
Полная версия
Monte-Criston kreivi
– No, Blacas, mitä siitä ajattelette? sanoi kuningas voitonriemuisesti lakaten hetkeksi tarkastamasta kirjaansa.
– Sanon, sire, että joko poliisiministeri tai sitten minä erehdymme. Mutta Teidän Majesteettinne sijassa tahtoisin kuulustella mainitsemaani henkilöä. Pyytämällä pyydän, että Teidän Majesteettinne soisi hänelle sen kunnian.
– Mielelläni, herttua, teidän suosituksestanne otan vastaan kenet tahansa. Mutta tahdon ottaa hänet vastaan aseet kädessä. Herra ministeri, onko teillä tuoreempia uutisia kuin nämä, sillä nämä ovat helmikuun kahdenneltakymmenenneltä päivältä ja nyt on maaliskuun kolmas päivä.
– Ei, sire, mutta odotan joka hetki. Lähdin tänä aamuna varhain, ja ehkä poissa ollessani on saapunut.
– Menkää prefektuuriin, ja ellei siellä ole, niin laatikaa, jatkoi Ludvig XVIII nauraen. – Niinhän tavallisesti tehdään, vai mitä?
– Oh, sire, sanoi ministeri, – Jumalan kiitos ei tässä suhteessa tarvitse mitään keksiä. Joka päivä saamme yltäkyllin mitä erilaisimpia tietoja ihmisiltä, jotka toivovat palkkaa siitä, mitä aikovat tehdä. He ilmoittavat jotakin umpimähkään ja toivovat, että jonakin päivänä odottamaton tapaus tekee heidän ennustuksensa todeksi.
– Hyvä on. Menkää, sanoi Ludvig XVIII, – ja muistakaa, että odotan teitä.
– Minä menen ja palaan heti, sire. Kymmenen minuutin päästä olen taas täällä.
– Ja minä, sire, sanoi herra Blacas, – menen noutamaan viestintuojani.
– Odottakaahan, odottakaahan, sanoi Ludvig XVIII. – Minun täytyy muuttaa teidän vaakunanne; annan teille kotkan, joka siivet levällään pitää kynsissään saalista, joka turhaan koettaa päästä pakoon, ja vaalilauseena on: Tenax.6
– Sire, minä tottelen, sanoi herra Blacas, joka kärsimättömänä puserteli nyrkkiään.
– Tahtoisin kuulla mielipiteenne lauseesta: molli fugiens anhelitu.7 Tiedättehän, kysymys on hirvestä, joka pakenee sutta. Olettehan te metsästäjä ja suuri sudenpyytäjä? Mitä sellaisena miehenä pidätte tästä kohdasta, molli anhelitu?
– Mielestäni se on verraton, sire. Mutta viestintuojani on aivan samanlainen kuin tuo hirvikin, sillä hän on ajanut satakymmenen peninkulmaa postihevosilla vajaassa kolmessa päivässä.
– Miksi hän suotta on nähnyt niin paljon vaivaa ja väsyttänyt itseään, rakas herttua, kun meillä on lennätinlaitos, joka tarvitsee siihen kaksi tai kolme tuntia eikä hengästy siitä vähääkään.
– Sire, palkitsette huonosti tuota nuorta miestä, joka saapuu niin kaukaa ja niin innostuneena tuodakseen Teidän Majesteetillenne tärkeän tiedon. Vaikkapa ei muun, niin herra Salvieux'n tähden, joka häntä on minulle suositellut, ottakaa hänet vastaan.
– Herra de Salvieux, veljeni kamariherra?
– Sehän on totta, hän on Marseillessa.
– Sieltä hän minulle kirjoittaa.
– Puhuuko hänkin tästä salaliitosta?
– Ei, mutta hän suosittelee herra Villefort'ia ja pyytää minua saattamaan hänet Teidän Majesteettinne luo.
– Herra Villefort? huudahti kuningas. – Onko tuo viestintuoja herra Villefort?
– On, sire.
– Ja hän saapuu Marseillesta?
