Kim: Koko maailman pikku ystävä

– Ollaan hiljaa. Niistä asioista ei saa puhua täällä, kuiskasi Kim. – Minähän olin vain yksin, kun tarkemmin ajattelet, hindupoika … suuren vihreän kanuunan luona.

– Mutta eikö siellä ollut myöskin englantilainen, jolla oli valkoinen parta – pyhä mies kuviensa seurassa – joka itse yhä varmemmaksi varmisti vakuutukseni, että on olemassa vasaman synnyttämä virta?

– Hän – me – menimme Lahoren Ihmeitten taloon rukoilemaan siellä olevien jumalien edessä, selitti Kim ympärillä oleville. – Ja talon sahib puheli hänelle – tämä on aivan totta – kuten veli. Hän oli hyvin pyhä mies, kaukaisten vuorten takaa. Lepää sinä vain. Aikanaan tulemme Umballaan.

– Mutta minun virtani – minun parantava virtani?

– Ja sitten, jos haluat, lähdemme etsimään sitä virtaa jalkaisin.

Siten emme sivuuta mitään … emme edes pientä purosta metsän reunassa.

– Mutta etsithän sinä jotakin itsekin? – Laama nousi istumaan hyvillään siitä, että muisti niin hyvin.

– Niinpä kyllä, sanoi Kim ilahduttaakseen häntä. Poika oli erittäin tyytyväinen saadessaan näin olla matkalla, pureskella pan-juurta ja nähdä uusia ihmisiä suuressa hyväntahtoisessa maailmassa.

– Sinähän etsit härkää … punaista härkää, joka tulisi auttamaan sinua … ja viemään sinua … minnekä se olikaan? Minä olen unohtanut. Eikö se ollut punainen härkä viheriällä niityllä?

– Ei se minua minnekään vie, sanoi Kim. – Minä vain kerroin sinulle tarinan.

– Mitä te juttelette? kysyi talonpojan vaimo kumartuen eteenpäin ja helistellen rannerenkaitaan. – Tehän molemmat näette unia? Viheriällä niityllä punainen härkä, joka vie sinut taivaaseen. Vai minne? Näitkö näyn? Ennustiko joku sinulle? Meillä on punainen härkä kylässämme Jullundurin kaupungin luona, ja siellä se on laitumella vehmaimmalla niityllämme.

– Anna naiselle vanhan naisen satu ja kutojalinnulle lehti ja lankaa, niin siitä syntyy ihmeellisiä asioita, sanoi sikhiläinen. – Kaikki pyhät miehet näkevät unia, ja seuraamalla heitä saavat heidän oppilaansakin saman kyvyn.

– Eikö se ollut punainen härkä viheriällä niityllä? toisti laama. – Jossakin edellisessä elämässä olet saattanut hankkia ansioita, ja härkä tulee sinua palkitsemaan.

– Ei, ei … se oli vain taru, jonka joku minulle kertoi … ehkä piloillaan. Mutta minä etsin härkää Umballasta, ja sinä voit etsiä virtaasi ja levähtää junan jyrinästä.

– Saattaisihan olla, että se härkä tietäisi … että se olisi lähetetty opastamaan meitä molempia, sanoi laama lapsellisen toiveikkaasti. Sitten hän puhui muille, viitaten Kimiin: – Tämä poika lähetettiin minulle eilen. Hän ei ole arveluni mukaan tästä maailmasta.

– Olen tavannut runsaasti kerjäläisiä ja runsaasti pyhiä miehiä, mutta en milloinkaan sellaista yogia enkä sellaista oppilasta, sanoi vaimo.

Hänen miehensä kosketti sormella otsaansa ja hymyili. Mutta kun seuraavalla kerralla ruvettiin syömään, annettiin laamalle parhainta.

Ja vihdoin, väsyneinä, unisina ja tomuisina he saapuivat Umballan asemalle.

– Me jäämme tänne erään oikeusasian vuoksi, sanoi talonpojan vaimo Kimille. – Me asumme mieheni serkun nuoremman veljen luona. Siellä on tilaa yogillekin, samoin sinullekin. Antaisiko hän minulle siunauksensa?

