Monte-Criston kreivi

– Niin, siitä oli kysymys ennen Pariisista-lähtöäni, sanoi herra Saint-Méran. – Ja minne hänet lähetetään?

– Sainte-Helenaan.

– Sainte-Helenaan! Mikä se on? kysyi markiisitar.

– Eräs saari, joka on tuhannen peninkulman päässä täältä ja päiväntasaajan toisella puolella, vastasi kreivi.

– Sepä on hyvä! Suuri hulluushan oli, niin kuin Villefort sanoikin, jättää sellainen mies lähelle Korsikaa, jossa hän on syntynyt, lähelle Napolia, jossa hänen lankonsa vieläkin hallitsee, ja vastapäätä Italiaa, jonka hän aikoi tehdä poikansa kuningaskunnaksi.

– Pahaksi onneksi, sanoi Villefort, – ovat olemassa vuoden 1814 sopimukset, eikä Napoleoniin voi koskea loukkaamatta näitä sopimuksia.

– Loukattakoon niitä, sanoi herra Salvieux. – Pitikö hän itse niin perin tarkkaa lukua sopimuksista, kun ammutti onnettoman Enghienin herttuan?

– Niin, sanoi markiisitar, – päätetty asia on, että Pyhä Allianssi vapauttaa Euroopan Napoleonista ja Villefort Marseillen hänen puoluelaisistaan. Kuningas hallitsee tai ei hallitse. Jos hän hallitsee, niin hänen hallituksensa olkoon luja ja hänen virkailijansa olkoot taipumattomia. Siten voidaan onnettomuudet estää.

– Pahaksi onneksi, sanoi Villefort hymyillen, – joutuu prokuraattorin sijainen aina vasta silloin perille, kun onnettomuus jo on tapahtunut.

– Silloin hänen on palautettava kaikki entiselleen.

– Rohkenenko teille vielä huomauttaa, armollinen rouva, että me emme palauta mitään entiselleen, me rankaisemme. Siinä kaikki.

– Herra Villefort, sanoi nuori ja suloinen tyttö, kreivi Salvieux'n tytär ja neiti Saint-Méranin ystävätär, – koettakaahan saada aikaan jokin kaunis oikeusjuttu meidän Marseillessa ollessamme. En ole koskaan nähnyt tuomioistuinta, ja sitä sanotaan hyvin hauskaksi.

– Hyvin hauska se todella onkin, neiti, sanoi Villefort, – sillä tekaistun murhenäytelmän sijasta onkin siellä oikea, näyteltyjen tuskien sijasta todellisia. Sen sijaan että yleensä näyttelijä esiripun laskeuduttua menee kotiinsa, syö illallista perheensä kanssa nukkuakseen yönsä rauhallisesti, hän siellä meneekin vankilaan, jossa kohtaa pyövelin. Huomaattehan, että hermostuneet ihmiset, jotka etsivät tärisyttäviä mielenliikutuksia, eivät mistään löydä sen parempia. Olkaa rauhassa, neiti, jos tilaisuus tarjoutuu, annan kyllä teille tiedon.

– Hän panee meidät värisemään … ja hän nauraa! sanoi Renée kalveten.

– Minkä minä sille voin … se on kaksintaistelua… Olen jo viisi kuusi kertaa hankkinut kuolemantuomion poliittisille rikollisille ja muille … no niin, kuinkahan montaa tikaria tälläkin hetkellä salassa hiotaan minua varten tai on jo suunnattuna minuun?

– Hyvä Jumala, sanoi Renée synkistyen yhä enemmän. – Puhutteko oikein täyttä totta, herra Villefort?

