Myladyn poika

Mousqueton pysytteli loitompana. D'Artagnan istahti penkille ja antoi hänelle merkin lähestyä.

"Monsieur", sanoi Mousqueton käyttäessään lupaa, "minulla on armollisuuden osoitus pyydettävänä teiltä."

"Puhu, hyvä mies", kehoitti d'Artagnan.

"En uskalla; minä pelkään, että te voisitte luulla onnen pilanneen minut."

"Sinä siis olet onnellinen, ystäväiseni?" kysyi d'Artagnan.

"Niin onnellinen kuin voi olla, ja kuitenkin voitte tehdä minut vielä onnellisemmaksi."

"No, puhu suusi puhtaaksi; jos asia minusta riippuu, niin teen mielelläni, mitä haluat."

"Voi, monsieur, se riippuu yksinomaan teistä."

"Annas kuulua sitten."

"Monsieur, tahtoisin pyytää teiltä sitä armollisuutta, että te ette enää puhuttelisi minua Mousquetoniksi, vaan ainoastaan Moustoniksi. Sitten kun olen saanut kunnian tulla monseigneurin intendentiksi, olen ottanut tämän jälkimmäisen nimeni, joka on arvokkaampi ja tuottaa minulle kunnioitusta alaisteni taholta. Tiedättehän, monsieur, kuinka välttämätöntä alistuvaisuus on palvelusväelle."

D'Artagnan hymyili; Portos pitensi nimensä, Mousqueton lyhensi.

"No niin, monsieur?" sanoi Mousqueton rauhattomasti vapisten.

"No kyllä, hyvä Mouston", taipui d'Artagnan, "ole huoletta. Minä en unohda pyyntöäsi, ja jos haluat, niin en enää sinuttelekaan sinua."

"Voi!" huudahti Mousqueton ilosta punehtuen, "jos osoittaisitte minulle sellaisen kunnian, olisin koko ikäni teille kiitollinen siitä; mutta se olisi liiaksi pyydettyä?"

– Hohoi! – tuumi d'Artagnan, – se on varsin vähäinen korvaus niistä aavistamattomista kiusoista, mitä toimitan miesparalle, joka on ottanut minut niin hyvin vastaan.

"Ja jäättekin kai pitkäksi aikaa luoksemme?" kysyi Mousqueton, jonka kasvot olivat nyt saaneet takaisin kaiken tyyneytensä ja näyttivät laajenevan kuin piooni.

"Lähden huomenna, hyvä ystävä", ilmoitti d'Artagnan.

"Voi, monsieur", pahoitteli Mousqueton, "vain mielipahaako tuottaaksenne siis poikkesittekin tänne?"

"Sitä tosiaan pelkään", virkkoi d'Artagnan niin hiljaa, että Mousqueton nyt kumartuessaan ja poistuessaan ei voinut sitä kuulla.

D'Artagnan tunsi omassatunnossaan vihlauksen, vaikka hänen sydämensä olikin paljon kovettunut.

Hän ei katunut, että oli johtamassa Portosta uralle, jolla hänen henkensä ja onnensa joutuisivat alttiiksi, sillä Portos pani mielellään tämän kaiken peliin voittaakseen parooniuden, jota hän oli viidentoista vuoden mittaan turhaan toivotellut itselleen. Mutta Mousqueton ei halunnut muuta kuin esiintyä Moustonina, ja eikö ollut julmaa temmata häntä pois mieluisista ja yltäkylläisistä oloista? Tämä aatos vaivasi d'Artagnania, kun Portos palasi.

"Pöytään!" kutsui Portos.

"Mitä! Pöytäänkö?" oudoksui d'Artagnan. "Paljonko onkaan kello?"

"Kello on lyönyt yksi, veikkoseni."

"Kotisi on täydellinen paratiisi, hyvä Portos; ajan kulumista ei huomaakaan. Tulen mukaan, mutta nälissäni en ole."

"Tule vainkin; jollei voi alituiseen syödä, niin jaksaa kuitenkin juoda. Se oli Atos-paran periaatteita, ja sen olen oivaltanut todeksi sitten kun aloin ikävystyä."