– Kuule, pyhä mies! Tämä nainen, jolla on kultainen sydän, antaa meille yösijan. Tämä etelän maa on ystävällinen maa. Ajatteles, kuinka paljon apua olemme saaneet aamun koitteesta asti!

Laama taivutti päätänsä siunaukseen.

– Täytät minun serkkuni nuoremman veljen talon kuljeksivilla, murisi mies nostaen olkapäälleen bambusauvaan kiinnitetyn myttynsä.

– Sinun serkkusi nuorempi veli on isäni serkulle vielä velkaa tyttärensä hääjuhlasta, sanoi nainen terävästi. – Antakoot siihen tarkoitukseen näille ruokaa. Tämä yogihan kerjää, eikö niin?

– Minä kerjään hänen puolestaan, sanoi Kim, joka vain halusi saada laaman yöksi suojaan voidakseen itse etsiä Mahbub Alin englantilaista ja jättää hänelle valkoisen oriin sukutaulun.

– No, sanoi hän, kun he olivat päässeet turvaan siistin hindulaistalon pihaan, – minä menen vähän ulos … ostamaan ruokaa basaarista. Älä mene minnekään, kunnes palaan.

– Palaatko sinä? Palaatko varmasti? – Vanhus tarttui hänen ranteeseensa. – Ja palaatko tässä samassa asussa? Onko tänään liian myöhä etsiä virtaa?

– Liian myöhä ja liian pimeä. Ole rauhassa. Ajattele kuinka kaukana olet jo … sata kosia Lahoresta.

– Niin … ja yhä kauempana luostaristani. Voi! Tämä on suuri ja kauhistava maailma.

Kim livahti ulos, ja tuskinpa milloinkaan on vähemmän huomiota herättävä pieni olento kuljettanut omaa ja vielä tuhansien ihmisten kohtaloa pienessä kotelossa kaulassaan.

Mahbub Alin neuvot viittasivat hänelle kylläkin selvästi sen talon, missä englantilainen asui, ja tallirenki, joka ajoi pieniä rattaita kerhosta kotiin, varmisti häntä yhä enemmän. Jäljellä oli vain löytää itse isäntä, ja sitä varten Kim pujahti pensasaidan lävitse ja piiloutui kuistin luona korkeiden kukkapensaiden taa. Talossa oli kirkas valaistus, ja palvelijat liikkuivat kattaen pöytiä, joilla oli kukkia, laseja ja hopeita. Äkkiä tuli esille mustaan ja valkoiseen puettu englantilainen, hyräillen jotakin laulua. Oli liian pimeä voidakseen nähdä hänen kasvojaan, jonka vuoksi Kim koetti vanhaa kerjäläistemppua.

– Köyhien auttaja!

Mies kääntyi ja astui ääntä kohti.

– Mahbub Ali sanoo…

– Haa! Mitä sanoo Mahbub Ali?

Hän ei yrittänytkään saada nähdä tarkemmin puhujaa, ja siitä Kim ymmärsi hänen tietävän, mitä asia koski.

– Valkoisen oriin sukutaulu on aivan selvä.

– Mitä todistuksia sinulla on siitä? – Englantilainen poikkesi ruusupensaan luo tiepuoleen.

– Mahbub Ali on antanut minulle tämän todistuksen. – Kim heitti paperikäärön ilmaan niin että se putosi polulle miehen viereen, joka pani jalkansa sen päälle, samalla näet lähestyi eräs puutarhan rengeistä. Kun tämä oli mennyt, poimi hän paperin maasta ja heitti rupeen – Kim saattoi kuulla sen kilahduksen – ja meni taloon kääntymättä enää. Nopeasti Kim otti rahan, mutta huolimatta tottumuksestaan hän oli syntyperältään tarpeeksi irlantilainen arvellakseen, että hopea merkitsi vähimmin joka leikissä. Mitä hän tahtoi, oli saada nähdä millainen vaikutus hänen ilmoituksellaan oli; senvuoksi hän jäikin makaamaan ruohikkoon ja ryömi lähemmäksi taloa.

