Monte-Criston kreivi

– Kyllähän minä tiedän, mitä anomukset saavat aikaan. Ministeri saa niitä pari sataa päivässä ja lukee niistä tuskin neljä.

– Se on totta, sanoi Villefort, – mutta hän lukee kyllä sellaisen anomuksen, jonka minä lähetän, suosittelen ja osoitan suoraan hänelle.

– Ja te otatte siis toimeksenne tämän anomuksen lähettämisen?

– Varsin mielelläni. Ennen saattoi Dantès olla syyllinen, mutta nyt hän on syytön, ja onhan velvollisuuteni toimittaa vapaaksi sama mies, joka minun ennen oli pakko toimittaa vankeuteen.

Villefort saattoi näin estää tutkimuksen, joka mahdollisesti voitaisiin panna toimeen ja joka ehdottomasti olisi syössyt hänet turmioon.

– Mutta miten kirjoitetaan ministerille?

– Istukaahan tuohon, herra Morrel, sanoi Villefort antaen paikkansa laivanvarustajalle. – Minä sanelen teille.

– Olette siis todellakin niin hyvä?

– Tietysti. Älkäämme hukatko aikaa, olemmehan hukanneet sitä jo liiaksikin.

– Niin, niin, poikaraukka odottaa, kärsii, ehkä on epätoivoissaankin.

Villefort värisi ajatellessaan tuota vankia, joka tyrmän pimeydessä ja yksinäisyydessä kirosi häntä. Mutta hän oli jo mennyt liian pitkälle voidakseen peräytyä. Dantèsin täytyi murskautua hänen kunnianhimonsa pyörien alle.

– Olen valmis, sanoi laivanvarustaja istuen Villefort'in kynä kädessään.

Villefort saneli anomuksen, jossa hän tietysti mitä jaloimmassa tarkoituksessa kuvaili suurin sanoin Dantèsin isänmaallisuutta ja niitä palveluksia, joita hän oli tehnyt bonapartelaiselle liikkeelle. Tässä anomuksessa oli Dantèsista tullut Napoleonin paluun innokkain auttaja. Selväähän oli, että ministeri nähdessään tällaisen kirjelmän heti paikalla saattaa oikeuden voimaan.

Kun anomus oli valmis, luki Villefort sen ääneen.

– Nyt se on valmis, ja nyt voitte luottaa minuun.

– Ja anomus lähetetään heti?

– Vielä tänään.

– Teidän suosituksellanne varustettuna?

– Parhaimmalla suosituksellani, jossa vahvistan todeksi kaiken, mitä tässä olette kirjoittanut.

Ja Villefort kirjoitti nyt vuorostaan kirjeen kulmaan todistuksensa.

– Mitä minun nyt pitää tehdä? kysyi Morrel.

– Odottakaa, vastasi Villefort. – Minä vastaan kaikesta.

Tämä vakuutus herätti jälleen toivon Morrelissa. Hän poistui kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen luota ihastuneena ja riensi ilmoittamaan Dantèsin vanhalle isälle, että tämä kohta saa nähdä poikansa.

Mitä Villefort'iin tulee, niin sen sijaan, että olisi lähettänyt anomuksen Pariisiin, hän säilyttikin huostassaan tämän paperin, joka sillä hetkellä olisi voinut pelastaa Dantèsin, mutta joka tuonnempana olisi tuhoisa todistuskappale Villefort'ia vastaan, jos Euroopan olot ja tapausten kulku muuttuisivat niin, että kuningasvalta uudelleen palautettaisiin.

Dantès jäi siis vankilaan. Tyrmänsä pimeyteen hän ei kuullut Ludvig XVIII: n valtaistuimen kukistumista eikä sitä, mikä herätti vieläkin suurempaa kauhua, keisarikunnan kukistumista.

