Myladyn poika

"Sellainen oli ensimmäinen ajatukseni hänestä", pitkitti Aramis; "mutta kun olen hyvin tietämätön tuollaisissa asioissa ja kun säätyyni kuuluva nöyryys velvoittaa minua epäilemään omaa arvosteluani, kuulustin muiden mielipidettä. No niin, hyvä ystävä…"

"No niin, mitä?" kysyi d'Artagnan.

"No", jatkoi Aramis, "minun täytyi taltuttaa ylpeyteni, minun oli tunnustettava erehtyneeni."

"Tosiaanko?"

"Niin, kuten jo sanoin, minä kuulustelin; ja katsohan, mitä useat taipumuksiltaan ja tarkoituksiltaan aivan erilaiset henkilöt ovat vastanneet minulle: herra de Mazarin ei ole nero, kuten olin kuvitellut."

"Pyh!" virkahti d'Artagnan.

"Ei, hän on aivan vähäpätöinen henkilö, joka on ollut kardinaali Bentivoglion palvelijana ja juonittelulla kohonnut maailmassa, – nousukas, nimetön mies, joka Ranskassa näyttelee vain sissin-osaa. Hän kerää paljon rahoja, tuhlaa kuninkaan tulot, antaa itselleen kaikki apurahat, joita kardinaali de Richelieu-vainaja jakeli koko maailmalle, muttei pääse milloinkaan hallitsemaan voimakkuuden, ylemmyyden tai suurimmassa arvossa pidetyn miehen oikeudella. Nykyinen ministerimme ei muuten tunnukaan olevan herrasmies tavoiltaan tai sydämeltään; hän näyttää olevan jonkunlainen ilvehtijä, huvinäytelmän naamioitu temppuilija. Tunnetko häntä? Minä puolestani en tunne."

"Hm", tuumi d'Artagnan, "sanoissasi on toki rahtunen totta."

"Ihan herätät minussa ylpeyttä, veikkonen, jos minä olen yksinkertaisella ja tavallisella järjelläni voinut vetää vertoja miehelle, joka oleskelee hovissa, kuten sinä."

"Mutta sinä olet puhunut ainoastaan hänen yksilöllisyydestään, et hänen puolueestaan ja apukeinoistaan."

"Totta kyllä. Hänellä on kuningatar puolellaan."

"Se on sentään jotakin kaiketi."

"Mutta hänen puolellaan ei ole kuningas."

"Lapsi!"

"Lapsi, joka pääsee itsenäiseksi neljän vuoden kuluttua."

"Joka tapauksessa kuuluu hänelle nykyisyys."

"Niin, muttei tulevaisuus; ja nykyäänkään ei hänellä ole puolellaan parlamenttia tai kansaa eli siis rahoja, ei aatelia eikä ruhtinaita, jotka vastaavat miekkaa."

D'Artagnan kynsi korvallistaan; hänen täytyi itsekseen tunnustaa, että toinen puhui sekä laajalta että oikealta näkökannalta.

"Huomaat nyt, hyvä ystävä, onko minulla vielä tavallista terävänäköisyyttäni tallella. Kenties teen väärin siinä, että pakisen kanssasi näin avomielisesti, sillä sinä näyt tosiaan olevan Mazarinin miehiä."

"Minäkö!" huudahti d'Artagnan, "kaukana siitä!"

"Puhuit saaneesi toimeksesi…"

"Puhuinko saaneeni toimekseni? Se oli hairahdusta. Ei, sanoinpa vain itsekseni, kuten sinäkin sanot: asiat sotkeutuvat. No niin, heittäkäämme höyhen ilmaan, menkäämme sille puolelle, minne tuuli puhaltaa ja omaksukaamme entinen seikkaileva elämämme. Me olimme neljä uljasta ritaria, neljä likeisiksi liittynyttä sydäntä; yhdistäkäämme uudestaan kohtalomme ja miehuutemme, sillä sydämemme eivät ole koskaan olleet erossa. Nyt on suotuisa tilaisuus ansaita jotakin parempaa kuin timantti."

