Monte-Criston kreivi

Vartija katsoi kummastuneena häneen.

– Eikö teidän ole nälkä? jatkoi hän.

– En tiedä, vastasi taas Dantès.

– Tahdotteko jotakin?

– Tahtoisin nähdä kuvernöörin.

Vartija kohautti olkapäitään ja poistui.

Dantès seurasi häntä katseillaan, ojensi kätensä raollaan olevaa ovea kohden, mutta ovi sulkeutui.

Silloin syvä huokaus tuntui halkaisevan hänen rintansa ja kyynelet alkoivat vuolaina virrata. Hän löi otsansa maahan ja rukoili kauan muistellen koko elettyä elämäänsä ja kysyen itseltään, minkä rikoksen hän oli mahtanut tehdä lyhyessä elämässään, koska ansaitsi tällaisen rangaistuksen.

Niin kului päivä. Hän söi muutaman palan leipää ja joi muutaman pisaran vettä. Vuoroin hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, vuoroin kuljeskeli tyrmässään aivan kuin rautahäkkiin suljettu villipeto.

Häntä raivostutti varsinkin se, että hän matkan aikana ei ollut tiennyt, minne häntä vietiin, ja oli pysynyt rauhallisena, vaikka olisi hyvin voinut heittäytyä mereen, ja Marseillen taitavimpana sukeltajana voinut kadota veden alle, päästä vartijoistaan, uida rantaan, paeta, kätkeytyä johonkin autioon lahteen, päästä genovalaiseen tai katalonialaiseen laivaan, mennä Italiaan tai Espanjaan ja kirjoittaa Mercedekselle ja pyytää häntä tulemaan luokseen. Hyvänä merimiehenä hän olisi tullut toimeen missä tahansa. Hän puhui italiankieltä aivan kuin toscanalainen, espanjaa aivan kuin vanhassa Kastiliassa syntynyt. Hän olisi elänyt vapaana ja onnellisena Mercedeksen ja isänsä seurassa, jonka hän myöskin olisi kutsunut luokseen. Mutta nyt hän oli vanki, suljettu Ifin linnaan, eikä tiennyt, miten käy hänen isänsä, miten käy Mercedeksen, ja kaikki vain sen tähden, että oli luottanut Villefort'in sanaan. Se oli tehdä hänet hulluksi.

Seuraavana päivänä samalla hetkellä vartija tuli sisään.

– No, kysyi vartija, – oletteko tänään rauhallisempi kuin eilen?

Dantès ei vastannut.

– Rohkaiskaahan hiukan itseänne. Jos jotakin tarvitsette, niin kyllä minä toimitan. Sanokaahan.

– Minä tahdon puhua kuvernöörin kanssa.

– Hä? sanoi vartija kärsimättömästi. – Johan minä sanoin, että se on mahdotonta.

– Miksi se on mahdotonta?

– Siksi, että vankilan sääntöjen mukaan ei vanki saa sitä pyytää.

– Mitä täällä siis saa pyytää? kysyi Dantès.

– Parempaa ruokaa, kun maksaa siitä erikseen, kävelyjä ja toisinaan kirjojakin.

– En kaipaa kirjoja, en tahdo kävellä, ja ruoka on mielestäni hyvää.

Minä en tahdo muuta kuin saada puhutella kuvernööriä.

– Jos te ikävystytätte minua koko ajan puhumalla samaa, sanoi vartija, – niin en tuo teille enää ruokaa.

– Samapa se! sanoi Dantès. – Ellet tuo enää minulle ruokaa, niin kuolen nälkään, siinä kaikki.

Dantèsin äänestä vartija päätti, että vanki kuolisi mielellään. Kun jokainen vanki tuotti vartijalle keskimäärin viisikymmentä centimea päivässä, niin Dantèsin kuolema aiheuttaisi hänelle vahinkoa. Sen vuoksi hän jatkoi lempeämmällä äänellä:

– Kuulkaahan, vaatimuksenne on mahdoton. Älkää enää minulta sitä pyytäkö, sillä ei koskaan ole kuultu, että kuvernööri olisi vangitun pyynnöstä tullut vangin koppiin. Mutta olkaahan järkevä, niin saatte luvan kävellä ulkona. Ja voihan sattua, että jonakin päivänä ollessanne kävelemässä kuvernööri kulkee ohitse. Silloin voitte puhutella häntä, ja jos hän silloin vastaa, niin se on hänen asiansa.

