Ylimys

Tämän pienen, vanhan naisen persoonallisuudessa oli tosiaankin varttuneen järkähtämättömyyden hirveä voima – sellaisen henkilön peritty varmuus, jonka arvovalta ei ollut koskaan joutunut kysymyksenalaiseksi, henkilön, joka pitkäaikaisen etuoikeuden, tietyn, selväpiirteisen tosiasiallisuuden ja synnynnäisen käskemistavan vuoksi on totisesti menettänyt kyvyn käsittää sitä, että hänen arvovaltaansa voitaisiin koskaan epäillä. Sitä, mitä hän tiesi omasta sielustaan, hän ei ollut tavallisella tavallaan oppinut; itse asiassa hän ei ollut sitä oppinut ollenkaan, vaan saanut sen täysin valmiina toimeliaalta, vallanhaluiselta temperamentiltaan. Terästyneenä sen johdosta, että oli säätynsä mukaisesti ollut pakotettu perin pohjin tuntemaan yleisten asiain enimmin silmiinpistävät puolet; varustettuna aseilla, jotka johtoaseman vaatima kulttuuritraditsioni tarjosi; aatteiden, mutta aina vain samojen elähdyttämänä, ilman johtajaa ja vain oman johtamistapansa alaisena hänellä oli tahto, joka oli yhtä peloittava kuin ne kaksiteräiset miekat, joita hänen agincourtilaiset tai poitiersilaiset esi-isänsä, Fitz-Haroldit, olivat käytelleet – hänessä oli sellainen henki, joka vaistomaisesti hylkäsi oman itsensä tai toisten sisäisen tuntemisen, tuntemisen, jonka saa aikaan tuo hullu tapa tutkia omaa mieltään, miettiä ja ajatella, mikä kaikki on auktoriteetille niin turmiollista. Jos lordi Valleys oli aristokratian koneiston runko, niin lady Casterley oli sen sisällä oleva teräsvieteri. Hän oli koko elämänsä ajan ollut hartaan teeskentelemätön ja yksinkertainen vaatetuksessaan, selvä ja suora tavoiltaan, hän oli noussut aikaisin ja tehnyt työtä, mitä vain käteen sattui, aina myöhään yöhön asti, eikä hän ollut sen ränstyneempi 78: nnella ikävuodellaan kuin useimmat muut naiset 50: nnellä. Hänellä oli vain yksi heikko puoli – mihin hänen voimansa oikeastaan perustui – se, että hän ei nähnyt sen aseman luonnetta ja laajuutta, mikä hänellä oli maailmanjärjestyksessä.

Hän soveltui ihmeen hyvin siihen huoneeseen, missä he söivät päivällistä ja minkä harmaat seinät Fragonardtyyliin maalattuine friiseineen sisälsivät monia, nyt jotenkin himmeitä luonnottaria ja ruusuja, samoin huonekaluihin, jotka näyttivät eläneen yli aikansa. Pöydällä ei ollut muita kukkia kuin viisi liljaa vanhassa hopeisessa maljassa, ja seinälle, ison ruokakaapin yläpuolelle, oli ripustettu lordi Casterley-vainajan kuva.

Lady Casterley lausui:

"Minä toivon Miltounin kulkevan omia teitään."

"Siinähän se pulma juuri onkin. Hän kärsii pöhöttyneistä periaatteista. – Toivoa vain täytyy, että hän osaisi olla sekoittamatta niitä puheisiinsa."

"Anna hänen olla, mitä hän on, ja toimita hänet erilleen tuosta naisesta niin pian kuin vaalit ovat tapahtuneet. Mikäs onkaan hänen oikea nimensä?"

"Jokin rouva Lees Noel."

"Miten kauan hän on siellä ollut?"

"Luullakseni vuoden."

"Etkö sinä tiedä mitään hänestä?"

Lordi Valleys kohautti olkapäitään.

"Vai niin!" sanoi lady Casterley. "Sinä et välitä ollenkaan koko asiasta. Minun täytyy lähteä sinne itse. Luulen Gertruden ottavan minut vastaan. Mitäs on sillä mr Courtierilla tekemistä sen naisen kanssa?"

