Ylimys

Puhuttiin luonnollisestikin vähän. Mutta kun naiset olivat poistuneet, niin Harbinger lausui peittelemättömällä luonnonpakolla, mikä oli niin odottamatonta, kenties hieman tarkoituksellistakin, kun otettiin huomioon hänen melkein klassillisesti muodostuneet kasvonsa, jotakin sellaista, että jos ei perin juurin saatu tukahdutetuksi tuota huhua, niin Miltounin asia oli kokonaan lopussa. Tämä oli tosiaankin vakava juttu, nuo roistot tiesivät sen ja tulivat käyttämään sitä hyväkseen. Ja Miltoun oli mennyt kaupunkiin, kenenkään tietämättä missä tarkoituksessa.

Tämän nuoren miehen puheessa oli sellainen erikoinen äänensävy, mikä näytti aina torjuvan vakavuuden syytöksen – äänensävy ja tapa, mikä piti puolensa kaikkea muuta paitsi pilkkaa vastaan, ja kohdatessaan sitä oli omiaan katoamaan. Seuraavat, hieman ivallisesti lausutut sanat: "Mikä niin oli vakava, nuori ystäväiseni?" saivat hänet oitis pysähtymään.

Jos tahdottiin etsiä täydennystä ja vastakohtaa lady Casterleylle, niin se tavattiin kenties hänen veljessään. Sisaren jyrkkä päättäväisyys puuttui veljen syvästä, ivallisesta, sulavasta käytöksestä. Lordi Casterleyn ääni, katse ja tavat olivat hänen samettitakkinsa kaltaisia, missä oli siellä ja täällä valkoiseen vivahtava kiille, aivan kuin kuunvalon kosketuksesta. Hänen hiuksissaan oli myöskin tämä kiille. Hänen hyvin hienoja piirteitään täydensi valkea parta ja viikset, jotka olivat leikatut Elisabethin aikuisen kuosin mukaisesti. Hänen pähkinänväriset ja vielä kirkkaat silmänsä näyttivät hyvin suorilta, ja niissä ilmeni varma, koruton ystävällisyys. Hänen kasvonsa, vaikka olivatkin arvettomat, ahavalta säästyneet ja kudoksiltaan aivan liian hienot ja ohuet, muistuttivat omituisesti vanhojen merimiesten ja kalastajain kasvoja, jotka ovat eläneet yksinkertaista, toimeliasta elämää kaikkivaltiaan perinnäistavan mukaisesti. Hänellä oli sellaisen miehen kasvot, jolla on hyvin varma vakaumus ja taipumus suhtautua ivallisesti kaikkiin uudistuksiin, jotka hän viisikymmentä vuotta sitten perinpohjin oli tutkinut ja hylännyt. Tuntui siltä, että hänen aivonsa, joilta ei puuttunut notkeutta eikä esteettistä aistia, olivat kauan sitten jättäneet kaikki yritykset sekaantua asiain menoon, ja että rohkea mietiskely oli väistynyt syrjään rohkean käytännöllisen arvostelun tieltä, arvostelun, joka perustuu hyvin varmaan kokemukseen. Hän oli elänyt varjossa sen johdosta, että häneltä puuttui kyky herättää huomiota, mikä on niin ominaista sellaiselle, joka on niin tietoinen omasta arvostaan, että on menettänyt kaiken huolenpidon siihen nähden. Tähän eristäytymiseen vaikutti myöskin hänen kiintymyksensä erääseen naiseen, mistä hänet vain kuolema oli erottanut. Hänellä oli kuitenkin erikoinen vaikutuksensa hienoston keskuudessa, koska tiedettiin, että häntä oli mahdoton saada suhtautumaan asioihin monimutkaisella tavalla. Häntä pidettiin melkein viimeisenä, jonka puoleen käännyttiin, mutta käännyttiin kuitenkin. "Onkos tämä näin huonosti? No niin, onhan vanha Fitz-Harold olemassa! Kysykää häneltä! Hän ei tule antamaan mitään neuvoa, mutta on kuitenkin sanova jotakin."

