Ylimys

Pikku Ann'in ääni keskeytti hänen mietteensä.

"Minä menen nyt täti Babsin luokse."

"Voit mennäkin, mutta suutele minua ensin."

Pikku Ann hyökkäsi esiin niin nopeasti, että hänen pieni nykerö nenänsä tunkeutui lady Valleysin pehmeihin, pyöreihin huuliin…

Kun Courtier samana iltapäivänä sauvaansa nojaten meni ulos huoneestaan terassille, niin hän näki edessään auringonpaisteessa kolme riikinkukkoa marssimassa hitaasti ruohokentän poikki Dianan kuvapatsasta kohden. Nämä linnut liikkuivat eteenpäin uskomattoman arvokkaasti, aivan kuin niiden elämässä ei olisi koskaan ollut kiirettä. Ne näyttivät tosiaankin tietävän, että päästyään sinne niillä ei ollut muuta tehtävää kuin tulla jälleen takaisin. Niiden takaa, korkeiden puiden läpi, nummen muutamien metsäisten kyttyräin, neilikkakenttäin luvatun maan, laitumien ja yrttitarhojen yli, näköala ulottui kauas mereen asti. Lämpö verhosi tämän näyn opaalinvärisellä, hienolla hunnulla, mikä muutti kaikki arvot, niin että savenvalulaitosten neliönmuotoiset seinät ja korkeat savupiiput muutamien mailien päässä alhaalla laaksossa näyttivät Courtierista joltakin vanhalta italialaiselta, linnoitetulta kaupungilta. Hänen tunnelmansa, havaitessaan olevansa tässä vankilassaan, olivat omituisia. Sillä hänen tunteensa Miltounia kohtaan, jonka hän oli kahdesti kohdannut mrs Noelin luona, ei ollut erimielisyyksistä huolimatta millään lailla epäystävällinen, kun sen sijaan Miltounin perhettä kohtaan hänellä ei ollut vielä mitään tunteita. Elettyään kädestä suuhun ja useissa maissa, sen jälkeen kuin oli jättänyt koulunsa Westminsterissä, hänellä ei ollut käytännöllisesti katsoen mitään luokkatunteita. Vihamielinen suhtautuminen aristokratiaa kohtaan vain sen tähden, että se oli aristokratiaa, oli käsittämätöntä hänelle samoin kuin alentuvaisuuskin. Hänen tunnealansa muodostui noiden kahden hänen luonteensa pysyvän perusvaatimuksen, nimittäin seikkailuhalun ja tyranninvihan mukaisesti. Työmies, joka löi vaimoaan, tehtaanomistaja, joka käytti "hikoilujärjestelmää", pappi, joka tuomitsi seurakuntalaisensa helvettiin, pääri, joka esiintyi tylysti – kaikki nämä olivat hänestä yhtä vastenmielisiä. Hän piti kansaa yksilöinä ja vain vahingossa hän oli käyttänyt luokka-sanastoa hyökätessään Miltounin kimppuun mrs Noelin luona. Luonteeltaan tulisena ja tottuneena omituisiin ympäristöihin ja aina eläen hetken mukaisesti hänellä ei ollut taisteltavana hermostuneen temperamentin arkuutta ja ärtyneisyyttä vastaan. Hänen iloisa ystävällisyytensä häiriintyi ainoastaan silloin, kun hän tuli kosketuksiin jonkun sellaisen tunteen kanssa, joka näytti hänestä alhaiselta tai pelkurimaiselta. Tällaisissa tilaisuuksissa, joita ei kenties ilmennyt harvoin, hänen kasvonsa näyttivät sellaisilta, kuin hänen sydämensä olisi höyrynnyt fyysillisesti, ja koska hänen stoalainen ulkokuorensa ei koskaan sulanut kokonaan tämän kuumuuden vaikutuksesta, niin tuloksena oli hyvin omituinen ilme, eräänlainen tyyni, ivallinen, toivoton, hilpeä katse.