D'Artagnan, joka gascognelaisen luonteensa johdosta oli aina elänyt jokseenkin raittiisti, ei näyttänyt yhtä suuresti vakuutetulta kuin hänen ystävänsä Atoksen väitelmän virheettömyydestä; kuitenkin pani hän parhaansa pysyäkseen ystävänsä tasalla.

Katsellessaan Portoksen syöntiä ja juontia ja itse siemaillessaan niin ahkeraan kuin jaksoi d'Artagnan alkoi jälleen ajatella Mousquetonia, olletikin kun tämä, vaikka hän uuden asemansa tuottaman arvokkuuden takia ei voinut itse palvella pöydässä, tuolloin tällöin näyttäysi ovessa ja osoitti d'Artagnanille kiitollisuuttaan siten, että toimitteli hänelle vanhimpia ja parhaita viinejä, mitä talossa oli.

Tämän johdosta virkkoikin d'Artagnan, sitten kun Portos oli jälkiruokaan ryhtyessään viittauksella lähettänyt lakeijansa pois ja ystävykset jäivät kahden kesken.

"Kuules, Portos, kuka saattaa sinua sotaretkelläsi?"

"Ka", vastasi Portos empimättä, "Mouston tietysti."

Se oli isku d'Artagnanille; hän näki jo intendentin suopean hymyn muuttuvan tuskaa ilmaisevaksi väänteeksi.

"Mutta", muistutti d'Artagnan, "Mouston ei nykyään ole enää kovinkaan nuori; sitäpaitsi on hän kovasti lihonut ja kenties vieraantunut kaikesta ruumiillisesta uurastuksesta."

"Sen tiedän", vastasi Portos, "mutta minä olen niin tottunut häneen, eikä hänkään muuten suostuisi jättämään minua, – niin lujasti on hän kiintynyt minuun."

– Voi sokeata itserakkautta! – ajatteli d'Artagnan.

"Eikö sinullakin muuten", kysyi Portos, "ole palveluksessasi sama lakeija, – hyvä, rehellinen, ymmärtäväinen … mikä hänen nimensä onkaan?"

"Planchet. Niin, olen löytänyt hänet jälleen; mutta hän ei enää ole lakeija."

"Mikä hän sitten on?"

"No, kas, niillä kuudellatoistasadalla livrellä, jotka muistat hänen ansainneen La Rochellen piirityksen aikana, kun hän vei kirjeen loordi Winterille, on hän perustanut pikku myymälän Rue des Lombardsille ja on nyt sokerileipurina."

"Vai niin, vai on hän sokerileipurina Rue des Lombardsilla? Mutta miten hän siis on sinun palveluksessasi?"

"Hän on tehnyt muutamia kepposia", vastasi d'Artagnan, "ja pelkää tutkimusta."

Ja muskettisoturi kertoi ystävälleen, miten hän oli tavannut

Planchetin.

"Kas vain!" virkkoi Portos, "jos joku olisi sanonut sinulle, että Planchet vielä avustaisi Rochefortin pelastamista ja että sinä siitä hyvästä ottaisit suojellaksesi häntä…"

"Niin en olisi sitä uskonut. Mutta minkä sille voi? Ihminen muuttuu olosuhteiden mukaan."

"Totta kerrassaan", vahvisti Portos; "mutta viinipä vain ei muutu tai muuttuu vain edukseen. Maistapas tätä; se on espanjalaista laatua, jota Atos-ystävämme piti suuressa arvossa: sherryä."

Samassa saapui intendentti kyselemään isännältään huomispäivän ruokajärjestyksestä ja myöskin aiotusta metsästysretkestä.

"Kuules, Mouston", aloitti Portos, "ovatko aseeni hyvässä kunnossa?"

D'Artagnan alkoi naputella sormillaan pöytää, hämiänsä salatakseen.

"Aseenneko, monseigneur?" kummeksui Mouston; "mitkä aseet?"

"Ka, hitto, varukseni!"

"Mitkä varuksenne?"