"Olet aina oikeassa, d'Artagnan", vastasi Aramis, "ja todistuksena on se, että minulla on ollut sama ajatus kuin sinullakin. Se vain on erona, että minä otan vaikutuksia toisilta, kun minulla ei ole sinun vilkasta ja rikasta mielikuvitustasi. Kaikki tarvitsevat nykyaikana liittolaisia. Minulle on tehty eräitä ehdotuksia; julkisuuteen on levinnyt jotakin puhetta entisistä mainehikkaista urotöistämme, ja ilmoitan avoimesti, että koadjutori on saanut minut tunnustamaan totuuden."

"Herra de Gondy, kardinaalin vihollinen!" huudahti d'Artagnan.

"Ei, – kuninkaan ystävä", vastasi Aramis, "huomaa se, – kuninkaan ystävä. No niin, olisi kysymys kuninkaan palvelemisesta, johon aatelismies on velvollinen."

"Mutta pitäähän kuningas herra de Mazarinin puolta?"

"Kyllä olosuhteiden johdosta, vaan ei vapaaehtoisesti, – ulkonaisesti, vaan ei sielultaan ja sydämeltään; ja katso, juuri sen ansan asettavat lapsipoloiselle kuninkaan viholliset."

"No, mutta sinähän ehdotat minulle suorastaan kansalaissotaa, hyvä

Aramis."

"Sotaa kuninkaan puolesta."

"Mutta kuningashan on esiintyvä sen armeijan etunenässä, joka on

Mazarinin puolella?"

"Mutta sielultaan ja sydämeltään on hän oleva siinä armeijassa, jota herra de Beaufort johtaa."

"Herra de Beaufort! Hänhän istuu Vincennesissä."

"Sanoinko herra de Beaufort?" korjasi Aramis; "herra de Beaufort tai joku muu, hän tai hänen ylhäisyytensä prinssi."

"Mutta prinssi lähtee armeijaan; hän kuuluu kokonaan kardinaalin puolelle."

"Eipä vainkaan", väitti Aramis, "heillä on juuri nyt eräitä kinastuksia keskenään. Mutta muuten, jos ei hänen ylhäisyydestään prinssistä ole siihen, niin onhan herra de Gondy…"

"Mutta herra de Gondystä tulee kardinaali; hänelle pyydetään kardinaalinhattua."

"No, eikö ole sotaisia kardinaaleja?" muistutti Aramis. "Onhan meillä tässä ympärillämme neljä kardinaalia, jotka armeijain päällikköinä hyvinkin vastaisivat herra de Guebriantia ja herra de Gassionia."

"Mutta kyttyräselkäinen kenraali!"

"Haarniskan alta ei näy kyttyrä. Muista muuten, että Aleksanteri Suuri ontui ja että Hannibal oli silmäpuoli."

"Näetkö mitään suuria etuja olevan voitettavissa sen puolueen avulla?" kysyi d'Artagnan.

"Näen mahtavien ruhtinaitten suojeluksen."

"Johon liittyy hallituksen määräämä maanpako."

"Jonka parlamentti ja kapinat peruuttavat."

"Kaikki tuo voisi käydä päinsä, kuten sanot, jos vain saataisiin kuningas eroitetuksi äidistään."

"Siihen kenties päästään."

"Ei koskaan!" huudahti d'Artagnan, joka nyt palautui vakaumukseensa. "Vetoan sinuun itseesi, Aramis, sinuun, joka tunnet Itävallan Annan yhtä hyvin kuin minä. Uskotko sinä hänen koskaan voivan unohtaa, että hänen poikansa on hänen turvanaan ja suojanaan, hänen arvonsa, onnensa ja henkensä vakuutena? Silloin täytyisi hänen siirtyä poikansa mukana ruhtinaitten puolelle ja hylätä Mazarin; mutta sinä tiedät paremmin kuin kukaan, kuinka voimalliset syyt estävät häntä milloinkaan hylkäämästä kardinaalia."

"Olet kenties oikeassa", myönsi Aramis miettiväisenä; "niinpä en teekään sitoumusta."

"Heidän kanssaan", sanoi d'Artagnan, "mutta minun?"