Tuon nuoren Harbingerin sydämessä, josta puuttui kunnioituksen tunne, syntyi eräänlainen paha aavistus. Oliko hän ilmaissut mielipiteensä liian vapaasti? Oliko hän sanonut jotakin liian paksua? Hän oli unohtanut tuon vanhanpojan! Kehoittaen Bertietä jalallaan hän mutisi: "En tullut ajatelleeksi, että te ette tietänyt mitään koko asiasta. Bertie on selittävä sen teille."

Kun Bertietä oli kerta näin kehoitettu, niin hän raotti hieman huuliaan, loi puoleksi suljetuista silmistään katseen äitinsä enoon ja selitti. Tuolla huvilassa asui eräs nainen – hyvin sievä – mr Courtier tunsi hänet – vanha Miltoun kävi häntä välistä katsomassa – melkein myöhään eilisiltana – nuo pirut käyttivät tätä seikkaa hyväkseen, minkä taisivat – kaikenlaisia viittailuja – vaalitappio oli varma, jos ei jotakin tehty. Kaikki tämä tietysti paljasta roskaa!

Hänen mielestään vanha Miltoun, vaikka olikin vakaa kuin aika itse, oli ollut typerä antaessaan tuon naisen tulla ulos kanssaan torille, näyttäen siten selvästi, missä oli ollut, ennenkuin riensi Courtierin avuksi. Ei sopinut seurustella naisen kanssa, josta ei tiedetty, mikä hän oikein oli, oli hän sitten kuinka sievännäköinen tahansa.

Sitten, keskellä hiljaisuutta, Winlow kysyi: Mitä oli tehtävä? Pitikö sähköttää Miltounille? Tällainen juttu levisi kulovalkean tavoin! Sir William – mies, joka ei ollut tottunut arvostelemaan vaikeuksia liian pieniksi – pelkäsi asian käyvän harmilliseksi. Harbinger lausui käsityksenään, että toimittaja oli potkaistava pois. Tiesikö kukaan, mitä Courtier oli tehnyt saatuaan kuulla asiasta? Missä hän oli – päivällisillä omassa huoneessaan? Bertie arveli, että jos Miltoun oli Valleys Housessa, niin ei liene liian myöhäistä sähköttää hänelle. Juttu oli tukahdutettava alkuunsa! Ja tilannetta näin pohdittaessa kehittyi vähitellen ja pääsi ilmoille harras halu pitää tätä asiata pirullisena julkeutena, mikä näin sivistyneille miehille olikin luonnollista, tai, kuvakieltä käyttäen, halu iskeä roistoja vasten naamaa.

Sitten uuden vaitiolon jälkeen kuului lordi Dennisin ääni:

"Minä ajattelen tuota nais-raukkaa."

Kääntyen hieman äkisti tätä vankkaa, miellyttävää ääntä kohden ja voittaen jälleen itseluottamuksensa, jonka hän vain harvoin menetti, lordi Harbinger mumisi:

"Aivan niin, luonnollisestikin!"

IX LUKU

Pienemmässä seurusteluhuoneessa, jota käytettiin vain silloin, kun oli pienempi seurue koolla, mrs Winlow oli mennyt pianon ääreen ja soitti itselleen, sillä lady Casterley, lady Valleys ja kaksi hänen tytärtään olivat vetäytyneet yhteen, keskustelemaan tuon kaikkialle tunkeutuvan huhun johdosta.

Oli merkillinen todistus Miltounin luonteesta, että mitään epäilystä ei lausuttu, täällä enemmän kuin ruokasalissakaan, hänen suhteensa puhtaudesta mrs Noeliin. Mutta kun siellä otettiin huomioon vain sen vaaleihin vaikuttava puoli, täällä sitävastoin tuo puoli huomattiin ainoastaan vähemmän tärkeäksi. Nuo naiselliset aivot, kulkien intuitiivisella nopeudella kaiken sen ytimeen, mikä liikutti heidän omia miehiään, olivat jo oivaltaneet sen tosiasian, että tuo huhu saattoi, sellaisena kuin se levisi, sitoa Miltounin kaltaisen miehen tuohon naiseen.

