Myladyn poika

Atos tarttui sitten hänen käteensä, puristaen sitä omiensa välissä, ja vei hänet vierashuoneeseen, missä oli useita henkilöitä koolla. Kaikki nousivat seisaalle.

"Esittelen teille herra chevalier d'Artagnanin", sanoi Atos, "hänen majesteettinsa kuninkaan muskettiväen luutnantin, hartaan ystäväni ja mitä urheimman ja herttaisimman herrasmiehen."

D'Artagnan vastaanotti läsnäolijain tavanmukaiset kohteliaisuudet, vastasi niihin parhaansa mukaan, istuutui heidän piiriinsä ja alkoi lähemmin tarkastella Atosta, sitten kun hetkiseksi keskeytynyt keskustelu oli jälleen päässyt vauhtiin.

Merkillistä! Atos näytti tuskin vanhentuneen. Hänen kauniit silmänsä olivat vapautuneet siitä tummasta renkaasta, joka ilmaisee yövalvomista ja juopottelua, ja näyttivät nyt isommilta ja kirkkaammilta kuin koskaan. Hiukan pitentyneet kasvot olivat voittaneet arvokkuutta, mikäli ne olivat menettäneet kuumeellista jännitystä. Pehmeästä ihosta huolimatta olivat kädet vielä yhtä kauniit ja voimakkaat, pistäytyessään esiin pitsikalvostimistansa niinkuin eräissä Tizianin ja Vandyken maalauksissa. Hän oli varreltaan solakampi kuin ennen; leveät, taaksepäin vetäytyneet hartiat ilmaisivat voimaa; pitkä musta tukka oli saanut vasta joitakuita harmaita hapsia ja valui siroina luonnollisina kiharoina alas olkapäille; ääni oli vielä yhtä soinnukas kuin olisi hän ollut vasta viidenkolmatta vanha, ja kauniit hampaat, jotka olivat säilyneet valkoisina ja vahingoittumattomina, antoivat selittämätöntä viehätystä hänen hymyilylleen.

Kreivin vieraat oivalsivat keskustelun saamasta tuskin huomattavasta kylmäkiskoisuudesta, että ystävykset kiihkeästi halusivat jäädä kahden kesken. He alkoivat nyt kaikella vanhaan aikaan tavallisella hienotuntoisella kohteliaisuudella tehdä lähtöä, tätä tärkeätä suuren maailman ihmisten toimitusta, siihen aikaan kun sellaisia vielä oli. Mutta samassa kuului pihalta kovaa koirien haukuntaa, ja useat henkilöt virkkoivat yhteen suuhun:

"Kas, Raoul sieltä palaa!"

Raoulia mainitessa katsahti Atos d'Artagnaniin ja näytti väijyvän sitä uteliaisuuden ilmettä, jonka sen nimen kuuleminen tuottaisi tämän kasvoille. Mutta vielä ei d'Artagnan ymmärtänyt mitään; hän ei ollut vielä toipunut yllätyksestään. Melkein koneellisesti kääntyi hän, kun kaunis viisitoistavuotias nuorukainen yksinkertaisesti, mutta erittäin aistikkaasti puettuna astui vierashuoneeseen, soreasti kohottaen pitkillä punaisilla sulilla koristettua hattuaan.

D'Artagnania kummastutti kuitenkin tämän uuden, aivan odottamattoman henkilön näkeminen. Kokonainen uusien aatosten maailma heräsi hänen sielussaan, ja kaikkea älyänsä ponnistaen käsitti hän Atoksessa tapahtuneen muutoksen, joka oli tähän asti näyttänyt hänestä ihmeeltä. Aatelismiehen ja nuorukaisen huomattava yhdennäköisyys paljasti tämän uudestisyntymisen salaisuuden. Hän odotti, tarkkasi ja kuunteli.

"Olet siis palannut, Raoul?" virkkoi kreivi.

"Niin, monsieur", vastasi nuori mies kunnioittavasti, "ja olen toimittanut antamanne tehtävän."

"Mutta mikä sinua vaivaa, Raoul?" lisäsi Atos levottomana; "olet kalpea ja näytät järkkyneeltä."