"En kenenkään. Olen hengenmies; mitä tekemistä on minulla politiikan kanssa? En lue mitään messukirjaa; minulla on pikku joukko hoidokkeja, – sukkelia abbé-veitikoita ja viehättäviä naisia; mitä enemmän asiat selkkaantuvat, sitä vähemmän huomiota herättävät minun hairahdukseni. Kaikki käy siis hyvin, minun sekaantumattani mihinkään, ja totisesti, hyvä ystävä, en puutukaan sellaisiin puuhiin."

"No niin, veikkonen", tuumi d'Artagnan, "järkeilysi tarttuu tosiaan minuunkin, enkä nyt tiedä, mikä hupsu kunnianhimo minua yllyttikään. Minulla on toimi elannokseni; kun Tréville-parka kuolee, – ja hän vanhenee päivä päivältä, – voi minusta tulla kapteeni. Sehän on varsin sievä komentosauva gascognelaiselle aatelisjunkkarille, ja minä tunnen mieltyväni kohtuulliseen, mutta jokapäiväiseen leipään. Sen sijaan että lähtisin seikkailemaan, otankin vastaan Portoksen kutsumuksen; menen hänen maatiloilleen metsästämään. Tiedäthän, että Portoksella on tiluksia?"

"Kyllä, hyvin! Kymmenen lieuen ala metsiä, rämeitä ja laaksoja; hän on vuorten ja tasankojen valtias ja käräjöitsee lääninherran oikeuksista Noyonin piispan kanssa."

– Hyvä! – tuumi d'Artagnan itsekseen; – sitä juuri halusinkin tietää. Portos on siis Picardiessa.

Hän lisäsi ääneen:

"Ja hänellä on jälleen entinen nimensä du Vallon?"

"Siihen on liitetty de Bracieux erään maatilan mukaan, joka on totisesti ollut vapaaherrallinen kartano."

"Saammekin kai siis nähdä Portoksen vielä paroonina."

"Sitä en epäile; ja paroonitar Portoksesta tulee ihan verraton."

Ystävykset purskahtivat nauruun.

"Et siis tahdo siirtyä Mazarinin puolelle?" alotti jälleen d'Artagnan.

"Etkä sinä ruhtinaitten?"

"En. Älkäämme siis siirtykö kumpaiseenkaan; jääkäämme ystävyksiksi, rupeamatta kardinaalilaisiksi tai frondelaisiksikaan."

"Niin", yhtyi Aramis, "olkaamme muskettisotureita."

"Papinkauluksessakin?" muistutti d'Artagnan.

"Papinkauluksessa ennen kaikkea!" huudahti Aramis; "se siinä juuri hupaista onkin."

"Hyvästi sitten!" toivotti d'Artagnan.

"En tahdo pidätellä sinua, hyvä ystävä", vastasi Aramis, "olletikaan kun en tiedä, mistä antaisin sinulle yösijan, ja kun en hevillä voi esittää sinulle, että makaisit vaunuvajassa Planchetin kanssa."

"Olenhan tuskin kolmen lieuen päässä Pariisista. Hevoset ovat levänneet kyllikseen ja vajaassa tunnissa olen kotona."

D'Artagnan täytti nyt viimeisen lasillisen viiniä.

"Entisten iloisten päiviemme malja!" esitti hän.

"Niin", pahoitteli Aramis, "valitettavasti on se aika mennyt; fugit irreparabile tempus."

"Joutavia", tuumi d'Artagnan, "se kenties tulee jälleen. Kaiken varalta, jos tarvitset minua, asun la Chevrette-hotellissa Tiquetonne-kadun varrella."

"Ja minä jesuiittaluostarissa; kello kuudesta aamulla kello kahdeksaan illalla tullaan sisään ovesta, kello kahdeksasta illalla kello kuuteen aamulla ikkunasta."

"Hyvästi, veikkonen!"

"Ei, tuolla tavoin en sinua jätä, anna minun saattaa sinua."

Ja hän otti miekkansa ja viittansa.

– Hän tahtoo varmistua, ratsastanko tosiaankin pois, – arveli d'Artagnan itsekseen.