Hänen päätunteensa sen johdosta, että tuon loukkaantumisen vuoksi oli joutunut vangiksi vihollisen leiriin, oli hämärän hilpeyden ja uteliaisuuden sekainen. Ympärillä asuva kansa puhui hyvää tästä Caradoc-suvusta. Ei näyttänyt puuttuvan ystävällistä tunnetta hovin ja heidän alustalaistensa väliltä; mitään huutavaa hätää ei sanottu olevan heidän alueellaan, ei liioin mitään huonoja asumusoloja. Ja jos asukkaita ei rohkaistukaan parantamaan olotilaansa, niin heidät kuitenkin ylläpidettiin tietyllä tasolla jatkuvan ja anteliaanpuoleisen valvonnan avulla. Kun katto kaipasi korjaamista, niin se korjattiin, kun työmies tuli vanhuuttaan kykenemättömäksi työhön, ei hänen annettu joutua vaivaistaloon. Huonoina villa-, karja- tai viljavuosina farmarit saivat asteittaisen vuokranalennuksen. Savenvalutyöt jatkuivat auliilla, joskin itsevaltaisella pohjalla. Oli totta, että vaikka lordi Valleysin piti olla tiukka "uudestaan kiinni maahan" – politiikan kannattaja, mitään toimenpiteitä ei näkynyt, jotka olisivat rohkaisseet ihmisiä asettumaan näille maille, epäilemättä siitä syystä, ettei tällaisten asettujain uskottu tekevän maalle yhtä suurta oikeutta kuin niiden nykyiset omistajat. Tosiaankin näytti tämä tunne olevan heissä niin lujassa, että lordi Valleysin agentin nähtiin ostavan, eikä vain harvoin, hieman lisää maata.

Mutta koska tässä elämässä ihminen huomaa ainoastaan sen, mikä kiinnittää hänen mieltään, niin kaikki tuo loru, joka oli puolittain suopeaa, puolittain ei, oli joutunut vain heikosti tuon rauhanasianajajan korviin hänen sotaretkellään, sillä hän oli, kuten jo on sanottu, vain huono poliitikko ja ohjasi hevostaan omalla tavallaan. Seisoessaan siinä ja nauttiessaan näystä hän kuuli takanansa pienen kimakan äänen ja huomasi pienen tytön, jolla oli päässään leveälierinen hattu, mutta niin takaraivolla, että se ei varjostanut hänen kasvojaan ollenkaan; samalla hän huomasi myöskin esiinpistävän pienen käden. Tarttuen siihen hän vastasi:

"Kiitos, minä voin hyvin – entäs te?" huomatessaan, että rohkea suuri silmäpari tutki hänen jalkaansa.

"Tekeekö se kipeätä?"

"Ei sanottavasti."

"Minun ratsuhevoseni jalka on ajettunut. Isoäiti tulee tarkastamaan sitä."

"Vai niin."

"Nyt minun on mentävä. Toivon teidän pian paranevan. Hyvästi!"

Sitten pienen tytön asemesta Courtier näki hoikan ja verrattain kukoistavan naisen katselevan häntä eräänlaisella kujeellisella arvokkuudella. Hänellä oli päällään vaaleanruskeasta, kankeasta kankaasta tehty puku, joka näytti olevan liian tiukka hänen vankkojen lanteittensa kohdalta, sillä se jätti kokonaan ympäröimättä hänen polvensa. Hänellä ei ollut hattua eikä käsineitä, eikä mitään koristuksia, lukuunottamatta sormuksia ja pientä, jalokivillä koristettua kelloa, joka oli nahkavyöllä kiinnitetty hänen ranteeseensa. Hänessä näytti tosiaankin olevan pyrkimys välttää kaikkea keinotekoista hienoutta.

Ojentaen kaunismuotoisen, mutta kookkaan kätensä hän sanoi:

"Valitan mitä syvimmin sitä, mitä teille on tapahtunut, mr Courtier."

"Ei mitään syytä valittaa."

"Toivon, että teillä on täällä mukavaa. Onko teille annettu kaikkea, mitä kaipaatte?"

"Minulle on annettu kaikkea yli tarpeen."

"Se oli tosiaankin ikävää, kuitenkin se on tuottanut ilon saada tutustua teihin. Tietenkin minä olen lukenut teidän kirjanne."