"Sotavarukseni."

"Kyllä, monseigneur. Luulen ainakin."

"Huomenna varmistaudut siitä ja puhdistutat kaikki, jos on tarvis. Mikä on paras juoksijani?"

"Vulcanus."

"Ja sitkein?"

"Bayard."

"Mistä hevosesta sinä eniten pidät?"

"Parhaiten pidän Rustaudista, monseigneur; se on siivo elukka, ja tulen sen kanssa oivallisesti toimeen."

"Se on vankka, vai mitä?"

"Se on mecklenburgilaisrodun kanssa risteytetty normandialainen ja voisi juosta yöt päivät."

"Kaikki hyvin sitten. Anna ruokkia noita kolmea ratsua hyvin, puhdista tai puhdistuta aseeni, ja varustaudu itse pistooleilla ja kuvetapparalla."

"Lähdemme siis matkalle?" kysyi Mousqueton levottomasti.

D'Artagnan oli tähän asti naputellut epämääräisiä tahteja, mutta rummutti nyt oikeata marssia.

"Teemme parempaakin, Mouston", vastasi Portos.

"Panemmekin kai siis toimeen retkeilyn, monsieur?" änkkäsi intendentti, jonka ruusut nyt alkoivat muuttua liljoiksi.

"Me palaamme palvelukseen, Mouston!" selitti Portos, yrittäen antaa viiksilleen sitä sotilaallista kuosia, jonka ne olivat menettäneet.

Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun Mousquetonin valtasi vapistus, joka tutisutti hänen pöhistyneitä, mutta nyt kalvenneita poskiaan. Hän loi d'Artagnaniin silmäyksen, jonka omituista hellää nuhdetta upseeri ei voinut liikutuksetta kestää; hän horjui ja sopersi sitten tukahtuneella äänellä:

"Palvelukseen! Kuninkaalliseen armeijaan?"

"Niin ja ei. Me lähdemme jälleen retkeilemään, etsimme kaikkia mahdollisia seikkailuja, sanalla sanoen omaksumme entisen elämämme."

Viime sanat kohtasivat Mousquetonia kuin salamana. Juuri tuo kauhea entisyys teki nykyisyyden niin mieluisaksi.

"Hyvä Jumala; mitä kuulenkaan!" valitti Mousqueton luoden d'Artagnaniin vielä rukoilevamman katseen kuin äsken.

"Sitä ette voi auttaa, Mouston-poloinen", virkkoi d'Artagnan; "kohtalo…"

Vaikka d'Artagnan oli varovasti välttänyt sinuttelemasta häntä ja antanut hänen nimelleen halutun lausumistavan, pökerrytti Mousquetonia isku niin hirveänä, että hän hoippui ulos aivan järkkyneenä ja unohti sulkea oven.

"Kunnon Mouston! Hän on päästään pyörällä pelkästä ilosta", virkkoi Portos samaan tapaan kuin don Quijote olisi kehoittanut Sanchoa satuloimaan aasinsa viimeiseen taisteluun.

Yksikseen jäätyänsä alkoivat ystävykset pakista tulevaisuudesta ja rakennella tuhansia tuulentupia. Mousquetonin hyvä viini loihti d'Artagnanin näkemykseen välkkyviä dubloneja ja pistoleja kasoittain, Portoksen ihastellessa sinistä nauhaa ja herttuallista manttelia. Molemmat nukkuivatkin pöydän vieressä, kun heitä tultiin kutsumaan makuulle.

Seuraavana päivänä sai Mousqueton kuitenkin hiukan lohdutusta d'Artagnanin vakuutuksista, että sotaa luultavasti käytäisiin itse Pariisissa, ei kaukanakaan Vallonista, joka oli Corbeilin tienoilla, ei kaukana Bracieuxista, joka oli lähellä Melunia, ja Pierrefondista, joka sijaitsi Compiègnen ja Villers-Cotteretsin välillä.

"Mutta minusta tuntuu kuin ennen…" yritti Mousqueton arasti epäillä.

"Oh", vastasi d'Artagnan, "nyt ei käydä sotia siihen tapaan kuin ennen.