Mutta Villefort oli seurannut kaikkea valppaasti. Kaksi kertaa tänä lyhyenä keisarikunnan aikana Morrel kävi kyselemässä ja pyysi pyytämällä vapauttamaan Dantèsin, ja kummallakin kerralla Villefort rauhoitti häntä lupauksilla ja toivolla. Lopulta tuli Waterloon taistelu. Morrel ei enää ilmestynyt Villefort'in luo. Hän oli tehnyt nuoren ystävänsä puolesta kaiken sen, mikä inhimillisesti katsoen oli mahdollista. Jos hän tämän uuden kuningaskunnan aikana olisi yrittänyt uudestaan, niin hän olisi aivan suotta saattanut itsensä vaaraan.

Ludvig XVIII nousi jälleen valtaistuimelle. Villefort, jolle Marseille oli tullut tuskien kaupungiksi, pyysi ja saikin avoinna olevan kuninkaallisen prokuraattorin paikan Toulousessa. Heti sen jälkeen hän vietti häitään neiti Saint-Méranin kanssa, jonka isä oli entistään vaikutusvaltaisempi hovissa. Dantès jäi vankilaan. Kaikki olivat hänet unohtaneet paitsi Jumala. Nähdessään Napoleonin palaavan Ranskaan Danglars oli ymmärtänyt, kuinka vaarallisen iskun hän oli Dantèsille antanut. Hänen ilmiantonsa oli osunut oikeaan, ja niin kuin kaikki jossakin määrin rikollisuuteen taipuvat ja samalla keskinkertaisen älykkäät luonteet, hän nimitti tätä kummallista sattumaa kohtalon määräykseksi.

Mutta kun Napoleon oli jälleen palannut Pariisiin ja hänen äänensä kaikui uudelleen käskevänä ja voimakkaana, silloin alkoi Danglars'ia pelottaa. Joka hetki hän odotti Dantèsin palaavan, Dantèsin, joka kostaisi. Silloin hän ilmoitti Morrelille haluavansa jättää meripalveluksen ja meni hänen suosituksellaan erään espanjalaisen kauppiaan palvelukseen. Hän läksi Madridiin, eikä hänestä kuultu enää mitään.

Fernand ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta. Hän ei koettanutkaan saada tietää, miten Dantèsin oli käynyt. Mutta hän koetti selitellä Mercedekselle syitä hänen viipymiseensä ja ajatteli samalla ryöstää tytön ja muuttaa maasta pois. Toisinaan hän synkkinä hetkinään istui liikkumattomana kuin saalistaan vaaniva petolintu Pharo-niemen kärjessä, josta saattoi nähdä yht'aikaa Marseillen ja Catalansin kylän, odottaen näkevänsä tiellä tuon pystypäisen nuorukaisen, joka hänellekin merkitsi koston pelottavaa sanantuojaa. Hän oli jo siinä tapauksessa tehnyt päätöksensä; hän ampuisi kuulan Dantèsin päähän ja surmaisi sitten itsensä. Mutta hän liioitteli; ei hän koskaan olisi itseään surmannut, sillä hän toivoi yhä vielä.

Näiden kamalien ristiriitojen aikana pantiin toimeen viimeinen sotilaskutsunta, ja kaikki asekuntoiset miehet ryntäsivät keisarin mahtavan äänen kaikuessa Ranskan ulkopuolelle. Fernand läksi samoin kuin muutkin jättäen majansa ja Mercedeksen sen kalvavan ajatuksen vaivaamana, että hänen kilpailijansa nyt saattoi tulla ja ottaa hänen rakastamansa naisen omakseen.

Jos koskaan niin sillä hetkellä Fernand todella olisi tahtonut surmata itsensä. Hän oli ollut huomaavainen Mercedestä kohtaan, oli ollut säälivinään hänen onnettomuuttaan ja koettanut täyttää hänen pienimmätkin toivomuksensa. Kaikki tämä oli tehnyt tyttöön vaikutuksensa. Mercedes oli aina rakastanut Fernandia ystävänä. Ystävyyteen liittyi nyt uusi tunne, kiitollisuus.

– Veljeni, sanoi hän kiinnittäessään sotilaanrepun Fernandin olalle, – veljeni, ainoa ystäväni, älä kuole sodassa, älä jätä minua yksin tähän maailmaan. Jos sinä kuolet, ei minulla ole ketään.

