Ylimys

Lordi Valleys sai sanotuksi ensimmäisen sanan:

"Kas niin, ystäväiseni, mihinkäs sinä nyt aiot oikein ryhtyä? Minä luulen, että sinä voisit saada tämän edustajanpaikan tässä lähellä, jos vain viitsisit yrittää."

Miltoun vastasi tähän: "Kiitän parhaimmin, mutta sellaiseen hommaan minä en nyt aio ryhtyä."

Sikarinsa ohuen savun lävitse lordi Valleys tarkasti edessään olevaa pitkää vartaloa, joka oli painunut syvään vastapäätä olevaan tuoliin.

"Miksi et?" hän kysyi. "Sinä et voi aloittaa liian aikaisin, jollet luule tarvitsevasi kiertää koko maailmaa."

"Pitäisikö minun sitten alkaa, ennenkuin pystyn siihen?"

Lordi Valleys nauroi hieman hämillään.

"Politiikassa ei ole mitään, jota et voisi aikaa voittaen oppia", hän sanoi. "Miten vanha sinä nyt olet?"

"Kaksikymmentäneljä."

"Sinä näytät vanhemmalta."

Pieni juova piirtyi hänen silmiensä väliin, aivan kuin mietinnästä.

Oliko kuvittelua, että pieni hymy kiertyi Miltounin suun ympärille?

"Minä olen omaksunut hullun teorian", kumpusi tuosta suusta, "sen nimittäin, että ensin on tunnettava ehdot. Minä tarvitsen vähintään viisi vuotta siihen."

Lordi Valleys nosti kulmakarvojaan. "Turhaa ajanhukkaa", hän sanoi. "Sinä tietäisit sen ajan kuluttua enemmän, jos menisit parlamenttiin nyt heti. Sinä otat asian liian vakavalta kannalta."

"Epäilemättä."

Runsaaseen minuuttiin ei lordi Valleys vastannut mitään. Hän tunsi olevansa melkein hämillään. Odotettuaan niin kauan, että tämä tunne oli haihtunut, hän lausui: "No niin, ystäväiseni, tee minkä parhaaksesi katsot."

Poliittiset oppivuotensa Miltoun suoritti eräässä kurjassa asutuskeskuksessa, isänsä maatilalla, ja Templen oikeusvirastoissa, tekemällä matkoja Saksaan, Amerikkaan ja Englannin siirtomaihin, ottamalla osaa vaalitoimintaan ja yrittämällä pari kertaa turhaan vallata edustajanpaikkaa, minkä piti arvelun mukaan tapahtua ilman periaatteiden muutosta. Hän luki paljon, hitaasti, mutta tunnontarkalla itsepäisyydellä, runoutta, historiaa, filosofisia, uskonnollisia ja yhteiskunnallisia teoksia. Romaaneista, semminkään ulkomaalaisista, hän ei välittänyt. Pyrkien kaikin mokomin laajakatseiseksi ja tasapuoliseksi hän imi itseensä kaikkea, mikä tyydytti hänen luontaisia tarpeitaan, ja hylkäsi tiedottomasti kaiken sen, mikä sopimattomuudellaan saattoi vaaraan hänen oman henkensä liekin. Mitä hän luki, oli itse asiassa omiaan vain vahvistamaan niitä syvempiä vakaumuksia, jotka saivat alkunsa hänen temperamentistaan. Rikkauden ja arvoasteiden tavallisten korukalujen halveksuntaan hänessä yhtyi nöyrä, mutta syvä ja lisääntyvä vakaumus siitä, että pystyi johtamaan ja että oli henkisesti yläpuolella niitä, joiden hyväksi hän halusi toimia. Miltounissa ei ollut tosiaankaan jälkeäkään tavallisesta farisealaisuudesta. Hän oli yksinkertainen ja suora. Mutta hänen silmänsä, hänen liikkeensä, niin, koko mies ilmaisi hänessä olevan jonkin salaisen varmuuden lähteen, jonkun alkulähteen, mihin mitkään hämmentävät väreet eivät voineet tunkeutua. Häneltä ei suinkaan puuttunut kykyä nähdä elämän naurettavia puolia, mutta häneltä puuttui kyky katsoa sisäänpäin ja nähdä jotakin siitä naurettavasta, mikä on meissä itsessämme. Miltoun näki maailman ja kaiken, mitä siinä sijaitsi, spiraalinmuotoisena, vaikkapa ne todellisuudessa olisivatkin olleet ympyröitä. Hän ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän sitä, että maailmankaikkeus oli yhtä hyvin kokoonpantu näistä kahdesta symbolista, joiden sovituskohtaa ei olla vielä keksitty.