– Kukaan ei voi vakavammin puhua kuin minä, jatkoi nuori virkamies hymyhuulin. – Ja ne suuret oikeusjutut, joita neiti toivoo tyydyttääkseen uteliaisuuttansa ja minä tyydyttääkseni kunnianhimoani, tekevät asemani vain vaarallisemmaksi. Luuletteko Napoleonin sotilaiden, jotka ovat tottuneet menemään sokeasti vihollista vastaan, luuletteko heidän miettineen laukaistessaan pyssynsä tai tarttuessaan pistimeen? No niin, miettisivätkö he sen enempää tappaessaan miehen, jota pitävät persoonallisena vihamiehenään, kuin tappaessaan venäläisen, itävaltalaisen tai unkarilaisen, joita eivät koskaan olleet nähneet? Mitä minuun tulee, niin nähdessäni vihan liekehtivän syytetyn silmistä tunnen rohkeuteni kasvavan, innostun, se ei ole enää mikään oikeusjuttu, se on kaksintaistelu, taistelen häntä vastaan, hän pistää, minä vastaan, ja taistelu loppuu, niin kuin kaikki taistelut, joko voittoon tai tappioon. Sellainen on yleisen syyttäjän asema, vaara tekee kaunopuheiseksi. Jos syytetty puheeni jälkeen hymyilee, uskon puhuneeni huonosti, olleeni heikko, voimaton, puutteellinen. Ajatelkaahan, mikä ylpeyden tunne valtaa prokuraattorin, kun hän on varma rikollisen syyllisyydestä, kun hän näkee syytetyn kalpenevan ja painavan päänsä alas todistusten taakan alla ja syyttäjän kaunopuheisuuden salaman iskemänä! Jos pää painuu alas, se myöskin putoaa.

Renée kirkaisi.

– Noin pitää puhua, sanoi eräs vieras.

– Tuollaisia miehiä tarvitaan nykyaikana! sanoi toinen.

– Te olittekin viimeisessä jutussanne suorastaan suurenmoinen, herra Villefort, sanoi eräs kolmas. – Muistattehan tuon miehen, joka oli tappanut isänsä; suoraan sanoen te tavallaan tapoitte hänet jo ennen kuin pyöveli koski häneen.

– Mitä vanhempiensa murhaajiin tulee, vähät niistä, sanoi Renée, – mikään rangaistus ei ole kyllin ankara heille. Mutta nuo onnettomat poliittiset rikolliset…

– Mutta nehän ovat vieläkin vaarallisempia, Renée, sillä kuningas on valtakunnan isä, ja joka tahtoo kukistaa kuninkaan tai tappaa hänet, tahtoo siis tappaa kolmenkymmenenkuuden miljoonan ihmisen isän.

– Ei puhuta tästä enää, sanoi Renée, – mutta lupaattehan, herra Villefort, olla suopea niille, joiden puolesta pyydän sitä.

– Olkaa rauhassa, sanoi Villefort herttaisesti hymyillen, – me laadimme yhdessä syytöskirjat.

– Rakas lapsi, sanoi markiisitar, – pidä huolta kolibreistasi, sylikoiristasi ja puvuistasi ja anna tulevan miehesi hoitaa virkansa.

Aseet lepäävät tällä hetkellä, ja virkapuku on korkeassa arvossa.

Muistan tämän johdosta erään syvämietteisen latinalaisen lauseen.

– Cedant arma togae, sanoi Villefort kumartaen.

– En uskaltanut lausua sitä latinankielellä, vastasi markiisitar.

– Mieluimmin näkisin varmaankin, että olisitte lääkäri, jatkoi Renée. – Rangaistuksen enkeli, niin enkeli kuin hän onkin, on aina minua kauhistuttanut.

– Rakas Renée, mutisi Villefort luoden tyttöön hellän katseen.

– Tyttäreni, sanoi markiisi, – herra Villefort on tämän seudun moraalinen ja poliittinen lääkäri. Usko minua, se ala on kaunis toimiala.

– Ainakin hän siinä toimessa saa meidät unohtamaan sen, mikä hänen isänsä on ollut, sanoi markiisitar.