– Hän itse.
– Miksi ette ilmoittanut heti hänen nimeään, sanoi kuningas, ja hänen kasvoillaan alkoi näkyä levottomuuden oireita.
– Sire, minä luulin, että tämä nimi oli Teidän Majesteetillenne tuntematon.
– Ei ole, ei ole, Blacas. Hän on vakava ja etevä ja ennen kaikkea kunnianhimoinen mies. Ja tunnettehan hänen isänsä nimen.
– Hänen isänsäkö?
– Niin, Noirtier'n.
– Girondisti Noirtier? Senaattori Noirtier?
– Juuri niin.
– Ja Teidän Majesteettinne on käyttänyt sellaisen miehen poikaa toimissaan?
– Blacas, ystäväni, te ette ymmärrä sellaisista asioista mitään.
Sanoinhan, että Villefort oli kunnianhimoinen. Päästäkseen eteenpäin Villefort olisi valmis uhraamaan vaikkapa isänsäkin.
– Minä saan siis tuoda hänet sisään?
– Heti paikalla, herttua. Missä hän on?
– Hän odottaa minua alhaalla vaunuissani.
– Menkää noutamaan häntä.
Herttua poistui nopeasti kuin nuori mies; hänen kuningasmielinen intonsa antoi hänelle kaksikymmenvuotiaan ketteryyden.
Ludvig XVIII jäi yksin, loi katseensa avoinna olevaan Horatiukseensa ja sanoi: – Justum et tenacem propositi virum.8
Herra Blacas palasi yhtä sukkelasti kuin oli mennytkin, mutta esihuoneessa hänen täytyi vedota kuninkaan määräykseen. Villefort'in tomuinen puku, hänen asunsa, joka ei millään tavoin ollut hovin sääntöjen mukainen, sai Brézén, seremoniamestarin, panemaan vastalauseensa. Mutta siitä huolimatta vietiin Villefort kuninkaan huoneeseen.
Oven auetessa Villefort joutui seisomaan suoraan kuningasta vastapäätä.
Vaistomaisesti nuori virkamies pysähtyi.
– Astukaa sisään, herra Villefort, sanoi kuningas, – astukaa sisään.
Villefort kumarsi ja astui muutaman askelen eteenpäin, odottaen kuninkaan kysyvän häneltä jotakin.
– Herra Villefort, sanoi Ludvig XVIII, – herttua Blacas väittää, että teillä on minulle jotakin tärkeätä ilmoitettavana.
– Sire, herra herttua on oikeassa, ja toivon, että Teidän Majesteettinne myöntää sen itsekin.
– Ennen kaikkea muuta, onko vaara niin suuri kuin minulle tahdotaan uskotella?
– Minun mielestäni se on uhkaava, sire. Mutta kun olen rientänyt antamaan siitä tiedon, ei sitä toivottavasti ole mahdoton torjua.
– Puhukaa seikkaperäisesti, jos tahdotte, sanoi kuningas, johon Blacasin ja Villefort'in levottomuus alkoi tarttua. – Puhukaa ja, ennen kaikkea muuta, alkakaa alusta. Rakastan järjestystä kaikissa asioissa.
Luotuaan katseen kuninkaaseen Villefort huomasi olevansa tämän rohkaisevan alkulauseen jälkeen varma ylhäisen kuulijansa suosiosta ja jatkoi:
– Sire, olen rientänyt mahdollisimman pian Pariisiin ilmoittaakseni Teidän Majesteetillenne, että virkaani hoitaessani olen päässyt selville salaliitosta, en mistään tavallisesta ja merkityksettömästä, jommoisia joka päivä roskaväen ja armeijan pohjasakka panee toimeen, vaan todellisesta salaliitosta, myrskystä, joka uhkaa Teidän Majesteettinne valtaistuinta. Sire, kruununanastaja varustaa kolmea laivaa. Hän pohtii tuumaa, joka on mieletön, mutta ehkä juuri sen vuoksi pelottava, että se on mieletön. Tällä hetkellä hän jättää Elban saaren lähteäkseen – minne? En tiedä, mutta ainakin koettaakseen astua maihin Napolissa tai Toscanan rannikolla tai itse Ranskassa. Teidän Majesteettinne kai tietää, että kruununanastaja on ylläpitänyt suhteita Italiaan ja Ranskaan.
