Kim: Koko maailman pikku ystävä

– Minä olen sidottu, sanoi johtaja. – Mutta minne sinä menet?

– Ensin Kashiin (Benaresiin); minnepä muualle? Siellä tapaan yhden puhtaan uskon harjoittajista eräässä Jainin temppelissä. Hänkin on salaisia etsiskelijöitä, ja häneltä voin ehkä oppia. Ehkäpä hän lähtee kanssani Buddh-Gayaan. Sieltä pohjoiseen ja länteen Kapilavastuun, ja sieltä etsien tietoa virrasta. Etsinhän tosin kaikkialta, missä kuljen, sillä paikka, mihin vasama putosi, ei ole tunnettu.

– Mutta kuinka aiot kulkea? Pitkä on matka Delhiin ja vielä pitempi

Benaresiin.

– Tietä myöten ja junilla. Jätettyäni vuoriston tulin Pathankotista tänne junassa. Se kulkee joutuisasti. Ensin hämmästyin nähdessäni tienviereisten korkeiden pylväiden sieppaavan alinomaa lankojaan – hän kuvasi sillä, kuinka junan mennessä sähkölankapylväät vilahtavat – mutta sitten minua kangistutti ja halusin kävellä totuttuun tapaani.

– Ja löydätkö varmasti tiesi? kysyi johtaja.

– Oh, sitähän varten tarvitsee vain tehdä kysymyksiä ja maksaa rahaa, ja asianomaiset lähettävät kaikki asianomaisiin paikkoihin. Sen sain tietää jo luostarissa varmalta henkilöltä, sanoi laama ylpeänä.

– Entä milloin lähdet? – Johtaja hymyili katsellessaan muinaisen hurskauden ja uudenaikaisen edistyksen sekoitusta, joka on nykypäivien Intian tunnusmerkkejä.

– Niin pian kuin mahdollista. Seuraan Mestarin jälkiä, kunnes tulen sille virralle. Onhan sitäpaitsi olemassa kirjoitettu paperi, johon on merkitty etelään menevien junien kulkuajat.

– Entä mistä saat ruokaa? – Laamoilla on tavallisesti runsaasti rahaa mukanansa johonkin kätkettynä, mutta johtaja kysyi silti, saadakseen varmuuden.

– Matkalla käytän Mestarin kerjuumaljaa. Samoin kuin hänkin vaelteli, kuljen minäkin, jättäen luostarin mukavan elämän. Mukanani oli vuoristosta lähtiessäni chela (oppilas), joka kerjäsi puolestani, niinkuin sääntö määrää, mutta pysähtyessämme Kuluun tarttui kuume häneen ja hän kuoli. Nyt ei minulla ole oppilasta, mutta otan itse kerjuumaljan ja siten suon armeliaille ihmisille tilaisuuden suorittaa hurskauden hyviä töitä. – Hän nyökäytti päätänsä luottavasti. Laamaluostarien oppineet eivät itse kerjää, mutta tämä vanhus oli tässä asiassa tavoista välittämätön intoilija.

– Niinpä saattaa ollakin, sanoi johtaja hymyillen. Salli minunkin nyt saada vähän ansiota. Olemmehan ammattitovereita, sinä ja minä. Tässä on uusi valkeasta englantilaisesta paperista laadittu muistikirja; tässä taas pari kolme teroitettua kynää … ohuita ja paksuja, kirjoitustaitoiselle varsin sopivia. Lainaapas nyt silmälasejasi.

Johtaja katseli niiden läpi. Ne olivat hyvin kuluneet, mutta lasit olivat jotenkin samanlaiset kuin hänen omansakin, jotka hän pisti laaman käteen, sanoen: – Koetahan näitä.

– Nehän ovat höyhenenkevyet nenällä! – Vanhus käänteli päätänsä ihastuneena ja tuhisteli nenäänsä. – Tuskinpa tuntee niitä nenällään. Ja kuinka selvästi näenkään!

– Ne ovat bilaur-kristallia, eikä niihin tule naarmuja. Auttakoot ne sinua löytämään virtasi, sillä ne ovat sinun.