Sellainen hän oli silloin, kun hänen kotipaikkansa edustajasta tehtiin pääri.

Hän oli saavuttanut 30: nnen ikävuotensa rakastumatta koskaan kehenkään; hän oli viettänyt melkein ehdottoman puhdasta elämää, yhtä ainoata lankeemusta lukuunottamatta. Naiset pelkäsivät häntä. Ja kenties hän hieman pelkäsi naista, naista, joka teoriassa oli liiaksi rakastettava ja haluttava – puolikuu kesäisellä taivaalla, mutta käytännössä liian kyllästyttävä, tai liian karkea. Hän oli kiintynyt Barbaraan, nuorempaan sisareensa, mutta äitiään, isoäitiään ja vanhempaa sisartaan Agathaa kohtaan hän oli aina pysynyt kylmempänä. Oli tosiaankin huvittavaa nähdä lady Valleys ensimmäisen lapsensa kanssa. Hänen hieno vartalonsa, hänen kasvojensa kukoistavat ruusut, hänen harmaansiniset silmänsä, joilla oli pikkuinen pyrkimys pyöriä, ikäänkuin niiden takana olisi ilmennyt ilkeänsekaista mielihyvää, muuttuivat omituisen ja satiirisen sovinnaisiksi Miltounin läsnäollessa. Hänen vahvalle ruumiinrakenteelleen, hänen sielulleen, joka pystyi ilmaisemaan melkein kaiken kokemansa, olivat ominaisia ajatukset ja sanonnat, jotka alkoivat jo käydä vaarallisiksi. Miltoun ei ollut koskaan, ei edes lapsena, pitänyt häntä uskottunaan. Lady Valleys ei ollut siitä hänelle vihoissaan, kun oli kerta ruumiiltaan ja sielultaan sellainen laaja ja voimakas, mitkä ominaisuudet ovat harvoin – eikä koskaan hänen luokassaan – yhtyneinä kykyyn tuntea itsensä loukatuksi tai alennetuksi jonkun ihmisen, vaikkapa vain oman itsensäkin ajatuksissa. Lordi Miltoun oli, ja oli aina ollut, omituinen poika, loppujen lopuksi! Mikään ei ollut kenties siinä määrässä kiusannut lady Valleystä kuin hänen poikansa taitamaton suhtautuminen naisiin. Hän piti sitä luonnottomana, samalla kuin tunnusti miehensä ja nuoremman poikansa oikean, joskin sopivalla tavalla verhotun luonnollisuuden. Juuri tämä tunne sai hänet oivaltamaan, melkein liiankin elävästi siinä politiikan ja kuosien pyörteessä, jossa hän eli, sen vaaran, millä tuon naisen ystävyys, jota hän varovasti nimitti "Tuntemattomaksi", uhkasi hänen poikaansa.

Pelkkä sattuma oli pannut tämän ystävyyden alulle. Mentyään eräänä iltapäivänä, joulukuussa, erään vuokraviljelijän mökille, vuokraviljelijän, joka oli juuri kuollut putoamalla hevosen selästä, Miltoun oli tavannut lesken mitä tolkuttomimmassa surussa, mitä vain hieman verhosi se seikka, että hän oli melkein kokonaan menettänyt kykynsä ilmaista tunteitaan ja "herrasväen" läsnäollessa kadottanut kokonaan käsityskykynsä. Vakuutettuaan tuolle raukalle, että tämän ei tarvinnut olla huolissaan vuokraoikeudesta, hän oli juuri lähtemäisillään pois, kun kohtasi, kivipermannolla varustetussa eteisessä, erään turkislakkiin ja – takkiin puetun naisen, joka kantoi käsivarsillaan pientä kirkuvaa poikaa, jonka otsassa oli vertavuotava haava. Otettuaan häneltä tuon lapsen ja pantuaan sen "vierashuoneen" pöydälle Miltoun katsahti tuohon naiseen ja huomasi hänet erittäin vakavaksi, hienoksi ja viehättäväksi. Miltoun kysyi häneltä, pitikö asiasta ilmoittaa lapsen äidille.