– Mutta, sanoi Dantès, – kuinka kauan saan odottaa, ennen kuin sellainen otollinen hetki tulee?

– Mistä sen tietää, sanoi vartija, – kuukauden, kolme kuukautta, kuusi kuukautta, vuoden ehkä.

– Se on liian pitkä aika, sanoi Dantès, – minä tahdon nähdä hänet heti.

– Älkäähän vaivatko ajatuksianne mahdottomalla toivomuksella, sanoi vartija, – muuten olette kahden viikon päästä hullu.

– Niinkö luulet? kysyi Dantès.

– Niin, hullu. Hulluus alkaa aina niin, meillä on täällä siitä esimerkkikin. Ennen teitä asui tässä huoneessa apotti, joka meni sekaisin, kun taukoamatta oli tarjonnut kuvernöörille miljoonan päästäkseen vapaaksi.

– Ja milloin hän jätti tämän huoneen?

– Kaksi vuotta sitten.

– Hän pääsi vapaaksi siis?

– Ei, hän joutui maanalaiseen vankilaan.

– Kuulehan, sanoi Dantès, – en ole apotti, en ole hullu. Ehkä tulen hulluksi, mutta pahaksi onneksi on järkeni tänä hetkenä vielä aivan tallella. Minä teen sinulle toisen ehdotuksen.

– Minkä?

– En tarjoa sinulle miljoonaa, sillä sitä en voi. Mutta annan sinulle sata écutä, jos ensi kerralla mennessäsi Marseilleen käyt Catalansissa asti ja viet kirjeen eräälle nuorelle tytölle, jonka nimi on Mercedes, et edes kirjettä, pari riviä vain.

– Jos vien nuo pari riviä ja se tulee ilmi, niin menetän paikkani, joka tuottaa minulle tuhat livreä vuodessa, puhumattakaan niistä lisätuloista, mitä saan hankkimalla ruokaa. Huomaattehan, että olisin hyvin suuri tomppeli, jos panisin tuhat vaaraan voittaakseni kolmesataa.

– No niin, kuule siis, sanoi Dantès, – ja paina mieleesi: jos kieltäydyt viemästä nämä rivit Mercedekselle tai ainakin ilmoittamasta, että olen täällä, niin jonakin päivänä odotan sinua piilossa oven takana ja sinä hetkenä, kun astut sisään, tapan sinut tällä rahilla.

– Vai uhkauksia! kiljaisi vartija astuen askelen taaksepäin ja asettuen puolustusasentoon. – Päänne näyttää todellakin menevän sekaisin. Apotti alkoi samalla tapaa, ja kolmen päivän päästä olette niin hullu, että teidät täytyy panna köysiin. Kaikeksi onneksi on Ifin linnassa maanalaisia vankiloita.

Dantès tarttui rahiin ja heilutti sitä päänsä päällä.

– Hyvä on, hyvä on! sanoi vartija. – No niin, koska välttämättömästi tahdotte, niin ilmoitetaan asia kuvernöörille.

– Sepä on hyvä! sanoi Dantès laskien rahin maahan ja istuutuen sille, pää kumarassa ja silmät harhailevina, aivan kuin todella olisi ollut tulossa hulluksi.

Vartija poistui ja palasi vähän ajan päästä neljän sotilaan ja korpraalin seurassa.

– Kuvernöörin käskystä viekää vanki kerrosta alemmaksi.

– Siis maanalaiseen tyrmään, sanoi korpraali.

– Niin, hullut on pantava hullujen seuraan.

Sotilaat tarttuivat Dantèsiin, joka meni aivan kuin hervottomaksi ja seurasi vastustelematta heitä.