Aramis vihelsi Bazinia; mutta Bazin nukkui eteishuoneessa, pidettyään huolen illallisen jäännöksistä, ja Aramiin oli pakko nykäistä häntä korvasta, saadakseen hänet hereille.

Bazin ojensi käsivarsiaan, hieroi silmiänsä ja yritti nukahtaa uudestaan.

"No, unikeko, pian noutamaan portaat!"

"Portaatko!" vastasi Bazin haukotellen niin makeasti, että leuat olisivat voineet nyrjähtää sijoiltaan; "ikkunassa ne vielä ovat."

"Toiset, tarkoitan – puutarhatikkaat. Etkö nähnyt, että herra d'Artagnanin oli työläs kavuta, joten hänen olisi vielä tukalampi laskeutua?"

D'Artagnan aikoi vakuuttaa Aramiille, että hänen oli varsin helppo päästä alas, mutta hänen päähänsä pälkähtikin vaieta.

Bazin huokasi syvään ja meni ulos hakemaan tikkaita. Tovin kuluttua oli mukavat ja lujat tikapuut kohotettu ikkunaa vasten.

"Kas noin", kiitti d'Artagnan, "näitä voi sanoa hyviksi kulkuneuvoiksi; tällaisia tikapuita pääsisi nainenkin ylös."

Läpitunkevalla katseella näytti Aramis tahtovan tutkia ystävänsä ajatuksia hänen sielunsa sisintä myöten, mutta d'Artagnan kesti tarkastuksen mitä levollisimman näköisenä.

Hän laskikin nyt jalkansa tikkaiden ensimmäiselle askelmalle ja pistäysi ulos.

Jonkun silmänräpäyksen kuluttua oli hän alhaalla. Bazin jäi seisomaan ikkunan ääreen.

"Pysy sinä paikoillasi", käski Aramis, "tulen takaisin."

He astelivat nyt vaunuvajaan päin. Heidän lähestyessään tuli sieltä

Planchet, taluttaen molempia hevosia suitsista.

"Kas", virkkoi Aramis, "siinäpä on vireä ja valpas palvelija; hän ei ole kuten Bazinin laiskuri, josta ei ole mihinkään hänen jouduttuansa kirkon palvelukseen. Seuraa meitä, Planchet; me kävelemme ja juttelemme kylän päähän asti."

Ystävykset astelivat nyt koko kylän läpi, puhellen jokapäiväisistä asioista; heidän tultuaan äärimmäisten talojen kohdalle sanoi Aramis:

"Menehän siis, kelpo veikkoseni! Edisty urallasi, Onnetar myhäilee sinulle, älä anna hänen päästä käsistäsi. Muista, että hän on keimailija, ja kohtele häntä sikäli. Minä puolestani jään nöyrään asemaani ja toimettomaan elämääni. Hyvästi!"

"On siis kerrassaan päätettyä", kysyi d'Artagnan, "että sinä et suostu tarjoukseeni!"

"Suostuisin siihen kyllä mielelläni", vastasi Aramis, "jos olisin kuten muut; mutta sanon sinulle vielä kerran, että minä olen pelkistä vastakohdista luotu, – mitä tänään inhoan, siitä huomenna pidän, ja päin vastoin. Huomaat siis, että minä en voi ottaa suoritettavakseni, mitä sinä otat, sinä, jolla on määrätyt aatoksesi."

– Valehtelet, kavala sielu! – ajatteli d'Artagnan, – olet päinvastoin ainoa, joka tiedät asettaa itsellesi erityisen päämäärän ja hiljaisuudessa pyrkiä perille.

"Hyvästi siis, ystävä!" jatkoi Aramis. "Kiitos hyvistä aikeistasi ja varsinkin niistä mieluisista muistoista, joita näkemisesi on herättänyt mielessäni."

He syleilivät toisiaan; Planchet istui jo satulassa. D'Artagnankin nousi nyt ratsaille; sitten he vielä kerran pudistivat toistensa kättä. Molemmat ratsastajat kannustivat hevosiaan ja etääntyivät Pariisiin päin.