Lordi Valleys hymyili. Tässä hymyssä oli koko hänen kohteliaan ja mukiinmenevän filosofiansa sisältö. "Minä en sekaannu toisten asioihin", näytti tuo hymy sanovan. Nähdessään tämän lady Casterley puristi yhteen huulensa.

"Mr Courtier on oikea kapinannostaja", sanoi hän. "Minä luin hänen sotaa vastustavan kirjansa – se on mitä kiihoittavinta, viittaillen pääasiallisesti Grantiin ja Rosensteiniin. Minä olen äsken juuri nähnyt sen hedelmiä oman veräjäni ulkopuolella, sotaa vastustavien agitaattorien meluavan lauman muodossa."

Lordi Valleys sai estetyksi haukotuksen.

"Niinkö? Minä luulin, että Courtierilla ei olisi mitään vaikutusvaltaa."

"Hän on vaarallinen. Useimmat idealistit ovat sellaisia, joista ei tarvitse välittää, mutta hänen kirjansa on taitava."

"Minä toivoisin vain, että nämä huhut loppuisivat, sillä ne saattavat vain molemmat maat naurettaviksi", mutisi lordi Valleys.

Lady Casterley kohotti lasinsa, joka oli täynnänsä veripunaista viiniä. "Sota pelastaisi meidät", hän sanoi.

"Sota ei ole mitään leikintekoa."

"Siitä saisi alkunsa parempi asiaintila."

"Niinkö luulet?"

"Kansakuntana me saisimme jälleen johtavan aseman, ja demokratia olisi työnnetty taka-alalle viideksikymmeneksi vuodeksi."

Lordi Valleys teki kolme pientä suolakasaa ja pysähtyi laskemaan niitä. Sitten kohauttaen hieman kulmakarvojaan, mikä näytti merkitsevän sitä, että itsekin epäili omia sanojaan, hän mutisi: "Minun teki mieleni sanoa, että me olemme kaikki nykyjään demokraatteja… Mitä nyt, Clifton?"

"Teidän kuljettajanne tahtoisi saada tietää, milloin auton pitäisi olla valmiina."

"Heti päivällisen jälkeen."

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän käänsi kiemurakoristeisen rautaisen veräjän kautta Lontooseen vievälle tielle. Päivä pimeni, ja värjyvällä taivaalla pilvet kokoontuivat ja ajelehtivat sinne tänne ilman minkäänlaista päämäärää. Mitään suuntaa ei ollut näköjään määrätty niille. Ne olivat kokoontuneet taivaan kannelle kuten jättiläisharakat, jotka lentelevät ristiin rastiin. Ilmassa oli sateen tuoksua. Auto ei nostanut mitään pölyä, kiiti vain eteenpäin hakien lyhtyineen tietä. Putney Bridgellä ajoneuvojono pysäytti sen kulun. Lordi Valleys katsahti oikealle ja vasemmalle. Ankkurissa levien jokialusten lyhdyt, joen äyräällä olevat lamput ja sen kummallekin puolelle tiheään rakennettujen talojen tuhannet valot kuvastuivat veden pinnasta. Tuon suuren, ikuisesti merta kohden soljuvan olennon kiemurteleva, kalpea runko ei synnyttänyt hänen mielessään mitään vertauskuvia. Vuosia sitten hän oli ollut sen kanssa tekemisissä, kauppaministeriössä, ja tiesi tarkalleen, miten likainen se oli ja miten se kävi hirveän kapeaksi juuri siinä paikassa, missä hän olisi toivonut sen olevan leveä. Kuitenkin, kun hän sytytti sikarin, hänet valtasi omituinen tunne – sellainen kuin hän olisi ollut lähellä rakastamaansa naista.

"Suokoon Jumala", hän ajatteli, "että noista huhuista ei tulisi mitään!" Auto kiiti pitkin vilkasliikenteistä katua Lontoon hienoa keskustaa kohden. Iltalehtien ilmoitustaulut ja katuvierissä olevien paperikauppiaiden myymälät eivät tarjonneet kuitenkaan mitään rauhoittavaa kuvaa.