– Tiedän kyllä, sanoi kuningas hyvin levottomana, – ja aivan äskettäin sain tietää, että bonapartistit ovat pitäneet kokousta Saint-Jacques-kadun varrella. Mutta jatkakaa! Mistä olette saanut nämä tiedot?
– Sire, ne ovat tuloksia erään marseillelaisen miehen kuulustelusta. Olen jo kauan pitänyt häntä valvonnan alaisena ja vangitsin hänet juuri lähtöpäivänäni. Hän on levoton merimies, epäilyttävä bonapartisti ja on käynyt Elban saarella. Siellä hän tapasi marsalkan, joka lähetti hänen mukanaan sanan eräälle pariisilaiselle bonapartistille, jonka nimeä en saanut häntä ilmaisemaan. Tämän viestin tarkoituksena oli valmistaa mielet mahdollista paluuta varten – huomatkaa, että puhun keskustelusta, sire – paluuta varten, joka voi tapahtua hyvinkin pian.
– Ja missä tuo mies on? kysyi Ludvig XVIII.
– Vankilassa, sire.
– Ja asia tuntui teistä vakavalta?
– Niin vakavalta, sire, että kun tämän uutisen sain kuulla, keskellä omia kihlajaisiani, jätin kaikki, morsiameni ja ystäväni, siirsin kaiken myöhemmäksi ja kiirehdin laskemaan Teidän Majesteettinne jalkojen juureen sekä pelokkaat ajatukseni että vakuutuksen uskollisuudestani.
– Sehän on totta, sanoi Ludvig XVIII, – eikö ollut kysymys avioliitosta teidän ja neiti Saint-Méranin välillä?
– Oli, hän on Teidän Majesteettinne uskollisimman alamaisen tytär.
– Niin, niin, mutta palatkaamme tuohon salahankkeeseen.
– Sire, pelkään, ettei se ole enää mikään salahanke, vaan oikea salaliitto.
– Tällaisina aikoina, sanoi kuningas hymyillen, – on helppo suunnitella salaliitto, mutta paljon vaikeampi panna se täytäntöön, jo senkin vuoksi, että päästyämme isiemme valtaistuimelle pidämme silmämme auki menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Kymmenen kuukautta ovat ministerini pitäneet taukoamatta huolta siitä, että maan eteläranta on tarkkaan vartioitu. Jos Bonaparte astuu maihin Napolissa, niin liittovallat ovat aseissa jo ennen kuin hän on ennättänyt Piombinoon asti. Jos hän astuu maihin Toscanassa, niin hän on vihamiehen alueella. Jos hän tulee Ranskaan mukanaan kourallinen sotilaita, niin kukistamme hänet piankin, sillä kansa inhoaa häntä. Rauhoittukaa siis, mutta olkaa kuitenkin varma kuninkaallisesta kiitollisuudestamme.
– Kas, tuossahan on herra Dandré! huudahti herttua.
Samassa ilmestyi todellakin kynnykselle poliisiministeri kalpeana, vapisten, ja hänen silmänsä harhailivat aivan kuin hän olisi ollut sokaistu.
Villefort peräytyi aivan kuin vetäytyäkseen pois, mutta puristamalla hänen kättään pakotti herra de Blacas hänet jäämään.
11. Korsikalainen ihmissusi
Kun Ludvig XVIII näki ministerinsä säikähtyneen ilmeen, lykkäsi hän syrjään pöydän, jonka ääressä oli istunut.
– Mikä teitä vaivaa, herra paroni? sanoi hän. – Tehän olette aivan säikähtynyt. Onko tällä mielentilalla yhteyttä sen kanssa, mitä herra Blacas ilmoitti ja minkä herra Villefort on todentanut?
– Sire… sopersi paroni.