Hän sai astua viisitoista porrasta alemmaksi, tyrmän ovi avattiin, ja hän astui sisään mutisten:

– Hän oli oikeassa, hullut on pantava hullujen seuraan Ovi sulkeutui, ja Dantès kulki kädet ojossa eteenpäin, kunnes kohtasi muurin. Sitten hän istahti nurkkaan ja jäi liikkumattomana sinne. Hänen silmänsä tottuivat vähitellen pimeyteen, ja hän alkoi erottaa esineitä.

Vartija oli oikeassa, Dantès oli tulemaisillaan hulluksi.

9. Kihlajaispäivän ilta

Villefort oli, niin kuin olemme kertoneet, palannut markiisi Saint-Méranin taloon. Vieraat olivat salongissa juomassa kahvia.

Renée odotti häntä kärsimättömänä samoin kuin muukin seura. Hänet otettiinkin vastaan ilohuudoilla.

– No, huudahti eräs, – kaulainkatkaisija, valtion tuki, rojalistinen Brutus, mitä on tapahtunut? Kertokaahan.

– No, uhkaako meitä uusi hirmuhallitus? kysyi toinen.

– Onko korsikalainen ihmissusi lähtenyt luolastaan? kysyi kolmas.

– Rouva markiisitar, sanoi Villefort lähestyen tulevaa anoppiaan, – pyydän teitä suomaan anteeksi, että minun täytyi sillä tapaa lähteä luotanne… Herra markiisi, saanko kunnian puhua kanssanne pari sanaa kahden kesken?

– Asia on siis todellakin vakava? sanoi markiisitar, joka huomasi synkän pilven Villefort'in otsalla.

– Niin vakava, että minun täytyy lähteä pois muutamaksi päiväksi. Siitä, jatkoi hän kääntyen Renéen puoleen, – huomaatte, että asia todellakin on vakavaa laatua.

– Lähdettekö pois? sanoi Renée voimatta salata tämän odottamattoman uutisen aikaansaamaa levottomuutta.

– Ikävä kyllä, sanoi Villefort, – minun täytyy.

– Ja minne lähdette? kysyi markiisitar.

– Se on oikeuslaitoksen salaisuus, armollinen rouva. Mutta jos jollakulla läsnä olevista on asiaa Pariisiin, niin eräs ystäväni lähtee sinne tänään ja toimittaa ne mielellään.

Kaikki katsoivat toisiinsa.

– Pyysittehän saada hetkisen keskustella kanssani, sanoi markiisi.

– Niin pyysin, menkäämme teidän työhuoneeseenne, jos suvaitsette.

Markiisi tarttui Villefort'in käsivarteen, ja he läksivät yhdessä.

– No, sanoi tämä, kun he olivat saapuneet hänen työhuoneeseensa. – Mitä on tapahtunut? Kertokaa.

– Minun mielestäni hyvin vakava juttu, jonka vuoksi minun täytyy heti paikalla lähteä Pariisiin. Nyt sallikaa minun tehdä epähieno kysymys: onko teillä valtion arvopapereita?

– Koko omaisuuteni on niissä, noin kuusi- tai seitsemänsataatuhatta frangia.

– No niin, myykää, markiisi, myykää, muuten olette hukassa.

– Mutta miten minä ne täällä myyn?

– Onhan teillä asiamies.

– On.

– Antakaa minulle kirje, niin vien sen hänelle, ja käskekää häntä myymään heti paikalla, hukkaamatta sekuntiakaan. Ehkä saavunkin liian myöhään.

– Hitto vieköön, sanoi markiisi ja kirjoitti heti kirjeen.

– Nyt, kun minulla on tämä kirje, sanoi Villefort pistäen sen huolellisesti lompakkoonsa, – tarvitsen toisen.

– Kenelle?

– Kuninkaalle.

– Kuninkaalleko?

– Niin.

– Mutta minä en rohkene sillä tavoin kirjoittaa kuninkaalle.