– Armollinen rouva, jatkoi Villefort alakuloisesti hymyillen, – minulla on jo kerran ollut kunnia huomauttaa teille, että isäni, ainakin toivoakseni, on luopunut menneen elämänsä erehdyksistä, että hänestä on tullut järjestyksen ja uskonnon ystävä ja että hän on ehkä kuningasmielisempi kuin minä olenkaan, sillä hän on antautunut siihen katuvana, minä taas intomielisenä.

Tämän siron lauseen jälkeen Villefort loi katseen kuulijakuntaansa nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat saaneet aikaan, aivan samoin kuin hän olisi tehnyt oikeussalissa luodessaan katseensa yleisöön.

– Juuri samaa, rakas Villefort, jatkoi kreivi Salvieux, – lausuin Tuileriessa toissa päivänä kuninkaalliselle ministerille, kun hän pyysi saada hiukan tietoja kummallisesta avioliitosta girondistin pojan ja Condén armeijan upseerin tyttären välillä. Ja ministeri ymmärsi sen varsin hyvin. Ludvig XVIII koettaakin sulattaa yhteen eri puolueet. Aavistamattamme oli kuningas kuunnellut keskusteluamme ja keskeytti meidät lausuen: "Villefort" – huomatkaa, että hän ei käyttänyt nimeä Noirtier, ja hän panikin erikoisen painon sanalle Villefort – "Villefort", sanoi siis kuningas, "tulee menemään hyvin pitkälle. Hän on kypsynyt mies, joka kuuluu minun piiriini. Ilokseni näen markiisi ja markiisitar Saint-Méranin ottavan hänet vävykseen, ja olisinkin ehdottanut heille tätä avioliittoa, elleivät he itse olisi ennättäneet tulla pyytämään minulta lupaa siihen."

– Niinkö kuningas sanoi? huudahti Villefort ihastuksissaan.

– Se on totta, sanoi markiisi.

– Olen siis kaikesta velassa tuolle kunnon hallitsijalle. Olen valmis tekemään kaiken palvellakseni häntä!

– Tuollaisena, sanoi markiisitar, – rakastan teitä. Jos nyt ilmestyisi salaliittolainen, niin hänen kävisi huonosti.

– Ja minä, äiti, sanoi Renée, – rukoilen, ettei Jumala kuulisi teitä ja että hän lähettäisi herra Villefort'in tuomittavaksi pikkuvarkaita, kurjia vararikkolaisia ja raukkamaisia konnia, silloin ainakin voin nukkua rauhassa.

– Sehän on aivan samaa kuin toivoisitte lääkärin saavan hoitaa ainoastaan päänsärkyä, tuhkarokkoa ja mehiläisen pistoksia, jotka eivät vahingoita muuta kuin ihoa, sanoi Villefort nauraen. – Jos tahdotte nähdä minut prokuraattorina, niin toivokaa, että saisin hoitaa niitä kamalia tauteja, jotka tuottavat lääkärille kunniaa.

Tällä hetkellä – aivan kuin kohtalo olisi vain odottanut Villefort'in toivomusta täyttääkseen sen – astui palvelija sisään ja kuiskasi muutamia sanoja herra Villefort'in korvaan. Villefort nousi pöydästä ja pyysi anteeksi. Hetken kuluttua hän palasi loistavin kasvoin ja hymyhuulin.

Renée loi häneen hellän katseen, sillä sinisine silmineen ja mustine poskipartoineen hän oli todellakin komea ja kaunis mies. Tyttö näytti koko sielullaan odottavan, että hän selittäisi, miksi niin äkkiä oli poistunut.

– No, sanoi Villefort, – te tahdoitte, neiti, äsken saada lääkärin mieheksenne; siinä suhteessa ainakin olen Aeskulapiuksen oppilaiden kaltainen (näin puhuttiin vielä vuonna 1815), että aikani ei koskaan kuulu minulle, vaan että minua häiritään teidänkin luonanne, kihlajaispidoissanikin.

– Ja minkä vuoksi teitä häiritään? kysyi tyttö hiukan levottomana.