Courtierista näytti, että tämän arvokkaan naisen kasvoille oli tullut katse, joka näytti sanovan: niin, hyvin taitava ja huvittava, aivan viehättävä! Mutta ne aatteet? Millaisia ne ovat? Te tiedätte sangen hyvin, että ne eivät pidä paikkaansa – että itse asiassa ne eivät saa pitää!

"Se on hyvin ystävällistä teidän puoleltanne."

Mutta lady Valleysin vastaukseen: "Minä en yhdy niihin vähääkään, sen voitte arvata", oli ilmestynyt hieman tylyyttä, aivan kuin hän olisi tietänyt, että Courtier oli sisimmässään hieman hymyillyt. "Näinä päivinä pitäisi meille saarnattaman sotaisia hyveitä – semminkin kun pappina on sotilas."

"Uskokaa minua, lady Valleys, sotaiset hyveet on parasta jättää miehille, joilla on viattomampi mielikuvitus."

Hän sai vastaanottaa nopean katseen ja seuraavat sanat: "Oli miten oli, olen varma siitä, että te ette välitä rahtuakaan politiikasta. Te tunnette mrs Lees Noelin, eikö niin? Mikä sievä nainen, eikö totta?"

Hänen puhuessaan Courtier näki nuoren tytön tulevan terassia pitkin. Tyttö oli ilmeisestikin ollut ratsastamassa, sillä hänellä oli pitkävartiset saappaat ja hame, joka oli sallinut hänen istua hajareisin. Hänen silmänsä olivat siniset, ja hänen hiuksensa – jotka väriltään olivat syksyisten pyökinlehtien kaltaisia auringon paistaessa niiden läpi – olivat nupulla pienen pehmeän hatun alla. Hän oli hoikka ja lähestyi heitä sellaisen henkilön tavoin, jolla on hyvin pitkä välimatka lonkkanivelestä polveen. Elämän ilo, hilpeys ja tiedoton voima näytti säteilevän koko hänen olemuksestaan ja kasvoistaan.

Lady Valleysin sanottua: "Ah, Babs! Tyttäreni Barbara – mr Courtier", Courtier pisti esiin kätensä ja sai niihin rautakintaiset sormet, jotka ojennettiin hymyillen, ja kuuli Barbaran sanovan:

"Miltoun on mennyt kaupunkiin, äiti. Minun pitää ajaa autolla Bucklandburyyn toimittamaan hänen asiaansa. Näin ollen minä voin noutaa isoäidin asemalta."

"On parasta, että otat Ann'in mukaasi, taikka muuten hänestä on meille vastusta. Kenties mr Courtier haluaisi vähän tuulettaa itseään. Onko teidän polvenne kunnossa, vai mitä?"

Katsahtaen edessään olevaan näkyyn Courtier vastasi:

"Kyllä on."

Seitsemännestä ikävuodestaan alkaen hän ei ollut koskaan voinut katsella naisellista kauneutta lämpenemättä tai tuntematta pientä kiihtymystä; ja nähdessään nyt edessään kenties kauneimman tytön, mitä koskaan oli saanut katsella, hän halusi olla hänen kanssaan, meni tämä nyt sitten minne tahansa. Barbaran hymyssä oli jotakin hyvin lumoavaa, aivan kuin hän olisi nähnyt Courtierin tunteiden läpi.

"No niin", sanoi Barbara. "Meidän on parasta etsiä Ann."

Lyhyen, mutta tarkan etsinnän jälkeen pikku Ann löydettiinkin autosta, vaisto kun oli hänelle sanonut jo etukäteen, mihin hänen tuli lähteä. Ja pian heidän lähtönsä jälkeen Ann istui heidän välissään tuossa erikoisessa vaiteliaassa asennossaan, johon hän aina joutui ollessaan syvän mielenkiinnon vallassa.