– En pyydäkään sitä teiltä, vaan annan toimeksenne pyytää sitä kreivi Salvieux'lta. Hänen täytyy antaa minulle sellainen kirje, että voin päästä kuninkaan luokse suoraan ottamatta varteen mitään audienssimuodollisuuksia, joissa kallista aikaa menee hukkaan.

– Mutta onhan teillä sinetinvartija, joka pääsee milloin tahansa Tuileries'hin, ja hänen avullaan voitte päästä kuninkaan luokse yöllä tai päivällä.

– On kyllä, mutta tarpeetontahan minun on jakaa tuomani uutisen edut toisen kanssa. Ymmärrättekö? Sinetinvartija siirtää minut tietysti toiseen sijaan ja nauttii kaikki edut. Sanon teille vain yhden asian: tulevaisuuteni on varma, jos saavun Tuileries'hin ensimmäisenä, sillä silloin olen tehnyt kuninkaalle niin suuren palveluksen, että sitä ei voida unohtaa.

– Siinä tapauksessa, rakas ystävä, menkää valmistautumaan matkalle. Minä kutsun Salvieux'n luokseni ja pyydän häntä kirjoittamaan kirjeen, joka avaa teille kaikki ovet.

– Hyvä on, kiirehtikää, sillä neljännestunnin päästä minun täytyy olla postivaunuissa.

– Pysäyttäkää vaunut taloni eteen.

– Tietysti. Pyydättehän puolestani anteeksi rouva markiisittarelta ja neiti Saint-Méranilta, jonka jätän tällaisena päivänä hyvin vastenmielisesti.

– Tapaatte tullessanne molemmat työhuoneessani ja voitte sanoa heille hyvästi.

– Tuhannet kiitokset. Pitäkää huolta kirjeestäni.

Markiisi soitti. Lakeija astui sisään.

– Sanokaa kreivi Salvieux'lle, että odotan häntä… Nyt, menkää, sanoi markiisi kääntyen Villefort'in puoleen.

– Hyvä on, menen ja palaan kohta.

Ja Villefort lähti juosten pois. Mutta tultuaan portille hän tuli ajatelleeksi, että jos nähtäisiin kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen juoksevan, niin koko kaupunki voisi tulla siitä levottomaksi. Hän läksi siis astumaan tavallisella virallisella tavallaan.

Ovensa luona hän näki varjossa aivan kuin valkoisen haamun, joka odotti häntä liikkumattomana.

Siellä oli kaunis Mercedes, joka ei ollut kuullut mitään Edmondista ja oli nyt hiipinyt hankkimaan tietoja rakastettunsa vangitsemisesta.

Villefort'in lähestyessä hän erkani muurista, jota vastaan oli seisonut, ja asettui hänen tielleen. Dantès oli puhunut prokuraattorin sijaiselle morsiamestaan, eikä Mercedeksen tarvinnut lausua nimeäänkään, ennen kuin Villefort jo tiesi, kuka hän oli. Hän hämmästyi neidon kauneutta ja arvokkuutta, ja kun tämä kysyi, minne hänen sulhasensa oli joutunut, niin Villefort'ista tuntui kuin hän olisi rikollinen ja nainen tuomari.

– Mies, josta puhutte, sanoi Villefort, – on suuri rikollinen, enkä minä voi tehdä mitään hänen hyväkseen.

Mercedeksen rinnasta nousi nyyhkytys, ja kun Villefort koetti päästä hänen ohitseen, niin tyttö pidätti hänet toisen kerran.

– Mutta missä hän on, kysyi hän, – jotta voin ottaa selkoa siitä, onko hän elossa vai kuollut?

– En tiedä, hän ei ole enää minun huostassani, vastasi Villefort.

Häntä vaivasi tuo kaunis katse ja rukoileva ilme, hän työnsi Mercedeksen syrjään ja astui sisään sulkien nopeasti oven jälkeensä, ikään kuin jättääkseen ulkopuolelle tytön tuskan.

Mutta tuskaa ei siten voi karkottaa luotaan. Villefort astui sisään, sulki oven, mutta salongissa hänen polvensa tulivat hervottomiksi. Hänen rinnastaan nousi huokaus, joka muistutti nyyhkytystä, ja hän vaipui nojatuoliin.