Nyt soditaan valtiotaidolla; kysyhän Planchetilta."

Mousqueton kysyi asiaa vanhalta ystävältään, joka kaikin puolin vahvisti d'Artagnanin sanat; hän lisäsi vain, että tässä sodassa saatuja vankeja uhkasi hirsipuu.

"Lempo!" tuumi Mousqueton, "luulenpa pitäväni enemmän La Rochellen piirityksestä."

Portos antoi vieraansa ampua kauriin, kävellytti hänet metsänsä läpi, viinimäelleen ja keinotekoisten lampiensa partaille, näytteli hänelle vinttikoiransa, kahlekuntansa, Gredinetinsä, sanalla sanoen kaiken omaisuutensa, ja kestitsi häntä vielä kolmella ylellisellä aterialla. Sitten hän pyysi nimenomaisia ohjeita d'Artagnanilta, jonka oli nyt pakko jättää hänet pitkittääkseen matkaansa edelleen.

"No, katsos, hyvä ystävä", haastoi lähetti, "minä tarvitsen neljä päivää ehtiäkseni täältä Bloisiin, päivän oleskeluuni siellä ja kolme tai neljä päivää paluumatkalleni Pariisiin. Lähde siis viikon kuluttua taipaleelle palvelijasi kanssa, poikkea la Chevrette-hotelliin Tiquetonne-kadulle ja odota minua."

"Sovittu", virkkoi Portos.

"Sillävälin minä pistäydyn toivottomalle käynnilleni Atoksen luo", lisäsi d'Artagnan; "mutta vaikka luulenkin hänen jo käyneen aivan kykenemättömäksi, pitää kuitenkin osoittaa säädyllisyyttä ystäviänsä kohtaan."

"Jos lähtisin mukaasi", esitti Portos, "niin se kenties virkistäisi mieltäni."

"Mahdollista kyllä", myönsi d'Artagnan, "ja elvyttäisi se minuakin, mutta silloin et saisi aikaa varusteluihisi."

"Se on totta", alistui Portos. "Lähdehän siis ja ole reippaalla tuulella. Minä puolestani tunnen kuumeellista intoa."

"Sepä mainiota!" sanoi d'Artagnan.

Ja he erosivat toisistaan Pierrefondsin tiluksien rajalla, jonne asti

Portos oli lopuksi tahtonut saattaa ystäväänsä.

– En ainakaan jää yksikseni, – tuumi d'Artagnan kääntyessään

Villers-Cotteretsia kohti. – Tuo Portoksen pentele on yhä yhtä väkevä.

Jos Atos yhtyy meihin, niin onpa meitä kolme veikkoa nauramassa

Aramiille, naismaailman pikku munkille.

Villers-Cotteretsista hän kirjoitti kardinaalille:

"Monseigneur, minulla on jo yksi tarjottavana teidän ylhäisyydellenne, ja tämä vastaa kahtakymmentä. Lähden nyt Bloisiin sillä kreivi de la Fère asuu Bragelonnen linnassa sen kaupungin lähistöllä."

Ja sinne hän sitten suuntasi kulkunsa, jutellen vilkkaasti Planchetin kanssa, joka tuotti hänelle suurta hupia pitkän matkan varrella.

VIIDESTOISTA LUKU

Kaksi enkelinpäätä

D'Artagnanin oli suoriuduttava pitkästä taipaleesta, mutta se ei häntä huolettanut, sillä hän tiesi hevostensa keränneen voimia Bracieuxin herran täyteläisistä rehusäkeistä. Uskollisen Planchetinsa saattamana alotti hän senvuoksi hyvillä mielin neljän tai viiden päivän matkan.

Kuten jo olemme maininneet, he ratsastivat rinnakkain ja juttelivat innokkaasti aikansa kuluksi. D'Artagnan oli vähitellen heittänyt isännyytensä silleen, ja Planchet oli kokonaan jättänyt palvelijan aseman. Hän oli ovela veitikka, joka porvarissäätyyn jouduttuaan oli usein kaivannut entisen ajan retkillä nauttimiansa hyviä aterioita sekä aatelisherrain puhelua ja sukkelaa seuraa, ja oman arvonsa tuntien kärsi hän nähdessään alentuvansa alituisesta oleskelusta arkiaatteisen väen parissa.