Aramis seisoi liikkumattomana keskellä katua, kunnes oli kadottanut heidät näkyvistään.

Mutta heidän ratsastettuaan parisataa askelta pysähtyi d'Artagnan äkkiä, hyppäsi maahan, heitti ohjakset Planchetin käsivarrelle, otti pistoolit satulakotelosta ja pisti ne vyöhönsä.

"Mitä on tekeillä?" kysyi Planchet säikähtyneenä.

"No", vastasi d'Artagnan, "niin ovela kuin hän onkin, en kuitenkaan anna hänen eksyttää minua. Jää sinä tähän äläkä hievahda paikaltasi; siirry vain tien sivuun ja odota, kunnes tulen takaisin."

Sitten loikkasi d'Artagnan ojan yli, joka reunusti maantietä, ja oikaisi kentän poikki kiertääkseen kylän. Jesuiittaluostarin ja sen talon välillä, jossa rouva de Longueville asui, oli hän nähnyt pelkällä pensasaidalla suljetun aukion.

Tuntia varemmin olisi hänen kenties ollut vaikea keksiä tätä pensasaitaa, mutta kuu oli vastikään noussut, ja vaikka se toisinaan peittyi pilviin, eroitti sentään silloinkin kyllin selvästi tien.

D'Artagnan saapui siis pensasaidan luo ja piiloutui sen taakse. Sivuuttaessaan talon, missä äskeinen kohtaus oli tapahtunut, hän huomasi saman ikkunan jälleen olevan valaistuna; hän oli vakuutettu siitä, että Aramis ei ollut vielä lähtenyt kotiin ja että hän ei aikonut palata sinne yksin.

Hetkisen kuluttua hän kuulikin lähestyviä askelia ja ikäänkuin ihmisäänten supatusta.

Pensasaidan alkupäässä taukosivat askeleet.

D'Artagnan lyyhistyi kumaraan ja etsi tiheintä paikkaa pensasaidasta kätkökseen.

Hänen suureksi kummastuksekseen ilmestyi samassa näkyviin kaksi herrasmiestä. Mutta pian lakkasi hän ihmettelemästä, sillä hän kuuli pehmeän ja sulosointuisen äänen väräjävän; toinen siis olikin mieheksi puettu vallasnainen.

"Olkaa huoletta, rakas René", tyynnytteli pehmeä ääni; "sitä ei enää tapahdu. Olen keksinyt maanalaisen käytävän, joka kulkee kadun alitse, ja meidän tarvitsee vain nostaa ylös muuan paasi portin edustalla teidän pääsytieksenne."

"Minä vannon", virkkoi toinen ääni, josta d'Artagnan tunsi Aramiin, "ruhtinattareni, että jollei hyvä maineemme vaatisi kaikkia näitä varokeinoja ja jollen panisi vaaraan muuta kuin henkeni…"

"Niin, niin, minä tiedän, että te olette urhea ja uskalias maailmanmiehenä; mutta te ette kuulu ainoastaan minulle, te kuulutte koko puolueellemme. Olkaa siis varovainen, olkaa järkevä."

"Minä tottelen aina, madame", vakuutti Aramis, "kun minua käsketään noin suloisella äänellä."

Hän suuteli hellästi toisen kättä.

"Voi!" huudahti pehmeä-ääninen herrasmies.

"Mitä nyt?" kysyi Aramis.

"Ettekö näe, että tuuli on siepannut hattuni?"

Aramis säntäsi tavoittamaan pakenevaa päähinettä. D'Artagnan käytti tilaisuutta etsiäkseen pensasaidasta harvemman kohdan, josta hänen katseensa saattoi vaivattomasti tunkeutua salaperäiseen herrasmieheen asti. Kenties yhtä uteliaana kuin upseerikin pistäytyi samassa kuu esille pilvestä; sen kavaltavassa hohteessa tunsi d'Artagnan Longuevillen herttuattaren suuret siniset silmät, kullankeltaiset kiharat ja jalon pään.

Aramis palasi nauraen hattu päässä ja toinen kädessä, ja molemmat pitkittivät nyt kulkuansa jesuiittaluostariin päin.