Mutta he liikkuivat tosiasiaan ulkopinnalla, ja alla olikin oikea ja syvä olettamuksen neva, niin että puhe kävi melkein kiusallisen vaikeaksi. Koskaan ennen ei kukaan näistä neljästä naisesta ollut kenties oivaltanut niin selvästi, miten paljon Miltoun – tuo melkein outo ja tuntematon pojanpoika, poika ja veli – merkitsi heidän elämässään. Heidän hillitty kiihtymyksensä ilmeni eri lailla. Lady Casterley, joka istui suorana tuolissaan, ilmaisi sen ainoastaan puheensa päättäväisyydellä, toisen kätensä jatkuvalla, levottomalla liikkeellä ja ohuella rypyllä, joka oli hänen muuten niin tasaisissa kulmakarvoissaan. Lady Valleys oli hämillään, ikäänkuin hämmästyneenä siitä, että tunsi itsensä vakavaksi. Agatha näytti suoraan sanoen huolestuneelta omalla hiljaisella tavallaan. Hän oli nainen, jolla oli paljon luonnetta, nainen, jossa oli tuota luonnollista hurskautta, mikä hyväksyy kysymättä elämässä ja uskonnossa vallitsevan järjestyksen. Koska hänen maailmansa oli koti, hänellä oli todellinen, joskin heikosti ilmaistu kauhu kaikkea sitä kohtaan, jonka hän vaistomaisesti tunsi olevan hänen ihanteensa vastaista. Kansa piti häntä hieman hiljaisena, tylsänä ja ahtaana, se vertasi häntä kanaan, joka aina kotkotti poikastensa ympärillä. Hänessä oleva urhoollisuuden piirre ei ollut kenties kaikkein näkyvintä laatua. Hänen tunteensa veljen aseman johdosta oli kuitenkin vakava ja muuttumaton tai laimentumaton. Hän näki hänen olevan joutumaisillaan vaaraan siinä ainoassa merkityksessä, missä hän saattoi ajatella miestä – puolisona ja isänä. Tämä seikka tuli juuri hänen mieleensä, vaikkakin hänen hurskautensa sanoi myöskin hänelle, että Miltounin sielukin oli vaarassa, sillä hänellä oli korkeakirkollinen käsitys avioliiton purkamattomuudesta.

Mitä Barbaraan tulee, hän seisoi lieden ääressä nojaten valkeita olkapäitään veistokuvilla koristettua marmoria vasten, kädet selän takana, katsellen alas. Aika ajoin hänen huulensa käyristyivät, hänen tasaiset kulmakarvansa vetäytyivät kokoon ja heikko huokaus kohosi hänen rinnastaan. Sitten pyrki pieni hymy pääsemään ilmoille, minkä hän heti kohta kuitenkin sai pidätetyksi. Hän yksinään oli vaiti – hän oli itse nuoruus, mikä arvosteli elämää. Hänen arvostelunsa ilmeni ainoastaan hänen nuoren povensa vapaassa aaltoilussa, hänen kulmakarvojensa rauhattomuudessa, hänen sinisten silmäinsä alaskäännetyssä katseessa, silmäinsä, jotka olivat täynnä verkkaista, sammumatonta tulta.

Lady Valleys huokasi:

"Jospa hän ei olisi sellainen omituinen poika! Hän saattaa vielä naida hänet pelkästä itsepäisyydestä."

"Niinkö?" sanoi lady Casterley.

"Sinä et ole nähnyt häntä, rakkaani. Mitä puoleensavetävin olento – aivan hurmaavat kasvot."

Agatha sanoi rauhallisesti:

"Äiti, jospa hän on saanut avioeron, niin en luule Eustacen tahtovan naida häntä."

"Saanut hän on varmasti", mumisi lady Valleys. "Toivokaamme parasta!"

"Ettekö te edes tiedä, miten sen asian laita oikein on?" sanoi lady Casterley.

"No niin, apulaispappi sanoo, että se oli hän, joka haki avioeron.

Mutta tuo pappi on hyväsydäminen mies. Saattaa olla siten, kuin Agatha toivoi."

"Minä kammon epämääräisyyttä. Miks'ei joku kysy sitä tältä naiselta?"

"Sinun pitää tulla minun kanssani, rakas isoäitini, ja kysyä sitä häneltä itseltään. Sinä tulet tekemään sen niin sievästi."