Hän näki, – sillä Intian bungalow-talot ovat avoimia päästä päähän – että englantilainen meni kuistin kulmassa olevaan pieneen huoneeseen, joka näytti olevan jonkinlainen virkahuone, pöytä täynnä papereita ja kirjekoteloita. Sinne hän istuutui tutkiakseen Mahbub Alin viestiä. Hänen kasvonsa, joita lamppu täysin valaisi, muuttuivat ja synkistyivät, ja Kim, joka oli hyvin terävä sellaiseen, pani kaiken tarkoin merkille.

– Will, rakas Will, kuului naisen ääni. – Sinun pitäisi mennä vierashuoneeseen … he tulevat tuossa paikassa.

Mies vain luki kiinteästi.

– Will! sanoi ääni taas hetkistä myöhemmin. —Hän on tullut. Minä kuulen ratsujen kavionkopseen tieltä.

Mies riensi ulos avopäin, samassa kun suuret vaunut neljän hindusotilaan saattamina pysähtyivät kuistin eteen ja pitkä mustatukkainen mies, suora kuin seiväs, hypähti ulos mukanaan nuori upseeri, joka herttaisesti nauroi.

Kim makasi litteänä vatsallaan melkein ulottuen koskettamaan isoihin pyöriin. Isäntä ja mustatukkainen vieras vaihtoivat pari sanaa keskenään.

– Tietysti, sir, sanoi nuori upseeri reippaasti, – kaikki muu saa odottaa, kun on kysymys hevosesta.

– Me emme viivy enempää kuin parikymmentä minuuttia, sanoi talon isäntä; – voittehan pitää seuraa ja huvittaa heitä sillä välin.

– Käskekää jonkun miehistä odottaa, sanoi pitkä muukalainen mennessään isännän kanssa pieneen huoneeseen, vaunujen samalla poistuessa. Kim näki heidän kumartuvan Mahbub Alin viestiä tutkimaan ja kuuli heidän äänensä: toinen puhui matalalla ja kunnioittavalla äänellä, toinen terävästi ja päättävästi.

– Ei ole kysymys viikoista, vaan päivistä … melkeinpä tunneista, sanoi vanhempi. – Olen odottanut sitä jo jonkin aikaa, mutta tämä – hän viittasi Mahbub Alin paperiin – ratkaisee sen. Grogan tulee tänne illallisille, eikö niin?

– Kyllä, sir, ja samoin Macklin.

– Hyvä on. Minä puhuttelen heitä. Asia esitetään neuvostolle, mutta tässä tapauksessa olemme oikeutettuja ryhtymään heti toimeen. Ilmoittakaa Pindin ja Peshawurin prikaateille. Tämä tärvelee kesälomat, mutta sitä ei voi auttaa. Sen olemme saaneet siitä, ettemme kukistaneet heitä perinpohjin jo alussa. Kahdeksantuhatta riittänee.

– Minkä verran tykistöä, sir?

– Siitä täytyy neuvotella Macklinin kanssa.

– Onko siis sota kysymyksessä?

– Ei. Rangaistusretkikunta. Kun on sidottu edeltäjänsä toimista…

– Mutta C 25 on saattanut valehdella.

– Hän varmistaa toisen ilmoituksen. Itse asiassa he ovat näyttäneet aikomuksensa jo puoli vuotta sitten. Mutta Devenish tahtoi säilyttää rauhan, ja sitä he tietysti käyttivät voimistuakseen. Lähettäkää sähkeet heti – uusin salakirjaimin, ei vanhoin – minun ja Whartonin käyttämin. Luulen, ettei meidän tarvitse antaa naisten odottaa enempää. Voimme loput järjestää sikaareja poltellessamme. Arvelinkin tällaista olevan tulossa. Se on vain rangaistusretkikunta – eikä sota.

Kun saattomies poistui, ryömi Kim huoneen taakse, mistä hän Lahoren-aikuisten kokemustensa nojalla toivoi saavansa ruokaa – ja tietoja. Keittiö oli täynnä touhukkaita palveluspoikia, joista yksi potkaisi häntä.