– Mitä on tapahtunut? Kertokaahan, sanoi kuningas.
Poliisiministeri päästi epätoivonsa valloilleen ja heittäytyi kuninkaan jalkoihin. Kuningas astui askelen taaksepäin otsaansa rypistäen.
– Aiotteko puhua? sanoi hän.
– Sire, mikä kamala onnettomuus! Olen säälittävä olento! Mikään ei voi enää minua lohduttaa!
– Minä käsken teitä puhumaan, sanoi kuningas.
– No niin, sire, kruununanastaja on lähtenyt Elban saarelta helmikuun 28. päivänä ja astunut maihin maaliskuun 1. päivänä.
– Minne? kysyi kuningas.
– Ranskaan, sire, erääseen pieneen satamaan Antibes'in lähelle, Juan-lahteen.
– Kruununanastaja on laskenut maihin Ranskaan, Antibes'in luo, Juan-lahteen, sadankahdenkymmenen peninkulman päähän Pariisista, maaliskuun 1. päivänä, ja te saatte siitä tiedon vasta tänään, maaliskuun 3. päivänä!.. Tuohan on aivan mahdotonta. Olette saanut vääriä tietoja tai olette hullu.
– Sire, valitettavasti se on totta!
Ludvig XVIII teki suuttumusta ja kauhua osoittavan liikkeen ja oikaisi itsensä aivan suoraksi, ikään kuin olisi samalla saanut iskun sekä sydämeensä että kasvoihinsa.
– Ranskassa, huudahti hän, – kruununanastaja Ranskassa! Tuota miestä ei siis ole vartioitu? Vai olivatko kaikki liitossa hänen kanssaan?
– Sire, sanoi herttua Blacas, – herra Dandrén kaltaista miestä ei voi syyttää petoksesta. Sire, olimme kaikki sokaistuja, ja poliisiministeri on ihminen niin kuin me muutkin.
– Mutta… sanoi Villefort ja vaikeni sitten äkkiä. – Anteeksi, anteeksi, sire, intoni vie minut liian pitkälle. Teidän Majesteettinne suvaitkoon antaa minulle anteeksi.
– Puhukaa, herra Villefort, puhukaa suoraan, sanoi kuningas. – Te yksin olette ajoissa tietänyt vaaran, auttakaa meitä keksimään keinoja sen torjumiseksi.
– Sire, sanoi Villefort, – kruununanastajaa halveksitaan maan eteläosassa. Jos hän uskaltaa ilmestyä Etelä-Ranskaan, niin voidaan helposti nostaa Provence ja Languedoc häntä vastaan.
– Niin kyllä, sanoi ministeri, – mutta hän lähestyykin Gapin ja Sisteronin kautta.
– Hän lähestyy, hän lähestyy, sanoi Ludvig XVIII. – Hän tulee siis Pariisia kohden?
Ministeri oli vaiti, myöntäen siten kaiken.
– Ja Dauphiné, kysyi kuningas Villefort'ilta, – luuletteko, että se voidaan nostattaa häntä vastaan samoin kuin Provence?
– Sire, minun täytyy lausua Teidän Majesteetillenne kamala totuus.
Mieliala Dauphinéssa ei ole läheskään samanlainen kuin Provencessa ja Languedocissa. Vuoristolaiset ovat bonapartisteja, sire.
– Siis, mutisi Ludvig XVIII, – hän tiesi kaiken tarkoin. Ja paljonko hänellä on sotilaita?
– Sire, sitä en tiedä, sanoi poliisiministeri.
– Kuinka ette tiedä sitä! Oletteko unohtanut ottaa siitä selkoa? Onhan se niin vähäpätöinen asia, sanoi hän hymyillen murhaavasti.
– Sire, en voinut siitä ottaa selkoa. Tiedonannossa mainittiin ainoastaan hänen maihintulonsa ja matkan suunta.
– Ja miten olette saanut tämän tiedonannon? kysyi kuningas.
Ministeri painoi päänsä alas, ja tumma puna nousi hänen kasvoilleen.