– Sairaan vuoksi, joka kaikesta päättäen on viimeisillään. Tällä kertaa on tauti arveluttava ja hipaisee mestauslavaa.

– Hyvä Jumala! huudahti Renée kalveten.

– Onko se totta! sanoi eräs läsnä olevista.

– On aivan yksinkertaisesti päästy selville bonapartelaisesta salaliitosta.

– Onko se mahdollista? sanoi markiisitar.

– Tässä on ilmiantokirje.

Ja Villefort luki:

Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès – niminen mies, Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta, poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.

Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa.

– Mutta, sanoi Renée, – tuo kirje joka sitä paitsi on nimetön, on osoitettu kuninkaalliselle prokuraattorille eikä teille.

– On kyllä, mutta kuninkaallinen prokuraattori on poissa, ja hänen poissa ollessaan on hänen sihteerillään oikeus avata kaikki kirjeet. Hän on siis avannut tämän ja lähettänyt minua hakemaan ja, kun ei löytänyt minua, antanut vangitsemiskäskyn.

– Syyllinen on siis vangittu! sanoi markiisitar.

– Syytetty, tahdotte sanoa, oikaisi Renée.

– On, vastasi Villefort, – ja niin kuin äsken sanoin neiti Renéelle, jos kirje löydetään, niin sairas on todellakin sairas.

– Ja missä tuo onneton on? kysyi Renée.

– Hän on luonani.

– Menkää, ystäväni, sanoi markiisi, – älkääkä lyökö laimin velvollisuuksianne jäämällä meidän luoksemme nyt, kun kuninkaan palvelus kutsuu teitä toisaanne. Menkää siis sinne, missä kuninkaan palvelus teitä odottaa.

– Herra Villefort, sanoi Renée pannen kätensä ristiin, – olkaa lempeä, onhan tänään kihlajaispäivämme.

Villefort kiersi pöydän ja nojautui tytön tuolin selkänojaan.

– Rauhoittaakseni teitä teen kaiken voitavani, sanoi hän. – Mutta jos syytös on tosi, jos asia voidaan todistaa, niin tuo bonapartelainen rikkaruoho on niitettävä.

Renée vavahti kuullessaan sanan "niitettävä".

– Mitä vielä, sanoi markiisitar, – älkää kuunnelko tuota pikku tyttöä, Villefort, kyllä hän sellaiseen tottuu.

Ja markiisitar ojensi Villefort'ille kuivan kätensä suudeltavaksi.

Villefort katsoi Renéehen sanoen silmillään:

"Teidän kättänne suutelen tai ainakin tahtoisin tänä hetkenä suudella."

7. Kuulustelu

Tuskin oli Villefort ennättänyt sulkea ruokasalin oven, kun hän jo otti kasvoiltaan hymyilevän naamion. Nyt hän oli vakava niin kuin tuleekin virkamiehen, joka kutsutaan päättämään lähimmäisen hengestä ja elämästä. Vaikka hänen kasvonsa olivatkin hyvin liikkuvat ja vaikka hän oli, niin kuin taitavan näyttelijän tulee, usein tutkinut kasvojensa ilmeitä peilin edessä, niin tällä kertaa hänen oli vaikea rypistää kulmiaan ja synkistää piirteitään. Gérard de Villefort oli tällä hetkellä niin onnellinen kuin kuolevainen saattaa olla. Hän oli rikas, oli seitsemänkolmattavuotiaana päässyt huomattavaan virka-asemaan, sai vaimokseen nuoren ja kauniin naisen, jota hän rakasti, ei intohimoisesti, mutta järkevästi, niin kuin kuninkaallisen prokuraattorin sijainen saattaa rakastaa. Paitsi sitä, että hänen morsiamensa Renée de Saint-Méran oli harvinaisen kaunis, hän myös kuului sen ajan huomattavimpaan aatelissukuun. Hänen isänsä ja äitinsä, joilla ei ollut muita lapsia, saattoivat käyttää suuren vaikutusvaltansa yksinomaan vävynsä hyväksi, ja Renée toi myötäjäisinä miehelleen viisikymmentätuhatta écutä, jonka lisäksi kerran tulisi puolen miljoonan perintö.