Tämän sairaan sydämen pohjalle ilmestyi nyt ensimmäinen kalvavan haavan alku. Tuo mies, jonka hän uhrasi kunnianhimolleen, tuo syytön, joka sai maksaa hänen syyllisen isänsä puolesta, ilmestyi hänen eteensä kalpeana ja uhkaavana ojentaen kätensä yhtä kalpealle morsiamelleen. Ja näyn mukana tuli tunnonvaiva, jäytävä ja tuskainen muisto väärästä teosta, haava, joka syventyy syventymistään kuolemaan asti.

Villefort oli usein vaatinut kuolemantuomiota syytetylle tuntematta muuta mielenliikutusta kuin sen, minkä tuomari tuntee taistellessaan syytettyä vastaan. Ja nämä syytetyt, jotka oli mestattu sen vuoksi, että hän loistavalla kaunopuheisuudellaan oli saanut tuomarit ja lautamiehet puolelleen, eivät olleet jättäneet pilven varjoakaan hänen otsalleen, sillä he olivat rikollisia tai ainakin Villefort uskoi heidät rikollisiksi.

Mutta tällä kertaa oli asian laita aivan toinen. Hän oli tuominnut elinkautiseen vankeuteen syyttömän, riistänyt tältä vapauden ja onnen. Tällä kertaa hän ei enää ollut tuomari vaan pyöveli.

Jos tällä hetkellä Renéen suloinen ääni olisi kaikunut hänen korvissaan ja rukoillut armoa, jos kaunis Mercedes olisi astunut sisään ja sanonut: "Jumalan nimessä, joka kaiken näkee ja kaiken tuomitsee, antakaa minulle takaisin sulhaseni", niin Villefort olisi kirjoittanut Dantèsin vapauttamiskäskyn, vaikka siitä olisi hänelle ollut mitkä seuraukset tahansa. Mutta sen sijaan tuli sisään vain kamaripalvelija, joka ilmoitti, että postihevoset oli valjastettu matkavaunujen eteen.

Villefort nousi tai oikeammin sanoen syöksyi ulos aivan kuin mies, joka on voittanut sisäisen taistelun, riensi kirjoituspöytänsä luo, pisti laatikosta taskuunsa kaiken siellä olevan kullan, käveli hetkisen epäröiden huoneessaan käsi otsallaan. Mutta kun hän tunsi kamaripalvelijansa laskevan viitan hänen hartioilleen, niin hän lähti, nousi kiireesti vaunuihin ja käski ajaa Saint-Méranien luo.

Onneton Dantès oli tuomittu.

Niin kuin markiisi oli luvannut, Villefort tapasi markiisittaren ja Renéen hänen työhuoneessaan. Nähdessään Renéen vavahti nuori mies, sillä hän uskoi tämän uudelleen pyytävän häntä päästämään Dantèsin vapaaksi. Mutta myönnettäköön ihmis-itsekkyyden häpeäksi, että nuori tyttö ei ajatellut muuta kuin Villefort'in matkaa.

Hän rakasti Villefort'ia, tämä matkusti pois juuri sinä hetkenä, jolloin oli tulemassa hänen miehekseen. Villefort ei voinut sanoa, milloin palaa, ja sen sijaan että olisi säälinyt Dantèsia, Renée kirosikin miestä, joka erotti hänet rakkaastaan.

Mutta mitä sanoi sitten Mercedes!

Mercedes-parka kohtasi Loge-kadun kulmassa Fernandin, joka oli häntä seurannut. Hän palasi Catalansiin ja heittäytyi epätoivon vallassa vuoteelleen. Fernand laskeutui vuoteen eteen polvilleen puristaen hänen jääkylmää kättään ja painaen sille tuliset suudelmansa, joita Mercedes ei edes tuntenut.

Niin hän vietti yönsä. Lamppu sammui, kun öljy loppui siitä. Hän ei tajunnut pimeyttä enempää kuin valoakaan, ja päivä koitti hänen huomaamattaan.