– Lennättimellä, änkytti hän.
Ludvig XVIII astui askelen eteenpäin ja laski käsivartensa rinnalleen ristiin samoin kuin Napoleon olisi tehnyt.
– Siis, sanoi hän kalveten suuttumuksesta, – onko seitsemän liittoutunutta armeijaa kukistanut tuon miehen, onko taivaan ihme asettanut minut isieni valtaistuimelle kahdenkymmenenviiden vuoden maanpaon jälkeen, olenko kaksikymmentä vuotta tutkinut, tarkastanut, pitänyt silmällä tämän minulle luvatun Ranskan oloja ja ihmisiä, jotta päästyäni päämäärääni valta särkyy ja murtuu käsiini!
– Sire, kohtalo on sen määrännyt, sanoi ministeri.
– Siis mitä vihamiehemme meistä sanoivat, olikin totta: Emme ole mitään oppineet emmekä mitään unohtaneet? Jos minut olisi petetty niin kuin hänet, niin se vielä lohduttaisi minua, mutta ympärilläni on miehiä, jotka olen kohottanut arvoasemiin ja joiden tuli vartioida turvallisuuttani enemmän kuin omaansa – sillä minun onneni oli heidänkin onnensa, ennen minua he eivät olleet mitään, minun jälkeeni eivät mitään. Ja kuitenkin joudun tuhon omaksi heidän kykenemättömyytensä ja velttoutensa tähden! Niin, hyvä herra, se on todellakin kohtalon määräys.
Ministeri seisoi kumarassa kuullessaan tämän kamalan tuomion. Herra Blacas kuivasi hikeävaluvaa otsaansa. Villefort hymyili sielussaan, sillä hän tunsi oman arvonsa nousevan.
– Sortua, jatkoi Ludvig XVIII, joka heti paikalla oli huomannut, mihin kuiluun hänen valtansa oli kaatumaisillaan, – sortua, ja saada siitä tieto lennättimellä! Mieluummin olisin tahtonut nousta mestauslavalle, niin kuin veljeni Ludvig XVI, kuin naurunalaisena tulla ajetuksi Tuileries'n portaita alas…
– Sire, sire, sopersi ministeri, – armoa…!
– Astukaa lähemmäksi, herra Villefort, sanoi kuningas viitaten nuorelle miehelle, joka liikkumattomana seisoi syrjässä ja seurasi tätä keskustelua, josta valtakunnan kohtalo näytti riippuvan, – astukaa lähemmäksi ja sanokaa tälle herralle, että edeltäpäin saattoi tietää kaiken sen, mitä hän ei tietänyt.
– Sire, olihan aivan mahdotonta tietää, mitä aikeita tällä miehellä oli, sillä hän salasi ne koko maailmalta.
– Aivan mahdotonta! Käytätte todellakin suuria sanoja. Valitettavasti on olemassa erilaisia suuria sanoja niin kuin miehiäkin, olen molempia punninnut. Onko ministerin, jolla on käytettävänään hallinto, virastot, poliisipalvelijat, urkkijat, vakoilijat ja puolitoista miljoonaa valtion varoja, mahdotonta tietää, mitä tapahtuu kolmenkymmenen peninkulman päässä Ranskan rajalta! Katsokaahan tätä virkamiestä, hän tiesi enemmän kuin koko teidän poliisilaitoksenne ja olisi pelastanut kruununi, jos hänellä olisi ollut oikeus käyttää lennätintä niin kuin teillä.
Poliisiministerin vihamielinen katse kääntyi Villefort'iin, joka kumarsi vaatimattomana kuin voittaja ainakin.
– En sano tätä teille, Blacas, sillä vaikka ette olekaan mitään saanut ilmi, niin olette selväjärkisenä kuitenkin pitänyt epäilyksestänne kiinni. Joku muu kuin te olisi ehkä pitänyt herra Villefort'in ilmiantoa vähäpätöisenä tai pitänyt sitä voitonhimoisen onnenonkijan keksimänä.