"Salahankkeet lisääntyvät.

Uusia paljastuksia.

Vakava asema uhattuna."

Ja jokaisen ilmoitustaulun edessä voitiin nähdä ohikulkijain virrassa pieni pyörre – mikä syntyi henkilöistä, jotka poikkesivat kurkistamaan uutisia ja sitten jättivät sen homman jatkaakseen taas matkaansa. Valleysin kreivi tuli ihmetelleeksi, mitä he mahtoivat ajatella! Mitä mahtoi liikkua noiden näytetauluja kohden kääntyneiden, kalpeiden lihapyöröjen takana!

Ajattelivatko he ollenkaan mitään, nuo kadulla liikkuvat miehet ja naiset? Miten he suhtautuivat tähän uhkaavaan vedenpaisumukseen? Siinä oli naamaa naaman vieressä, typeränä ja tunteettomana, ilmaisematta mitään toimekasta halua, ainakaan ei mitään innostusta, tuskin edes mitään pelkoa. Piru vieköön! Liioin he eivät voineet vaikuttaa tämän asian kulkuun enempää kuin mehiläisetkään saattoivat estää sitä, että joku ohikulkeva pojanviikari hävitti niiden pesän! Oli epäilemättä vallan totta, että kansa ei ollut koskaan voinut sanottavasti vaikuttaa sodan syntymiseen. Ja hänen mieleensä muistuivat erään viikkolehden sanat, lehden, jota hän tasapuolisena miehenä pakotti itsensä aina lukemaan. "Tietämättä mitään tosiasioista, 'isänmaa' ja 'isänmaallisuus'-sanojen hypnotisoimana, laumavaiston muukalaisiin nähden synnynnäisen vastenmielisyyden valtaamana, avuttomana kärsivällisyytensä, stoalaisuutensa, hyvän uskonsa ja luottamuksensa vuoksi niihin, jotka ovat häntä ylempänä, avuttomana oman herraskaisuutensa, keskinäisen epäluottamuksen, yhteishengen puutteen ja huolettomuuden vuoksi huomisesta – miten voimaton ja säälittävä onkaan katukansa sodan uhatessa!" Tämä lehti, vaikka olikin taitava, oli tuntunut hänestä aina sietämättömän tyhjäntärkeältä!

Oli epäilyksenalaista, saattoiko hän tänä vuonna päästä Ascotiin. Ja hänen ajatuksensa kiitivät hetkeksi hänen lupaavaan, kaksivuotiseen Casettaansa, sitten, saaden ikäänkuin voimakkaan sysäyksen häpeästä, hän käänsi ne amiraalivirastoon ja epäili sitä, oltiinko siellä täysin selvillä kaikista mahdollisuuksista. Hänellä itsellään oli vaatimaton paikka hallituksessa, sellainen melkein nimellinen virka, jollaisia pidetään välttämättömänä, kun tahdotaan kehittää tulevia ministereitä koulituista miehistä, joille tällä haavaa ei ole voitu keksiä mitään vaativampaa asemaa. Amiraalivirastosta hänen ajatuksensa luiskahtivat takaisin anoppiin. Ihmeellinen vanha nainen! Millainen valtiomies olisikaan hänestä tullut! Liiaksi taantumuksellinen! Piru vieköön, miten suoraviivaisesti hän suhtautui siihen mrs Lees Noeliin! Ja asiantuntijan mielihyvällä hän muisteli tuon naisen kasvoja ja vartaloa, jotka hän oli samana aamuna nähnyt kulkiessaan hänen huvilansa ohitse. Salaperäinen tai ei, mutta puoleensavetävä tuo nainen oli! Hyvin suloinen pää tummine hiuksineen, jotka aaltoillen lankesivat keskeltä kahtia kumpaisellekin ohimolle – hyvin hurmaava olento, ei mitään virheitä! Epäilemättä hänellä oli ollut joku historiansa – mutta mitäs se liikutti häntä, lordi Valleysiä! Sääli aina sellaisia naisia!