Nämä eron hetkellä lausutut sanat herättivät Fernandissa toiveita. Jos Dantès ei palaisi, niin Mercedes voisi kerran vielä tulla hänen omakseen.

Mercedes kulki Catalansin kylässä epätoivoisesti itkien, pysähtyi joskus liikkumattomana kuin patsas tuijottamaan Marseilleen päin ja istahti taas meren rannalla kuuntelemaan aaltojen huokauksia, jotka ovat ikuisia kuin hänen surunsa. Eikö olisi parempi heittäytyä aaltojen syliin kuin kärsiä toivottomia odotuksen tuskia?

Rohkeutta ei Mercedekseltä puuttunut tämän päätöksen toimeenpanoon, mutta uskonto tuli hänen avukseen ja pelasti hänet itsemurhasta.

Caderousse joutui sotaväkeen niin kuin Fernandkin, mutta kun hän oli kahdeksan vuotta katalonialaista vanhempi ja oli naimisissa, niin hän kuului kolmanteen kutsuntaluokkaan ja lähetettiin rannikon suojelusjoukkoihin.

Vanha Dantès, jota vain toivo oli pitänyt voimissa, kadotti senkin keisarikunnan kukistuessa.

Täsmälleen viisi kuukautta sen jälkeen kun oli tullut erotetuksi pojastaan ja melkein samana tuntina kuin tämä oli vangittu, hän heitti henkensä Mercedeksen sylissä.

Morrel maksoi kaikki hautajaiskulut ja suoritti ne pienet velat, jotka vanhus oli tehnyt sairautensa aikana.

Tähän tekoon vaadittiin paitsi auttavaista mieltä, myös rohkeutta, sillä Etelä-Ranska oli täydessä tulessa, ja oli rikollista auttaa niin vaarallisen bonapartelaisen kuin Dantèsin isää, vaikka hänen kuolinvuoteellaankin.

14. Raivoisa vanki ja hullu vanki

Kun oli kulunut noin vuosi Ludvig XVIII: n valtaanpaluusta, teki vankiloiden tarkastaja kiertomatkansa.

Alhaalla tyrmässään Dantès kuuli vastaanottovalmistusten kolinan ja kalskeen. Sitä ei vankilan alakertaan olisi erottanut kukaan muu kuin vanki, joka on yön hiljaisina hetkinä tottunut kuuntelemaan hämähäkin kehräämistä ja kuulemaan joka vesipisaran putoamisen.

Hän arvasi, että elävien keskuudessa tapahtui jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Hän oli niin kauan asustanut haudassa, että saattoi pitää itseään jo kuolleena.

Tarkastaja tutki vuoron perään kaikki kammiot ja tyrmät. Useita vankeja kuulusteltiin. Tarkastaja kysyi heiltä, millaista oli heidän ruokansa ja mitä valituksia heillä oli tehtävänä.

He vastasivat kaikki, että ruoka oli kurjan huonoa ja että he tahtoivat päästä vapaiksi.

Tarkastaja kysyi silloin, eikö heillä ollut mitään muuta sanottavaa.

He pudistivat päätään. Mitä muuta kuin vapautta saattoi vanki toivoa?

Tarkastaja kääntyi hymyillen kuvernöörin puoleen:

– En tiedä, miksi meidän täytyy käydä näillä tarpeettomilla tarkastusmatkoilla. Kun on nähnyt yhden vankilan, niin tuntee sata. Kun on kuulustellut yhtä vankia, niin on kuulustellut tuhatta. Kaikki on aina samaa. Ruoka on huonoa, ja he ovat syyttömiä. Onko täällä muunlaisia vankeja?

– Meillä on raivoisia ja vaarallisia vankeja, joita pidämme maanalaisissa tyrmissä.

– Menkäämme katsomaan, sanoi tarkastaja hyvin väsyneesti, – täyttäkäämme tehtävämme viimeiseen asti. Menkäämme tyrmiin.