Nämä sanat viittasivat siihen, mitä poliisiministeri oli vähän aikaisemmin puhunut.
Villefort ymmärsi kuninkaan viittauksen. Joku toinen olisi ylistyksestä huumaantunut, mutta hän pelkäsi saavansa poliisiministeristä verivihollisen, vaikka tämä olikin auttamattomasti menettänyt asemansa. Ministeri, joka ei valtansa päivinä ollut voinut aavistaa Napoleonin salaisuuksia, voi sortumisensa hetkenä päästä selville Villefort'in salaisuuksista. Hänen ei sitä varten tarvinnut tehdä muuta kuin kuulustella Dantèsia. Hän ryhtyi siis auttamaan ministeriä sen sijaan, että olisi painanut häntä alas.
– Sire, sanoi Villefort, – se, mitä Teidän Majesteettinne pitää minun valppautenani, johtuu ainoastaan sattumasta. Olen käyttänyt sattumaa siten kuin velvollisuuteni oli nöyränä alamaisena, siinä kaikki. Älkää antako, sire, minulle suurempaa arvoa kuin olen ansainnut, ettei Teidän Majesteettinne tarvitsisi muuttaa aikaisempaa käsitystänne minusta.
Kaunopuheisella katseella poliisiministeri kiitti nuorta miestä, ja Villefort huomasi onnistuneensa aikeessaan; hän oli menettämättä mitään kuninkaan kiitollisuudesta saanut luotettavan ystävän, johon hän vaaran hetkellä saattoi turvata.
– Hyvä on, sanoi kuningas. – Ja nyt, hyvät herrat, sanoi hän kääntyen Blacasin ja poliisiministerin puoleen, – en tarvitse teitä enää, voitte poistua. Se, mikä nyt on tehtävä, kuuluu sotaministerin velvollisuuksiin.
– Kaikeksi onneksi, sire, sanoi Blacas, – voimme luottaa armeijaan. Teidän Majesteettinne tietää, että kaikki raportit ilmaisevat, kuinka uskollinen se on hallitukselle.
– Älkää puhuko minulle raporteista. Nyt, herttua, tiedän, kuinka paljon niihin voi luottaa. Mitä tulee raportteihin, herra paroni, mitä olette saanut tietää uutta Saint-Jacques-kadun asiasta?
– Saint-Jacques-kadun asiasta! sanoi Villefort, joka ei voinut pidättää huudahdusta.
Mutta äkkiä hän vaikeni.
– Anteeksi, sire, sanoi hän, – uskollisuuteni Teidän Majesteettianne kohtaan saa minut taukoamatta unohtamaan, ei kunnioitustani, sillä siksi lujaan se on juurtunut sydämeeni, vaan hovisäännöt.
– Jatkakaa, sanoi Ludvig XVIII, – tänään olette hankkinut itsellenne oikeuden kysellä.
– Sire, sanoi poliisiministeri, – aioin juuri tänään antaa Teidän Majesteetillenne kaikki tässä asiassa hankkimani uudet tiedot, kun Teidän Majesteettinne huomio kääntyi toisaanne tämän kamalan rannikkotapauksen johdosta. Tällä hetkellä eivät nämä tiedot voi kiinnittää kuninkaan huomiota.
– Päinvastoin, päinvastoin, sanoi Ludvig XVIII, – tämä asia näyttää olevan suoranaisessa yhteydessä sen kanssa, mikä nyt meitä huolestuttaa, ja ehkä kenraali Quesnelin kuolema vie meidät suuren sisäisen salaliiton perille.
Kuullessaan kenraali Quesnelin nimen Villefort säpsähti.
– Sire, jatkoi poliisiministeri, – tämä kuolema näyttää kaikista tiedonannoista päättäen olevan seurauksena ei itsemurhasta, niin kuin alussa luultiin, vaan murhasta. Kenraali Quesnel näyttää lähteneen bonapartelaisesta yhdistyksestä juuri ennen katoamistaan. Eräs tuntematon mies oli samana aamuna tullut häntä etsimään ja pyytänyt häntä tulemaan Saint-Jacques-kadun varrelle. Pahaksi onneksi kenraalin palvelija, joka tätä kutsua tuotaessa parhaillaan suki herransa tukkaa, kuuli ainoastaan Saint-Jacques-kadun nimen, mutta ei numeroa.