Tuska oli kietonut hänen silmiensä eteen siteen, niin ettei hän nähnyt ketään muuta kuin Edmondin.

– Sinäkö siinä oletkin? sanoi hän viimein kääntyen Fernandin puoleen.

– Eilisestä saakka en ole poistunut luotasi, sanoi Fernand ja huokasi raskaasti.

Morrel ei vielä ollut lakannut toivomasta. Hän oli kuullut, että kuulustelun jälkeen Dantès oli viety vankilaan. Hän oli silloin juossut kaikkien ystäviensä luo, hän oli käynyt Marseillen vaikutusvaltaisten henkilöiden luona. Mutta oli jo levinnyt tieto, että tuo nuori mies oli vangittu bonapartelaisena kätyrinä, ja kun siihen aikaan rohkeimmatkin pitivät Napoleonin pyrkimistä takaisin valtaistuimelle uhkarohkeana yrityksenä, niin kaikki olivat häntä kohtaan kylmiä, pelkäsivät ja kieltäytyivät auttamasta, ja hän palasi kotiinsa myöntäen, että asia oli vakava ja että kukaan ei voinut Dantèsia pelastaa.

Caderousse oli hyvin levoton ja rauhaton. Sen sijaan että olisi lähtenyt liikkeelle, niin kuin Morrel oli tehnyt, sen sijaan että olisi edes yrittänyt jotakin tehdä Dantèsin hyväksi, hän oli sulkeutunut huoneeseensa kahden viinipullon ääreen ja koetti hukuttaa levottomuuttaan humalaan. Mutta kahdella viinipullolla hän ei voinut sammuttaa ajatuksiaan. Hän oli liiaksi humalassa voidakseen mennä hakemaan lisää viiniä ja kuitenkin niin selvä, että humala ei voinut tappaa muistoja, ja niinpä hän oli jäänyt huoneeseensa ja nojaten ontuvaan pöytään, jolla oli kaksi tyhjää viinipulloa, näki kaikkien Hoffmannin kummitusten tanssivan lepattavan kynttilän valossa.

Danglars vain ei ollut levoton eikä rauhaton, vaan olipa hän iloinenkin, sillä hän oli kostanut viholliselleen ja taannut paikkansa Pharaonissa. Danglars oli noita laskelmaihmisiä, jotka syntyvät kynä korvan takana ja mustepullo sydämen paikalla. Kaikki oli hänen mielestään tässä maailmassa vähennyslaskua tai kertolaskua, ja numero oli hänelle paljon rakkaampi kuin ihminen, jos tuo numero voi lisätä niitä tuloja, joita ihminen tahtoi vähentää.

Danglars oli siis mennyt levolle tavalliseen aikaan ja nukkui rauhallisesti.

Kun Villefort oli saanut Salvieux'n kirjeen, hän suuteli Renéen molempia poskia, suuteli rouva Saint-Méranin kättä, puristi markiisin kättä ja läksi postihevosten vetämänä kiitämään Aixiin vievää tietä.

Dantèsin isä oli menehtyä tuskasta ja levottomuudesta.

10. Pieni työhuone Tuileries-palatsissa

Jättäkäämme Villefort matkalleen Pariisiin, jonne ajaessaan hän kolminkertaisten kyytirahojen voimalla kiitää huimaavaa vauhtia eteenpäin, ja menkäämme parin kolmen salin läpi siihen pieneen työhuoneeseen Tuileries-palatsissa, joka oli Napoleonin ja sittemmin Ludvig XVIII: n työhuoneena.

Tässä huoneessa istui kuningas Ludvig XVIII pähkinäpuisen pöydän ääressä, jonka hän oli tuonut mukanaan Hartwellista ja josta hän piti hyvin paljon. Hän kuunteli jokseenkin välinpitämättömänä viidenkymmenen tai viidenkymmenenviiden vuoden ikäistä harmaatukkaista, ylhäisen näköistä, asultaan hyvin huoliteltua herrasmiestä, tehden samalla merkintöjä Gryphiuksen toimittaman Horatius-painoksen sivujen reunustaan. Painos oli jokseenkin puutteellinen, vaikka sitä pidettiinkin jokseenkin arvokkaana, ja se tarjosi Hänen Majesteettinsa kielellisille huomioille runsaasti ainesta.