"Se johtuu siitä, monsieur", vastasi nuori mies, "että pikku naapurillemme sattui tapaturma."

"Mademoiselle13 de la Vallièrelle?" kysyi Atos vilkkaasti.

"Mitä on tapahtunut?" tiedustivat useat äänet.

"Hän käveli hyvän Marcelinensa kanssa puistossa, missä nyt hakataan halkoja, kun minä ohitse ratsastaessani huomasin hänet ja pidätin hevoseni. Hän näki myös minut, ja kun hänen piti hypätä alas puupinolta, jolle oli kavunnut, lipesi tyttöparan jalka ja hän ei kyennytkään nousemaan seisaalle. Luulen hänen nyrjäyttäneen nilkkansa."

"Hyvä Jumala!" sanoi Atos; "tietääkö siitä hänen äitinsä, madame de

Saint-Remy?"

"Ei, monsieur; madame de Saint-Remy on Bloisissa Orleansin herttuattaren luona. Minä pelkään, että ensimmäinen side asetettiin huonosti ja riensin nyt tänne kysymään teiltä neuvoa, monsieur."

"Lähetä heti tieto kaupunkiin, Raoul! Tai oikeammin ota hevoseni ja ratsasta sinne itse."

Raoul kumarsi.

"Mutta missä sitten on Louise?" pitkitti Atos.

"Minä toin hänet tänne, monsieur, ja jätin hänet Charlotin vaimon luo, joka toistaiseksi hautoo hänen jalkaansa kylmällä vedellä."

Tämän selityksen jälkeen, joka oli antanut vieraille aiheen nousta, lausuivat he hyvästi Atokselle; ainoastaan vanha Barbén herttua, jolla kaksikymmenvuotisen ystävyytensä johdosta oli oikeus hiukan likeisempään tuttavuuteen de la Vallièren huonekunnan kanssa, kiirehti katsomaan pikku Louisea, joka itki, mutta Raoulin nähdessään kuivasi kauniit silmänsä ja heti hymyili.

Sitten tarjoutui herttua vaunuissaan viemään pikku Louisen kaupunkiin.

"Olette oikeassa, monsieur", sanoi Atos, "silloin pääsee hän pikemmin äitinsä luo; mitä sinuun tulee, Raoul, niin olet varmastikin käyttäytynyt varomattomasti, joten siinä on sinunkin syytäsi."

"Oi, ei, ei, monsieur, minä vannon", huudahti nuori tyttö, samalla kun nuorukainen kalpeni ajatellessaan, että hän kenties olikin aiheuttanut tapaturman.

"Minä vakuutan, monsieur…" sopersi Raoul.

"Lähdet kuitenkin kaupunkiin", jatkoi kreivi suopeasti, "ja esitä madame de Saint-Remylle meidän anteeksipyyntömme; sitten tulette takaisin."

Nuoren miehen posket saivat jälleen väriä. Luotuaan kysyvän silmäyksen kreiviin hän nosti voimakkaille käsivarsilleen nuoren tytön, jonka kauniit, kivun leimaamat, mutta samalla hymyilevät kasvot nojasivat hänen olkapäähänsä, laski hänet varovasti vaunuihin ja hyppäsi satulaan ketterästi ja soreasti kuin täysin harjaantunut ratsastaja. Tervehdittyään Atosta ja d'Artagnania hän poistui nopeasti, ratsastaen vaunujen vieressä, joiden sisälle hänen katseensa kiinteästi suuntautui.

KUUDESTOISTA LUKU

Bragelonnen linna

D'Artagnan seisoi koko tämän kohtauksen aikana hämmentynein katsein ja melkein avosuin; niin vähän hän huomasi asiain vastaavan aavisteluansa, että vain ällisteli ihmeissään.

Atos tarttui häntä käsivarteen ja vei hänet alas puutarhaan.

"Illallistamme valmistettaessa", virkkoi Atos hymyillen, "ei sinulla kai olisi mitään sitä vastaan, hyvä ystävä, että saisit hiukan selvitystä salaisuuteen, joka tuottaa sinulle niin suurta päänvaivaa?"