Kaikki nämä seikat yhdessä tekivät siis Villefort'in onnen niin häikäisevän kauniiksi, että aurinkokin sen rinnalla näytti olevan täynnä pilkkuja.

Ovella odotti häntä poliisikomissaari. Nähdessään tämän mustapukuisen miehen hän putosi heti kolmannesta taivaastaan alas maan päälle, jolla me liikumme. Hän muutti kasvojensa ilmeen, niin kuin olemme maininneet, ja lähestyi oikeudenpalvelijaa.

– Tässä olen, sanoi hän, – olen lukenut kirjeenne, ja olette tehnyt oikein vangitessanne miehen. Antakaa nyt minulle kaikki tiedot hänestä ja hänen salaliitostaan.

– Salaliitosta emme tiedä vielä mitään. Kaikki häneltä löydetyt paperit on sidottu yhteen kääröön ja asetettu teidän pöydällenne. Mitä syytettyyn tulee, niin näittehän ilmiantokirjeestä itse, että hän on nimeltänsä Edmond Dantès, perämies kolmimastoisessa laivassa, joka käy villakauppaa Aleksandriassa ja Smyrnassa ja jonka omistaa kauppahuone Morrel ja poika Marseillessa.

– Onko hän aikaisemmin palvellut sotalaivastossa?

– Ei, herra, hän on aivan nuori mies.

– Minkä ikäinen?

– Yhdeksäntoista tai enintään kahdenkymmenen.

Tällä hetkellä, kun Villefort, astellessaan pitkin Grand-katua, oli saapunut Conseils-kadun kulmaan, astui hänen luokseen mies, joka näytti odottaneen häntä. Mies oli Morrel.

– Herra Villefort, huudahti tuo kunnon mies nähdessään prokuraattorin sijaisen, – kuinka onnellinen olenkaan kohdatessani teidät. Ajatelkaahan, kummallinen ja ennenkuulumaton erehdys on tapahtunut, on vangittu laivani perämies, Edmond Dantès.

– Tiedän kyllä, sanoi Villefort, – ja olen juuri menossa häntä kuulustelemaan.

– Hyvä herra, sanoi Morrel innoissaan puolustamaan suosimaansa miestä, te ette tunne syytettyä, mutta minä tunnen hänet. Hän on kunnollinen ja hiljainen mies, uskallan sanoa, mies, joka parhaiten tuntee toimensa koko kauppalaivastossa. Herra Villefort, suljen hänet kaikesta sydämestäni suosioonne.

Villefort kuului, niin kuin on huomattu, kaupungin ylhäisöön ja Morrel alhaisoon. Edellinen oli jyrkkä kuningasmielinen ja jälkimmäistä epäiltiin salaiseksi bonapartistiksi. Villefort katsoi ylenkatseellisesti Morreliin ja vastasi halveksivasti:

– Tiedättehän, että yksityiselämässään voi olla lempeä, kauppasuhteissaan rehellinen, viisas omalla alallaan, mutta se ei estä toimimasta rikollisesti valtiollisissa asioissa. Tiedättehän sen?

Ja virkamies pani erikoisen painon näille viimeisille sanoille, ikään kuin tahtoen sillä viitata laivanvarustajaan. Uskalsiko tämä tulla puhumaan toisen puolesta, vaikka itse oli suopeuden tarpeessa?

Morrel punastui, sillä hän ei tuntenut sydäntään aivan puhtaaksi valtiollisissa asioissa. Ja muistellessaan, mitä Dantès oli hänelle kertonut, kuinka hän oli tavannut marsalkan ja mitä keisari oli hänelle sanonut, hän tunsi joutuvansa hämilleen. Hän jatkoi kuitenkin äänellä, jossa kuvastui sydämellinen osanotto:

– Minä rukoilen teitä, olkaa oikeudenmukainen, niin kuin teidän tulee olla, hyvä, niin kuin olette aina, ja antakaa meille takaisin tuo Dantès-parka.