Kun kuljettiin Monklandin maatilalta, joka oli kukkien keskellä, viheriäisten niittyjen ja puiden ympäröimänä, avonaiselle nummelle, niin tuntui siltä, kuin olisi tultu toiseen maailmaan. Sillä niin pian kuin oli jätetty taakse läntisen ajotien viimeinen mökki, ilmestyi äkkiä näkyviin Englannin kaikkein villein maisema. Tässä villissä parlamenttihuoneessa pilvet, kalliot, aurinko ja tuulet tapasivat toisensa ja keskustelivat. Entisajan miehet olivat jättäneet myöskin henkensä noiden suurten kivien keskelle, jotka makasivat leijonain tavoin kukkulain laella, valkeiden pilvien ja niiden veljien, kiitävien hiirihaukkani, alla. Täällä itse kalliotkin olivat levottomia, muuttaen muotoaan, näköään ja väriään päivästä päivään, ikäänkuin palvellen odottamatonta ja kieltäytyen alistumasta lakiin. Tuulet myöskin kapinoivat matkallaan ja laskeutuivat raivoten sinne, missä ikänänsä vain oli rotkoja tahi halkeamia, niin että asunnoissaan majailevat ihmiset saattoivat vielä tuntea villien jumalien voiman.

Tämän näköalan ihmeet jäivät kokonaan pikku Ann'ilta huomaamatta ja jossain määrin myöskin Courtierilta, joka kaikin voiminensa koetti sovittaa yhteen kahta vierasta periaatetta, kohteliaisuutta ja halua katsella kauniita kasvoja. Hän olisi myöskin halunnut saada tietää mitä tämä 20-vuotias tyttö, jolla näytti olevan 40-vuotiaan itsehillintä, mahtoi ajatella. Pikku Ann se katkaisi äänettömyyden:

"Täti Babs, eihän tuo ollut mikään perin vahva talo, eihän?"

Courtier katsahti sinnepäin, minne tytön pieni sormi osoitti. Siellä näkyivät pienen talon rauniot, mikä seisoi erään kivisen miehen lähellä, jolle ilmeisestikin tämä kukkula oli kuulunut, ennenkuin sinne oli asettunut eläviä miehiä. Surkeiden raunioiden päällä, yhdellä nurkalla, roikkui pieni katontilkku, mutta kaikki muu oli vaipunut maahan asti.

"Sen rakentaja oli höperö mies, eikö niin, Ann? Siksi sitä sanotaankin 'Ashmanin mielettömyydeksi'."

"Onko hän vielä hengissä?"

"Ei aivan – hän kuoli noin sata vuotta sitten."

"Mikä sai hänet rakentamaan sen tänne?"

"Hän vihasi naisia, ja – katto putosi hänen päälleen."

"Miksi hän vihasi naisia?"

"Hän oli jöröpää."

"Mitä merkitsee jöröpää?"

"Kysy mr Courtierilta."

Barbaran rauhallisen, veitikkamaisen katseen alaisena Courtier koetti löytää vastausta tähän kysymykseen.

"Jöröpää", hän sanoi hitaasti, "on mies, joka on minun kaltaiseni".

Hän kuuli pienen naurun ja huomasi Ann'in levollisesti tutkivan katseen.

"Onko Eustace-eno jöröpää?"

"Nyt te tiedätte, mr Courtier, mitä Ann ajattelee teistä. Etkö sinä pidä paljon Eustace-enostasi?"

"Kyllä", sanoi Ann ja tuijotti eteenpäin. Mutta Courtier katsoi syrjäsilmällä hänen hatuttoman päänsä yli.

Hänen hilpeytensä lisääntyi joka hetki. Tämä tyttö muistutti hänen mielestään kaksivuotiasta varsaa, jonka hän oli nähnyt astuvan ulos Ascotin aitauksesta ensimmäiseen kilpa-ajoon, auringon kimallellessa sen satiinin- ja kastanjanvärisellä karvalla, pään ollessa pystyssä, silmäin täynnä tulta – yhtä varmana siitä, että voittaisi, kuin siitä, että ruoho oli vihreätä. Oli vaikeata uskoa häntä Miltounin sisareksi. Oli vaikeata uskoa noita neljää nuorta Caradocia toistensa sukulaisiksi. Miltoun oli vakava ja askeettinen henkensä ahtaassa puvussa, Agatha oli hellä, taloudellinen ja turhantarkka, Bertie sulkeutunut, älykäs ja teräksinen ja Barbara taas suora, hilpeä ja valloittava – asteikko oli laaja.