Lady Casterley loi katseensa ylös.

"Saammepa nähdä", hän sanoi. Hänen silmissään oli jotakin, joka taisteli mahtavaa kritisismiä vastaan. Hän ei voinut sen enempää kuin muutkaan olla noudattamatta Barbaran mieltä. Sellaisen henkilön tavoin, joka uskoo menettelytapansa oivallisuuteen, hän piti tuosta loistavasta lapsesta. Vieläpä hän ihaili – vaikka ihaileminen ei ollutkaan hänen vahvimpia puoliaan – tuota lämmintä elämäniloa, mikä ilmeni Barbarassa, kuten jossakin vedenneidossa, joka paljaine jäsenineen halkoili aaltoja, työntäen tieltään tyrskyjen vaahtoa. Hän tunsi tässä tyttärensätyttäressä pikemmin kuin hyvässä Agathassa asuvan ylimyshenkeä. Agathassa oli piirteitä, kuten vakavuutta ja yleviä periaatteita. Mutta jokin moraalisesti ahdas ja liiaksi anglikaaninen piirre loukkasi hieman lady Casterleyn käytännöllistä ja maailmallismielistä luonnetta. Se oli heikkoutta, ja hän ei pitänyt heikkoudesta. Barbara ei voinut olla koskaan arkatuntoinen siveyskysymyksissä tai asioissa, jotka eivät olleet oleellisia aristokratialle. Hän saattoi tosiaankin mennä liian pitkälle päinvastaiseen suuntaan pelkästä uhmasta. Tuo liian rohkea lapsi oli sanonut: "Jos ihmisillä ei ole ollut menneisyyttä, niin heillä ei tule olemaan mitään tulevaisuuttakaan." Ja lady Casterley ei voinut sietää ihmisiä, joilla ei ollut tulevaisuutta. Hän oli kunnianhimoinen, mutta se ei ollut mitään sellaisen henkilön kunnianhimoa, joka on kohonnut mitättömyydestä, vaan sellaisen henkilön korkeata kiihkoa, joka on huipulla ja aikoo siellä myöskin pysyä.

"Ja missä sinä olet tavannut tämän – tuon tuntemattoman olennon?" hän kysyi.

Barbara tuli lieden luota ja, kumartuen alas lady Casterleyn tuolin viereen, näytti verhoavan tuon naisen kokonaan.

"Olen sellainen kuin pitääkin, isoäiti. Hän ei voi turmella minua."

Lady Casterleyn kasvot pistivät esiin epäluuloisesti tuosta lämpöisestä verhosta, ja niissä oli hylkäävän ilon katse.

"Minä tunnen sinun kepposesi!" hän sanoi. "Jatka, lapseni!"

"Minä tapaan hänet välistä. Hän näyttää sievältä. Me puhelemme."

Agatha sanoi tuolla nopealla rauhallisuudellaan:

"Hyvä Babs, minä luulen, että sinun pitäisi varoa."

"Rakas enkelini, miksi? Mitä se minua liikuttaa, vaikka hänellä olisi ollut neljä miestä?"

Agatha puri huultaan, ja lady Valleys mumisi naurahtaen:

"Sinä olet totisesti hirveä, Babs."

Mutta mrs Winlowin pianon ääni oli tauonnut – miehet olivat tulleet sisään. Ja noiden neljän naisen kasvot jäykistyivät, aivan kuin he olisivat vetäneet niille naamarin, sillä vaikka tämä olikin melkein perhekokous, Winlowit kun olivat orpanan lapsia, niin kuitenkin keskustelun aihe oli sellainen, että näiden neljän naisen mielestä sitä oli mahdoton julkisesti käsitellä. Puhe alkoi nyt siirtyä sotahuhuihin – Winlow oli saanut erikoisesti tietää, että ne tulivat Päättymään viikossa – ja siitä Brabrookin puheeseen, jota hän paraikaa piti ja jota Harbinger matki. Se kääntyi Winlowin lentoon – Andrew Grantin Parthenon'issa julkaisemiin kirjoituksiin – Cackler'issa olleeseen, Harbingeria esittävään pilakuvaan, mikä oli varustettu seuraavalla allekirjoituksella: "Toryjen uusi jäsen. L-rd H-rb-ng-r tutustuttaa ystävänsä yhteiskunnalliseen Reformiin", pilakuvaan, mikä esitti Harbingeria näyttämässä alastonta lasta ryhmälle vanhoja kruunupäisiä naisia. Sitten erääseen tanssijattareen. Siitä yleiseen vakuutuslakiehdotukseen. Sitten takaisin sotahuhuihin, erään suuren ranskalaisen kirjailijan viimeiseen kirjaan ja vielä kerran Winlowin lentoon. Keskustelu oli avomielistä ja vapaata, jokainen näytti sanovan tarkalleen sitä, mitä tuli hänen mieleensä. Yhtäkaikki vältettiin koskettamasta näiden asiain henkistä tärkeyttä, tai kenties niiden tärkeyttä ei nähty.