"Se on totta, kreivi", vastasi d'Artagnan; hän oli havainnut Atoksen vähitellen voittavan takaisin sen ylimyksellisen ylemmyyden, jolla kreivi oli häntä aina vallinnut.

Atos katseli häntä, huulillaan tavallinen lempeä myhäilynsä.

"Ensiksikään, hyvä d'Artagnan", hän sanoi, "ei täällä ole mitään kreiviä. Jos sanoin sinua chevalieriksi, niin se tapahtui ainoastaan esitelläkseni sinut vierailleni ja jotta he tietäisivät, kuka sinä olit; mutta sinulle, d'Artagnan, olen toivoakseni toki yhä toverisi ja ystäväsi Atos. Tahdotko noudattaa muodollisuuksia syystä että kenties pidät minusta vähemmän?"

"En, Jumala varjelkoon!" vastasi gascognelainen, ja hänen äänessään sointui se nuorekas innostus, jota harvoin tapaa kypsyneellä iällä.

"Palatkaamme siis entisiin tapoihimme ja olkaamme ensiksikin vilpittömiä toisillemme. Kaikki ihmetyttää täällä sinua?"

"Niin, peräti."

"Mutta enimmin kummastuttaa sinua oma olemukseni, myönnä pois", lisäsi

Atos.

"Niin, sen tunnustan."

"Olen vielä nuori, vai mitä, yhdeksästäviidettä ikävuodestani huolimatta? Olen vielä tunnettavissa?"

"Päin vastoin", vastasi d'Artagnan, ollen hyvin luontuvainen liioittelemaan sitä avomielisyyttä, johon Atos oli häntä kehoittanut, "sinua ei enää tunne lainkaan."

"Ah, minä ymmärrän", virkkoi Atos hiukan punehtuen; "kaikella on loppunsa, hyvä d'Artagnan, hupsuttelulla kuten muullakin."

"Olosuhteissasi näkyy myös tapahtuneen muutos. Sinä asut tavattoman mukavasti, ja arvattavasti on tämä rakennus omasi."

"Niin, tämän pikku maatilan minä sinulle sanoin perineeni, kun erosin sotapalveluksesta."

"Sinulla on puisto, hevosia, koiria?"

Atos hymyili.

"Kahdenkymmenen auranalan laajuinen puisto", selitteli hän, "kahdenkymmenen auranalan, siihen luettuina kasvimaat ja ulkorakennukset. Hevosia on kaikkiaan kaksi; enhän tietenkään lue mukaan palvelijani typpyhäntää. Koiraparveni supistuu neljään ajokoiraan, kahteen vinttikoiraan ja yhteen lintukoiraan. Ja koko tämä koirien ylenpalttisuus", lisäsi Atos myhäillen, "ei kuitenkaan ole minua varten."

"Kyllä arvaan", huomautti d'Artagnan; "ne on hankittu nuorukaiselle, joka äsken oli tässä, Raoulille."

Ja d'Artagnan katsoi Atokseen väkisinkin hymyillen.

"Oikeaan osasit, hyvä ystävä", myönsi kreivi.

"Ja tuo nuorukainen on pöytäkumppanisi, kummipoikasi, kenties sukulaisesi? Kylläpä sinä olet muuttunut, hyvä Atos?"

"Tuo nuorukainen", vastasi Atos tyynesti, "on orpolapsi, jonka hänen äitinsä jätti erään maalaispappi-poloisen luo ja hylkäsi sinne; minä olen toimittanut hänelle kasvatuksen."

"Ja hän on sinuun varmastikin hyvin kiintynyt?"

"Luullakseni rakastaa hän minua kuin olisin hänen isänsä."

"Ennen kaikkea hyvin kiitollisena?"

"Oh, kiitollisuus on molemminpuolista", vastasi Atos. "Minä olen hänelle velkaa kuten hänkin minulle; en sano sitä hänelle, mutta sinulle huomautan, d'Artagnan, että minun kiitollisuudenvelkani hänelle sittenkin on suurempi."

"Kuinka niin?" ihmetteli muskettisoturi.