– Mitä siis sanoittekaan? kysyi kuningas.

– Että olen hiukan levoton, sire.

– Todellako? Oletteko unessanne nähnyt seitsemän laihaa ja seitsemän lihavaa lehmää?

– En, sire, se ei ennustaisi muuta kuin seitsemää huonoa ja seitsemää hyvää vuotta, ja kun Teidän Majesteettinne on perin huolellinen, niin ei tarvitse pelätä huonoja vuosia.

– Mistä muusta maanvaivasta siis on kysymys, rakas Blacas?

– Sire, minä uskon, minulla on täysi syy uskoa, että myrsky on puhkeamassa maan eteläkulmassa.

– Rakas herttua, vastasi Ludvig XVIII, – luulen teidän saaneen vääriä tietoja, ja luulenpa päinvastoin, että siellä on jokseenkin kaunis ilma.

Vaikka Ludvig XVIII olikin henkevä mies, niin hän rakasti kuitenkin kepeätä leikinlaskua.

– Sire, sanoi herra de Blacas, – eikö Teidän Majesteettinne voisi, vaikkapa ei muun vuoksi kuin rauhoittaakseen uskollista palvelijaanne, lähettää Languedociin, Provenceen ja Dauphinéhen luotettavia miehiä, jotka antaisivat tiedon näiden kolmen maakunnan mielialasta?

– Conimus surdis,2 jatkoi kuningas koko ajan tehden merkintöjä Horatiukseensa.

– Sire, sanoi hoviherra nauraen näyttääkseen käsittävänsä, – voihan Teidän Majesteettinne kylläkin olla aivan oikeassa luottaessaan maassa vallitsevaan hyvään mielialaan. Mutta en minäkään luule olevani aivan väärässä pelätessäni eräällä taholla suunniteltavan epätoivoisia yrityksiä.

– Kenen taholla?

– Bonaparten tai ainakin hänen puolueensa.

– Rakas Blacas, sanoi kuningas, – te estätte noilla jutuillanne minua työskentelemästä.

– Ja minua te, sire, estätte rauhallisuudellanne nukkumasta.

– Odottakaahan, rakas herttua, odottakaahan, olen löytänyt oivallisen huomautuksen lauseeseen pastor quum traheret.3 Odottakaahan, sitten saatte jatkaa.

Hetkisen vallitsi hiljaisuus, kun Ludvig XVIII kirjoitti mahdollisimman huolellisella käsialalla uuden muistutuksen Horatiuksensa reunaan.

– Jatkakaa, herttua, sanoi hän sitten nousten tyytyväisenä niin kuin ainakin mies, joka luulee löytäneensä uuden ajatuksen, vaikka onkin vain laatinut selityksen toisen ajatukseen. – Jatkakaa, minä kuuntelen teitä.

– Sire, sanoi Blacas, joka hetkisen oli toivonut voivansa käyttää Villefort'in tiedonantoja omaksi hyväkseen, – minua eivät tee rauhattomaksi perusteettomat huhut, ilmasta temmatut tiedot. Järkevä, kaiken luottamukseni ansaitseva mies, jonka olen asettanut valvomaan maan eteläosaa (herttua hidasteli näitä sanoja sanoessaan), on juuri nyt saapunut ilmoittamaan: Suuri vaara uhkaa kuningasta! Siksi olen heti rientänyt luoksenne, sire.

– Mala ducis avi domum?4 jatkoi Ludvig XVIII tehden muistiinpanojaan.

– Käskikö Teidän Majesteettinne minua olemaan tästä asiasta sen enempää puhumatta?

– En, rakas herttua, mutta tuolta löydätte poliisiministerin eilisen raportin… Mutta, kas, siinähän on herra Dandré itse … eikö niin, sanoittehan, herra Dandré? keskeytti kuningas ovenvartijan, joka juuri ilmoitti poliisiministerin tulon.