Mutta auto oli jättänyt nummen ja laskeutui jyrkkää mäkeä pienten huvilain ja harmaiden työläistalojen ohitse, mitkä olivat Bucklandburyn kaupungin ulkopuolella.

"Ann'in ja minun pitää mennä Miltounin päämajaan. Saanko jättää teidät vihollisten leiriin, mr Courtier? Pysäyttäkää, Frith."

Ja ennenkuin Courtier saattoi antaa suostumustaan, he olivat pysähtyneet erään talon kohdalle, mihin oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla: "Äänestäkää Chilcoxia Bucklandburystä!"

Nilkuttaessaan Humphrey Chilcoxin vaalikansliaan, mikä tuoksui maalilta, Courtier oli vielä nuoruudentuoksun, ambran ja harris-kankaan hajun vallassa. Kansliassa oli kolme miestä pöydän ympärillä. Vanhin heistä, jolla oli pienet harmaat silmät ja typykkäparta ja jonka eleissä oli jotakin sellaista, mitä tavataan ainoastaan entisillä määreillä, nousi heti ja tuli häntä vastaan.

"Mr Courtier, eikö niin?" hän sanoi jurosti. "Hauska tavata teitä. Olen kovin pahoillani tuon loukkauksen johdosta. Vaikka siitä on ollut meille tavallaan hyötyäkin. Niin, tosiaankin. Sellainen on karkeata rehelliseen menettelyyn verraten. Ei olisi ihme, jos se tuottaisi meille parisataa ääntä. Teistä näkyy, että olette saanut vamman."

Hoikka, hienompi mies, suortuvatukkainen, lähestyi myöskin, sanomalehti kädessä.

"Sillä on ollut melkein hämmästyttävä vaikutus", hän sanoi.

"Lukekaapas tämä:

"'Törkeä loukkaus huomattavaa vierasta kohtaan.

Lordi Miltounin yöllinen seikkailu'."

Courtier luki erään kohdan.

Pienisilmäinen mies katkaisi pahaenteisen äänettömyyden.

"Joku meikäläinen on kaikesta päättäen ollut näkemässä koko metelin, on hypännyt pyörälleen ja tuonut uutisen ennen lehden painoonpanoa. Mitään syytöksiä ei tehdä tuota naista kohtaan – vain mainitaan yksinkertaiset tosiasiat. Mutta se riittääkin", hän lisäsi persoonattoman ilkeästi, "minä luulen, että hän on itse ansainnut kohtalonsa".

Hienompipiirteinen mies lisäsi hermostuneesti:

"Me emme voineet auttaa sitä, mr Courtier. En tosiaankaan tiedä, mitä tässä olisi tehtävä. Minä en pidä tästä rahtuakaan."

"Onko teidän ehdokkaanne nähnyt tätä?" kysyi Courtier.

"Ei ole voinut nähdä", pisti tähän väliin kolmas kansliamies, "sillä me itse emme saaneet nähdä sitä ennen kuin tunti sitten".

"Minä en olisi koskaan sallinut sitä painettavan", sanoi hienompipiirteinen mies. "Minä paheksun suuresti toimittajan menettelyä."

"Mitäpäs siitä – ", sanoi pienisilmäinen mies, "sehän on vain tavallinen uutinen. Jos se herättääkin huomiota, se ei ole meidän vikamme. Lehti ei syytä ketään mistään, se mainitsee vain tapahtuman. Tuon naisen asema se saa aikaan vaikutuksen. Sitä on mahdotonta auttaa, eikä meidän kannaltamme ole tarviskaan. Täällä maaseudulla eivät siveyskäsitteet ole, jumalankiitos, vielä höltyneet!" Hänen sanoissaan oli todellista tunnetta. Luotuaan sitten katseen Courtieriin hän lisäsi: "Tunnetteko sen naisen?"

"Aina lapsuudesta alkaen. Se, joka puhuu pahaa hänestä, joutuu tekemisiin minun kanssani."