– Minä otan ne, ja kynät ja valkoisen muistiinpanokirjan, sanoi laama – kahta pappia yhdistävän ystävyyden merkiksi – ja nyt, hän kopeloi vyöstään kynäkotelonsa ja laski sen johtajan pöydälle. – Se olkoon muistoksi minulta sinulle … minun kynäkoteloni. Se on jotakin vanhaa … niinkuin minäkin.

Olihan se muinaisaikaista kiinalaista tekoa, rautaa, jota ei nykyaikana enää sulateta. Johtajan kokoilijasilmä oli koko ajan sitä halukkaasti katsellut. Eikä laama tahtonut mitenkään ottaa takaisin lahjaansa.

– Kun löydettyäni virran tulen takaisin, tuon sinulle käsin piirretyn Padma Samthoran kuvan … sellaisen joita silkille piirtelin luostarissa. Niin … ja Elämän pyörän kuvan, jatkoi hän nauraen, – sillä mehän olemme ammattitovereita, sinä ja minä.

Johtaja olisi tahtonut pidättää häntä, sillä harvassa on niitä, jotka vielä tuntevat salaisuuden, miten tehdään noita siveltimellä maalattuja buddhan-kuvia, jotka ovat niin sanoakseni puoleksi kirjoitettuja, puoleksi piirrettyjä. Mutta laama lähti tiehensä, pää pystyssä, ja pysähdyttyään hetkeksi Bodhisatin suuren kuvan eteen miettimään hän kulki kauhtanan liepeiden heiluessa ulos veräjäristikon kautta.

Kim seurasi varjona perässä. Hänen kuulemansa asiat innostuttivat häntä suunnattomasti. Tuo mies oli jotakin aivan uutta, hänen kokemuspiirinsä ulkopuolelta, ja hän päätti tiedustella enemmän hänestä, niinkuin hän olisi tehnyt löytäessään Lahoresta uuden talon tai joutuessaan johonkin erinomaiseen outoon juhlaan. Laama oli aarre, jonka hän aikoi ottaa omakseen. Kimin äidissäkin oli ollut irlantilaista verta.

Vanha mies pysähtyi Zam-Zammahin luo ja katseli ympärilleen, kunnes hänen silmänsä osuivat Kimiin. Hänen äskeinen vaeltajainnostuksensa oli hetkeksi laimentunut, ja hän näytti vanhalta, yksinäiseltä ja hyvin nääntyneeltä.

– Älkää istuko kanuunan alle, sanoi poliisi äreästi.

– Hah haa, huuhkaja! vastasi Kim laaman puolesta. – Istu vain kanuunan alle, jos huvittaa. Milloin varastit maitomuijan lipposet, Dunnoo?

Tuo syytös oli aivan aiheeton, syntynyt vain hetken mielijohteesta, mutta se vaiensi Dunnoon, joka tiesi, että Kimin kimakka ääni pian saattaisi kutsua paikalle legioonittain pahoja basaarin poikia, jos niikseen tulisi.

– Entä ketä sinä palvoit tuolla sisällä? sanoi Kim alentuvasti, paneutuen pitkälleen laaman viereen varjoon.

– En palvonut ketään, lapseni. Kumarruin vain Täydellisen Lain edessä.

Kim hyväksyi uuden jumalan sen enempää mielenliikutusta ilmaisematta.

Hän tunsi niitä jo ennestään muutamia kymmeniä.

– Entä mitä sinä teet?

– Minä kerjään. Muistuukin nyt mieleeni, etten olekaan pitkään aikaan syönyt tai juonut. Miten tässä kaupungissa armeliaisuudenosoituksia pyydetään? Äänettömästikö, niinkuin meillä siellä Tiibetissä, vaiko ääneen anoen?

– Ne, jotka äänettömästi kerjäävät, kuolevat myöskin äänettömästi nälkään, vastasi Kim sananlaskulla.

Laama yritti nousta, mutta vaipui uudelleen istumaan, huoaten muistellen oppilastaan, joka kuoli kaukana Kulussa. Kim katseli pää kallellaan, miettien ja huvittuneena.

– Anna minulle tuo malja. Minä tunnen tämän kaupungin asukkaat … ne, jotka ovat armeliaita. Anna, niin minä tuon sen täytettynä takaisin. – Lapsellisen yksinkertaisesti vanhus antoi maljan hänelle.