Rykmentti territoriaali-armeijaa, mikä palasi harjoituksista, esti hänen autonsa kulun. Hän nojasi eteenpäin tarkastellen sitä samalla kriitillisellä, älykkäällä, hillityllä katseella, jolla hän olisi tutkinut koiralaumaa. Kaikki synkkyys ja miettiväisyys oli nyt hävinnyt hänen mielestään. Reilua väkeä, joka kyllä pystyi tekemään täyttä tiliä itsestään! Heidän kasvoiltaan, jotka ulkoilma oli saanut hohtamaan punaisilta, kuvastui passiivisuus tai puoleksi hyökkäävä, puoleksi leikillinen itsetietoisuus. Heitä eivät ilmeisestikään vaivanneet abstraktiset epäilyt tai mitkään sodankauhujen synnyttämät mielikuvat.

Joku kohotti eläköönhuudon "terriereille". Lordi Valleys näki ympärillään pienen hattumeren nousevan ja laskevan ja kuuli tuon jotenkin terävän ja kehoittavan äänen paisuvan käheäksi, korkeaksi meluksi ja sitten äkisti sammuvan. "Näyttävät aika innokkailta!" hän ajatteli. "Hyvin pienestä he syttyvät! Maassa on kylliksi taisteluhalua!" Ja ilon väristys kävi taas hänen lävitseen.

Sitten hänen autonsa, viimeisen sotilaan mentyä ohitse, tunki hitaasti harhailevan väkijoukon lävitse, mikä tunkeili rykmentin takana, väkijoukon, johon kuului kaikenikäisiä miehiä, nuorisoa, muutamia naisia, nuoria tyttöjä, jotka käänsivät häneen huolimattoman, tuijottavan katseensa, ikäänkuin olisivat olleet liian kaukaisia suhtautumaan millään mielenkiinnolla tuohon mukavasti ohikulkevaan mieheen.

IV LUKU

Monklandissa, valkeaksi maalatun olkikattoisen huvilan pienessä, valkeaksi maalatussa "vierashuoneessa" istui samaan aikaan kaksi miestä avonaisen lieden ääressä puhellen keskenään. Matalalla tuolilla heidän välissään nojasi taaksepäin tummasilmäinen nainen, kuunnellen tarkkaavaisena, hienot sirot sormenpäät yhteenpuristettuina tai kohotettuina tulta kohden. Silloin tällöin sortui pesässä joku halko ja käänsi hehkuvan syrjänsä päällepäin. Lieden ja lampun valo näytti niin imeytyneen valkeihin seiniin, että niistä huokui heikkoa lämmintä. Hopeanharmaat yöperhoset lensivät sisään pimeästä puutarhasta ja vaappuivat kieppuvien shillingien tavoin väriltään kuluneen, vihreän maljakon yläpuolella, mihin oli pantu tulipunaisia ruusuja. Kuten aina tällaisissa vanhoissa, olkikattoisissa majoissa, tuntui täälläkin savun, ruusujen ja kukkien tuoksua.

Vasemmalla istuva mies oli kenties 40-vuotias, hiukan keskimittaa pitempi, voimakas, vilkas ja suora. Hänellä oli siniset silmät ja ilmeikkäät kasvot, jotka hehkuivat pienestäkin liikutuksesta. Hänen tukkansa oli hyvin heleä, melkein punainen, ja hänen punaiset viiksensä, jotka ulottuivat aina leukaan asti, näyttivät, kuten Don Quixoten, korskeilta ja taisteluunvaativilta.

Oikealla oleva mies oli lähempänä kolmeakymmentä, kieltämättä pitkä ja hyvin hoikka. Hän istui jotensakin kokoonvetäytyneenä matalassa nojatuolissaan, kädet ristissä toisen polven ympärillä. Hieno, hillitty hymy oli hänen huulillaan. Ruskettuneine, sileäksiajettuine leukoineen ja syvällä olevine, hyvin eloisine silmineen hänen laihat kasvonsa näyttivät omalla tavallaan kauniilta.