Lordi Dennis, joka huoneen toisessa päässä tutki vaskipiirroskokoelmaa, tunsi kosketettavan leukaansa. Ja tuntien tutun tuoksun hän sanoi päätään kääntämättä:

"Nämä ovat kauniita vaskipiirroksia, Babs!"

Saamatta mitään vastausta hän katsahti ylös.

Barbara seisoi siinä todellakin.

"Minä vihaan sitä, että ihmisiä pilkataan heidän selkänsä takana!"

Näiden kahden välillä oli aina vallinnut hyvä toveruus siitä saakka, kun Barbara kultakutrisena pikku tyttönä hajareisin harmaan ratsuhevosensa selässä oli ollut hänen aamukumppaninsa ratsastusradalla koko sesongin ajan. Hänen ratsastuspäivänsä olivat jo menneet, hänellä ei ollut enää mitään ulkoilmaharrastuksia, lukuunottamatta kalastusta, jota hän jatkoi ivallisella kestävyydellä, mitä tavataan itsenäisissä ja korkeahenkisissä luonteissa, jotka kieltäytyvät myöntämästä sitä seikkaa, että vanhan iän salaperäinen sormi on tullut tielle. Mutta vaikka Barbara ei enää ollutkaan hänen kumppaninsa, niin hänellä oli tapana odottaa häneltä luottamuksenosoituksia, ja hän katsahti erinomaisen osaaottavasti Barbaraan, kun tämä poistui hänen luotaan erään ikkunan luokse.

Oli yksi niitä pimeitä ja kuitenkin hohtavia öitä, jolloin taivaalla näyttää olevan lentävä pahahenki, jolloin mustien pilvien välistä tuikkivat tähdet näyttävät suuttuneilta silmiltä, jotka katselevat ihmisiä tahallisella pahansuopaisuudella.

Suuriin huokaileviin puihin oli tämä henki myöskin tarttunut, lukuunottamatta yhtä, tummaa spiraalinmuotoista kypressiä, joka oli istutettu kolme sataa viisikymmentä vuotta sitten ja jonka hoikka muoto kätki itseensä perinnäistapojen oikean hengen, heilumatta ja suhisematta muiden tavalla. Ollen liian tiheäkuituinen ja jäykkä salliakseen luonnon henkäysten vallata itseään se päästi ilmoille vain kuivan rätinän. Vielä melkein ulkomaalaisena, vuossataisesta oleskelustaan huolimatta, ja nyt yön silmäin henkiinherättämänä se näytti melkein peloittavalta ahtaassa keihäsmäisessä ankaruudessaan, aivan kuin jotakin olisi kuivunut ja kuollut sen sielussa. Barbara tuli takaisin ikkunan luota.

"Me emme voi tehdä mitään muuta elämässämme, niin minusta tuntuu", hän sanoi, "kuin leikkiä vaaroilla!"

Lordi Dennis vastasi vakavasti:

"En luule ymmärtäväni sinua, rakkaani."

"Katsokaapas mr Courtieria!" mutisi Barbara. "Hänen elämänsä on annettu paljon enemmän vaaroille alttiiksi kuin kenenkään meidän johtavien miestemme. Ja kuitenkin häntä pilkataan."

"Annapas kuulua, mitä hän on tehnyt!"