"Hyvä", virkkoi d'Artagnan nousten jaloilleen ja pudistaen tomua polvestaan; "nyt näen lävitsesi. Sinä olet frondelainen ja madame de Longuevillen rakastaja."

KAHDESTOISTA LUKU

Herra Portos du Vallon de Bracieux de Pierrefonds

Jo tietäessään, että Portoksella oli nyt sukunimensä du Vallon, oli d'Artagnan saanut Aramiilta urkituksi, että hänellä oli maatilansa mukaan liitettynä nimeensä de Bracieux ja että hän tämän tilan takia käräjöitsi Noyonin piispan kanssa.

Noyonin tienoilta piti hänen siis etsiä tätä maatilaa, toisin sanoen

Ile-de-Francen ja Picardien rajalta.

Hän laati heti matkasuunnitelmansa. Ensin aikoi hän lähteä Dammartiniin, missä tie haarausi kahtia, Soissonsiin ja Compiégneen. Siellä hän tahtoi kuulustaa edelleen, missä Bracieux sijaitsi, saamansa tiedon mukaan ratsastaakseen suoraan eteenpäin tai poiketakseen vasemmalle.

Planchet ei ollut vielä ihan levollinen kujeensa seurauksiin nähden ja selitti mielellään saattavansa d'Artagnania maailman ääriin asti, kulkipa hän suoraan eteenpäin tai poikkesi vasemmalle. Ainoastaan sitä pyysi hän entiseltä herraltaan, että he lähtisivät matkalle illalla, kun pimeä soi parempaa turvaa. D'Artagnan ehdotti hänelle, että hän antaisi tiedon vaimolleen ainakin tyynnyttääkseen tätä kohtalostaan; mutta Planchet vastasi varsin älykkäästi olevansa vahvasti vakuutettu siitä, että hänen vaimonsa ei kuolisi levottomuuteen hänen olinpaikkansa tietämättömyyden tähden, kun hän sitä vastoin vaimonsa suulauden tuntien surisi itsensä kuoliaaksi, jos tämä tosiaan tietäisi sen.

Nämä syyt näyttivät d'Artagnanista niin päteviltä, että hän ei puhunut asiasta sen enempää, ja kello kahdeksan tienoissa illalla, kun hämärä alkoi levitä kaduille, lähti hän la Chevrette-hotellista Planchetin saattamana ja poistui pääkaupungista Saint-Denisin tulliportin kautta.

Keskiyön hetkenä saapuivat matkalaiset Dammartiniin.

Nyt oli liian myöhä hankkia mitään tietoja. "Ristin Joutsenen" majatalossa oli jo käyty makuulle; asia oli senvuoksi lykättävä huomiseen.

Seuraavana päivänä kutsutti d'Artagnan luokseen isännän. Tämä oli noita viekkaita normandilaisia, jotka eivät myönnä eivätkä kiellä ja aina luulevat paljastavansa itsensä, jos suoraan vastaavat heille tehtyyn kysymykseen; mutta kun d'Artagnan luuli ymmärtäneensä, että hänen piti ratsastaa suoraan eteenpäin, lähti hän taipaleelle tuon häilyvän tiedon mukaan. Kello yhdeksän aamulla hän oli Nanteuilissa; sinne pysähtyi hän aamiaiselle.

Tällä kertaa hän tapasi isännän, joka oli rehellinen ja suoraluontoinen Picardien asukas; huomatessaan Planchetin maanmiehekseen ilmoitti hän halutut tiedot mitä auliimmin. Bracieuxin kartano oli muutaman lieuen päässä Villers-Cotteretsista.

D'Artagnan tunsi tämän kaupungin, jonne hän oli parina kolmena kertana saattanut hovia, sillä Villers-Cotterets oli siihen aikaan kuninkaallisen linnan sijana. Hän lähti siis mainittuun kaupunkiin ja asettui tavalliseen ravintolaansa, nimittäin "Kultaiseen Kruununprinssiin."