Poliisiministerin antaessa näitä tietoja Ludvig XVIII: lle Villefort vuoroin punastui ja kalpeni.
Kuningas kääntyi hänen puoleensa.
– Eikö niin, herra Villefort, onhan teidän mielipiteenne sama kuin minunkin, että kenraali Quesnel, jonka luultiin olevan kruununanastajan puolella, mutta joka todellisuudessa olikin minulle uskollinen, on joutunut bonapartelaisen salahyökkäyksen uhriksi?
– Se on kyllä luultavaa, vastasi Villefort. – Mutta eikö asiasta tiedetä mitään tarkemmin?
– Ollaan sen miehen jäljillä, joka tuli häntä kutsumaan.
– Ollaanko hänen jäljillään? kysyi Villefort.
– Ollaan; palvelija on antanut hänen tuntomerkkinsä. Hän on noin viisikymmentäviisivuotias, tumma, mustasilmäinen, tuuheakulmainen ja viiksekäs. Hänellä oli yllään sininen pitkä takki, ja hänen napinreiässään oli kunnialegioonan ritarin merkki. Eilen seurattiin erästä henkilöä, johon nämä tuntomerkit täydellisesti sopivat, ja hänen jälkensä hävisivät Jussienne- ja Coq-Héron-katujen kulmassa.
Villefort tarttui tuolin selkänojaan, sillä poliisiministerin puhuessa hän tunsi jalkojensa herpaantuvan. Mutta kun hän kuuli tuntemattoman päässeen takaa-ajajiensa kynsistä, hän hengähti helpotuksesta.
– Etsikää tuota miestä, sanoi kuningas poliisiministerille, – sillä kenraali Quesnel, jota me tällä hetkellä olisimme kipeästi tarvinneet, näyttää joutuneen murhayrityksen uhriksi, on se sitten ollut bonapartistien tai muiden toimeenpanema. Ja minä tahdon, että murhaajat saavat ankaran rangaistuksen.
Villefort tarvitsi koko kylmäverisyytensä ollakseen ilmaisematta, kuinka kuninkaan määräys häntä kauhistutti.
– Kummallinen seikka! sanoi kuningas hiukan harmistuneena. – Poliisilaitos luulee sanoneensa kaiken, kun ilmoittaa: murha on tehty, ja tehneensä kaiken, kun lisää: ollaan syyllisen jäljillä.
– Sire, Teidän Majesteettinne tulee ainakin tässä suhteessa olemaan tyytyväinen, toivon minä.
– Hyvä, saammepahan nähdä. En tahdo teitä enää kauemmin pidättää, paroni. Herra Villefort, mahdatte olla uupunut pitkästä matkasta, menkää lepäämään. Olette varmaankin mennyt isänne luo asumaan?
Maailma musteni Villefort'in silmissä.
– En, sire, sanoi hän, – olen ottanut asunnon Madrid-hotellissa, Tournon-kadun varrella.
– Olette kai tavannut hänet?
– Sire, riensin ensin herttua Blacasin luo.
– Tapaatte kai hänet ainakin?
– En luule, sire.
– Ah, sehän on totta, sanoi Ludvig XVIII hymyillen, jolloin huomasi, että hän ei ollut edellisiä kysymyksiä tehnyt tarkoituksetta, – unohdin, että välinne herra Noirtier'n kanssa eivät ole hyvät ja että siinä asiassa olette tehnyt uuden uhrauksen kuninkaalliselle asialle. Se ansaitsee palkintonsa.
– Sire, Teidän Majesteettinne osoittama hyvyys on suurempi palkinto kuin mitä uskalsin odottaakaan, eikä minulla ole enää mitään muuta kuninkaalta pyydettävänä.