Nainen pudisti päätään.

"Voi surkeutta, ei nyt vielä. Peskäämme ja sitokaamme ensin tämä haava."

He siis pesivät ja sitoivat yhdessä haavan. Lopetettuaan työnsä nainen katsoi Miltouniin ja näytti sanovan:

"Te osaatte esittää tämän asian paljon paremmin kuin minä."

Miltoun esitti sentähden asian äidille ja sai palkakseen tuolta vakavalta ladyltä pienen hymyn.

Tämän kohtauksen aikana Miltoun sai kuulla hänen nimensä, mikä oli Audrey Lees Noel, ja oravannahkalakin alta hänen muistiinsa jäivät kasvot, jotka senjälkeen eivät antaneet hänelle enää rauhaa. Muutamia päiviä myöhemmin, kulkiessaan kylätorin poikki, hän näki tuon naisen menevän eräästä portista sisälle. Miltoun tuli silloin kysyneeksi häneltä, halusiko tämä saada huvilaansa uuden olkikaton. Siitä oli aiheutunut katon tarkastus ja pitemmänpuoleinen keskustelu. Tottuneena naisiin – joiden parhaimmillekin, huolimatta heidän suloudestaan ja seurustelutaidostaan, ylhäisö-elämä oli antanut tavan pitää kaikkea taattuna – Miltoun tapasi tässä vienossa, tummasilmäisessä naisessa, joka varmastikin eleli kokonaan maailmasta erillään ja jolla oli niin terävä ja erikoinen tuoksunsa, aivan erikoisen viehätyksen. Täten oli tästä sattuman siemenestä kehittynyt nopeasti yksikseen elävien ihmisten kesken yksi niitä harvinaisia ystävyyksiä, jotka lyhyessä ajassa voivat täyttää suuren alan kahden ihmisen elämää.

Eräänä päivänä Audrey kysyi: "Te olette saanut kuulla minusta jotakin, eikö totta?" Miltoun nyökäytti päätään myöntämisen merkiksi. Apulaispappi oli ollut hänen tiedonantajanaan.

"Niin, minulle on kerrottu, että hänen tarinansa on synkkä – avioero."

"Tarkoitatteko, että hänet on hyljätty, tai – " Jonkun osan sekuntia apulaispappi oli kenties epäröinyt.

"Oh, ei, ei! Häntä vastaan on tehty syntiä, siitä olen varma. Mikäli olen saanut nähdä, hän on sievä nainen, vaikka pelkäänkin, että hän ei kuulu minun seurakuntaani."

Tähän oli Miltoun, jossa jo ritarillisuus oli herännyt, tyytyväinen. Kun Audrey kysyi häneltä, tunsiko hän hänen tarinaansa, niin Miltoun ei olisi millään hinnalla tahtonut, että tämä nainen olisi kaivanut esiin mitään kiusallista. Oli tuo tarina sitten millainen tahansa, häntä ei ollut mistään syytettävä. Miltoun oli alkanut muodostaa häntä oman mielikuvituksensa mukaiseksi; Audrey oli lakannut olemasta ihmisolento, oli muuttunut hänen ihanteensa ilmaisumuodoksi…

Kolmantena iltana ottelunsa jälkeen Courtierin kanssa hän oli jälleen Audreyn pienessä, valkeassa, korkeiden puutarhamuurien ympäröimässä huvilassa. Ruusujen peittämänä, mustanruskean olkikaton riippuessa yläkerroksen vanhanaikaisten, lyijykehyksisten ikkunain päällä, se näytti siltä, kuin olisi tahtonut kätkeytyä maailmalta. Taustalla, aivan kuin vartijoina, kaksi mäntyä levitti synkät oksansa ulkohuoneiden ylitse, ja millä lounaistuulella tahansa niiden voitiin kuulla keskustelevan vakavasti ilmasta. Korkeita syreenipensaita oli puutarhan sivuilla, ja jättiläismäinen lehmus viereisellä kedolla huokaili ja rätisi tai tyyninä päivinä päästi ilmoille lukemattomien, pienten, tummien mehiläisten unisen huminan, mehiläisten, jotka kävivät usein tässä vihreässä majatalossa.