– Odottakaahan, sanoi kuvernööri, – kunnes mennään noutamaan pari miestä. Vangit tekevät toisinaan elämäänsä kyllästyneinä epätoivoisia tekoja tullakseen kuolemaantuomituiksi. Te voisitte joutua tällaisen teon uhriksi.

– Ryhtykää siis varokeinoihinne, sanoi tarkastaja.

Lähetettiin noutamaan kaksi sotamiestä ja alettiin astua alas portaita, jotka olivat niin pahanhajuiset, likaiset ja homeiset, että sellaiseen paikkaan pistäytyessäkin alkoi näkö, hajuaisti ja hengitys kärsiä.

– Oh, sanoi tarkastaja tultuaan portaiden puoliväliin, – kuka hiisi täällä voi asustaa?

– Kaikkein pahimmanlaatuinen kapinaanyllyttäjä, josta meille nimenomaan ilmoitettiin, että hän voi tehdä vaikka mitä.

– Onko hän yksinään?

– Tietysti.

– Kuinka kauan hän on ollut täällä?

– Melkein vuoden.

– Ja pantiinko hänet tähän tyrmään heti tultuaan?

– Ei, vasta sitten, kun hän oli aikonut surmata vartijan, joka toi hänelle ruokaa.

– Onko hän aikonut tappaa vartijan?

– On, saman, joka meille valaisee tietä. Eikö totta, Antoine? kysyi kuvernööri.

– Hän aikoi lyödä minut kuoliaaksi, vastasi vartija.

– Tahdotteko tehdä siitä valituksen? kysyi tarkastaja kuvernööriltä.

– Se on tarpeetonta, hän on jo saanut kyllin suuren rangaistuksen muutenkin. Hän on sitä paitsi tällä hetkellä aivan hulluuden rajalla ja ennen pitkää aivan mielipuoli.

– Sitä parempi hänelle, sanoi tarkastaja. – Hulluna hän kärsii vähemmän.

Tarkastaja oli hyväsydäminen mies ja täytti arvokkaasti hänelle uskotun armeliaisuustehtävän.

– Olette oikeassa, sanoi kuvernööri, – ja sanoistanne huomaan, että olette asiaa tarkoin punninnut. Meillä onkin täällä aivan lähellä toisessa tyrmässä, jonne mennään toisia portaita myöten, vanha apotti, entinen italialainen puoluepäällikkö, joka on ollut täällä vuodesta 1811 asti. Hänen päänsä meni sekaisin vuonna 1813, ja siitä lähtien hän on ollut aivan kuin toinen ihminen. Ennen hän itki, nyt nauraa, ennen laihtui, nyt lihoo. Tahdotteko nähdä hänet mieluummin kuin tuon toisen, hänen hulluutensa on huvittava eikä tee teitä murheelliseksi?

– Tahdon nähdä molemmat, sanoi tarkastaja. – Tahdon täyttää tehtäväni tunnollisesti.

Tarkastaja teki ensimmäistä kiertomatkaansa ja tahtoi antaa esivallalle hyvän ajatuksen itsestään.

Kuvernööri viittasi vartijalle, joka avasi oven.

Isojen lukkojen rämistessä, ja ruostuneitten saranain kääntyessä Dantès nosti päänsä pystyyn. Hän oli kyyristynyt tyrmänsä soppeen ja katseli ahnaasti päivänsädettä, joka pääsi sisään ahtaasta, ristikolla varustetusta ilma-aukosta. Kun Dantès näki kahden vartijan valaisevan tietä oudolle miehelle, jonka edessä kuvernööri puhui hattu kädessään ja jota kaksi sotilasta seurasi, niin hän heti arvasi, mistä oli kysymys. Vihdoinkin hän saisi tilaisuuden, saisi puhua ylemmän virkamiehen kanssa! Hän syöksyi kädet ojossa tarkastajaa kohden.

Sotilaat laskivat heti pistimet tanaan, sillä he luulivat vangin hyökkäävän tarkastajan kimppuun pahoissa aikeissa.

Tarkastajakin astui askelen taaksepäin.