– Olkoon kuinka tahansa, me emme teitä unohda, siitä voitte olla varma. Sitä odottaessanne (kuningas irroitti kunnialegioonan ristin, joka hänellä tavallisesti oli sinisen takkinsa rinnuksessa Pyhän Ludvigin ristin rinnalla sekä Notre-Dame du Mont Carmelin ja Saint-Lazaren kunniamerkkien yläpuolella, ja ojensi sen Villefort'ille), sitä odottaessanne ottakaa ainakin tämä risti.
– Sire, Teidän Majesteettinne erehtyy, sanoi Villefort, – tämä on upseerin risti.
– Niin onkin, sanoi Ludvig XVIII, – ottakaa se sellaisena kuin se on. Minulla ei ole aikaa lähettää toista noutamaan. Blacas, te pidätte huolta siitä, että valtakirja toimitetaan herra Villefort'ille.
Ylpeyden ja ilon kyynelet täyttivät Villefort'in silmät. Hän otti ristin ja suuteli sitä.
– Ja nyt, kysyi hän, – mitä määräyksiä Teidän Majesteettinne suvaitsee antaa minulle?
– Levätkää ja muistakaa, että vaikka ette voikaan palvella minua Pariisissa, voitte hyvin paljon hyödyttää minua Marseillessa.
– Sire, sanoi Villefort kumartaen, – tunnin kuluttua lähden Pariisista.
– Lähtekää, sanoi kuningas, – ja jos unohdan teidät – kuninkailla on huono muisti – , niin älkää pelätkö vedota siihen… Herra paroni, lähettäkää etsimään sotaministeriä. Blacas, jääkää!
– Te astuitte oikeasta ovesta sisään, sanoi poliisiministeri Villefort'ille lähtiessään palatsista, – ja onnenne on taattu.
– Kestäneekö se kauankaan! ajatteli Villefort jättäessään hyvästit poliisiministerille, jonka virkaura oli loppunut, ja katsellessaan, mistä saisi hevosen ajaakseensa asuntoonsa.
Muuan ajuri ajoi ohitse pitkin rantakatua. Villefort viittasi sille ja se lähestyi. Villefort painautui vaunujen istuimelle ja antautui kunnianhimoisten unelmien valtaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän oli saapunut asuntoonsa. Hän käski valjastaa hevosensa kahden tunnin kuluttua ja pyysi aamiaista.
Hän aikoi juuri aloittaa ateriansa, kun kuului varma ja voimakas ovikellon soitto. Kamaripalvelija riensi avaamaan, ja Villefort kuuli äänen mainitsevan hänen nimeänsä.
– Kukahan jo tietää minun olevan täällä? ajatteli nuori mies.
Samassa astui kamaripalvelija sisään.
– No, kysyi Villefort, – mitä nyt? Kuka soitti ovikelloa? Kuka kysyy minua?
– Eräs vieras herra, joka ei tahdo mainita nimeään.
– Mitä! Vieras herrako, joka ei tahdo mainita nimeään? Mitä tuo vieras herra minusta tahtoo?
– Hän tahtoo puhutella herraa.
– Minuako?
– Niin.
– Mainitsiko hän nimeni?
– Mainitsi.
– Ja minkä näköinen tuo vieras herra on?
– Hän on viidenkymmenen iässä.
– Lyhyt vai pitkä?
– Noin herran kokoinen.
– Tumma vai vaalea?
– Tumma, hyvin tumma. Hänellä on musta tukka, mustat silmät, mustat kulmakarvat.
– Ja mitä hänellä on yllään? kysyi Villefort kiihkeästi.
– Pitkä, sininen takki, joka on napitettu ylhäältä alas asti. Rinnassa kunnialegioonan risti.
– Se on hän, mutisi Villefort kalveten.
– Hitto vieköön, sanoi vieras, jonka tuntomerkit olemme jo kaksi eri kertaa kuulleet, ja astui huoneen kynnykselle, – ovatpa nämä sopivia tapoja. Onko Marseillessa poikien tapana antaa isänsä odottaa eteisessä?