Nämä kaksi niin perin erilaista miestä tarkastelivat toisiaan kuten lähetysten olevat koirat, jotka kauan sitten ovat huomanneet olevan parasta pysyä erillään, mutta äkkiä ovatkin tavanneet toisensa sellaisessa paikassa, missä mahdollisesti eivät voi keskenään tapella. Ja nainen piti heitä silmällä. Hän tuntui olevan toisen omistaja, mutta oli aina, pelkästä rakkaudestaan koiriin, silitellyt ja taputellut toista. "Niin, mr Courtier", sanoi nuorempi mies, jonka kuiva, ivallinen ääni samoin kuin hänen hymynsäkin näytti puolustavan hänen silmäinsä kiivasta intoa, "kaikki se, mitä te sanotte, sisältää vain niinsanotun liberaalisen hengen puolustuksen. Ja, suokaa anteeksi minun suoruuteni, tuo henki, ollen kotoisin filosofian ja taiteen valtakunnasta, surkastuu heti sillä hetkellä, kun se koskettaa käytännöllisiä asioita."

Punaviiksinen mies nauroi. Hänen äänensä oli omituinen – samalla niin miellyttävä ja niin ilkeä.

"Sattuvasti sanottu", hän lausui, "ja kaukana siitä, että sanoisin jotakin sitä vastaan. Mutta koska sovitteleminen kuuluu politiikan olemukseen, niin kastien ja auktoriteettien ylimmäiset papit, kuten te, lordi Miltoun, harjoittavat sitä aivan yhtä paljon kuin mikään liberaalinen professori."

"Sitä minä en myönnä!"

"Myöntäkää tai olkaa myöntämättä, te suhtaudutte yleisiin asioihin jokseenkin samalla lailla kuin kirkko avioliittoon ja avioeroon; te olette yhtä kaukana elämän todellisuudesta kuin ne, jotka uskovat vapaaseen rakkauteen, ja tuskinpa teidän kannallanne on suurempaa puoleensavetäväisyyttä. Teidän katsantokannassanne on kuoleman siemen itsessään – se on liiaksi kuivunut ja kaukana asioista voidaksenne koskaan ymmärtää niitä. Mutta jos te ette voi ymmärtää, niin ette voi liioin hallitakaan. Te voisitte yhtä hyvin pitää kätenne housuntaskuissa kuin mielipiteinenne sekaantua politiikkaan!"

"Pelkään, että meidän täytyy jatkuvasti olla yhtä mieltä siinä, että olemme asioissa eri kannalla."

"No niin, kenties minä osoitan teille liian suurta kunnioitusta. Te olette sittenkin ylimys."

"Te puhutte arvoituksellisesti, mr Courtier."

Tummasilmäinen nainen siirrähti hieman paikallaan. Hänen kätensä teki pienen liikkeen, ikäänkuin katkeruuden hälventämiseksi. Nousten äkkiä ja puhuen kunnioittavalla äänellä vanhempi mies sanoi:

"Me väsytämme mrs Noelin. Hyvää yötä, Audrey. Minun pitää jo toki lähteä." Hänen kuvansa piirtyi avonaisen ranskalaisen akkunan pimeätä taustaa vastaan, kun hän kääntyi antamaan viime iskua:

"Minä vain tahdoin sanoa, lordi Miltoun, että teidän luokkanne on kuivakiskoisin ja käytännöllisin kaikista koko valtakunnassa – olisi ihme, jos ette säästyisi kaikilta runoilijan haaveilta. Hyvää yötä!" Hän astui ulos viheriälle nurmikolle ja hävisi.

Nuori mies istui liikkumattomana. Lieden hohde valaisi hänen kasvojaan, niin että näytti siltä, kuin jokin henki olisi asettunut hänen huulilleen ja säteilisi hänen silmistään. Äkkiä hän sanoi:

"Uskotteko sitä, mrs Noel?"

Vastaukseksi Audrey Noel hymyili, nousi sitten ja meni ikkunan luo.

"Katsokaapas minun rakasta korpisammakkoani! Se tulee tänne joka ilta."