Miltoun tapasi hänet korjaamasta pukua, istumasta kumartuneena sen yli omalla hienolla tavallaan – ikäänkuin kaikki esineet, olivatpa ne sitten pukuja, kukkia, kirjoja tai musiikkikappaleita, olisivat saaneet häneltä osakseen saman myötätunnon.

Miltoun oli tullut pitkältä, päivän kestäneeltä vaalisaarnamatkalta, millä häntä oli kahdessa eri kokouksessa kiusattu vaikeastivastattavilla kysymyksillä, ollen vielä masennuksissa niiden johdosta. Hänestä ei ollut koskaan ollut niin rauhoittavaa katsella Audreytä tai olla hänen hellivän ja parantavan vaikutuksensa alaisena. Heittäytyneenä pitkään nojatuoliin hän kuunteli hänen soittoaan.

Kuu kulki hitaasti kummun yli harmaalla, iriksenvärisellä taivaalla. Eräänlaisen hurmion vallassa Miltoun tähysteli tuota sammunutta tähteä, joka kulki eteenpäin kalpeassa valossa.

Rämeen yli levisi matala sumu, laakson puut seisoivat laitumella käyvän karjan tavoin polviaan myöten valkeassa usvassa, sillä aikaa kuin ilma niiden yläpuolella oli kalpeaa ikäänkuin kuun pölystä, joka runsaana sateena laskeutui tuon valkean meren päälle. Sitten kuu meni lehmuksen taakse, niin että suuri, palava, kiinalainen lyhty näytti mustan sinisenä riippuvan taivaasta.

Äkisti kajahti remuava huuto, turmellen ja tärvellen musiikin. Se paisui ja lakkasi ja paisui jälleen.

Miltoun nousi.

"Tämäpäs turmeli nyt minun näkyni", hän sanoi. "Mrs Noel, minulla on jotakin, jonka tahtoisin saada sanotuksi." Mutta katsoessaan häneen, kun hän istui siinä hiljaa, sormet koskettimilla, Miltoun vaikeni syvän ihailun valtaamana.

Ääni huusi ovelta:

"Oh, hyvä rouva – oh, teidän ylhäisyytenne! Nyt ne tekevät lopun eräästä herrasmiehestä tuolla kentällä!"

VI LUKU

Kun kuolematon Don lähti soittamaan kaikkia ilon kelloja, häntä seurasi matkalla yksi klowni. Charles Courtieria olivat sen sijaan aina seuranneet tuhannet, jotka eivät mitenkään voineet ymmärtää tämän epäitsekkään miehen käyttäytymistä. Mutta vaikka hän hämmästyttikin aikalaisiaan, niin he eivät sentään nauraneet hänelle, sillä hänen kerrottiin tappaneen muutamia miehiä ja rakastaneen muutamia naisia. Tällainen yhdistely oli heistä vastustamaton, kun siihen liittyi vielä voimakas ja kohtelias ulkomuoto. Hän oli oxfordshireläisen papin poika ja antauduttuaan hävinneen asian palvelukseen oli ratsastanut siliä läpi maailman kahdeksannestatoista ikävuodestaan asti laskeutumatta koskaan alas satulasta. Tämän kestävyyden salaisuus oli kenties siinä, että hän ei ollenkaan huomannut ratsastavansa. Se oli hänelle yhtä luonnollinen paikka kuin virkatuolit muille kuolevaisille. Hän ei lyönyt rahaa retkistään, hänen luonteensa kun oli liiaksi hänen kullanpunaisen tukkansa kaltainen, jota kansa vertasi kaikkihävittäviin liekkeihin. Hänen vikansa olivat silmiinpistäviä. Ne olivat parantumaton optimismi; sellainen kauneuden ihailu, mikä oli pakostakin saanut hänet välistä unohtamaan, millaista naista hän eniten rakasti; liian ohut nahka, liian lämmin sydän, humbugin vihaaminen ja oman edun valvomisen tavanomainen laiminlyöminen. Naimattomana miehenä, jolla oli monia ystäviä ja monia vihamiehiä, hän piti aina ruumiinsa miekanterän ja sielunsa aina hehkuvan hiilloksen kaltaisena.