"Kyllä vain; hän se on saanut minussa aikaan muutoksen, joka on pistänyt silmääsi. Olin kuivettumassa kuin irrallinen puu, jota eivät juuret sido maahan; ainoastaan sydämellinen kiintymys saattoi uudestaan juurruttaa minut elämään. Rakastajatar? Olin liian vanha siihen. Ystäviä? Minulla ei ollut muuta kuin sinut. No niin, tästä lapsesta tapasin kaiken menettämäni; minulla ei ollut enää miehuutta elääkseni itselleni, mutta hänelle minä elin. Opetus tehoo lapseen paljon, mutta esimerkki on vielä parempi. Minä olen ollut hänelle esimerkkinä, d'Artagnan. Olen luopunut paheista, joita minulla oli, teeskennellyt hyveitä, joita minulla ei ollut. En luule pettyväni, d'Artagnan: Raoul on aiottu sukeutumaan niin eteväksi aatelismieheksi kuin meidän huonontunut aikakautemme kykenee luomaan."

D'Artagnan silmäili Atosta yhä enemmän ihmetellen. He kävelivät raikkaassa ja varjoisassa puistokujassa, johon vinosti tunkeutui muutamia laskeutuvan auringon säteitä; tällainen kultainen hohdejuova valaisi Atoksen kasvoja, ja hänen silmänsä näyttivät vuorostaan säteilevän takaisin sitä leutoa ja hiljaista iltahehkua, jota niihin heijastui.

Myladyn muisto kuvastui d'Artagnanin sielussa.

"Ja sinä olet onnellinen?" hän kysyi ystävältään.

Atoksen tutkiva katse tunkeutui d'Artagnanin sydänsopukkaan ja näytti tahtovan sieltä lukea hänen ajatuksensa.

"Niin onnellinen kuin Jumalan luoduille olennoille on täällä maan päällä sallittua. Mutta täydennä aatoksesi, hyvä d'Artagnan, sillä sinä et ole vielä lausunut sitä kokonaan."

"Sinä olet hirmuinen, Atos, ja sinulta ei voi mitään salata", vastasi d'Artagnan. "No niin, tahdoin kysyä sinulta, etkö toisinaan tunne erityisiä kauhun väreitä, jotka muistuttavat…"

"Tunnonvaivoja?" pitkitti Atos; "lopetan lauseesi. Miten lienee. En tunne mitään tunnonvaivoja, koska se nainen käsitykseni mukaan ansaitsi rangaistuksensa. En tunne mitään tunnonvaivoja, sillä jos olisimme antaneet hänen elää, olisi hän epäilemättä jatkanut tihutöitänsä. Mutta sillä en tahdo sanoa olevani vakuutettu siitä, että meillä oli oikeus tehdä, mitä teimme. Kaikki vuodatettu veri kenties vaati hyvitystä. Hän korvasi omasta kohdastaan; kenties on meidänkin vielä korvattava."

"Olen toisinaan ajatellut kuten sinä, Atos", sanoi d'Artagnan.

"Sillä naisellahan oli poika?"

"Niin oli."

"Oletko koskaan kuullut hänestä?"

"En milloinkaan."

"Hänen täytyy nyt olla kolmenkolmatta vanha", mutisi Atos. "Ajattelen usein sitä nuorta miestä, d'Artagnan."

"Sepä merkillistä. Ja minä kun olen ihan unohtanut hänet!"

Atos hymyili raskasmielisesti.

"Entä loordi Winter – oletko hänestä kuullut?"

"Tiedän hänen olevan kuningas Kaarlo ensimmäisen suuressa suosiossa."

"Hän ottaa siis kai osaa hallitsijansa kohtaloon, joka on tällähaavaa kovin onneton. Tiedätkös, d'Artagnan", jatkoi Atos, "tuo johtaa minut takaisin siihen, mitä äsken sanoin. Hän vuodatutti Straffordin veren. Ja veri vaatii verta. Entä kuningatar?"

"Mikä kuningatar?"

"Englannin Henriette, Henrik neljännen tytär."

"Hän on Louvressa, kuten tiedät."