Hän kohosi senvuoksi tuotapikaa sen miehen uskotuksi, jota hän vielä sanoi isännäkseen. D'Artagnan ei ollut vuosikausiin avannut sydäntänsä kellekään. Siitä johtui, että nämä kaksi miestä jälleen tavattuaan toisensa tulivat erinomaisesti toimeen keskenään.

Planchet ei muuten ollutkaan mikään tavallinen karkeapintainen seikkailija. Hän oli neuvokas mies; vaaraa etsimättä ei hän pelännytkään sitä, kuten d'Artagnan oli usein saanut havaita. Sitäpaitsi oli hän ollut soturi, ja aseet tuottivat siihen aikaan jonkunlaista aateluutta; ja jos Planchet tarvitsikin d'Artagnania, ei hän kuitenkaan ollut tälle hyödytön. Niinpä tulivat d'Artagnan ja Planchet miltei likeisinä toveruksina Bloisin näkösälle.

Taipaleella virkkoi d'Artagnan pudistaen päätänsä ja palaten ajatukseen, joka alituiseen pyöri hänen mielessään:

"Tiedän hyvin, että yritykseni Atoksen suhteen on hyödytön ja järjetön, mutta velvollisuuteni on menetellä siten vanhaa ystävää kohtaan, jossa yhdistyivät kaikki ihmisen ylevimmät ja jaloimmat ominaisuudet."

"Niin, herra Atos oli aito ritari!" tokaisi Planchet.

"Eikö tosiaan ollutkin?" vilkastui d'Artagnan.

"Hän kylvi ympärilleen rahoja kuin taivas rakeita", jatkoi Planchet, "ja otti säilän käteensä kuninkaallisesti. Muistatteko, monsieur, kaksintaistelua englantilaisen kanssa karmeliittiluostarin luona? Voi, kuinka kaunis ja pulska oli herra Atos sinä päivänä, kun hän sanoi vastustajalleen: 'Te olette vaatinut minua ilmaisemaan teille nimeni, monsieur; sen pahempi teille, sillä minun on sitten pakko surmata teidät!' Minä seisoin lähellä ja kuulin. Sana sanalta virkkoi hän noin. Ja sitä silmäniskua, kun hän vakuutuksensa mukaan osasi vastustajaansa ja tämä kaatui edes oihkaisematta! Voi, monsieur, sanonpa vieläkin, että hän oli aito ritari."

"Niin", huomautti d'Artagnan, "kaikki tuo on totta kuin evankeliumi; mutta hänen ainoa vikansa on varmaankin nyt tärvellyt nuo kauniit ominaisuudet."

"Kyllä muistan", sanoi Planchet; "hän piti väkijuomista tai oikeammin sanoen hän joi. Mutta hän ei juonut kuten muut. Hänen silmänsä eivät ilmaisseet mitään, kun hän kohotti lasin huulilleen. Tosiaankaan ei ole vaiteliaisuus koskaan ollut niin kaunopuheista. Olin ihan kuulevinani hänen jupisevan: 'Käy sisälle, neste, ja häädä suruni!' Ja miten hän löikään poikki pikarista jalan tai pullosta kaulan! Kukaan muu ei osannut sitä temppua niin näppärästi."

"Niinpä niin", pitkitti vuorostaan d'Artagnan, "ja mikä murheellinen näytelmä odottaakaan meitä nyt! Tuo ylpeäryhtinen ylimys, tuo komea ritari, joka oli niin loistava varuksissaan, että täytyi aina kummastella, miten hän piteli pelkkää miekkaa eikä komentosauvaa, hän on kai nyt köyryselkäinen ukko, punanenäinen ja hätäräsilmäinen. Tapaamme hänet loikomassa jossakin nurmikolla, tähyillen meitä himmeillä silmillään ja tuskin tuntienkaan tulijoita. Jumala tietää, Planchet", jatkoi d'Artagnan, "että minä pakenisin sitä surkeata näkyä, jollen katsoisi velvollisuudekseni osoittaa kunnioitustani mainehikkaan kreivi de la Fèren loistavalle varjolle, kaikin pidettyämme hänestä niin suuresti."