"Oh! En uskalla sanoa paljoa, mutta hänen periaatteensa on: 'Kaikki taikka ei mitään'. Mutta mikä liikuttaa esimerkiksi Harbingeria? Jos hänen yhteiskuntareformistaan ei tule mitään, niin hän jää yhtäkaikki Harbingeriksi, jolla on viidenkymmenentuhannen vuositulot."

Lordi Dennis katsahti ylös hieman omituisesti.

"Vai niin! Onko mahdollista, että sinä et ota tuota nuorta miestä vakavalta kannalta, Babs?"

Barbara kohautti olkapäitään. Olkahihna siirrähti hieman paikoiltaan.

"Hänelle on kaikki paljasta leikkiä, ja hän tietää sen – sen voitte kuulla hänen äänestään. Hän ei voi sille mitään, että kaikki on yhdentekevää, tietenkään. Ja hän tietää sen myöskin."

"Minä olen kuullut, että hän tavoittelee sinua, Babs. Onko se totta?"

"Ei ainakaan vielä ole tavoittanut."

"Tuleeko tavoittamaan?"

Barbaran vastauksena oli toinen olkapäidenkohautus. Ja huolimatta kaikesta kuvanomaisesta kauneudestaan hänen olkapäittensä liike muistutti sellaisen pikku tytön liikettä, jolla on esiliina vyöllään.

"Entäs tämä mr Courtier", sanoi lordi Dennis vakavasti, "tavoitatko sinä häntä?"

"Minä tavoitan kaikkia. Ettekö sitä tiedä, rakkaani?"

"Tosiaankin, lapseni."

"Juuri niin, tietenkin – kuten Eustace-raukka!" Barbara lopetti lauseensa, sillä Harbinger seisoi hänen lähellään, kasvoilla sellainen ilme, mikä läheni kunnioitusta ja mitä ei niillä koskaan oltu nähty. Oikeastaan se tapa, millä hän katseli Barbaraa, oli melkein arka.

"Haluatteko laulaa sen laulun, josta minä niin pidän, lady Babs?"

He läksivät pois yhdessä, ja lordi Dennis, katsellen tämän loistavan parin jälkeen, siveli vakavasti partaansa.

X LUKU

Miltounin äkillinen meno Lontooseen oli seurauksena päätöksestä, mikä vähitellen oli kehittynyt hänessä, siitä hetkestä alkaen, kun hän kohtasi mrs Noelin Burracomben farmin kivilattiaisessa etehisessä. Jos tuo nainen huoli hänet – ja viime yöstä alkaen hän luotti siihen – niin hän aikoi naida hänet.

Olemme jo maininneet, että yhtä lankeemusta lukuunottamatta hänen elämänsä oli ollut nuhteeton, mutta tämä ei merkitse sitä, että hänellä ei olisi ollut intohimoa. Asian laita oli kokonaan toinen. Tuo liekki, joka oli niin huolellisesti kätketty, kyti syvällä hänen sisimmässään – se oli kätketty liekki, jolla oli käytettävänään liian vähän ilmaa. Sinä hetkenä, kun tuon naisen sielu kosketti hänen sieluaan, se leimahti ilmituleen. Mrs Noel oli kaikkien hänen toivojensa inkarnatio, ruumiillinen ilmestys. Tuon naisen tukka, hänen silmänsä, hänen piirteensä, pieni kuoppa tai poimu hänen suupielessään, juuri siinä, mihin lapsi pistää sormensa, hänen tapansa liikkua, mikä oli eräänlaista tiedotonta heilumista ja antautumista ilman valtaan, hänen äänensä sävy, mikä näytti saavan alkunsa ei niin paljon hänen omasta onnellisuudestaan kuin synnynnäisestä halusta tehdä muut onnellisiksi, ja tuo luonnollinen, joskaan ei vahva käsityskyky, mikä kuuluu hyvin myötätuntoisille ihmisille ja mitä harvoin tavataan naisissa, joilla on suuri kunnianhimo tai innostus – kaikki nämä seikat olivat kietoutuneet Miltounin sydämeen. Hän ei ainoastaan uneksinut hänestä, eikä ainoastaan kaivannut häntä, vaan hän uskoi häneen. Tuo nainen täytti hänen ajatuksensa, tuo nainen tuntui hänestä sellaiselta, joka ei voi tehdä väärin, sellaiselta, joka, vaikka olikin vaimo, tuli jäämään rakastajattareksi, ja vaikka olikin rakastajatar, tuli aina olemaan hänen henkisenä kumppalinaan.