"Missä häneltä puuttuu kaikkea, eikö niin? Tämäntalvisten ankarain pakkasten aikana kuuluu hänen sairaan tyttärensä olleen pakko polttopuiden puutteessa pysytellä makuulla. Mitä siitä ajattelet?" lisäsi Atos olkapäitään kohauttaen. "Henrik neljännen tytär värisee vilusta risukimpun puutteessa! Minkätähden ei hän pyytänyt apua joltakulta meistä sen sijaan, että vetosi Mazariniin! Silloin ei häneltä olisi puuttunut mitään."

"Tunnetko hänet, Atos?"

"En, mutta äitini näki hänet lapsena. Enkö ole kertonut sinulle, että äitini oli Maria dei Medicin hovinaisena?"

"Et koskaan. Sinä et puhele sellaisista asioista, sinä, Atos."

"Ka, hyväinen aika, kyllähän sentään", väitti Atos; "mutta tilaisuutta ei aina tarjoudu."

"Portos ei olisi sitä odottanut niin kärsivällisesti", huomautti d'Artagnan hymyillen.

"Kukin luonteensa mukaan, hyvä d'Artagnan. Vaikka Portos on hieman turhamainen, on hänellä oivallisetkin avunsa. Oletko nähnyt häntä jälleen?"

"Lähdin hänen luotansa viisi päivää takaperin", vastasi d'Artagnan.

Ja hän kuvaili nyt gascognelaisen mielenlaatunsa kaikella innostuksella, mitkä ihanuudet ympäröitsivät Portosta Pierrefondsin linnassa, lasketteli leikkiä ystävänsä kustannuksella ja tähtäsi pari kolme vasamaa kelpo Moustoniinkin.

"On ihmeellistä", haastoi Atos hymyillen tälle hilpeydelle, joka johdatti hänen mieleensä heidän entisiä rattoisia päiviänsä, "että se liitto, jonka muinoin solmimme umpimähkään, vielä kahdenkymmenen vuoden eron jälkeen yhdistää meitä niin likeisesti. Ystävyys juurtuu kunnon sydämiin syvälle, hyvä d'Artagnan; usko minua, ainoastaan pahat ihmiset kieltävät ystävyyden, koska he eivät ymmärrä sitä. No, entä Aramis?"

"Olen tavannut hänetkin", vastasi d'Artagnan, "mutta hän tuntui minusta hiukan kylmäkiskoiselta."

"Vai niin, oletko tavannut Aramiin?" tuumi Atos, tutkivalla katseellaan tähystäen d'Artagnania. "Teetkin siis todellisen toivioretken ystävyyden temppeliin, kuten runoilijat lausuisivat."

"Niinpä kyllä", vastasi d'Artagnan hämillään.

"Tiedäthän", pitkitti Atos, "että Aramis on luonnostaan hieman kylmäkiskoinen; sitäpaitsi hänellä on aina niitä naisjuttujaan."

"Luulen hänen parhaillaan antautuneen hyvinkin mutkikkaaseen juoneen", huomautti d'Artagnan.

Atos ei vastannut.

– Hän ei ole utelias – ajatteli d'Artagnan.

Eikä Atos ainoastaan ollut vastaamatta, vaan hän vielä vaihtoikin puheenaihetta.

"Sinä näet", virkkoi hän kohdistaen d'Artagnanin huomion siihen, että he nyt tunnin käveltyään olivat jälleen saapuneet linnan luo, "että olemme jotensakin tehneet kierroksen kaikkien tilusteni ympäri."

"Kaikki on täällä muhkeata ja ilmaisee aatelismiestä", kehui d'Artagnan.

Samassa kuului kavioiden kopsetta.

"Sieltä tulee Raoul takaisin", sanoi Atos: "nyt saamme tietoja tyttörukasta."

Nuorukainen ilmestyikin veräjän luo ja ratsasti pihalle ihan pölyn peitossa. Hän hyppäsi maahan, jättäen hevosensa jonkunlaisen tallirengin haltuun, ja tuli tervehtimään kreiviä ja d'Artagnania.

"Tämä herrasmies", ilmoitti Atos laskien kätensä d'Artagnanin olalle, "on chevalier d'Artagnan, josta olet usein kuullut minun puhuvan, Raoul."