– Ai, sanoi Kim ollen itkevinään. – Minä vain aioin pestä astioita, jos saisin ruokaa.

– Koko Umballa on samalla asialla. Mene tiehesi. Nyt viedään liemi sisään. Luuletko, että me, jotka palvelemme Creighton sahibia, tarvitsemme vieraita keittiöpoikia avuksemme aterioita valmistamaan?

– Mutta onhan nyt oikein suuret illalliset, – sanoi Kim, katsellen lautasia.

– Kummakos se on. Illan kunniavieras ei olekaan kukaan muu kuin itse

Jang-i-Lat sahib (ylipäällikkö).

– Hoo! sanoi Kim, aivan täsmällisesti ääntäen hindulaisten ihmetyshuudahduksen. Hän oli saanut tietää, mitä halusikin, ja kun keittiöpoika kääntyi poispäin, livahti hän tiehensä.

– Ja kaikki touhu, sanoi hän itsekseen, ajatellen tapansa mukaan hindukielellä, – muka hevosen sukutaulun vuoksi! Mahbub Alin olisi pitänyt tulla minulta oppimaan hiukan valehtelemisen taitoa. Kun ennen kuljetin sanaa, koski se aina naisia. Nyt ovat miehet kysymyksessä. Sitä parempi. Se pitkä mies sanoi lähettävänsä suuren armeijan rankaisemaan jotakuta … jossakin … sähke siitä lähetetään Pindiin ja Peshawuriin. Puhuttiin tykeistäkin. Jospa olisin ryöminyt lähemmäksi. Suuria uutisia!

Palattuaan yömajaansa hän tapasi maanviljelijän serkun nuoremman veljen keskustelemassa tämän vaimon ja jonkun ystävän kanssa perheen yhteisestä oikeudenkäyntiasiasta ja siihen kuuluvista seikoista, laaman nuokkuen istuessa vieressä. Illallisen jälkeen joku antoi hänelle vesipiipun, ja Kim oli aika mies mielestään imeskellessään sileätä kokospähkinän kuorta istuessaan siinä hajasäärin kuutamossa, silloin tällöin pistäen keskustelun lomaan jonkin huomautuksen.

Isäntäväki oli erittäin kohteliasta, sillä maanviljelijän emäntä oli kertonut talonväelle hänen punaisesta härästään ja että hän mahdollisesti oli lähtöisin toisesta, korkeammasta maailmasta. Sitäpaitsi laama oli suuren ja kunnioittavan huomion esineenä. Perheen pappi, vanha suvaitseva sarsutilainen bramiini, pistäysi talossa myöhemmin illalla ja tietysti pani toimeen jumaluusopillisen keskustelun, kohottaakseen arvoansa perheen silmissä. Uskonasioissa nämä olivat tietenkin hänen puolellaan, mutta olihan laama joka tapauksessa heidän vieraansa ja uutuutensa puolesta mielenkiintoinen. Hänen lempeä ystävällisyytensä ja merkilliset kiinankieliset lauseensa, jotka tuntuivat loitsuluvuilta, ihastuttivat heitä suunnattomasti. Tuossa hyväntahtoisessa, yksinkertaisessa seurapiirissä hän innostui ja aukeni kuten Bodhisatin oma lootus, puhuen Suchzenin mahtavilla vuorilla viettämästään elämästä, ennenkuin, kuten hän sanoi, – "nousin ja lähdin etsimään valistusta".

Kävipä siinä kertomuksen kuluessa selville, että hän noina elämänsä maallisina päivinä oli ollut aika mestari laatimaan horoskooppeja ja syntymäkaavoja, ja perhebramiini houkutteli hänet ilmaisemaan hänen siinä käyttämiään menettelytapoja. Kumpikin käytti kiertotähdistä sellaisia nimiä, joita toinen ei voinut ymmärtää, ja viittaili vain taivaalle, jossa suuret tähdet pimeässä tuikkivat. Talon lapset saivat moittimatta hypistellä laaman rukousnauhaa, ja tämä, aina muutoin tarkka puhtauden sääntöjen noudattaja unohti kokonaan Säännön, joka kieltää katsomasta naisiin … niin innossaan hän kertoi vuorten ikilumesta, maanvieremistä, tukkeutuneista tunturisolista, kaukaisista kallioista, joista löytää safiireja ja turkooseja, ja vihdoin ihmeellisestä ylänkötiestä, joka vie itse suureen Kiinaan.