Planchet pudisti päätänsä virkkamatta sanaakaan; oli helppo nähdä, että hän yhtyi isäntänsä pelkoon.

"Ja sitten hänen raihnaisuutensa", aloitti d'Artagnan jälleen, "sillä Atos on nyt vanha. Kenties on hän vaipunut kurjuuteen, sillä hän hoiti hutiloiden pikku omaisuuttaan; ja renttumainen Grimaud, entistään mykistyneempänä ja vielä persompana väkijuomille kuin herransa … tiedätkös, Planchet, ihan sydäntäni kourii, kun sitä kaikkea ajattelen."

"Minusta tuntuu kuin jo olisin siellä ja näkisin hänen hoipertelevan lallattaen", virkkoi Planchet säälitellen.

"Ainoana pelkonani on, sen tunnustan", huomautti d'Artagnan, "että Atos päihtyneen innostuksen hetkellä hyväksyy esitykseni. Se olisi hankala sattuma Portokselle ja minulle ja tuottaisi pahaa pulaa; mutta hänen ensi kertaa äityessään ryyppäämään me jätämmekin hänet, siinä kaikki. Selvitessään hän kyllä käsittää tarkoituksen."

"Joka tapauksessa, monsieur", sanoi Planchet, "pääsemmekin kai piammiten selville asiasta, sillä luulenpa, että nuo laskeutuvan auringon kultaamat korkeat muurit ovat Bloisin kaupunginmuurit."

"Nähtävästi", arveli d'Artagnankin, "ja nuo huipukkaat veistellyt kellotornit, jotka näemme alhaalla vasemmalla puiden keskessä, muistuttavat mitä olen kuullut Chambordista."

"Ratsastammeko kaupunkiin?" kysyi Planchet.

"Kaiketi, hankkiaksemme tietoja."

"Monsieur, neuvonpa teitä, jos kerran sinne menemme, maistamaan eräitä pienoisia hyytelörasioita, joista olen kuullut paljon puhuttavan, vaikka niitä ei valitettavasti voi tuottaa Pariisiin, joten ne ovat paikalla nautittavia."

"Ka, miksei, – ole huoletta, kyllä maistellaan!" vakuutti d'Artagnan.

Samassa ilmestyi näkyviin raskaat härkien vetämät vankkurit, jollaisilla tienoon mahtavista metsistä kuljetetaan puutavaroita Loiren satamapaikkoihin. Ne tulivat monien rattaanraitioiden uurtamalta metsätieltä, poiketen valtatielle, jota molemmat ratsumiehet kulkivat. Vankkurien vieressä asteli maalainen, joka pitkällä kärkipäällä sauvalla hoputteli vitkallista valjakkoansa.

"Hei, hyvä mies!" huusi Planchet ajajalle.

"Mitä herrat haluavat?" kysyi talonpoika sillä virheettömällä puheentavalla, joka on sen seudun asukkaille ominainen ja saattaisi häpeään itse Sorbonne-torinkin ja Yliopistokadun kaupunkilais-kielenpuhdistajat.

"Etsimme herra kreivi de la Fèren maataloa", vastasi d'Artagnan.

"Tunnetteko sitä nimeä tämän tienoon aatelisten joukossa?"

Talonpoika otti hatun päästään, kuullessaan nimen, ja selitti: "Hyvät herrat, nämä tukit, joita vedätän, kuuluvat hänelle; olen kaatanut ne hänen metsästään ja vien niitä nyt linnaan."

D'Artagnan ei tahtonut kysellä mieheltä enempää; hänelle oli vastenmielistä kuulla kenties toisen kertovan, mitä hän itse oli sanonut Planchetille.