"Monsieur", virkkoi nuorukainen kumartaen vielä syvempään kuin edellisellä kerralla, "herra kreivi on aina asettanut teidät esikuvaksi, milloin hän on tahtonut mainita säikkymättömän ja ylvään ritarin."

Tämä pikku kohteliaisuus ei ollut tehoamatta d'Artagnaniin, joka tunsi sen mieluisasti hivelevän sydäntänsä. Hän ojensi Raoulille kätensä ja sanoi:

"Nuori ystäväni, kaikki minulle annettu ylistys on kreivin ansiota, sillä hän on kaikinpuolin johtanut kasvatustani, ja hänen vikansa ei ole, jos oppilas ei ole käyttänyt hyödykseen hänen opetuksiaan. Mutta hän onnistuu paremmin teihin nähden, siitä olen vakuutettu. Pidän teidän ulkomuodostanne, Raoul, ja kohteliaisuutenne on liikuttanut mieltäni."

Atos ihastui enemmän kuin olisi voinut luulla; hän vilkaisi kiitollisesti d'Artagnaniin ja silmäili sitten Raoulia, huulillaan tuollainen omituinen myhäily, jollaisesta lapset ovat ylpeät, kun oivaltavat niiden merkityksen.

– Nyt, – virkkoi itsekseen d'Artagnan, jonka huomiota tuo mykkä kasvojen elehtiminen ei ollut välttänyt, – nyt olen varma.

"No niin", sanoi Atos, "toivoakseni ei tapauksella ole mitään ikäviä seurauksia."

"Sitä ei vielä tiedetä, monsieur. Lääkäri ei voinut lausua mielipidettänsä ankaran turvottumisen johdosta; hän pelkää kuitenkin, että joku jänne on vahingoittunut."

"Ja sinä et viipynyt pitempään madame de Saint-Remyn luona?"

"Pelkäsin, etten ehtisi takaisin tavalliseksi ateriahetkeksi, monsieur", vastasi Raoul, "jolloin te olisitte joutunut odottamaan."

Samassa tuli pieni puolittain kyläläis- ja puolittain palveluspoika ilmoittamaan, että illallinen oli valmis.

Atos vei vieraansa hyvin yksinkertaiseen ruokasaliin, mutta tämän ikkunat olivat toisella puolella puutarhaan päin ja antoivat toiselta puolen näköalan anssariin, missä hoideltiin komeita kasveja.

D'Artagnan silmäili pöytää. Pöytähopeat olivat hienoja; saattoi nähdä, että ne kuuluivat vanhaan sukuperintöön. Tarjoilupöydällä oli upea hopeinen vesikannu; d'Artagnan pysähtyi tarkastelemaan sitä.

"Tuopa on kerrassaan jumalallisen hyvin muovattu", ihasteli hän.

"Niin", vastasi Atos, "se on suuren firenzeläisen taiteilijan Benvenuto

Cellinin mestariteoksia."

"Ja mitä taistelua se esittää?"

"Marignanon. Se kuvaa juuri sitä hetkeä, jolloin muuan esi-isäni ojentaa miekkansa Frans ensimmäiselle, kun tämä on vastikään taittanut omansa. Tällöin tuli sukulaiseni Enguerrand de la Fère Pyhän Mikaelin ritarikunnan jäseneksi. Viisitoista vuotta jälkeenpäin – sillä kuningas ei unohtanut, että hän oli kolme tuntia taistellut Enguerrand-ystävänsä miekalla sen katkeamatta – lahjoitti hänen majesteettinsa hänelle tämän kannun ja lisäksi miekan, jonka kenties olet aikaisemmin nähnyt minulla ja joka sekin on varsin kaunista kultasepän työtä. Se tapahtui jättien aikana", lisäsi Atos; "me olemme kääpiöitä noihin miehiin verraten. Istuutukaamme nyt illastamaan, d'Artagnan. Mutta kuulehan", virkkoi Atos pikku palvelijalle, joka tarjoili lientä, "kutsu tänne Charlot."