Tuo "antakaa meille" kaikui kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen korvissa vallankumoukselliselta.

– Kas, kas, ajatteli hän, – antakaa meille … kuuluisikohan tuo Dantès johonkin salaiseen karbonaariliittoon, koska hänen suosijansa käyttää huomaamattaan hänestä puhuttaessa monikkomuotoa? Muistaakseni komissaari sanoi hänen tulleen vangituksi ravintolassa, keskellä suurta seuraa. Sehän on voinut olla kokous.

Sitten hän lausui ääneen:

– Voitte olla aivan rauhassa, ettekä suotta ole vedonnut oikeudentuntooni, jos syytetty on viaton. Mutta jos hän sitä vastoin on syyllinen, niin elämmehän vaikeata aikaa, ja armahtaminen olisi vaarallinen esimerkki. Minun on pakko tehdä velvollisuuteni.

Näin puhuessaan hän oli saapunut talonsa kohdalle, joka oli aivan oikeuspalatsin vieressä; ja hän meni sisään hyvästeltyään jääkylmästi laivanvarustajan, joka jäi aivan kuin jähmettyneenä seisomaan siihen, mihin Villefort oli hänet jättänyt.

Esihuone oli täynnä santarmeja ja poliiseja. Heidän keskellään, vihamielisten ja säkenöivien silmien ympäröimänä, seisoi vanki aivan rauhallisena ja tyynenä.

Villefort astui esihuoneen halki, vilkaisi Dantèsiin ja otettuaan paperikäärön, jonka eräs virkamies hänelle ojensi, meni huoneeseensa sanoen:

– Tuokaa vanki sisään!

Niin nopea kuin olikin Villefort'in katse, hän ennätti saada käsityksen vangista. Hän oli huomannut älyä tuossa leveässä ja avoimessa otsassa, rohkeutta terävässä katseessa ja suoruutta täyteläisissä huulissa, joiden välistä näkyi lumivalkoinen hammasrivi.

Ensimmäinen vaikutelma oli Dantèsille edullinen. Mutta Villefort oli kuullut lausuttavan syvänä viisautena, että ihmisen tulee epäillä ensimmäistä vaikutelmaansa, varsinkin jos se oli hyvä.

Hän tukahdutti siis sydämeensä tulvehtineet hyvät ajatukset, jotka pyrkivät vaikuttamaan hänen mielipiteisiinsä, asettui peilin eteen, otti juhlallisen muodon ja istuutui synkkänä ja uhkaavana pöytänsä taakse.

Vähän sen jälkeen Dantès astui sisään.

Nuori mies oli kalpea mutta rauhallinen ja hymyili. Hän tervehti tyynen kohteliaasti tuomariaan ja etsi sitten silmillään tuolia, aivan kuin olisi herra Morrelin vastaanottohuoneessa.

Vasta silloin hän kohtasi Villefort'in katseen. Se oli tuomarin katse, sen piti salata ajatukset, se oli kuin kiiltävää lasia. Tästä katseesta Dantès huomasi seisovansa oikeuden uhkaavan kummituksen edessä.

– Kuka olette ja mikä on nimenne? kysyi Villefort selaillen poliisin hänelle jättämiä tiedonantoja, jotka hän tullessaan oli saanut ja jotka tunnin kuluessa olivat kasvaneet laajoiksi, sillä turmeltunut vakoilu takertuu nopeasti onnettomaan, jota sanotaan syytetyksi.

– Nimeni on Edmond Dantès, vastasi nuori mies tyynellä ja sointuvalla äänellä. – Olen perämies Pharaon-laivassa, jonka omistaa toiminimi Morrel ja poika.