Eräällä kuistikon paadella, keskellä lampusta lähtevää valovirtaa, istui kultainen pieni sammakko. Kun Miltoun saapui katsomaan, niin se tepasteli toiselle syrjälle ja katosi.

"Miten rauhallinen teidän puutarhanne onkaan!" hän sanoi. Sitten hän tarttui mrs Noelin käteen, nosti sen hyvin hellästi huulilleen ja seurasi vastustajaansa pimeyteen. Oikea rauha vallitsi tuossa puutarhassa. Yö tuntui kuuntelevan – kaikki valot olivat sammuneet, kaikki sydämet lepäsivät. Pienen valkean tähden kera se vartioitsi jokaista puuta, jokaista kattoa ja uinuvaa väsynyttä kukkasta, samalla lailla kuin äiti vartioi nukkuvaa lastaan, kumartuen sen ylitse ja laskien rakkaudessaan sen hiukset ja pannen merkille sen pienimmätkin liikahdukset.

Väittely tuntui tosiaankin lasten lorulta tänä vienona yönä. Ja tuon naisen kasvot, joka jäi siihen ikkunan ääreen yksikseen, muistuttivat tämän suloisen yön lämmintä sävyä. Ne olivat herkkätuntoiset ja tasasuhtaiset – eikä niiden harmonia ollut kylmää kuten muutamissa kasvoissa – vaan näytti värisevän, tulvivan ja hulmuavan, aivan kuin joku henki olisi ottanut niissä tyyssijansa.

Hänen kauttaaltaan sametinvihreässä puutarhassaan, missä tummat varjot laskeutuivat marjakuusien alle, vain valkeat kukat näyttivät valvovan ja katselevan häntä ikävöiden. Puut seisoivat synkkinä ja hiljaisina. Eivät edes yölinnut liikkuneet. Vain pikkuinen puro alhaalla laakson pohjassa korotti äänensä, käyttäen hyväkseen tilaisuutta, kun päivän äänet olivat vaienneet.

Audrey Noelin luonteen mukaista ei ollut suinkaan torjua luotaan mitään henkeä, joka liikkui hänen lähellään. Hänellä ei ollut tapana kapinoida. Mutta tänä yönä, vaikka rauhan henki oli niin lähellä, hän ei näyttänyt tuntevan sitä. Hänen kätensä vapisivat, hänen poskiaan kuumotti, hänen povensa aaltoili, ja huokauksia kumpuili hänen avoimesta suustaan.

V LUKU

Eustace Caradoc, kreivi Miltoun, oli viettänyt hyvin yksinäistä elämää siitä lähtien, kun hän ensiksi oli oppinut ymmärtämään elämän omituisuuksia. Lukuunottamatta Cliftonia, hänen isoäitinsä "huoneenhaltijaa", hänellä ei pienenä lapsena ollut ketään läheistä ystävää. Omien tunnustuksiensa mukaan hänen imettäjänsä, opettajansa ja hoitajansa eivät ymmärtäneet häntä. Heidän mielestään hän oli tarpeettoman vakava. He pelkäsivät myöskin sitä, että hän saattoi viedä asiat niin pitkälle, että sai kärsiä siitä yksinäisyydessään. Varhaisimmasta lapsuudestaan hän vietti suuren osan Ravenshamissa, sillä hän oli aina ollut lady Casterleyn lempilapsi. Tämä nainen huomasi hänessä sitä tarkoituksellista ankaruutta, jota jotenkuten puuttui hänen tyttärensä luonteesta. Mutta vain Cliftonille, joka silloin oli 50-vuotias, hyvin vakava ja jolla oli tumma pitkä poskiparta, Eustace purki sydämensä. "Minä kerron teille tämän, Clifton", hän sanoi, istuen pöydän ääressä tai suuren tuolin kädennojalla, Cliftonin huoneessa, tai käyskennellen vaapukkapensaiden välissä, "koska te olette minun ystäväni".

Ja Clifton, pää hieman kallellaan, suhtautuen viisaalla mielenkiinnolla "ystävänsä" luottamuksenosoituksiin, jotka usein saattoivat hänet hämilleen, vastasi silloin tällöin: "Tietysti, teidän ylhäisyytenne", mutta sentään useimmin: "Tietysti, rakkaani."