– Mitä sinä hänestä ajattelet? kysyi maamies salavihkaa papilta.

– Pyhä mies … todella pyhä mies. Hänen jumalansa eivät ole oikeita jumalia, mutta hänen jalkansa kulkevat Tietä, oli vastaus. – Ja hänen ennustusmenetelmänsä, joita sinä et tosin pysty tajuamaan, ovat viisaat ja luotettavat.

– Sanoppa minulle, pyysi Kim laiskasti, löydänkö punaisen härkäni viheriältä kedolta, kuten minulle on luvattu.

– Mitä tiedät syntymähetkestäsi? kysyi pappi, ollen olevinaan hyvinkin mahtava.

– Olen syntynyt ensimmäisen ja toisen kukonlaulun välillä toukokuun ensimmäisenä yönä.

– Minä vuonna?

– En tiedä; samana hetkenä kun ensi kerran huusin, tapahtui Srinagurin suuri maanjäristys Kashmirissa. – Kim oli kuullut tämän hoitajattareltaan ja tämä taas puolestaan Kimball O'Haralta. Maanjäristys oli tuntunut Intiassakin, ja sitä pidettiin Punjabissa kauan aikaa ajanlaskun lähtökohtana.

– Ai! sanoi eräs naisista innostuen. Sehän näytti yhä vahvistavan

Kimin yliluonnollista sukuperää. – Eikö silloin syntynyt se tyttökin…

– Ja hänen äitinsä lahjoitti miehellensä neljä poikaa yhtä monena vuonna … kaikki kelpo poikia, huudahti maanviljelijän vaimo istuen syrjässä varjossa.

– Eipä kukaan tietoihin syventynyt unohda, missä asennoissa kiertotähdet tuona yönä olivat; sanoi perheen pappi. Hän rupesi piirtelemään kuvioita pihan hiekkaan. – Ainakin sinulla on oikeus saada osallesi puolet Härän tähtialasta. Miten ennustus kuuluu?

– Eräänä päivänä, sanoi Kim ihastuneena aiheuttamastaan jännittävästä mielenkiinnosta, – minusta tulee suuri mies, ja sen saa aikaan viheriän niityn punainen härkä, mutta sitä ennen tulee kaksi miestä tekemään kaikki valmiiksi.

– Niin, siten on aina laita ilmestyksissä. Synkkä pimeys, joka vähitellen hälvenee; sitten joku saapuu lakaisten paikan puhtaaksi. Sitten tulee Näky. Kaksiko miestä tulee, sanot? Niin, niin. Aurinko, lähtien Härän tähdistä, menee Kaksosten piiriin. Siitä ennustuksen kaksi miestä. Miettikäämme nyt asiaa. Tuoppas minulle jokin pieni oksa.

Hän rypisti kulmiaan ja piirsi hiekkaan, välillä pois pyyhkien, salaperäisiä kuvioita … kaikkien suureksi kummastukseksi, lukuunottamatta laamaa, joka, älykkäästi kyllä, ei puuttunut asiaan.

Noin puolen tunnin kuluttua pappi heitti oksan pois tyytyväisesti murahtaen.

– Näin tähdet sanovat. Kolmen päivän kuluessa tulevat nuo kolme miestä valmistamaan asioita. Heidän perästään tulee Härkä, mutta sen yhteydessä näkyy sodan ja aseellisten miesten merkki.

– Lahoresta lähtevässä junassa oli todella loodhianalainen sikhi-sotilas, sanoi talonpojan vaimo.

– Vaiti! Aseellisia miehiä … useita satoja. Mitä tekemistä sinulla on sota-asioissa? kysyi pappi Kimiltä. – Sinun merkkisi on punainen ja pian puhkeavan sodan ankara merkki.