Poika meni ulos, ja tovin kuluttua astui huoneeseen se palvelija, jonka puoleen matkustavaiset olivat tullessaan kääntyneet.

"Hyvä Charlot", lausui Atos, "minä suosittelen erityiseen hoivaasi herra d'Artagnanin palvelijan Planchetin koko siksi ajaksi, minkä hän viipyy täällä. Hän pitää hyvästä viinistä, ja sinulla on kellarin avain. Hän on kauan maannut kovalla alusella ja pitää sen vuoksi arvossa hyvää vuodetta; pyydän sinua huolehtimaan, että hän saa sellaisen."

Charlot kumarsi ja lähti.

"Charlot on kelpo mies", huomautti Atos; "hän on palvellut luonani kahdeksantoista vuotta."

"Sinä ajattelet kaikkea", vastasi d'Artagnan, "ja minä kiitän sinua

Planchetin puolesta, hyvä Atos."

Tämän nimen mainitseminen sai nuoren miehen silmät suurenemaan, ja hän ihmetteli, puhuiko d'Artagnan tosiaan kreiville.

"Se nimi kuulostaa sinusta eriskummaiselta, eikö niin, Raoul?" virkkoi Atos hymyillen. "Se oli soturinimenäni kun herra d'Artagnan, kaksi urheata ystävää ja minä kunnostausimme La Rochellen luona kardinaali-vainajan ja herra de Bassompierren johdolla, joka muuten hänkin on sittemmin kuollut. Herra d'Artagnan suvaitsee yhäti puhutella minua tällä toverinimellä, ja sen kuuleminen ilahduttaa aina sydäntäni."

"Se nimi oli kuuluisa", huomautti d'Artagnan, "ja sai eräänä päivänä osakseen voittojuhlan kunnianosoitukset."

"Mitä sillä tarkoitatte, monsieur?" kysyi Raoul lapsekkaan uteliaana.

"En minäkään tiedä, totta tosiaan", virkkoi Atos.

"Oletko unohtanut Saint-Gervaisin vallinsarven, Atos, ja ruokaliinan, josta kolme luotia teki lipun? Minulla on parempi muisti kuin sinulla; se on varsin vereksenä mielessäni, ja kerronkin sen teille, nuori mies."

Hän selitti nyt Raoulille vallinsarvella sattuneen seikkailun, niinkuin

Atos oli hänelle jutellut muistelman esi-isästään.

Tätä kertomusta kuunnellessaan oli nuori mies kuulevinaan mainittavan sellaista urotyötä, joista Tasso tai Ariosto on runoillut ja jotka kuuluvat ihmeelliseen ritariaikaan.

"Mutta sitä ei d'Artagnan ole sanonut sinulle, Raoul", jatkoi Atos vuorostaan, "että hän oli aikakautensa parhaita miekkailijoita. Rautaiset kintereet, teräksiset ranteet, varma ja tulinen katse, – ne asetti hän kiistakumppaniansa vastaan; hän oli kahdeksantoista ikäinen, kolmea vuotta vanhempi sinua, Raoul, kun minä ensi kertaa näin hänet koeteltujen miesten kanssa kilpasilla."

"Ja herra d'Artagnan jäi voittajaksi?" kysyi nuori mies, jonka silmät säihkyivät tämän keskustelun aikana ja näyttivät rukoilevan seikkaperäistä selvitystä.

"Taisin surmata erään", sanoi d'Artagnan luoden Atokseen kysyvän katseen. "Toisen tein aseettomaksi tai haavoitin, – en oikein muista."

"Niin, sinä haavoitit hänet. Olitkin peräti kätevä miekkailija!"

"Enkä liene vielä aivan pahasti vieraantunutkaan siitä taidosta", jatkoi d'Artagnan puhjeten gascognelaiseen itserakkaaseen nauruunsa; "äskettäinkin…"

Atoksen katse ummisti hänen suunsa.