Ei ollut niinkään epäjohdonmukaista kuin oletettiin, että henkilö, joka myönsi ottaneensa osaa viiteen sotaan, sekaantui täytevaaleihin ajaakseen rauhan asiaa, sillä hän oli aina taistellut häviön puolella, eikä hänestä tällä haavaa mikään näyttänyt paremmin häviävän kuin rauhanpuolue. Hän ei ollut mikään suuri poliitikko, hän ei ollut puhuja eikä edes liukas kielenpieksäjä; kuitenkaan hänen kielensä purevuus ja hänen silmäinsä palava lieska ei jäänyt koskaan vaikuttamatta jollakin lailla kuulijoihin.

Tuskin oli kuitenkaan koko Englannissa mitään kolkkaa, jossa rauhanasianajajilla olisi ollut huonompi menestymisen mahdollisuus kuin Bucklandburyn vaalipiirissä. Olisi väärin sanoa, että Courtier oli saattanut itsensä vastenmieliseksi asiallisille, riippumattomille, jäykille, mutta kuitenkin vilkastemperamenttisille kuulijoilleen. Hän oli loukannut heidän uskonnollisia tunteitaan ja herättänyt mitä syvimpiä epäluuloja. He eivät kuolemakseenkaan voineet saada selville, mihin hän oikein puheillaan pyrki. Vaikka hän seikkailujensa ja julkaisemansa "Rauha – tappiolle joutunut asia" nimisen kirjan vuoksi olikin huomattu henkilö, he eivät luonnollisestikaan olleet koskaan kuulleet hänestä mitään. Ja hänen ilmestymisensä heidän paikkakunnalleen tuntui heistä melkein naurettavalla tavalla osoittavan, miten kaunis aate törmää selvää tosiasiaa vastaan – se aate, että kansain pitäisi elää ja että ne voivat elää rauhassa, oli niin kaunis, ja se tosiasia, että niin ei ollut koskaan ollut, oli niin ilmeinen.

Monklandissa, missä kaikki maa kuului hovinherralle, oli Miltounin vastaehdokkaalla, mr Humphrey Chilcoxilla, luonnollisesti vain harvoja kannattajia, ja se vastaanotto, minkä rauhanjulistaja sai osakseen, muuttui pian uteliaisuudesta ivanauruksi, ivanaurusta uhkaukseksi, kunnes Courtierin käyttäytyminen kävi niin taisteluunvaativaksi ja hänen sanansa niin kuumiksi, että hän pelastui pahoinpitelystä vain siten, että apulaispappi kaikkine vaikutusvoimineen tuli väliin.

Kuitenkin kun hän alkoi puhua heille, hän oli tuntenut itsensä voittamattomasti viehättyneeksi. Hänen kuulijansa näyttivät oivallisilta, riippumattomilta ihmisiltä. Odottaessaan puheenvuoroaan hän oli ollut huomaavinaan heidät oman sydämensä mukaisiksi. Sillä vaikka Courtier tiesikin, että enemmistö vastusti aina outoa asiaa, niin hän ei koskaan ajatellut niin pahaa kenestäkään ihmisestä, että olisi olettanut hänen voivan kuulua tuohon surkuteltavaan joukkoon.

Näitä rehtejä riippumattomia ihmisiä eivät yltiöisänmaalliset olleet voineet pimittää! Se oli ollut yksi lisäpettymys. Courtier ei ollut ottanut saamaansa ojennusta nöyrästi vastaan, eivätkä kuulijat liioin jaksaneet niellä hänen sanojaan. He hajaantuivat antamatta niitä anteeksi, mutta kokoontuivat uudestaan mitään unohtamatta.