Tässä ystävyydessä oli jotakin hienoa ja miellyttävää, kun kumpikaan "ystävyksistä" ei käyttänyt väärin sen tarjoamaa vapautta ja kun kumpikin piti kyyhkysistä, joita he saattoivat tarkastaa mitä suurimmalla huomaavaisuudella.

Sukutapojen mukaisesti joutui Eustace aikoinaan Harrowiin. Hän viipyi siellä viisi vuotta – kuuluen aina niihin hieman hentoihin poikiin, joiden nähtiin tallustelevan yksinään ja veltosti pitkin kivikäytävää omiin tyyssijoihinsa, hieman tomuisina ja toinen olkapää hieman toista korkeammalla, tottumuksesta kantaa aina jotakin kainalossaan. Hänen arvonimensä, hänen selvä puutteensa skolastisessa taitavuudessa, hänen ilmeinen välinpitämättömyytensä siitä, mitä hänestä ajateltiin, ja hänen ivallinen kielensä, jota kukaan ei mielellään halunnut vastustaa, esti hänet joutumasta "keikarin" kirjoihin ja piti hänet ilkeänä ankanpoikana, joka kieltäytyi pulikoimasta yleisten koulutraditsionien vihreissä lammikoissa. Leikeissä hän suoritti osansa niin huonosti, että selvässä itsepuolustuksessa hänen toverinsa antoivat hänen suoriutua omin neuvoin. "Viitosissa" he tekivät tästä poikkeuksen, sillä tässä leikissä hän saavutti suuren taitavuuden sen johdosta, että hänen jäsenensä sopivat erityisesti pyöräliikkeisiin. Hän oli myöskin tunnettu rohkeista kemiallisista kokeistaan, joita hänellä oli aina pari käynnissä, alussa salaa, mutta sittemmin julkisesti huoneenkaitsijan luvalla, sen periaatteen mukaisesti, että jos kerta huoneessa piti olla jokin tuoksu, niin se sai olla siinä julkisesti. Hän hankki itsellensä vain harvoja, mutta pysyviä ystäviä. Hänen latinasäkeensä olivat niin kehnoja ja hänen kreikkalaiset säkeensä niin kurjia, että kaikki olivat hyvin hämmästyneitä, kun hän koulun loppuaikoina osoitti hyvin huomattavaa taitoa äidinkielensä puhumisessa ja kirjoittamisessa. Hän jätti koulun kaipaamatta sitä millään lailla. Mutta kun hän vaununikkunasta näki vanhan kummun ja sen korkeimmalle kohdalle pystytetyn lipputangon häviävän näkyvistä, niin hänen kurkkuaan kouristi, aiheuttaen pari kolme voimakasta nielemisliikettä, minkä jälkeen hän vetäytyi vaunun nurkkaan ja näytti nukkuvan.