Dantès huomasi, että hänet oli kuvattu vaaralliseksi ihmiseksi.

Silloin hän kokosi katseeseensa kaiken, mitä hänessä vielä oli tyyneyttä ja nöyryyttä, ja alkoi puhua tarkastajalle niin hellyttävästi, että se hämmästytti läsnäolijoita.

Tarkastaja kuunteli Dantèsin puhetta loppuun asti. Sitten hän kääntyi kuvernöörin puoleen:

– Hän alkaa kääntyä uskonnolliseksi, sanoi hän puoliääneen. – Hän on jo taipuvainen osoittamaan lempeitä tunteita. Huomasittehan, pelko vaikuttaa häneen. Hän väistyi pistimiä. Hullu ei olisi väistynyt mitään. Olen tässä suhteessa tehnyt kummallisia huomioita Charentonissa.

Sitten kääntyen vangin puoleen hän kysyi:

– Mitä te siis tahdotte lyhyesti sanoen?

– Tahdon saada tietää, minkä rikoksen olen tehnyt. Tahdon saada oikeutta. Tahdon, että asiani otetaan tutkittavaksi. Tahdon myöskin, että minut ammutaan, jos olen syyllinen, mutta että minut päästetään vapaaksi, jos olen syytön.

– Oletteko tyytyväinen ruokaan? kysyi tarkastaja.

– Olen kai, en minä tiedä. Mutta sehän on pikkuseikka. Pääasia, ei ainoastaan minulle onnettomalle vangille, vaan kaikille oikeutta istuville virkamiehille, jopa kuninkaalle itselleenkin, on, että syytön ei joudu häpeällisen ilmiannon uhriksi eikä kuole lukkojen takana kiroten pyöveleitään.

– Olette tänään jokseenkin nöyrä, sanoi kuvernööri. – Ette aina ole ollut sellainen. Puhuitte aivan toisin sinä päivänä, jolloin tahdoitte surmata vartijan.

– Se on kyllä totta, sanoi Dantès, – ja minä pyydänkin mitä nöyrimmin tuolta mieheltä anteeksi, sillä hän on ollut minulle hyvä… Mutta minkä sille voin? Olin silloin hullu, olin raivoissani.

– Ettekö ole enää?

– En, sillä vankeus on minut murtanut, taittanut, heikontanut. Olenhan niin kauan ollut täällä!

– Kauanko… Milloin teidät vangittiin? kysyi tarkastaja.

– Helmikuun 28. päivänä 1815, kello kaksi iltapäivällä.

Tarkastaja laski.

– Nyt on heinäkuun 30. päivä 1816. Mitä siis valitatte? Ettehän ole ollut enempää kuin seitsemäntoista kuukautta vankina.

– Enempää kuin seitsemäntoista kuukautta! sanoi Dantès. – Voi, hyvä herra te ette tiedä, mitä seitsemäntoista kuukauden vankeus on, se on seitsemäntoista vuotta, seitsemäntoista vuosisataa, varsinkin minunlaiseni miehen mielestä. Olinhan aivan lähellä onneani, olin viettämässä häitäni rakastamani naisen kanssa, edessäni oli kunniallinen toimiala, ja nyt se kaikki on minulta riistetty. Elämäni kauneimpana päivänä vaivuin synkimpään yöhön, näin tulevaisuuteni murskana; en tiedä, rakastaako morsiameni vielä minua, elääkö vanha isäni vielä. Seitsemäntoista kuukautta vankilassa mies, joka on tottunut vapaaseen meri-ilmaan, merimiehen huolettomaan elämään, avaraan, loputtomaan, ikuiseen ulappaan! Säälikää siis minua ja vaatikaa, että minua kohtaan osoitetaan ei suvaitsevaisuutta vaan ankaruutta, ei armoa vaan oikeutta. Tuomareita, en pyydä muuta kuin tuomareita. Eihän voida syytetyltä kieltää tuomareita.

– Hyvä on, sanoi tarkastaja, – saammepahan nähdä.