Kylän majatalossa, joka oli pieni valkea rakennus köynnöskasvien peittämine, pienine ikkunoineen, oli yksi ainoa vierashuone yläkerrassa, ja pieni seurusteluhuone, missä Courtier aterioitsi. Muun osan taloa muodosti kivilattiainen anniskeluhuone, missä oli pitkä puinen penkki takaseinää vastaan. Täältä kohosi öisin puheen sorina karkeine a- ja äkillisine, pehmeine u-äänteineen, ja täältä myöskin silloin tällöin nousi joku henkilö hieman horjuen, poistui hyvää yötä toivottaen, sytytti piippunsa saarnien alla ja läksi sitten lontimaan kotiinsa.

Mutta sinä iltana, jolloin puut seisoivat karjan tavoin polviaan myöten kuun pölyssä, ne, jotka tulivat ulos anniskeluhuoneesta, eivät menneetkään tiehensä, vaan jäivät siimekseen ja yhtyivät muihin henkilöihin, jotka hiipivät salaa kirkkaassa kuun valossa majatalon takaa. Samaan aikaan tuli vielä toisia kirkkotarhan tieltä ja kujilta, kunnes kolmekymmentä ja enemmänkin oli koolla, päästäen ilmoille salaisen muminan, missä ilmeni luvattoman ilon raakaa tuntua. Saastaista iloisuutta tuntui tosiaankin kätkeytyvän synkkään puun varjoon majatalon edustalla, missä yhdestä valaistusta ikkunasta kuului puoleksi laulava miehen ääni, mikä luki jotakin. Kuului hillittyä naurua ja kuiskauksia.

"Hän lukee paraikaa puhettaan." "Savustakaa ulos, tuo vanha viekas kettu!" "Punainen pippuri sopii sille parhaiten." "Nyt se aivastaa, katsokaapas!" "Me olemme sulkeneet oven ulkoapäin."

Kun sitten valaistuun ikkunaan ilmestyivät miehen kasvot, niin karkea naurunpuuska teki lopun hiljaisuudesta. Nähtiin, miten Courtier koetti vääntää auki ikkunan salpaa. Nauru muuttui ulvomiseksi. Vanki raivasi itselleen tien, putosi maahan, nousi, hoippui ja kaatui.

Terävä ääni sanoi:

"Mitäs tämä merkitsee?"

Kesken tappelunnujakkaa kuului kuiskaus: "Hänen ylhäisyytensä!" Ja saarnien alla oleva varjo jäi autioksi, jollemme ota lukuun hoikkaa, tummaa miestä ja vaaleata naisen haamua.

"Tekö se olette, herra Courtier? Oletteko haavoittunut?"

Maassa makaava olento päästi naurunhohotuksen.

"Vain polveni. Kas noita heittiöitä! Olivatpa vallan tukehduttaa minut."

VII LUKU

Lähdettyään samana iltana Monkland Courtin tupakkahuoneesta, tarkoituksella mennä maata, Bertie Caradoc poikkesi Yrjö IV: n ajan tyyliin rakennettuun käytävään, missä hänen lempibarometrinsä riippui. Ilmapuntarin tarkkaaminen kuului hänen jokailtaisiin tapoihinsa, hänen, joka kaiken joutoaikansa käytti talvella metsästykseen ja kesällä kilpa-ajoihin.

Jalosyntyisessä Hubert Caradocissa, joka kehitteli itseään diplomaattiselle uralle, ilmenivät täydellisemmin kuin missään muussa Caradocissa tämän suvun erikoiset sekä heikot että vahvat puolet. Hän oli kohtalaisen pitkä ja jäntevärakenteinen. Hänen ahavoituneet kasvonsa sileäksi kammatun tumman tukan alla olivat piirteiltään säännölliset, mutta pienet, ja niissä asusti reippaan päättävä, tunteettomuuden verhoama ilme. Hänen tutkivien, vaaleanruskeiden silmiensä päällä luomet olivat melkein uskonnollisesti puoleksi raollaan. Hän oli syntyjään vaitelias, ja hänen täytyi tosiaankin joutua suuren mielenliikutuksen valtaan avatakseen silmänsä selkoselälleen. Hänen nenänsä oli hienosti veistetty ja laiha. Hänen huulensa, jotka olivat pienien tummien viiksien peittämät, avautuivat tuskin ollenkaan hänen puhuessaan, mikä tapahtui erityisen sopertavalla, mutta odottamattoman nopealla äänellä. Koko hänen olemuksensa ilmaisi käytännöllisyyttä, henkevyyttä, varovaisuutta, neuvokkuutta, mihin yhtyi suuri itsensähillitsemiskyky, ilmaisi miestä, joka piti maailmaa ratsuna, jota piti ohjata sen verran kuin tarvittiin sen hallitsemiseen. Hän oli mies, jolle aatteet eivät olleet minkään arvoisia, elleivät ne heti johtaneet toimintaan; hän oli olennoltaan siisti, vaatien kaikkea "hyvin tehdyksi", mutta jos tarvittiin, oli hänessä riittävästi stoalaista; hän oli kohtelias, mutta aina valmis hyökkäämään, pystyen antamaan anteeksi vain sellaisia puutteita ja säälimään vain sellaisia suruja, joita hänen kokemuksensa oli opettanut häntä ymmärtämään. Sellainen oli Miltounin nuorempi veli 26-vuotiaana.