Hienompipiirteinen mies sanoi vakavasti:

"Uskokaa minua, mr Courtier, olen kokonaan teidän kannallanne. Meillä ei ole mitään tekemistä tuon kohdan kanssa. Se on yksi niitä tapauksia, jolloin ihminen hyötyy vasten tahtoaan. Oli mitä onnettominta, että hän tuli kentälle lordi Miltounin kanssa. Te tiedätte, millaisia ihmiset ovat."

"Se on päällekirjoitus, joka tässä jotakin merkitsee", sanoi kolmas kansliamies. "Ne ovat kirjoittaneet sillä lailla, mikä vetää huomion puoleensa."

"Sitä en tiedä", sanoi pienisilmäinen mies itsepäisesti. "Jos lordi Miltoun kuluttaa iltojaan yksinäisten naisten kanssa, niin hän saa syyttää itseään eikä ketään muuta."

Courtier katsahti heihin, vuoronsa perään kuhunkin.

"Tämä tekee lopun minun osanotostani vaalitaisteluun", hän sanoi. "Missäs tämän lehden toimitus onkaan?" Ja odottamatta vastausta hän sieppasi lehden ja poistui huoneesta. Hän seisoi ulkona minuutin, etsien osoitetta, ja lähti sitten kulkemaan katua alas.

VIII LUKU

Pikku Ann'in vieressä Barbara istui nojaten taaksepäin auton tyynyjen keskellä. Siitä huolimatta, että oli työnnetty ylhäisön elämään, mikä tuo tullessaan aikaisen maailmantuntemuksen, hänessä oli vielä jotakin siitä innosta, mikä tekee lapset niin rakastettaviksi. Kuitenkin hän katseli kyllin välinpitämättömästi Bucklandburyn asukkaita, tuntien jo hieman tuota outoa sekoitusta, joka on ominaista hänen maanmiehilleen – tuon omituisen ilmeen heidän kasvoillaan, mikä johtuu jatkuvasta pyrkimyksestä katsella pitkin nenänvartta kohottamalla samalla katseen ylöspäin. Niin, hän tunsi jo tuon ihmeellisen katseen, jolle kansallinen rakennus oli perustettu ja josta se myöhemminkin sai tukensa, – tuon vihan kaikkea kyynillisyyttä, pessimismiä, kaikkea ranskalaista taikka venäläistä kohtaan tuon kaikkien kansallisten hyveiden ja paheiden – idealismin, sumupäisyyden, riippumattomuuden ja orjallisuuden – synnyttäjän, tuon käyttäytymisen kehittäjän, mietiskelyn surmaajan, tuon tavan katsoa ylös ja alas, mutt'ei koskaan suoraan mihinkään, vaan mahdollisimman korkealle, mahdollisimman syvälle, mahdollisimman kummallisesti. Hän tunsi tuon kaiken, tuon kaiken, mikä kumpusi esiin kateuden ja kilvoittelun alkulähteestä.

Tämän katseen ympäröimänä, odottaen Courtieria, Barbara, joka ei ollut vähemmän brittiläinen kuin hänen naapurinsakaan, katseli salaa ylös ja alas, etsien silmillään uutta tuttavaansa. Hänkin kaipasi jotakin, jota olisi saattanut pitää esikuvanaan ja samalla kertaa tuomita. Ja tässä vaeltavassa ritarissa hän oli tavannut sellaisen.

Courtier oli olento, joka kuului toiseen maailmaan. Barbara oli kohdannut monia miehiä, mutt'ei vielä koskaan hänen kaltaistaan. Oli jotenkuten hauskaa olla taitavan miehen vieressä, joka sitäpaitsi oli toimittanut yhtä ja toista, oli ollut monissa seikkailuissa. Ne kirjailijat, samoin kuin ne "bohemit", joita hän silloin tällöin oli tavannut, eivät sittenkään olleet muita kuin "hovipappeja", jotka olivat välttämättömiä pitämään aristokratiaa kosketuksissa taiteen ja kirjallisuuden viimeisten saavutusten kanssa. Mutta tämä mr Courtier oli toiminnan mies, häntä ei voinut tarkastaa tuolla huvitetulla, ihailevalla suvaitsevaisuudella, mikä sopi miehille, jotka olivat huomattuja vain aatteittensa ja kirjoittamistapansa vuoksi. Hän oli käyttänyt ja osasi käyttää miekkaa, vieläpä rauhanasian hyväksikin. Hän osasi rakastaa ja oli rakastanut, niin ainakin sanottiin. Jos Barbara olisi kuulunut johonkin toiseen yhteiskuntaluokkaan, hän ei olisi luultavastikaan koskaan kuullut tästä miehestä mitään, ja jos olisikin, niin se olisi saattanut pelästyttää ja loukata häntä. Mutta hän oli kuullut, pelästymättä, koska oli jo oppinut tietämään, että sellaisia miehiä oli olemassa ja joskus sellaisia naisiakin.