Sitten hän kääntyi kuvernöörin puoleen:

– Minun tulee todellakin tuota miesparkaa sääli. Kun palaamme täältä, niin näytätte minulle hänen vankikorttinsa.

– Kyllä, vastasi kuvernööri. – Mutta epäilemättä löydätte siitä hyvin ankaria syytöksiä.

– Armollinen herra, sanoi Dantès, – tiedänhän, ettette omasta tahdostanne voi päästää minua täältä pois, mutta voittehan jättää anomukseni esivallalle, voitte vaatia tutkintoa, voitte asettaa minut tuomittavaksi. Tuomiota juuri minä tahdon. Tahdon tietää, minkä rikoksen olen tehnyt ja mihin rangaistukseen olen tuomittu, sillä katsokaahan, epävarmuus on pahin rangaistus.

– Valaiskaa minulle tietä, sanoi tarkastaja.

– Huomaan äänestänne, sanoi Dantès, – että olette heltynyt. Sanokaa minulle, että saan toivoa.

– Sitä en voi sanoa, vastasi tarkastaja. – En voi luvata muuta kuin tarkastaa teitä koskevat asiapaperit.

– Silloin olen vapaa, silloin olen pelastettu!

– Kuka teidät vangitutti? kysyi tarkastaja.

– Herra Villefort, vastasi Dantès. – Menkää hänen luokseen ja puhukaa hänen kanssaan.

– Herra Villefort ei ole enää kokonaiseen vuoteen ollut Marseillessa.

Hän on Toulousessa.

– Sitten en enää ihmettelekään, sanoi Dantès, – ainoa suojelijani on poissa.

– Oliko herra Villefort'illa jokin syy vihata teitä? kysyi tarkastaja.

– Ei mitään syytä. Hän oli päinvastoin minulle hyvin ystävällinen.

– Voin siis luottaa niihin tietoihin, jotka hän on teistä kirjoittanut tai jotka hän minulle antaa?

– Täydellisesti.

– Hyvä on, odottakaa.

Dantès vaipui polvilleen, nosti kätensä taivasta kohden ja rukoili Jumalaa suojelemaan tätä miestä, joka oli astunut alas hänen vankilaansa aivan kuin Vapahtaja astui pelastamaan tuonelaan joutuneita sieluja.

Ovi sulkeutui, mutta toivo, joka tarkastajan tullessa oli saapunut, jäi tyrmään.

– Tahdotteko heti nähdä vankikortin, kysyi kuvernööri, – vai ensin käydä apotin tyrmässä?

– Tarkastakaamme tyrmät samalla kertaa, vastasi tarkastaja. – Jos palaisin raittiiseen ilmaan, ei minulla ehkä enää olisi rohkeutta jatkaa surullista tehtävääni.

– Tämä ei ole samanlainen vanki kuin tuo äskeinen, eikä hänen hulluutensa tee niin murheelliseksi kuin tuon toisen järki.

– Millainen on hänen hulluutensa?

– Se on hyvin omituinen. Hän luulee itseään suunnattoman suuren aarteen omistajaksi. Vankeutensa ensimmäisenä vuotena hän lupasi hallitukselle miljoonan, jos tämä päästäisi hänet vapaaksi, toisena vuotena kaksi, kolmantena kolme ja niin edespäin. Hän on nyt viidettä vuotta vankilassa. Hän pyytää saada puhutella teitä erikseen ja tarjoaa silloin viisi miljoonaa.

– Haha, nauroi tarkastaja, – tämäpä on todellakin hauskaa. Ja mikä tuon miljoonanomistajan nimi on?

– Apotti Faria.

– Numero 27! sanoi tarkastaja.

– Se on tässä. Avatkaa, Antoine.

Vartija totteli, ja tarkastaja katseli uteliaana hullun apotin tyrmään.