Pantuaan merkille, että ilmapuntari oli muuttumaton, hän oli juuri aikeissa nousta yläkertaan, kun huomasi kauempana eteishuoneessa kolmen henkilön lähestyvän käsitysten. Ollen luonteeltaan utelias ja varovainen hän odotti siksi, kunnes nämä tulivat lampun valoon asti. Huomattuaan heidät Miltouniksi ja lakeijaksi, joiden välissä oli ontuva mies, hän riensi heitä vastaan.

"Oletteko nyrjäyttänyt jalkanne? Odottakaapas hetkinen! Hakekaapas tuoli, Charles."

Istutettuaan vieraan tuolille Bertie kääri ylös hänen housunlahkeensa ja tarttui sormineen hänen polveensa. Tässä liikkeessä oli eräänlaista rakastettavaa ystävyyttä; näkyi, että niillä käsillä oli aikoinaan koeteltu lukemattomien hevosten niveliä ja jänteitä.

"Hm", hän sanoi, "voitteko kestää pienen nykäisyn? Pidä hänestä kiinni takaapäin, Eustace. Istuutukaa maahan, Charles, ja pidelkää kiinni tuolin jaloista. Kas niin, sillä tavalla!" Ja tarttuen jalkaan hän nykäsi. Kuului pieni naksahdus, aivan kuin olisi purtu hieman hampaita yhteen. Ja Bertie sanoi: "Kas niin – tällä kertaa ei siinä tarvita mitään lääkäriä."

Johdettuaan ontuvan vieraansa erääseen Yrjö IV: n ajan tyylisessä käytävässä olevaan huoneeseen, mikä oli kiireesti muutettu makuuhuoneeksi, molemmat veljekset jättivät hänet lakeijan hoidettavaksi.

"No niin, veliseni", sanoi Bertie, kun he olivat matkalla omiin huoneisiinsa, "siinä nyt on sen lorun loppu – ei tule enää tekemään sinulle mitään kiusaa näissä vaaleissa. Saanut hyvän iskun, kaikesta päättäen!"

Sanoma siitä, että Courtier oli sijoitettuna heidän kattonsa alle, kiersi kaikkien kuuluville ennen aamiaista erään henkilön välityksellä, jonka tapoihin kuului tietää kaikki ja pitää huolta siitä, että muutkin saivat osansa tästä tiedosta. Pikku Ann, käydessään tavanmukaisella aamutervehdyksellä äitinsä luona, nosti nenänsä pystyyn, tarttui käsillään vyöhönsä ja aloitti heti:

"Eustace-eno toi meille viime yönä miehen, jonka jalka oli nyrjähtynyt, ja Bertie-eno pani sen paikoilleen. William sanoo Charlesin sanoneen, että häneltä pääsi vain tällainen ääni" – sitten seurasi heikko hampaankiristys – : "ja hän on se mies, joka asustaa majatalossa, ja William sanoo, että portaat olivat liian ahtaat, kun häntä vietiin ylös, ja jos hänen polvensa on nyrjähtynyt, niin hän ei voi pitkään aikaan kävellä ilman keppiä. Saanko mennä isän luokse?"

Agatha, joka oli paraikaa kampaushommissa, ajatteli:

"En ole varma siitä, onko noin alhaalle vedetty vyö terveellinen", ja mutisi sitten: "Odotappas hetkinen!"