– Linnaan! – virkkoi hän itsekseen; – linnaan! Niin kyllä ymmärränkin! Atos on tarkkatuntoinen, hän on Portoksen tavoin pakottanut alustalaisensa puhuttelemaan häntä monseigneuriksi ja nimittämään talo-pahaistansa linnaksi: hän oli kovakourainen, tuo kelpo Atos, liiatenkin ryypättyänsä.

Härät astua jönkäilivät verkalleen. D'Artagnan ja Planchet kävellyttivät ratsujaan vankkurien takana, mutta kävivät kärsimättömiksi.

"Tämäkö siis on tienämme sinne?" kysyi d'Artagnan maalaiselta, "ja voimmeko seurata sitä ilman eksymisen vaaraa?"

"Voi, hyväinen aika, monsieur, kyllä", vastasi mies; "voitte huoletta lähteä edeltä, tarvitsemattanne saatella näin hitaita juhtia. Teillä on vain puolen lieuen matka, kunnes näette oikealla linnan; tänne asti ei se vielä näy, kun on poppeleita edessä. Se linna ei ole Bragelonne, vaan La Vallière; sen ohi ratsastettuanne tapaatte kolmen pyssynkantaman päässä ison, valkoisen, liuskakivillä katetun rakennuksen, joka kohoaa jättimäisten sykomorien varjostamalta kummulta, – se on herra de la Fèren linna."

"Onko tämä lieuen puolikas pitkäkin?" tiedusti d'Artagnan; "sillä lieuet ovat monenlaisia meidän kauniissa Ranskanmaassamme."

"Vain kymmenen minuutin taival, monsieur, niin rivakalle ratsulle kuin teidän."

D'Artagnan kiitti talonpoikaa ja kannusti heti hevostaan. Vastoin tahtoaankin hämmennytti häntä ajatus, että hän oli nyt joutumassa jälleen näkemään miehen, joka oli niin sydämellisesti rakastanut häntä ja neuvoillaan ja esimerkillään niin tuntuvasti edistänyt hänen perehtymistänsä aatelismiehen käyttäytymiseen. Senvuoksi hiljensi hän sitten vähin erin hevosensa vauhtia ja ratsasti miettiväisenä pää painuksissa eteenpäin.

Myöskin Planchet oli talonpojan tapaamisesta ja hänen esiintymisestään saanut aihetta vakavaan mietiskelyyn. Hän ei ollut milloinkaan, ei Normandiessa eikä Franche-Comtéssa, ei Artoisissa eikä Picardiessa, joissa maakunnissa hän oli oleskellut, tavannut rahvaan keskuudessa noin vapaata sävyä, säädyllistä seuratottumusta, puhdasta puheenlaatua. Hän oli ollut vähällä luulla kohdanneensa jonkun herrasmiehen, itsensälaisen frondelaisen, jonka olivat valtiolliset syyt pakottaneet turvautumaan valepukuun.

Pian ilmestyi matkalaisten näkyviin tien mutkassa La Vallièren linna, joksi sitä oli talonpoika sanonut, ja neljänneslieuen verran etäämpänä kuvastui mainittu valkoinen rakennus sykomoriensa ympäröimänä tiheiden puuryhmien taustaa vasten, jota kevät puuteroitsi huikaisevilla kukkanietoksilla.

D'Artagnan ei tavallisesti ollut herkkämielinen, mutta tämä näköala herätti hänen sydämensä syvyydessä ihmeellistä liikutusta, – niin voimallisia ovat nuoruuden muistot koko elämän taipaleella. Planchet, jolla ei ollut samoja vaikutelmia, kummasteli herransa silminnähtävää mielenkuohua ja silmäili vuoroon d'Artagnania, vuoroon valkoista rakennusta.

Muskettisoturi ratsasti vielä joitakuita askeleita eteenpäin ja joutui veräjälle, jonka valutyö ilmaisi sen ajan aistikkuutta.

Veräjän läpi näkyi hyvinhoidettuja kasvimaita, jokseenkin tilava piha, jolla tömisteli useita hevosia erilaisiin livreijoihin puettujen palvelijain piteleminä, ja parivaljakko vaunuineen.