Olemme jo sanoneet, että kukaan ei puhunut tai juorunnut naisista Miltounin läsnäollessa, ja kertomus mrs Noelin avioerosta esiintyi hänen mielessään vain vakaumuksena, että tuolle naiselle oli tehty vääryyttä. Keskustelunsa jälkeen apulaispapin kanssa hän oli vain kerran viitannut siihen ja senkin vastaukseksi erään ladyn puheeseen, joka oli heillä vieraisilla: "Oh! Niin, minä muistan hänen tapauksensa mainiosti. Hän on se sama naisraukka, joka – " "Ei, siitä olen varma, lady Bonington." Hänen äänensä sävy oli saanut jonkun naurahtamaan väkinäisesti, ja keskustelun aihe muutettiin.

Kaikenlainen avioero oli vastoin hänen vakaumustaan, mutta eräänlaisella sekavalla tavalla hän myönsi kuitenkin, että oli tapauksia, jolloin ero oli välttämätön. Hän oli mies, joka ei pyytänyt muiden luottamusta tai toivonut, että sitä olisi hänelle osoitettu. Hän ei ollut koskaan uskonut sisäisiä taistelultaan kenellekään elävälle olennolle, ja taisteluilla, jotka eivät olleet sisäisiä, ei ollut Miltounille mitään merkitystä. Hän oli joka hetki valmis panemaan alttiiksi elämänsä sen ihannekuvan vuoksi, minkä hän oli sielussaan muodostanut, aivan yhtä yksinkertaisesti ja suorasti kuin hän olisi asettanut ruumiinsa mrs Noelin eteen suojakilveksi kaikkia vaaroja vastaan.

Sama fanatismi, joka piti hänen intohimoaan kukkana itsessään, ottamatta ollenkaan lukuun sen sopivaisuutta yhteiskuntapuutarhaan, oli myöskin siinä voimana, joka ajoi hänet nyt Lontooseen ilmaisemaan aikomuksensa isälleen, ennenkuin puhui siitä mrs Noelille. Asia oli toimitettava yksinkertaisesti ja oikeassa järjestyksessä. Sillä hänellä oli senlaatuista moraalista rohkeutta, jota tavataan ainoastaan sellaisissa henkilöissä, jotka elävät omien harrastustensa piirissä. Kuitenkaan se ei ollut kenties niin paljon aktiivista moraalista rohkeutta kuin välinpitämättömyyttä siitä, mitä muut ajattelivat tai tekivät, mikä välinpitämättömyys sai alkunsa hänen synnynnäisestä halustaan olla välittämättä muiden arvonannosta.

Tuo omituinen hymy tuon vanhan Tudorin-aikuisen kardinaalin kasvoilla – missä oli voittamaton itseluottamus ja eräänlainen henkinen ilkamoisuus – leikitteli hänenkin kasvoillaan, kun hän kuvitteli mielessään sitä tapaa, millä hänen isänsä tuli ottamaan vastaan hänen uutisensa. Mutta pian hän taukosi ajattelemasta sitä ollenkaan, rajoittuen tuumimaan vain sitä tehtävää, minkä oli ottanut suorittaakseen. Sillä hänellä oli suuressa määrässä kykyä, mikä on niin ominaista julkisessa elämässä eläville, siirtää koko huomionsa aiheesta toiseen.

Saavuttuaan Paddingtonin asemalle hän ajoi suoraa päätä Valleys Houseen.