Oxfordissa hän oli onnellisempi, mutta yhä vain jotenkin yksinäinen, asuen niin kauan kuin tapa suinkin salli oman kollegionsa ulkopuolella, pysytellen sen jälkeen paneelatuissa yliskamareissa, katsellen sieltä puutarhoja ja erästä kohtaa kaupungin muurista. Oxfordissa juuri hän ensi kertaa kehitti itsessään sitä itsekurin intohimoa, mikä jälkeenpäin teki hänet huomatuksi. Hän antautui harjoittamaan soutu-urheilua, ja vaikka olikin taipumuksiltaan kokonaan sopimaton tähän ajanvietteeseen, voitti hän itselleen paikan oman kollegionsa kilpasoutuveneessä. Kilpailun loputtua hänet tavallisesti nostettiin soutulaudalta vallan nääntyneenä, sillä hän oli soutanut matkan viime neljänneksen paljaalla sisunsa voimalla. Sama itsehallinnan halu johti häntä myöskin aineiden valinnassa. Hän pyrki korkeimpiin tutkintoihin, vaikka hänen puutteellinen latinan- ja kreikantaitonsa teki hänet kaikkea muuta kuin sopivaksi niihin. Äärimmäisillä ponnistuksilla hänen onnistui kuitenkin saada hyvin hyvät arvolauseet. Sitäpaitsi hän saavutti yliopiston korkeimman arvolauseen englanninkielen kokeessa. Tavalliset kollegi-piirit eivät tietäneet hänestä mitään. Koko yliopistoaikanaan hän ei ollut kertaakaan nauttinut viiniä huomattavassa määrässä. Hän ei metsästänyt eikä puhunut koskaan naisista. Liioin ei kukaan puhunut niistä hänen läsnäollessaan. Mutta silloin tällöin joutui hän saman puuskan valtaan kuin askeetit. Silloin näytti koko elämä olevan kuin tulessa, mikä poltti päivät ja yöt, sammuen sitten armollisesti, kynttilän tavoin, ilman että hän olisi tietänyt syytä tähän sammumiseen. Niin epäsosiaalinen kuin hän olikin, häneltä ei suinkaan puuttunut tovereita Oxfordissa-olon aikana. Hän tunsi monia sekä opettajien että oppilaiden joukosta. Hänen pitkät askeleensa ja itsepintainen välinpitämättömyytensä suunnasta oli pannut monen kovalle koetukselle, monen, joka muuten kestikin niin hitaan ajankulutuksen kuin oli käveleminen puhelemisen vuoksi. Maaseutu Abingdonista Bablock Hytheen asti tunsi hänet – vaikka hän ei sitä tuntenutkaan. Hän oli myöskin hyvässä maineessa yhdistyksessään, missä hän herätti huomiota jo ensi lukukautena eräässä väittelyssä, joka koski kirjallisuussensuuria, jota hän puolusti synkkyydellä, itsepäisyydellä ja tietyllä nuorekkaalla loistavuudella, mikä olisi hyvinkin voinut saada voiton, jollei joku irlantilainen olisi noussut ylös ja viitannut siihen vaaraan, mikä uhkasi Vanhaa Testamenttia. Siihen hän oli vastannut: "On parempi, että se joutuu vaaraan, kuin on joutumatta." Siitä hetkestä alkaen hän oli tunnettu mies.

Hän viipyi yliopistossa neljä vuotta ja palasi sieltä sydän täynnä ahdistusta ja hämmennystä. Oxfordin harkittu arvostelu tästä sen omasta lapsesta oli: "Eustace Miltoun! Oh! Omituinen lintu! Tulee herättämään huomiota!"

Hän joutui näihin aikoihin keskusteluun isänsä kanssa, keskusteluun, mikä vahvisti sitä vaikutusta, minkä he olivat saaneet toinen toisestaan. Se tapahtui Monkland Courtin kirjastossa, myöhään iltapäivällä, marraskuussa.

Kahdeksan kynttilää, pantuina hoikkiin hopeisiin kynttilänjalkoihin, neljä kummallakin puolella leikkauksilla koristettua liettä, valaisi tätä huonetta, niiden hieno valo tunkeutui vain vähän matkaa tuohon synkkään huoneeseen, minkä seinät ja lattia olivat päällystetyt tummalla tammella ja missä nahan ja kuivuneiden ruusunlehtien katkera haju näytti upottavan kaikki menneisyyden tuoksuun. Suuren tulisijan yläpuolella riippui – tuntemattoman taiteilijan maalaama – kardinaali Caradocin kuva, minkä sileäksi ajetuille kasvoille valo lankesi toiselta sivulta, Caradocin, joka oli kärsinyt uskonsa vuoksi kuudennellatoista vuosisadalla. Askeettisena, kärsivänä, pieni hymy huulilla, silmät syvällä päässä, hän oli siinä kunniapaikallaan, lieden sinertävien liekkien yläpuolella.

Isän ja pojan oli hieman vaikea saada alkuun keskustelua.

Kumpaisestakin tuntui siltä, kuin olisi ollut jonkun toisen henkilön hyvin läheisen sukulaisen läheisyydessä. He olivat itse asiassa nähneet toisiaan perin vähän, ja viimeksi eivät pitkään aikaan.