– Eipä mitään … ei kerrassaan mitään, sanoi laama vakavasti. – Me etsimme vain rauhaa ja jokeamme.

Kim hymyili muistaessaan, mitä oli kuullut upseerin talossa. Varmasti hän oli tähtien suosikki.

Pappi pyyhkäisi jalallaan ennustusmerkit hiekasta. – Tätä enempää en voi nähdä. Kolmen päivän kuluessa tulee Härkä luoksesi, poikani.

– Entä minun jokeni? valitteli laama. – Olen toivonut, että hänen härkänsä johtaisi meidät molemmat joellemme.

– Eipä tuon ihmeellisen joen löytäminen ole mikään helppo asia, veljeni, sanoi pappi. – Sellaiset virrat eivät ole tavallisia.

Seuraavana aamuna oli laama estelyistä huolimatta innokas jatkamaan matkaa. Talonväki antoi Kimille suuren mytyn ruokatavaroita ja melkein kolme annaa kuparirahaa matkaa varten, saatellen heitä monin siunauksin etelään päin johtavalle tielle päivän koittaessa.

– Sääli, etteivät nuo ihmiset ja heidän kaltaisensa pääse vapaiksi

Olevaisuuden Pyörästä, sanoi laama.

– Silloinpa jäisi maan päälle vain pahoja ihmisiä, ja kuka sitten antaisi meille ruokaa ja suojaa? tuumi Kim, iloisesti taakkaansa kantaen.

– Tuolla on pieni joki. Katsokaamme sitä, sanoi laama, poiketen valkealta tieltä niitylle päin ja joutuen suoraan pariah-koirien parveen.

III

Koirien jäljessä tuli vihainen maamies bambusauvaansa heiluttaen. Hän oli ammattipuutarhuri, joka kuului arainikastiin ja kasvatti vihanneksia ja kukkia Umballan kaupunkia varten. Kim tunsi hyvin hänen tapaisensa miehet.

– Tuollainen mies, sanoi laama lainkaan välittämättä koirista, – on epäkohtelias vieraille, kiukkuinen ja armoton. Hänen käytöksensä jo varoittaa sinua, oppilaani.

– Hoi, hävyttömät kerjäläiset! huusi mies. – Menkää tiehenne! Pois täältä!

– Menemme kyllä, vastasi laama tyynen arvokkaasti – Lähdemme siunaamattomilta tiluksilta.

– Ah, sanoi Kim huoaten – Jos seuraava sato tulee huono, voit syyttää siitä vain omaa kieltäsi.

Mies liikahti levottomasti sandaaleissaan – Maa on täynnä kerjäläisiä, sanoi hän puoleksi anteeksipyytäen.

– Ja mistä tiesit, että me tulisimme sinulta kerjäämään, oh mali? sanoi Kim pilkaten, käyttäen nimitystä, jota tuollainen puutarhuri vähimmin rakastaa – Mitään muuta emme aikoneet kuin katsoa tuota jokea tuolla taampana.

– Jokeako mukamas! tokaisi mies. – Mistä kaupungista te olette, kun ette tunne kaivettua kanavaa? Sehän on suora kuin nuoli, ja minun pitää maksaa siitä vedestä aivan kuin se olisi juoksevaa hopeaa. Taampana on eräs joenhaara. Mutta jos tarvitsette vettä, niin voin antaa sitä .. ja maitoa myös.

– Me menemme vain joelle, sanoi laama lähtien liikkeelle.

– Maitoa ja ruokaa, änkytti mies katsellen pitkää muukalaista. – Minä … minä … en tahdo hankkia itselleni pahaa … enkä vainioillenikaan; kerjäläiset ne vain näinä aikoina kovin vaivaavat.

– Pane mieleesi, sanoi laama kääntyen Kimiin, – vihan punainen sumu saattoi hänet kiukkuisesti puhumaan. Kun se hänen silmistänsä poistuu, muuttuu hän kohteliaaksi ja lempeämieliseksi. Tulkoon siunaus hänen mailleen. Älä liian äkkiä arvostele ihmisiä … maamies.