"Me joko erehdymme tai on tuo mies ilvehtinyt meille", virkkoi d'Artagnan; "täällä ei Atos voi asua. Hyvä Jumala, olisiko hän kuollut, ja kuuluisiko tämä maahovi jollekulle, joka käyttää samaa nimeä? Laskeudu ratsailta, Planchet, ja käy tiedustamassa; tunnustanpa, että minulla ei ole siihen miehuutta."

Planchet hyppäsi maahan.

"Voit lisätä", huomautti d'Artagnan, "että muuan matkustavainen aatelismies haluaa kunnioittaen tervehtiä kreivi de la Fèreä, ja jos olet tyytyväinen kuulemaasi, niin saat ilmoittaa nimenikin."

Planchet talutti ratsuansa suitsista, lähestyi veräjää ja soitti kelloa. Heti saapui harmaatukkainen palvelija, vanhuudestaan huolimatta suoraryhtinen, ja vastaanotti Planchetin.

"Täälläkö herra kreivi de la Fère asuu?" kysyi Planchet.

"Niin, monsieur, täällä", vastasi palvelija Planchetille, jolla ei ollut livreijaa yllään.

"Sotapalveluksesta eronnut ylimys, eikö niin?"

"Aivan."

"Jolla oli palvelija nimeltä Grimaud", pitkitti Planchet, sillä ainaisessa varovaisuudessaan ei hän luullut voivansa kerätä kyllin runsaasti takeita.

"Herra Grimaud on tällähaavaa poissa", ilmoitti palvelija, joka nyt alkoi tarkastella kysyjää kiireestä kantapäähän, hän kun ei ollut tottunut sellaisiin tiedustuksiin.

"Silloinpa huomaankin", huudahti Planchet ilosta säteillen, "että me etsimme juuri samaa kreivi de la Fèreä. Olkaa siis hyvä ja avatkaa minulle, sillä minä haluaisin ilmoittaa herra kreiville, että isäntäni, muuan hänen ystäviinsä kuuluva aatelismies, on tulossa häntä tervehtimään."

"Miksette sitä heti sanonut!" virkkoi palvelija avatessaan veräjän.

"Mutta missä onkaan isäntänne?"

"Hän tulee ihan perässäni."

Veräjän avattuaan astui palvelija Planchetin edellä; tämä viittasi d'Artagnanille, joka nyt ratsasti pihalle, sydämensä pamppaillessa yhä rajummin.

Portaille päästessään kuuli Planchet äänen lausuvan eräästä alakerran huoneesta:

"No, missä sitten on se aatelismies, ja mikset tuo häntä tänne?"

Tämä ääni tunkeutui d'Artagnanin korviin ja herätti hänen sydämessään tuhansia erilaisia tunteita, tuhansia unohtuneita muistoja. Hän hyppäsi joutuisasti ratsailta; sillävälin Planchet hymyillen lähestyi linnan valtiasta.

"Mutta minähän tunnen tuon miekkosen", sanoi Atos ilmestyessään kynnykselle.

"Voi, niin herra kreivi, tunnettehan te minut, niinkuin minäkin hyvin tunnen teidät. Minä olen Planchet, herra kreivi, Planchet, tiedättehän…"

Mutta kelpo palvelija ei kyennyt virkkamaan enempää, niin voimakkaasti tehosi häneen aatelismiehen aavistamaton esiintyminen.

"Mitä! Planchet!" huudahti Atos. "Onko siis herra d'Artagnan täällä?"

"Tässä olen, ystävä, tässä olen, Atos", änkytti d'Artagnan melkein hoiperrellen.

Nämä sanat saivat silminnähtävän liikutuksen kuvastumaan Atoksenkin kauniilla ja levollisilla kasvoilla. Hän läheni d'Artagnania kahdella nopealla harppauksella, kääntämättä katsettansa hänestä, ja sulki hänet hellästi syliinsä. Hämmennyksestään vapautuneena syleili d'Artagnan Atosta niin sydämellisesti, että kyyneleet herahtivat silmiin…