– Niin, herra paroni Dandré, sire, lausui ovenvartija.

– Niin oikein, paroni, jatkoi Ludvig XVIII tuskin huomattavasti hymyillen. – Astukaa sisään, paroni, ja kertokaa herttualle, mitä uusinta tiedätte herra Bonapartesta. Älkää mitenkään peitelkö asemaa, olkoon se kuinka arveluttava tahansa. Onko Elba tulivuori ja näemmekö siitä nousevan bella, horrida bella?5

Herra Dandré otti siron asennon nojautuessaan molemmin käsin tuolin selkänojaan.

– Onko Teidän Majesteettinne suvainnut lukea eilispäivän raportin?

– Olen, olen, mutta kertokaahan herttualle itse raportin sisällys.

Selitelkää hänelle, miten kruununanastaja toimii saarellaan.

– Hyvä herra, sanoi paroni herttualle, – jokaisen Hänen Majesteettinsa alamaisen täytyy iloita kuullessaan viimeiset Elban saarelta tulleet uutiset. Bonapartella…

Herra Dandré katsahti kuninkaaseen, joka oli vaipunut tekemään muistutuksiaan katsahtamattakaan heihin.

– Bonapartella, jatkoi paroni, – on kuolettavan ikävä. Hän viettää kokonaisia päiviä katselemalla, miten kaivostyömiehet uurastavat Porto-Longonessa.

– Hän syyhyttelee itseään saadakseen aikansa kulumaan, sanoi kuningas.

– Syyhyttelee? sanoi herttua. – Mitä Teidän Majesteettinne sillä tarkoittaa?

– Niin juuri, rakas herttua. Oletteko unohtanut, että tuota suurta miestä, tuota sankaria, tuota puolijumalaa vaivaa paha ihotauti, prurigo?

– Kaiken lisäksi, herra herttua, jatkoi poliisiministeri, – olemme melkein varmat siitä, että kruununanastaja vähän ajan kuluttua on hullu.

– Hulluko?

– Raivohullu. Hänen päänsä pehmenee, vuoroin hän itkee kuumia kyyneliä, vuoroin nauraa katketakseen. Toisinaan hän viettää tuntikausia meren rannalla heitellen "voileipiä", ja jos kivi tekee viisi tai kuusi hyppäystä, niin hän näyttää yhtä tyytyväiseltä kuin olisi saanut uuden Marengon tai Austerlitzin voiton.

– Tai se on silkkaa viisautta, herra paroni, silkkaa viisautta, sanoi Ludvig XVIII. – Kiviä mereen heittelemällä kehittyivät antiikin ajan suuret sotapäälliköt. Lukekaahan mitä Plutarkhos kertoo Scipio Africanuksesta.

Herra Blacas pysyi vakavana näiden molempien huolettomien henkilöiden seurassa. Villefort, joka ei ollut tahtonut sanoa kaikkea hänelle, jotta toinen ei kokonaan riistäisi häneltä salaisuuden tuloksia, oli kuitenkin sanonut siksi paljon, että Blacas oli todella huolissaan.

– Jatkakaa, jatkakaa, Dandré, sanoi Ludvig XVIII, – Blacas ei ole vielä vakuutettu. Kertokaa kruununanastajan kääntymisestä.

Poliisiministeri kumarsi.

– Kruununanastajan kääntymisestä! mutisi herttua. – Onko kruununanastaja kääntynyt?

– Kokonaan, rakas herttua.

– Oikeihin periaatteisiin. Kertokaa siitä, paroni.

– Asian laita on seuraava, sanoi poliisiministeri aivan juhlallisesti. – Äskettäin Napoleon piti sotilastarkastusta, ja kun pari kolme hänen vanhaa murisijaansa, joiksi hän niitä nimittää, lausui haluavansa palata Ranskaan, päästi hän heidät vapaiksi kehottaen heitä palvelemaan hyvää kuningastaan. Ne olivat hänen omat sanansa, herra herttua, tiedän sen varmalta taholta.