Keskellä huonetta, seinästä irroitetun savikappaleen avulla piirretyn ympyrän keskellä, lojui melkein alaston mies, niin ryysyiset olivat hänen vaatteensa. Hän piirsi tähän ympyrään hyvin selviä geometrisia viivoja ja näytti olevan yhtä kiintynyt tehtävänsä selvittämiseen kuin Arkimedes oli sinä hetkenä, jolloin Marcelluksen sotilas hänet surmasi. Hän ei liikahtanutkaan tyrmän oven auetessa eikä näyttänyt heräävän, ennen kuin soihtujen valo odottamattomalla tavalla valaisi kostean permannon, jolle hän kirjoitteli. Silloin hän kääntyi ja katsoi kummastuneena joukkoa, joka oli saapunut hänen vankilaansa.

Hän nousi nopeasti, otti kurjan vuoteensa jalkopäähän heitetyn peitteen ja kääri sen ympärilleen esiintyäkseen säädyllisemmässä puvussa vieraiden läsnä ollessa.

– Mitä teillä on valittamista? kysyi tarkastaja, joka teki saman kysymyksen kaikille.

– Minullako? sanoi apotti hämmästyneenä. – Minulla ei ole mitään valittamista.

– Ette ymmärrä minua, jatkoi tarkastaja. – Olen hallituksen lähettämä virkamies, tehtäväni on käydä vankiloissa ja kuulla vangittujen valitukset.

– Siinä tapauksessa asia on aivan toinen, huudahti apotti vilkkaasti, – ja toivon, että tulemme hyvin toimeen keskenämme.

– Kas niin, sanoi kuvernööri, – sanoinhan, että hän alkaa puhua siitä.

– Armollinen herra, sanoi vanki, – olen apotti Faria, olen syntynyt Roomassa. Olin kaksikymmentä vuotta kardinaali Rospigliosin sihteerinä.

Minut vangittiin syystä, jota en tarkoin tiedä, vuoden 1811 alussa. Sen jälkeen olen vaatinut Ranskan ja Italian viranomaisilta vapauttani.

– Miksi Ranskan viranomaisilta? kysyi kuvernööri.

– Siksi, että minut vangittiin Piombinossa, ja otaksun, että samoin kuin Milano ja Firenze on Piombinokin tullut jonkin ranskalaisen departementin pääkaupungiksi.

Tarkastaja ja kuvernööri katsoivat nauraen toisiinsa.

– Toden totta, sanoi tarkastaja, – teidän uutisenne eivät ole erikoisen tuoreita.

– Ne perustuivat siihen päivään, jolloin minut vangittiin, sanoi apotti Faria. – Ja kun hänen majesteettinsa keisari oli luonut Rooman kuningaskunnan äskettäin syntynyttä poikaansa varten, niin otaksun hänen valloituksiensa perusteella täyttäneen Machiavellin ja Cesare Borgian unelman ja tehneen Italiasta yhtenäisen valtakunnan.

– Kohtalo, sanoi tarkastaja, – on tehnyt pieniä muutoksia tähän jättiläismäiseen tuumaan, jonka harras ihailija näytätte olevan.

– Ainoastaan se voi tehdä Italiasta voimakkaan, riippumattoman ja onnellisen valtion, vastasi Faria.

– Se on kyllä mahdollista, sanoi tarkastaja, – mutta en ole tullut tänne käymään kanssanne poliittista keskustelua, vaan olen tullut kysymään, niin kuin jo äsken mainitsin, onko teillä mitään valittamista ruokaanne tai asuntoonne nähden.

– Ruoka on samanlaista kuin muissakin vankiloissa, vastasi apotti, – siis hyvin huonoa. Mitä asuntoon tulee, niin näettehän itse, se on hyvin kostea ja epäterveellinen, mutta verraten mukava ollakseen tyrmä. Mutta nyt ei ole kysymys siitä, vaan tavattoman tärkeistä ja arvokkaista tiedoista, joita voin antaa hallitukselle.

– Nyt se tulee, sanoi kuvernööri hiljaa tarkastajalle.

– Sen vuoksi olenkin onnellinen saadessani nähdä teidät, sanoi apotti, – vaikka häiritsittekin minua hyvin tärkeissä laskelmissa, jotka, jos onnistuvat, muuttavat kokonaan Newtonin järjestelmän. Sallitteko minun puhua kahden kanssanne?

