sanoi:

– Herra Morrel luullakseni?

– Niin, minä itse, vastasi laivanvarustaja.

– Tulkaa siis lähemmäksi, jatkoi virkamies tehden hänelle suopean liikkeen, – ja sanokaa, minkä johdosta minulla on kunnia nähdä teidät luonani.

– Ettekö sitä aavista? kysyi Morrel.

– En, en vähääkään. Se ei estä minua kaikin tavoin auttamasta teitä, jos se vain minusta riippuu.

– Se riippuu kokonaan teistä, sanoi Morrel.

– Selittäkää siis.

– Hyvä herra, sanoi Morrel, joka puhuessaan varmistui, koska tiesi asiansa oikeaksi ja asemansa selväksi. – Muistattehan, että vähän ennen kuin hänen majesteettinsa keisari astui maihin, tulin rukoilemaan teitä olemaan suopea eräälle nuorelle miehelle, laivani perämiehelle. Häntä syytettiin siitä, niin kuin hyvin muistanette, että hän oli ollut suhteissa Elban saareen. Nämä suhteet, jotka siihen aikaan olivat rikos, ovat nyt ansio. Palvelitte silloin Ludvig XVIII: tta ettekä säälinyt miestä. Teitte velvollisuutenne. Nyt palvelette Napoleonia, ja teidän tulee suojella tuota nuorta miestä. Sekin on velvollisuutenne. Tulen siis kysymään teiltä, miten hänen on käynyt.

Villefort koetti malttaa mieltään.

– Mikä tuon miehen nimi oli? kysyi hän. – Olkaa hyvä ja sanokaa se minulle.

– Edmond Dantès.

Epäilemättä Villefort olisi mieluummin halunnut seisoa kaksintaistelussa kahdenkymmenenviiden askelen päässä vastustajansa pistoolin suusta kuin kuulla tuon nimen heitettävän vasten kasvojaan. Mutta hän ei räpäyttänyt silmiäänkään.

– Näin ei kukaan voi epäillä, että olisin vanginnut miehen henkilökohtaisista syistä, ajatteli hän.

Hän jatkoi:

– Kuinka sanoittekaan? Edmond Dantès?

– Niin.

Villefort avasi ison luettelon, joka oli lähellä olevassa kaapissa, meni sitten pöydän luo ja otti sieltä paksun paperipinkan. Sitten hän kääntyi laivanvarustajan puoleen.

– Oletteko aivan varma siitä, ettette erehdy? sanoi hän aivan luonnollisella äänellä.

Jos Morrel olisi ollut viekkaampi tai olisi ymmärtänyt asian paremmin, niin hänen mielestään olisi ollut kummallista, ettei kuninkaallisen prokuraattorin sijainen käskenyt häntä kääntymään niiden puoleen, joiden huostassa vankiluettelot olivat, vankilan kuvernöörin tai maakunnan prefektin puoleen. Mutta Morrel, joka koko ajan odotti näkevänsä pelkoa Villefort'issa, ei nähnytkään muuta kuin alistuvaisuutta. Villefort oli osunut oikeaan.

– En, minä en erehdy, sanoi Morrel. – Sitä paitsi tunnen poikaparan kymmenvuotiaasta asti, ja hän on ollut palveluksessani neljä vuotta. Muistattehan käyntini täällä? Kuusi viikkoa sitten tulin pyytämään, että olisitte lempeä; samoin tulen nyt pyytämään, että olisitte oikeudenmukainen. Edellisellä kerralla kohtelitte minua jokseenkin tylysti ja lähetitte kärsimättömänä luotanne. Siihen aikaan olivat kuningasmieliset ankaria bonapartelaisia kohtaan!

– Hyvä herra, sanoi Villefort kekseliääseen ja kylmäveriseen tapaansa, – olin siihen aikaan kuningasmielinen, sillä pidin bourboneja sekä valtaistuimen laillisina perijöinä että kansan valitsemina. Mutta Napoleonin nerous on voittanut. Laillinen hallitsija on se, jota kansa rakastaa.

– Tätäpä on hauska kuulla, sanoi Morrel rehellisellä ja suoralla tavallaan, – hauskaa on kuulla teidän puhuvan noin, ja minä ennustan, että se merkitsee hyvää Edmondille.

– Odottakaahan, sanoi Villefort selaillen toista luetteloa. – Nyt löysin. Hän oli merimies, joka aikoi mennä naimisiin erään katalonialaisen tytön kanssa? Niin, niin, nyt muistan aivan selvästi. Asia oli hyvin arveluttava.

– Kuinka niin?

– Tiedättehän, että minun luotani hänet vietiin oikeuspalatsin vankilaan.

– Niin. Entä sitten?

– No niin, lähetin ilmoituksen Pariisiin. Lähetin sinne häneltä löydetyt paperit. Olihan se velvollisuuteni, sen ymmärrätte … ja kahdeksan päivän pidätyksen jälkeen vietiin vanki pois.

– Vietiin pois! huudahti Morrel. – Mutta miten on poikarukan käynyt?

– Rauhoittukaa. Hänet on viety Fenestrelles'iin, Pigneroliin, Sainte-Marguerite-saarelle. Sitä sanotaan virkakielellä "kotiseudultaan poistamiseksi". Ja eräänä päivänä näette hänen palaavan laivalleen komentamaan.

– Tulkoon hän milloin tahansa, hänen paikkansa säilytetään häntä varten. Mutta miksi hän ei ole vielä palannut? Minun mielestäni olisi bonapartelaisen oikeuslaitoksen huolena pitänyt olla ensi sijassa vapauttaa ne, jotka kuningasmielinen oikeuslaitos on vanginnut.

– Älkää syyttäkö umpimähkään, rakas herra Morrel, sanoi Villefort. – Kaikessa on meneteltävä laillisesti. Vangitsemiskäsky tuli ylhäältä päin, ylhäältä päin täytyy tulla vapauttamiskäskynkin. Napoleon on ollut vallassa vasta kaksi viikkoa, armahduskirjeitä ei siis ole vielä ennätetty lähettää.

– Mutta, kysyi Morrel, – eikö näitä muodollisuuksia voisi jouduttaa nyt, kun me olemme voitolla? Minulla on muutamia ystäviä, vaikutusvaltaisia tuttavia, voin saada aikaan vangitsemiskäskyn kumoamisen.

– Sellaista ei ole koskaan ollut.

– Siis hänen nimensä poistetaan vankiluettelosta.

– Poliittisista vangeista ei pidetä vankiluetteloa. Toisinaan on hallitukselle eduksi, että joku henkilö katoaa jättämättä mitään jälkeä. Vankiluettelot auttaisivat häntä etsittäessä.

– Niin tehtiin ehkä bourbonien aikana, mutta nyt…

– Niin tehdään kaikkina aikoina, rakas herra Morrel. Hallitukset seuraavat toisiaan ja ovat toistensa kaltaisia. Ludvig XIV: n rangaistusjärjestelmä toimii yhä vielä, vaikka Bastiljia ei olekaan enää. Keisari on vankilajärjestelmän suhteen ollut paljon ankarampi kuin suuri kuningas konsanaan. Ja on olemassa lukemattomia vankeja, joista vankiloiden luettelot eivät mainitse mitään.

Villefort'in alttius olisi johtanut harhaan sellaisenkin, joka oli varma asiastaan. Morrelilla ei ollut pienintäkään epäluuloa.

– Mutta, hän sanoi, – mihin keinoon neuvotte minua turvautumaan, jotta Dantès-parka pääsisi niin pian vapaaksi kuin mahdollista?

– Siihen, että lähetätte oikeusministerille anomuksen.