– Ikänne? jatkoi Villefort.

– Yhdeksäntoista, vastasi Dantès.

– Mitä teitte sinä hetkenä, jona teidät vangittiin?

– Olin viettämässä omia kihlajaisiani, sanoi Dantès hiukan vapisevalla äänellä. Villefort'in kolkon muodon rinnalla muistuivat Mercedeksen säteilevät kasvot hänen mieleensä entistä kirkkaampina.

– Olitte viettämässä omia kihlajaisianne? sanoi Villefort vavahtaen vastoin tahtoaan.

– Niin, olen menossa naimisiin naisen kanssa, jota olen rakastanut kolme vuotta.

Niin tunnoton kuin Villefort tavallisesti olikin, niin tämä yhteensattuma ja keskeltä onneaan riistetyn Dantèsin väräjävä ääni herätti hänessä myötätuntoa. Hänkin oli menossa naimisiin, hänkin oli onnellinen, ja hänen onneaan häirittiin, jotta hän hävittäisi ilon mieheltä, joka samoin kuin hänkin oli aivan lähellä onneaan.

"Tämä filosofinen yhteensattuma", ajatteli hän, "tekee suuren vaikutuksen palatessani Saint-Méranin salonkiin." Ja Dantèsin odotellessa uusia kysymyksiä Villefort mietti mielessään vertauksia, joiden avulla suosiota tavoitteleva puhuja voisi tehdä lauseensa uskottavan kaunopuheisiksi.

Kun pikku puhe oli valmis ja Villefort varma sen vaikutuksesta, hän hymyili ja kääntyi Dantèsin puoleen.

– Jatkakaa, sanoi hän.

– Mitä minun pitää jatkaa?

– Antaa tietoja oikeuslaitokselle,

– Jos oikeuslaitos tahtoo ilmoittaa minulle, minkälaatuisia tietoja se haluaa, niin kerron kaiken minkä tiedän. Mutta, lisäsi hän vuorostaan hymyillen, – minä ilmoitan jo edeltä käsin, etten tiedä paljoakaan.

– Oletteko palvellut kruununanastajaa?

– Olin juuri joutumaisillani meriväkeen, kun hän kukistui.

– Teidän poliittisia mielipiteitänne sanotaan uhkarohkeiksi, lausui Villefort, jolle ei ollut kerrottu niistä mitään, mutta joka mielellään antoi kysymyksilleen syytteen muodon.

– Mitä minun poliittisiin mielipiteisiini tulee, täytyy minun häpeäkseni tunnustaa, että minulla ei ole juuri laisinkaan niitä ollut. Olen vasta yhdeksäntoistavuotias, niin kuin minulla oli kunnia teille ilmoittaa; en tiedä mitään, en ole määrätty mihinkään huomattavaan asemaan maailmassa. Siitä vähästä, mitä olen ja mitä minusta voi tulla, jos yleensä rohkenen hautoa kunnianhimoisia unelmia, saan kiittää herra Morrelia. Kaikki mielipiteeni, en tarkoita poliittisia, vaan yksityisiä, supistuvat näihin kolmeen tunteeseen: rakastan isääni, kunnioitan herra Morrelia ja jumaloin Mercedestä. Siinä on kaikki, mitä voin oikeuslaitokselle ilmoittaa. Näettehän, ettei siinä ole mitään sille tärkeätä.

Dantèsin puhuessa Villefort katseli hänen lempeitä ja avonaisia kasvojaan ja muisti Renéen sanat, hän kun tuntematta syytettyä oli pyytänyt armoa tämän puolesta. Villefort oli tottunut rikoksiin ja rikollisiin ja huomasi Dantèsin jokaisesta sanasta hänet syyttömäksi. Nuori mies, voisi melkein sanoa lapsi, yksinkertainen ja luonnollinen, kaunopuheinen tuossa sydämen kaunopuheisuudessa, jota ei koskaan silloin tapaa, kun sitä etsii, joka rakasti kaikkia siksi, että hän itse oli onnellinen, herätti tuomarissaankin saman hellän hyvyyden, jota hänen oma sydämensä oli täynnä. Edmondin katseissa, äänessä, liikkeissä ei ollut muuta kuin hyvyyttä ja suopeutta kuulustelijaa kohtaan, vaikka tämä oli ollut hänelle tyly ja ankara.