– Minä olen tavannut pyhiä miehiä, jotka olisivat kironneet sinut ja kaiken omaisuutesi, sanoi Kim nolostuneelle miehelle. – Eikö hän ole viisas ja pyhä? Minä olen hänen oppilaansa.

Hän nosti nenäänsä ylpeänä ja astui hyvin arvokkaana kapeaa pellonpientaretta.

– Ne eivät ylpeile, sanoi laama hetken perästä, – ne, jotka kulkevat

Keskitietä.

– Mutta sinähän sanoit hänen kuuluvan alhaiseen kastiin ja olevan epäkohtelias.

– En sanonut, että hän kuului alhaiseen kastiin, sillä kuinka sellaista voi olla, jota ei ole? Jäljestäpäin hän katui tylyyttään, ja minä unohdin hänen vikansa. Sitäpaitsi on hänkin meidän laillamme Olevaisuuden Pyörään kytketty, mutta hän ei kulje vapautuksen tietä. – Laama pysähtyi pienen vesiojan luo ja katseli karjan tallaamaa äyrästä.

– Mistä sinä voit tuntea jokesi? kysyi Kim heittäytyen korkean sokeriruo'on varjoon.

– Kun sille tulemme, saan varmasti jotakin valaistusta. Tämä ei ole, sen tunnen, oikea paikka. Voi, pienoinen vesi, jos vain voisit kertoa, missä jokeni virtaa! Mutta siunattu ole sinäkin, jotta hedelmöitä maita!

– Katso! katso! Kim hypähti hänen viereensä ja tempasi hänet syrjään. Keltainen ja ruskea juova liukui tulipunaisten kukkien seasta ojan reunalle, kurotti päänsä veteen, joi ja jäi makaamaan. Se oli suuri cobra-käärme, joka katseli kalsein, luomettomin silmin heitä.

– Ei ole keppiä … ei ole minkäänlaista keppiä, sanoi Kim. – Minä etsin sellaisen ja lyön käärmeen kuoliaaksi.

– Miksi? Sehän on meidän laillamme niinikään Pyörään kytketty … siinäkin on alaspäin tai ylöspäin kehittyvä elämä … hyvin kaukana vapautuksesta. Hyvin paljon pahaa on tehnyt se sielu, joka on tuohon olomuotoon pantu.

– Minä vihaan kaikkia käärmeitä, sanoi Kim. Ei pitkäkään tottumus alkuasukasten elämään saata hävittää valkoisen miehen inhoa käärmettä kohtaan.

– Anna sen elää elämänsä loppuun. – Kokoonkiertynyt hirviö sihisi ja puoleksi avasi kitansa. – Tulkoon vapautuksesi pian, veli, jatkoi laama rauhallisesti. – Sattuisitko sinä tietämään joestani?

– En milloinkaan ole nähnyt sinun kaltaistasi miestä, kuiskasi Kim hämmästyneenä. – Ymmärtävätkö käärmeetkin sinun puhettasi?

– Kuka tietää? – Laama kulki aivan käärmeen kohotetun pään ohi. Se painui alas kiemuraisen ruumiin poimuihin.

– Tule sinäkin! kutsui laama olkansa takaa.

– Enkä tule, sanoi Kim, – minä kierrän.

– Tule vain. Ei se tee pahaa.

Kim epäröi hetken. Laama vahvisti kehotustaan lausumalla yksitoikkoisesti jonkin kiinalaisen lauseen, jota Kim luuli loitsuksi. Hän totteli ja hypähti ojan yli, eikä käärme tosiaan liikahtanutkaan.

– Enpä milloinkaan ole nähnyt sellaista miestä. – Kim pyyhkäisi hien pois otsaltaan. – Entä minne nyt menemme?

– Se on sinun sanottava. Minä olen vanha ja muukalainen … kaukana omasta maastani. Jollei tuo rel-vaunu (juna) saisi päätäni aivan pyörälle, lähtisimme sillä Benaresiin heti. Mutta sitenhän saattaisimme joutua kulkemaan jokemme ohi. Menkäämme etsimään toista jokea.