Tämä laaja asumus pylväskäytävineen näytti olevan hieman hämmästyneenä siitä, että näin keskellä sesonkia sitä ei paremmin asuttu. Kolme palvelijaa otti huostaansa Miltounin matkatavarat. Peseydyttyään ja saatuaan kuulla, että hänen isänsä tuli syömään päivällistä kotona, hän läksi kävelylle suunnaten kulkunsa Templessä oleviin virkahuoneisiinsa. Hänen pitkä vartalonsa, mikä oli jonkun verran huolimattomasti puettu, herätti tavanomaista huomiotaan, jota hän, kuten tavallista, ei ollenkaan huomannut. Kulkiessaan eteenpäin hän ajatteli syvästi Lontoota ja Englantia, jotka olivat kokonaan toisenlaisia kuin tämä pöyhkeä melske ja meteli, kuin tämä kaiken kokoomus, tämä suuri korkeiden ja matalien äänien epäsointuinen symfonia. Hän ajatteli Lontoota, Englantia, joka kunnioitti itseään, josta kaikki kurjat kadut, rahavalta, reklaamihulluus, talohuijaus, liikatunteellisuus, jokapäiväisyys, pahe ja työttömyys olivat poistetut. Hän ajatteli Englantia, missä kullakin miehellä oli oleva oma paikkansa, mitä hän ei koskaan muuttanut, mutta missä hän palveli uskollisesti omaan luokkaansa kuuluen. Hän ajatteli Englantia, missä jokaisen miehen, aatelisesta työmieheen asti, piti olla vakaumuksellinen harvainvallankannattaja ja käytökseltään gentlemanni. Hän ajatteli Englantia, joka oli niin teräksenkirkas ja tarmokas, että jo sen pelkkä näkeminen sai aikaan rauhan. Hän ajatteli Englantia, jonka sielun tuli olla stoalainen ja hieno, stoalaisuuden ja hienouden kuuluessa kullekin sielulle erikseen monten miljoonien sielujen joukossa. Hän ajatteli Englantia, missä kaupungilla piti olla oma uskonsa ja maaseudulla oma uskonsa ja missä tyytyväisyyden piti vallita eikä valituksia pitänyt kuuluman sen kaduilla.

Ja kun hän käveli Strandia pitkin, niin piskuinen, repaleinen pojanviikari piipitti hänen jaloissaan:

"Hirveä paljastus eräässä pankissa – huomiota herättävä juttu tulossa!"

Miltoun ei kiinnittänyt tähän mitään huomiota. Kuitenkin sen mukana tullut tuuli, joka puhaltaa siellä, missä ihminen elää, tuo huoleton, ihmeellinen, tilaamatta tullut tuuli oli hävittänyt hänen vakavan ja selvän näkynsä. Suuri oli tuo – onnenpotkausten ja vaihtelun tuuli – tuuli, johon sisältyy miesten ja naisten äärettömät toivomukset, tuon lukemattoman ihmisjoukon mielenliikutusten jumalattarelle osoittamat rukoukset. Se oli tuo sydämestä sydämeen ja huulelta huulelle kulkeva virtaus, jolla on sama vaikutus kuin keväisellä tuulella, joka kaihomielisenä kulkee metsän läpi ja herättää henkiin jokaisen pensaan ja puun. Se oli tuo kiihkeä päätös kasvaa ja tulla – miksi tahansa! Se oli tuo huokaus, joka on yhtä ikuinen kuin meren kohina ja yhtä vaientamaton kuin taipuvainen paisumaan äkilliseksi ärjymiseksi.

Miltoun tunkeutui katuliikenteen läpi kiinnittämättä suurempaa huomiota niiden tuhansien ihmisten muotoihin, joiden ohi hän kulki, mutta nähden uskon silmillä ne muodot, mitkä halusi nähdä. Lähellä St. Paulin tuomiokirkkoa hän pysähtyi erään vanhan kirjakaupan kohdalla. William Rimall, sen pieni omistaja, tunsi hyvin hänen vakavat, kalpeat ja miellyttävät kasvonsa ja veti heti esiin viimeisen uutuutensa – Moren "Utopian". Tätä erikoista painosta (hän vakuutti Miltounille) ei ollut enää saatavissa – hän ei ollut koskaan ennen myynyt sitä muuta kuin yhden ainoan kappaleen, mikä kirjaimellisesti mureni käsiin. Tämä kappale oli kuitenkin paremmassa kunnossa. Se saattoi tuskin kestää kahtakymmentä vuotta – se oli erinomainen kirja, sopiva ostaa. Nykyään ei Morella ollut sellaista puoleensavetäväisyyttä kuin joku aika sitten.