Tuntien pientä tuskaa Barbara näki Courtierin tulevan katua pitkin häntä kohden. Ja kun tämä oli istuutunut, niin hän sanoi kuljettajalle: "Asemalle, Frith, nopeasti, olkaa hyvä!" ja lisäsi:

"Teihin ei voi luottaa rahtuakaan. Mitä te teitte?"

Mutta Courtier hymyili julmasti Ann'in pään yli, itsekseen.

Tämä oli melkein ensimmäinen kerta, kun Barbara oli saanut selvän työnnön takaisin. Hän värisi, aivan kuin häntä olisi kevyesti lyöty ruoskalla. Hänen huulensa sulkeutuivat lujasti, hänen silmänsä alkoivat hyppiä. "No niin, ystäväiseni", ajatteli Barbara. Mutta katsottuaan varkain Courtieriin hän huomasi hänen kasvoillaan niin omituisen ilmeen, että hän unohti tulleensa loukatuksi.

"Onko jotakin hullulla kannalla, mr Courtier?"

"Kyllä, arvoisa neiti, kyllä on hullulla kannalla – tuo kurja alhainen ihmiskieli."

Barbaralla oli intuitiivinen tieto siitä, miten asioita oli käsiteltävä, hänellä oli moraalista kylmyyttä, minkä hän oli oppinut niiltä henkilöiltä, joita hän oli nähnyt, ja siitä puheesta, mitä oli kuullut lapsuudestaan asti. Hän luotti tuohon tietoonsa ja, katsahtaen Ann'in ruskeiden hiusten ylitse Courtieriin, hän sanoi:

"Onko mrs N – jollakin lailla kysymyksessä?" Huomattuaan Courtierin silmissä myöntävän vastauksen hän lisäsi nopeasti: "Entäs M – ?"

Courtier nyökäytti päätään myöntämisen merkiksi.

"Sitä minä jo ajattelinkin. Antaa niiden juoruta! Kuka siitä välittää?"

Barbara sai osakseen hyväksyvän katseen ja sanan: "Hyvä!"

Mutta auto oli ennättänyt Bucklandburyn asemalle.

Lady Casterleyn pieni, harmaa haamu, tullen asematalon käytävästä, osoitti vain pieniä merkkejä hänen pitkästä matkustamisestaan. Hän pysähtyi tarkastaakseen autoa kuljettajasta Courtieriin asti.

"No niin, Frith! – Mr Courtier, eikö totta? Minä tunnen teidän kirjanne enkä minä hyväksy teidän mielipiteitänne. Te olette vaarallinen mies – mitenkäs te voitte? Minun täytyy ottaa mukaani nuo kaksi matkalaukkua. Loput voidaan tuoda jäljestäpäin… Randle, menkää etuistuimelle älkääkä tomuttuko. Kas Ann'ia!" Mutta Ann istui jo kuljettajan vieressä, ollen jo kauan tuuminut tätä siirtoa paremmalle paikalle. "Hm! Te olette siis satuttanut jalkanne? Pysykää hiljakseen! Me voimme istua kolmisin… Nyt, rakkaani, minä voin suudella sinua! Sinäpäs olet kasvanut!"