Koko päivän he kulkivat hedelmällisiä maita, jotka niihin uhratun ahkeran työn tuloksiksi antavat kolme, jopa neljäkin satoa vuodessa – sokeriruokojen, tupakkaistutusten, vihannesmaiden läpi; poiketen tieltä milloin näkivät vilahduksenkin vettä; herättäen kyläkoiria ja puolipäivän helteessä nukkuvia kyliä. Laama vastaili sateleviin kysymyksiin aina yhtä kärsivällisesti ja yksinkertaisesti. He etsivät jokea, jolla olisi ihmevoima parantaa. Tiesikö kukaan siitä mitään? Joskus miehet nauroivat, mutta useammin he kuuntelivat hänen tarinaansa loppuun saakka ja tarjosivat heille varjoisan paikan, maitoa juoda ja ruokaa syödä. Naiset olivat aina ystävällisiä ja lapset, kuten kaikkialla muuallakin, milloin arkoja, milloin uskaliaampia. Illaksi he pääsivät erään savimajoista muodostuneen kylän varjoisan puun suojaan ja puhelivat kylänvanhimman kanssa karjan tullessa laitumelta ja naisten valmistaessa illallista. He olivat kulkeneet nälkäisen Umballan kaupungin ympäristössä olevien puutarhojen lävitse ja joutuneet penikulman laajuisille vehmaille viljavainioille.

Kylänvanhin oli valkopartainen, ystävällinen mies, joka oli tottunut vieraita kohdittelemaan. Hän valmisti olkimattovuoteen laamalle, toi hänelle lämmintä keittoa ja täytti hänelle piipun, ja kun iltahartaus jo oli päättynyt kylän temppelissä, lähetti kutsumaan pappia.

Kim kertoi lapsille Lahoren kaikesta suuruudesta ja kauneudesta, rautatiematkasta ja sentapaisista kaupunkiasioista; miehet taas keskustelivat verkalleen, niinkuin karjakin rauhallisena märehti.

– En voi ymmärtää sitä, sanoi kylänvanhin lopuksi papille. – Kuinka selität hänen puheensa? – Laama, joka oli lopettanut tarinansa, hypisteli hiljaa rukousnauhaansa.

– Hän on etsijä, vastasi pappi. – Koko maa on täynnä sellaisia. Muistapa vain häntä, joka viime kuussa kävi täällä … fakiiria, kilpikonnineen.

– Niin, mutta silläpä miehellä oli järkeä, sillä Krishna itse oli ilmestynyt näyssä hänelle, luvaten paratiisin ilman kiirastulta, jos hän vaeltaa Prayagiin. Tämä mies ei etsi mitään sellaista jumalaa, jonka minä tuntisin.

– Ole vaiti, hän on vanha ja tulee kaukaa. Sitäpaitsi hän on hupsu, vastasi sileäleukainen pappi. – Kuulehan, – hän kääntyi laaman puoleen, – kolme kosia (n. 10 km) länteenpäin on Kalkuttan suuri valtatie.

– Mutta minä aikoisin Benaresiin.

– Se vie Benaresiin myös. Se kulkee kaikkien tällä puolen Indus-jokea olevien virtojen yli. Minä neuvon sinua, pyhä mies, lepäämään täällä huomiseen. Lähde sitten sitä tietä – hän tarkoitti suurta valtamaantietä – ja koeta jokaista jokea, jonka yli kuljette, sillä ymmärtääkseni sinun jokesi parannusvoima ei ole löydettävissä jossakin erityisessä kohdassa, vaan pitkin joen koko pituutta. Sitten, jos jumalasi sen suo, pääset varmasti vapauteesi.

– Se oli oikein puhuttu. – Laama mielistyi hyvin ehdotukseen. – Me lähdemme huomenaamulla, ja minä siunaan sinua, kun näytit vanhoille jaloilleni niin lähellä olevan tien. – Hän lausui syvällä, laulavalla äänellä kiinankielisen lauseen. Pappikin oli liikuttunut, mutta kylänvanhin pelkäsi pahaa loitsua. Laaman yksinkertaisia vakavia kasvoja katsoessa ei kuitenkaan sellaista voinut kauan epäillä.