– Kas niin, sanoinhan sen, lausui kuvernööri tarkastajalle.

– Tunnette hoidettavanne, sanoi tämä hymyillen.

Sitten kääntyen apotti Farian puoleen hän sanoi:

– Pyyntönne on mahdoton.

– Mutta, lausui apotti, – jos hallitus voisi saada minun avullani tavattoman suuren summan, esimerkiksi viisi miljoonaa.

– Te arvasitte summan suuruudenkin, sanoi tarkastaja vuorostaan kääntyen kuvernöörin puoleen.

– Odottakaahan, sanoi apotti nähdessään tarkastajan aikovan lähteä, – meidän ei välttämättömästi tarvitse olla kahden. Herra kuvernööri voi varsin hyvin kuulla keskustelumme.

– Rakas apotti, sanoi kuvernööri, – pahaksi onneksi me jo osaamme ulkoa sen, mitä aiotte sanoa. Kysymys on teidän aarteestanne, eikö niin?

Faria loi silmänsä häntä pilkkaavaan mieheen, ja puolueeton katsoja olisi kyllä huomannut, että tästä katseesta loisti järki ja totuus.

– Juuri niin, sanoi hän, – mistä muusta minä puhuisin kuin siitä?

– Herra tarkastaja, jatkoi kuvernööri, – voin teille kertoa tämän jutun yhtä hyvin kuin apottikin, sillä neljä viisi vuotta olen saanut kuulla sitä samaa jauhettavan.

– Mikä todistaa, sanoi apotti, – että olette, herra kuvernööri, sellainen, joista Raamattu sanoo, että heillä on silmät eivätkä näe, ja korvat eivätkä kuule.

– Rakas apotti, sanoi tarkastaja, – hallitus on kaikeksi onneksi rikas eikä kaipaa teidän rahojanne. Säästäkää siis ne siihen päivään asti, jolloin lähdette vankilasta.

Apotin silmät laajenivat. Hän tarttui tarkastajan käteen.

– Mutta ellen koskaan pääse vankilasta, sanoi hän, – jos vastoin kaikkea oikeutta minua pidetään tässä tyrmässä, jos kuolen määräämättä omaisuuttani kenellekään, niin tuo aarre on mennyt hukkaan. Parempihan on, että hallitus hyötyy siitä samoin kuin minäkin? Voin kohottaa summan kuuteen miljoonaan ja tyydyn loppuun, jos pääsen vapaaksi.

– Toden totta, sanoi tarkastaja, – ellei tietäisi, että mies on hullu, uskoisi hänen puhuvan totta, niin vakuuttava hän on.

– En ole hullu, ja puhun täyttä totta, sanoi Faria, joka tarkkakuuloisena niin kuin useat vangit oli kuullut tarkastajan sanan. – Mainitsemani aarre on todellakin olemassa, ja olen valmis allekirjoittamaan sopimuksen, jonka mukaan viette minut määräämälleni paikalle. Teidän nähtenne kaivetaan se maasta esiin. Jos valehtelen eikä mitään löydetä, saatte tuoda minut takaisin tähän tyrmään, ja jään tänne ikuisiksi ajoiksi.

Kuvernööri alkoi nauraa.

– Onko aarteenne kaukanakin? kysyi hän.

– Noin viidenkymmenen peninkulman päässä täältä, sanoi Faria.

– Juttu on sangen hyvin laadittu, sanoi kuvernööri. – Jos kaikki vangit lähtisivät vartijoiden kanssa huvikävelylle viidenkymmenen peninkulman päähän, niin tarjoutuisihan heille montakin tilaisuutta karata.

– Tuo on vanha ja tuttu keino, sanoi tarkastaja, – eikä tämä herra ole edes sen keksijä.

Sitten hän kysyi apotilta:

– Kysyin teiltä, onko ruokanne hyvää?

– Vannokaa Kristuksen nimessä, sanoi apotti, – että päästätte minut vapaaksi, jos olen puhunut totta, ja minä ilmoitan teille minne aarre on kätketty.