"Sinun pitää tietää, Raoul", pitkitti vuorostaan Atos, "sinun, joka luulet olevasi näppärä pitelemään miekkaa ja voisit turhamaisuutesi tähden joskus helposti kokea julman nöyryytyksen, pitää tietää, kuinka vaarallinen se mies on, jonka notkeutta on kylmäverisyys tukemassa. Minä en koskaan voisi esittää sinulle vakuuttavampaa esimerkkiä siitä; pyydä huomenna, että herra d'Artagnan antaa sinulle opetustunnin, jollei hän tunne itseänsä liian väsyneeksi matkastaan."

"Mutta hyvä Atos, olet kuitenkin itse varsin taitava opettaja juuri niissä kyvyissä, joista minua ylistät. Vielä tänäänkin puhui Planchet kuuluisasta kaksintaistelusta karmeliittiluostarin luona loordi Winterin ja hänen kumppaniensa kanssa. Voi, nuori mies", jatkoi d'Artagnan, "täällä täytyy jossakin olla miekka, jota olen usein sanonut valtakunnan ensimmäiseksi."

"Olen tärvellyt käteni miekkailemalla tuon lapsen kanssa", sanoi Atos.

"On käsiä, jotka eivät milloinkaan tärvelly joustavuudestaan, hyvä Atos", vastasi d'Artagnan, "mutta jotka sitävastoin tärvelevät monia muita."

Nuori mies olisi mielellään antanut keskustelun jatkua koko yön, mutta Aatos huomautti hänelle, että heidän vieraansa varmaankin oli väsyksissä ja tarvitsi lepoa. D'Artagnan väitti kohteliaasti vastaan, mutta Atos vaati hartaasti häntä ottamaan huoneensa haltuunsa. Raoul vei sinne vieraan, ja kun Atos arvasi hänen viipyvän d'Artagnanin luona niin kauan kuin suinkin, saadakseen tämän yhä kertoilemaan sankaritekoja heidän nuoruutensa päiviltä, tuli hän itse tovin kuluttua noutamaan nuorukaisen ja lopetti tämän mieluisan illan sydämellisellä kädenpuristuksella, toivottaessaan hyvää yötä muskettisoturille.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Atoksen valtiotaito

D'Artagnan meni makuulle vähemmin nukkuakseen kuin saadakseen yksinäisyydessä aprikoida kaikkea, mitä oli tänä iltana nähnyt ja kuullut.

Hänellä oli hyvä sydän, ja heidän tuttavuutensa alusta asti oli hän tuntenut Atosta kohtaan vaistomaista mieltymystä, joka oli lopulta lujittunut vilpittömäksi ystävyydeksi. Senvuoksi ilahdutti häntä sanomattomasti, että hän oli nyt havainnut kreivin niin erinomaisen järkeväksi ja voimakkaaksi mieheksi eikä höperöksi juomariksi, jonka hän oli odottanut tapaavansa nukkumassa pois humalaansa jollakin tunkiolla. Ilman suurtakaan vastustelua tunnusti hän mielellään Atoksen ylemmyyden, ja kun kateus ja nolostus olisivat varmastikin vallanneet vähemmin ylvään mielen, tunsi hän ylimalkaan vain vilpitöntä ja sydämellistä mielihyvää, joka antoi hänelle mitä parhaita toiveita tehtävänsä menestymisestä.

Hän ei ollut kuitenkaan mielestään nyt huomannut Atosta yhtä suoraluontoiseksi ja avomieliseksi joka kohdassa. Kuka olikaan tuo nuori mies, jota hän sanoi ottopojakseen ja joka oli niin ihmeellisesti hänen näköisensä? Miten oli selitettävissä hänen paluunsa seuraelämään ja se liikanainen raittius, jota hän oli ruokapöydässä noudattanut? D'Artagnania huoletti myöskin eräs toinen seikka, joka kyllä oli näköjään merkityksetön, nimittäin Grimaudin poissaolo; eihän Atos ollut koskaan ennen voinut eritä tästä palvelijastaan, ja nyt hän ei ollut edes maininnut tämän nimeä, vaikka keskustelu oli sovitettu antamaan aihetta siihen. D'Artagnanilla ei siis enää ollut ystävänsä luottamusta tai oli Atos jo kiinnitetty jollakin näkymättömällä siteellä, kenties ennakolta saanut tiedonkin d'Artagnanin tulosta.