Mutta pikku Ann oli jo ennättänyt mennä tiehensä. Ja hänen äänensä kuului pukeutumishuoneesta, mistä hän paraikaa kiipesi sir Williamin luokse, joka antamistaan vastauksista päättäen ilmeisesti ajoi partaansa. Kun Agatha, joka ei koskaan jättänyt käyttämättä hyväkseen mitään sopivaa tilaisuutta lähestyäkseen miestään, katsahti sisään, niin tämä oli yksinään ja jotenkin mietteissään – tämä solakka mies lujine, kiinteine kasvoineen ja varovaisine silmineen, mies, joka totta puhuen ei ollut huomattava muiden kuin vaimonsa mielestä.

"Tuo Courtier-parka on satuttanut jalkansa", sanoi sir William. "En tiedä, mitä äitisi sanoo leirissä olevasta vihollisesta."

"Eikö tuo Courtier ole vapaa-ajattelija, vieläpä melkein – " Sir William, seuraten omaa ajatusjuoksuaan, keskeytti hänet:

"Tietenkin on hyvä, mikäli Miltoun on kysymyksessä, että hän on täällä."

Agatha huokasi. "No niin, käsittääkseni meidän täytyy olla ystävällisiä häntä kohtaan. Minä kerron asian äidille."

Sir William hymyili.

"Ann pitää siitä kyllä huolen", hän sanoi.

Ja Ann olikin paraikaa isoäitinsä luona.

Lady Valleys askarteli vielä peilin ääressä. Ann istui sen takana olevassa ikkuna-aukossa ja sanoi:

"Hän putosi ikkunasta punapippurin vuoksi. Miss Wallace sanoo, että hän on panttivanki – mitäs panttivanki merkitsee, isoäiti?"

Kun kuusi vuotta sitten tuo sana ensi kertaa kaikui hänen korvissaan, hän oli ajatellut: "Oh, rakkaani! Olenko minä tosiaankin isoäiti?" Se oli tuntunut silloin iskulta, näyttänyt merkitsevän monen asian päättymistä; mutta naisten tosiasiallinen urhoollisuus, joka niin paljon pikemmin taipuu välttämättömään kuin miehet, oli tullut pian hänen avukseen; ja nyt, toisin kuin hänen puolisonsa, hän ei välittänyt siitä mitään. Yhtäkaikki hän ei vastannut mitään, osittain siksi, ettei ollut tarpeellista puhua pikku Ann'in kanssa keskustelun ylläpitämiseksi, osittain siksi, että hän oli vaipunut syviin mietteisiin.

Tuo mies oli haavoittunut! Tietenkin oli oltava vieraanvaraisia – semminkin kun heidän omat alustalaisensa olivat tehneet tuon loukkauksen! Kuitenkin oli melkein liikaa lausua tervetulleeksi miestä, joka oli poikennut tänne yllyttämään maata hänen omaa poikaansa vastaan. Epäilemättä olisi saattanut käydä vielä hullumminkin, jos hän esimerkiksi olisi ollut joku "mahdoton" eriuskolainen radikaali! Tämä mr Courtier oli vapaa taistelija – jotenkin tunnettu mies, mielenkiintoinen olento. Hänen, lady Valleysin, piti pitää huolta siitä, että tuo mies tunsi olevansa "kotonaan" ja mukavissa olosuhteissa. Jos taitavasti ongittiin, niin epäilemättä häneltä saatiin jotakin tietoja tuosta naisesta. Sitäpaitsi heidän vieraanvaraisuutensa hyväksyminen tuli tukkimaan hänen agitaattorinsuunsa, jos hän, lady Valleys, ollenkaan ymmärsi senlaatuista miestä, jolla uskontunnustuksessaan oli aina jotakin arabialaista. Hän, lady Valleys, joka oli luonteeltaan pystyvä hallitusmies, otti huomioonsa kaiken sen käytännöllisen, mitä tästä tapauksesta johtui, tapauksesta, jolta ei puuttunut, niin vastenmielinen kuin se muuten olikin, naurettavaa puoltaan sellaisen henkilön mielestä, joka on taipuvainen keksimään koomillista kaikessa, mikä ei sodi suoraan hänen etujaan ja filosofiaansa vastaan.