Lady Casterleyn, ja kenties myöskin Barbaran, suudelma oli sellainen, että sitä oli mahdoton unhottaa. Kuitenkin ne olivat aivan erilaiset. Kun lady Casterley oli kysymyksessä, niin vanhain, suurten tutkivain silmäin nähtiin hakevan huulille oikeata kosketuskohtaa. Sitten hänen lujaposkiset kasvonsa syöksyivät eteenpäin, huulet pysähtyivät sekunniksi, ikäänkuin varmuuden vuoksi, sitten iskivät äkisti, kovasti ja kuivasti keskelle leukaa, värisivät hetken, ikäänkuin muistaen, että piti olla pehmeä, ja irtaantuivat sitten heittokoneen jänteen tavoin. Kun taas Barbarasta oli kysymys, niin hänen silmänsä kirkastuivat ensin, sitten hänen poskensa kohosivat hieman, sitten hänen huulensa olivat hieman lerpallaan, hänen vartalonsa värisi, ikäänkuin olisi hieman laajentunut, hänen hiuksensa kohahtivat. Kuului pieni, suloinen ääni, ja kaikki oli ohitse.

Suudeltuaan täten isoäitiään Barbara asettui paikoilleen ja katsahti Courtieriin. Istuen siinä "kolmisin" Courtier joutui koskettamaan Barbaraa, ja tästä tuntui jollakin tavoin siltä, että Courtier ei pannut sitä pahakseen.

Tuuli oli yltynyt, puhaltaen lännestä, ja auringonpaiste värisi siinä. Käkien kukunta – hieman kimakka – seurasi nopeastikiitävää autoa. Ja nummelle ominainen sulous, mikä syntyi kanervan juurista ja länsituulesta, hiipi esiin nuorten sananjalkaan alta.

Lady Casterleyn ohuet sieraimet laajenivat tämän tuoksun vaikutuksesta, ja hän muistutti pientä metsälintua.

"Täällä on suloinen tuoksu", sanoi hän. "Nyt, mr Courtier, ennenkuin minä unohdan – kuka on tuo mrs Lees Noel, josta minä olen kuullut niin paljon puhuttavan?"

Kuullessaan tämän kysymyksen Barbara ei voinut olla pyöräyttämättä silmiään. Miten tuli Courtier suhtautumaan isoäitiin? Nyt saatiin nähdä, mitä miehiä hän oli. Isoäiti oli hirvittävä!

"Hän on hyvin hurmaava nainen, lady Casterley."

"Epäilemättä, mutta minä olen jo väsymykseen asti kuullut siitä.

Minkälaiset ovat hänen vaiheensa?"

"Jos hänellä niitä onkaan?"

"Kuinka?" sanoi lady Casterley.

Jotenkuten hiljaa Barbara antoi käsivartensa puristaa Courtierin kättä. Oli niin hauskaa kuulla, että isoäiti ei saanut vastausta.

"Saanen toki olettaa, että hänellä on menneisyytensä!"

"Ette ainakaan minun sanojeni perusteella, lady Casterley."

Barbara kosketti uudestaan, huomaamatta ja hyväilevästä, Courtieria.

"No niin, tämäpäs on perin salaperäistä. Minä tulen ottamaan itse selvän. Sinä tunnet hänet, rakkaani. Sinun täytyy viedä minut katsomaan häntä."

"Rakas isoäiti! Jos ihmisillä ei ole menneisyyttä, niin heillä ei tule olemaan tulevaisuuttakaan."

Lady Casterley antoi pienen sorkkamaisen kätensä laskeutua tyttärentyttärensä reidelle.

"Älä puhu joutavia äläkä pullistele tuolla lailla!" hän sanoi. "Sinä olet jo muutenkin liian leveä."

Sinä iltana, illallisilla, kaikki tiesivät jo tuon uutisen. Sir William oli saanut kuulla sen paikalliselta asiamieheltä Stavertonissa, missä lordi Harbingerin puhe oli kaksi kertaa törkeällä tavalla keskeytetty. Geoffrey Winlow, lähetettyään pois vaimonsa, oli lentänyt kaksitasollaan Winkleighistä ja tuonut tullessaan yhden kappaleen tuota roskalehteä. Ainoa henkilö tässä pienessä seurassa, joka ei vielä ollut kuullut tuota uutista ennen päivällistä, oli lordi Dennis Fitz-Harold, lady Casterleyn veli.