Siellä saatiin mitä suotuisimpia tietoja. Hän kuuli, että Bracieux sijaitsi neljän lieuen päässä tästä kaupungista, mutta että hänen ei ollut sieltä etsittävä Portosta. Tämä oli todellakin käräjöinyt Noyonin piispan kanssa Pierrefondsin maatilasta, joka rajoittui hänen tiluksiinsa, ja kyllästyneenä kaikkiin tuollaisiin juttuihin, joita hän ei ymmärtänyt, oli hän eroon päästäkseen ostanut Pierrefondsin, minkävuoksi hän olikin lisännyt tämän uuden nimen entisiinsä. Hän esiintyi nyt du Vallon de Bracieux de Pierrefondsina ja asui uudessa moisiossaan. Muun kuuluisuuden puutteessa Portos nähtävästi tavoitti sitä, joka on suotu Carabasin markiisille.

Oli kuitenkin odotettava seuraavaan päivään; hevoset olivat päivän mittaan katkaisseet kymmenen lieuen taipaleen ja väsyneet siinä. Olisi tosin voitu ottaa toiset hevoset, mutta edessäpäin oli iso metsä, ja lukija muistaa vanhastaan, että Planchet ei mielellään öisin samonnut metsiä.

Eräästä toisestakaan seikasta ei Planchet pitänyt, nimittäin paastoavana matkustamisesta; senvuoksi d'Artagnan havahtuessaan näkikin aamiaisensa valmiina. Ei voinut moittia sellaista huomaavaisuutta. D'Artagnan istuutui siis siekailematta pöytään, ja on itsestään selvää, että Planchet entiseen toimeensa ryhtyessään oli myöskin omaksunut entisen alamaisuutensa ja yhtä vähän häpesi nauttia d'Artagnanin jättämää kuin rouva de Motteville ja rouva de Fargis ujostelivat pitää hyvänään Itävallan Annan ateriain rippeitä.

Ennen kello kahdeksaa ei siis ehditty taipaleelle. Tiestä ei voinut erehtyä; piti vain seurata sitä, joka kulkee Villers-Cotteretsista Compiégneen, ja metsästä päästyä poiketa oikealle.

Oli kaunis kevätaamu, linnut visertelivät tuuheissa puissa, kultaharsoisia kaihtimia muistuttavat leveät auringon valovuot tulvivat esiin, missä vain oli aukkoja metsässä. Toisin paikoin taasen kykeni päivänvalo tuskin tunkeutumaan lehväin tiheitten holvien läpi, ja vanhojen tammien rungot, joihin vilkkaat oravat matkustavaisten ilmestyessä ketterästi pakenivat, olivat verhoutuneet pimentoon. Koko varhainen luonto levitti ruohon, kukkasien ja lehtien tuoksua, joka elvytti mieltä. D'Artagnan oli kyllästynyt Pariisin tunkkaiseen ilmaan ja ajatteli, että kun miehellä on kolmen eri maatalon nimi liitettyinä yhteen, pitäisi hänen myöskin olla onnellinen sellaisessa paratiisissa; sitten pudisti hän päätänsä ja virkkoi itsekseen: – Jos minä olisin Portos, ja d'Artagnan tulisi tekemään minulle sen ehdotuksen, jonka nyt aion tehdä Portokselle, niin kylläpä tiedän, mitä vastaisin d'Artagnanille.

Planchet sitävastoin ei ajatellut mitään; hän vain sulatti ruokaa.

Metsänreunassa näki d'Artagnan osoitetun tien, ja sen päässä kohosi tavattoman ison lääninherrallisen linnan tornit.

"Hm", mutisi hän, "luulin tuon linnan kuuluvan Orleansin vanhalle sukuhaaralle. Olisikohan Portos ostanut sen Longuevillen herttualta?"

"Totisesti, monsieur", huomautti Planchet, "nämäpä ovat peräti hyviä hoidettuja maita, ja jos ne kuuluvat Portokselle, niin onnittelen häntä."

"Hitto vieköön", kielsi d'Artagnan, "sinä et saa nimittää häntä

Portokseksi tai edes du Valloniksi; sinun pitää puhutella häntä de

Bracieuxiksi tai de Pierrefondsiksi. Muutoin voisit aiheuttaa, että koko matkani tarkoitus menisi hukkaan."