– Toden totta, ajatteli Villefort, – tuo on kunnon poika, eikä minun ole vaikeata tehdä Renéen mieliksi ja täyttää hänen ensimmäistä pyyntöään. Palkakseni saan siitä sydämellisen kädenpuristuksen kaikkien nähden ja suudelman jossakin nurkassa.

Näiden suloisten ajatusten vaikutuksesta kirkastuivat Villefort'in kasvot. Kun hän jälleen loi katseensa Dantèsiin, niin tämäkin hymyili.

– Tiedättekö, onko teillä vihamiehiä? kysyi Villefort.

– Minullako vihamiehiä? sanoi Dantès. – Kaikeksi onneksi on asemani niin vähäpätöinen, ettei minulla niitä voi olla. Vaikka luonteeni onkin hiukan kiivas, olen aina koettanut sitä hillitä. Minulla on komennettavanani kahdeksan tai kymmenen merimiestä. Jos heiltä kysytään, niin he sanovat kunnioittavansa ja rakastavansa minua, ei isänä, sillä olen siksi liian nuori, vaan veljenä.

– Ellei teillä ole vihamiehiä, niin on kai teillä kadehtijoita. Teidät nimitettiin kapteeniksi yhdeksäntoistavuotiaana, se on huomattava asema teidän iällänne. Olitte menossa naimisiin kauniin naisen kanssa, joka rakastaa teitä, se on harvinaista kaikissa maailman valtioissa. Kun kohtalo näin on teitä suosinut, niin on teillä mahdollisesti kadehtijoita.

– Olette oikeassa. Mahdollisesti tunnette ihmiset paremmin kuin minä. Mutta jos nuo kadehtijat kuuluvat ystäviini, niin mieluimmin olen heistä tietämättä, ettei minun tarvitsisi heitä vihata.

– Olette väärässä. Ihmisen täytyy aina nähdä selvästi ympärilleen. Ja te näytätte olevan niin perin kunnon mies, että tahdon poiketa tavallisista oikeusmuodoista ja auttaa teitä totuuden ilmitulemisessa näyttämällä teille kirjeen, jolla teidät on annettu ilmi. Tässä on ilmiantokirje, tunnetteko käsialan?

Ja Villefort otti taskustaan kirjeen ja ojensi sen Dantèsille. Dantès luki sen. Pilvi nousi hänen otsalleen, ja hän sanoi:

– En tunne tätä käsialaa. Se on väärennetty ja kuitenkin hyvin selvä. Joka tapauksessa se on taitavalla kädellä kirjoitettu. Olen onnellinen, sanoi hän katsahtaen kiitollisena Villefort'iin, – ollessani tekemisissä teidänkaltaisenne miehen kanssa, sillä kadehtijani on todellakin vihamieheni.

Ja salama välähti nuoren miehen silmistä hänen lausuessaan nämä sanat.

Villefort näki, mikä kiivaus oli tämän näennäisen lempeyden takana.

– Ja nyt, sanoi prokuraattorin sijainen, – vastatkaa minulle suoraan, ei niin kuin syytetty vastaa tuomarille, vaan niin kuin kieroon asemaan joutunut mies vastaa toiselle, joka huolehtii hänen kohtalostaan. Mikä on totta tässä nimettömässä syytöksessä?

Ja Villefort heitti halveksivasti pöydälle kirjeen, jonka Dantès oli antanut hänelle takaisin.

– Kaikki eikä mitään. Kautta merimieskunniani, kautta rakkauteni Mercedekseen, kautta rakkauteni isääni, totuus on seuraava.