Mikäli d'Artagnan lähestyi linnaa, joka oli ensin herättänyt hänen huomiotaan, oivalsi hän, ettei hänen ystävänsä voinut siellä asua; vaikka tornit olivat vankkoja ja näyttivät ihan kuin eilispäivänä rakennetuilta, ammottivat ne kuitenkin avoimina ja ikäänkuin väkivallalla pirstattuina. Olisi voinut luulla, että joku jättiläinen oli halkaissut ne tapparan iskuilla.

Tien päähän päästyään sai d'Artagnan näkyviinsä kauniin laakson, jonka pohjalla pilkoitti pienen sievän järven rannalta joitakuita hajallisia pikku taloja. Vaatimattomassa asussaan ja tiili- tai olkikatoilla varustettuina näyttivät ne tunnustavan herrakseen upean, Henrik IV: n hallituksen alkupuolella rakennetun linnan, joka oli koristettu vapaaherrallisilla tuuliviireillä.

Tällä kertaa ei d'Artagnan epäillyt, että hänellä oli edessään

Portoksen asunto.

Tie kulki suoraan kauniin linnan luo, joka vuorella kohoavaan esi-isäänsä verraten oli samaa kuin Enghienin herttuan ryhmään kuuluva teikari Kaarlo VII: n aikuisen rauta-asuisen ritarin rinnalla. D'Artagnan ratsasti ravia alas rinnettä; Planchet seurasi samalla vauhdilla.

Kymmenen minuutin kuluttua joutui d'Artagnan kauniista poppelipuista säännöllisesti istutettuun lehtokujaan; tämä johti rautaristikkoiselle portille, jonka kärjet ja poikkipienat olivat kullattuja. Kujan keskikohdalla näkyi muuan herrasmies vihreässä puvussa ja kullattuna kuten porttikin, ratsastaen isolla punaruskealla hevosella. Hänen kumpaisellakin puolellaan seisoi kaksi palvelijaa runsaasti kultanauhoilla somistelluissa pukineissa, ja suuri joukko köyhiä tervehti häntä mitä kunnioittavimmin.

– Ahaa, – virkkoi d'Artagnan itsekseen, – olisiko tuo herra du

Vallon de Bracieux de Pierrefonds? Hyvä Jumala, kylläpä hän on kutistunut kasaan sen jälkeen kun lakkasi nimittämästä itseänsä

Portokseksi!

"Se ei voi olla hän", sanoi Planchet vastaukseksi siihen, mitä d'Artagnan oli huomauttanut itsekseen. "Herra Portos oli noin kuusi jalkaa mitaltaan, ja tuo on tuskin viittä."

"Kuitenkin", sanoi d'Artagnan, "he kumartavat syvään tuolle herrasmiehelle."

Ja d'Artagnan ohjasi ruskean hevosen ylvään herrasmiehen ja komeiden palvelijain luo. Lähetessään hän oli tuntevinaan herrasmiehen kasvonpiirteet.

"Taivasten tekijä!" huudahti Planchet, joka niinikään luuli tuntevansa hänet; "olisiko mahdollista, että se on hän?"

Huudahduksen kuullessaan kääntyi ratsastaja verkalleen ja hyvin ylvään näköisenä, ja molemmat matkalaiset näkivät nyt Mousquetonin suuret silmät, hänen kellahtavat, pulleat kasvonsa ja kaunopuheisen hymyilynsä, kaikki hohtamassa täyttä loistoaan.

Siinä oli tosiaan Mousqueton, pyylevä Mousqueton, terveyttään hyllyen ja hyvinvoinnistaan pöhistyneenä. Päinvastoin kuin teeskentelijä Bazin alkoi hän heti d'Artagnanin tunnettuaan luisua alas ratsailta ja lähestyi upseeria hattu kädessä, minkävuoksi myöskin kokoontuneiden kunnianosoitukset kohdistuivat tähän uuteen aurinkoon, joka himmensi edellisen.