– Lepää sinä. Minä tunnen ihmiset.

Poika juoksi erään kunjrin, alempaan luokkaan kuuluvan vihanneskauppiaan avoimeen myymälään, joka oli vastapäätä Moote-basaariin johtavaa raitiotietä. Siellä oleva nainen tunsi Kimin ennestään.

– Oho, oletko ruvennut yogiksi kerjuumaljoinesi?

– Enpä, vastasi Kim ylpeästi. – Kaupungissa on uusi pappi … sellainen, jota en milloinkaan ennen ole nähnyt.

– Vanha pappi ja nuori tiikeri, sanoi nainen äreästi. – Minä olen väsynyt uusiin pappeihin. Ne tunkeutuvat tavaroitamme anastamaan kuin kärpäset. Onko poikani isä hyväntekeväisyyden lähde, että hän antaisi kaikille pyytäjille?

– Ei suinkaan, vastasi Kim. – Miehesi on pikemmin yagi (pahasisuinen) kuin yogi (pyhä mies). Mutta pappi on uusi. Ihmeitten talon sahib on puhunut hänelle kuin veljelle. Oh, äitiseni, täytä tämä malja. Hän odottaa.

– Anna tänne maljakko. Sehän on suuri kuin lehmänjuomasanko! Sinulla on todella rohkeutta kuin Shivan pyhällä härällä. Hän on jo saanut parhaimman osan sipulikopan sisällyksestä, tänä aamuna juuri, ja nyt minun pitäisi sitten täyttää tuo malja. Hän tulee tänne takaisin jälleen.

Suunnaton, harmaa Brahma-härkä vaelteli kirjavassa ihmisjoukossa, varastettu vihannestukko suussaan. Se tuli suoraan myymälää kohti, hyvin tietäen pyhän, koskemattoman elukan etuoikeudet, ja laski päänsä alemmaksi, nuuski väkevästi koreja, ennenkuin teki valintansa. Silloin Kim potkaisi sitä pienellä kantapäällään kosteaan sinervään turpaan. Se päristeli suutuksissaan ja meni tiehensä raiteen yli, niskakyttyrän vapistessa raivosta.

– Katso! Minä olen pelastanut enemmän kuin kolminkertaisesti sen, mitä tähän maljaan mahtuu. No äiti, vähän riisiä ja kuivaa kalaa siihen päälle … niin, ja vähän kasvishilloketta lisäksi.

Nyt kuului murinaa myymälän perältä, missä mies loikoili.

– Hän karkoitti härän, vastasi nainen vähän matalammalla äänellä. – Hyvä on antaa köyhälle. – Hän otti maljan ja toi sen takaisin täynnä kuumaa riisiä.

– Mutta minun yogini ei ole mikään lehmä, sanoi Kim vakavana painaen sormellaan kuopan riisikasaan. – Vähän kasvishuttua ja käristettyä leipää olisi hyvä, ja palanen kuivattua hedelmää miellyttäisi häntä luullakseni.

– Etpä vähiä pyydäkään, vastasi nainen äkeänä. Mutta siitä huolimatta hän pani maljaan hyvää höyryävää hilloketta, kuivaa leipää ja murusen voita leivän päälle sekä palasen hapanta tamarindisäilykettä sivuun. Kim katseli kukkuramaljaa mielihyvillään.

– Sepä hyvä. Kun minä olen saapuvilla, ei härkä pääse tämän myymälän luo. Se on rohkea kerjäläinen.

– Entäpä sinä? nauroi nainen. – Mutta puhu siivosti häristä. Etkö ole kertonut minulle, että jonakin päivänä punainen härkä tulee sinua auttamaan? Pidä nyt pystyssä maljaa ja pyydä pyhää miestä siunaamaan minua. Ehkäpä hän tietäisi, miten tyttäreni kipeät silmät parannettaisiin. Kysy sitäkin häneltä, sinä kaikkien pikku ystävä.

Mutta Kim oli jo rientänyt tiehensä ennen lauseen loppua, väistellen kulkukoiria ja nälkäisiä tuttavia.

– Näin me kerjäämme, jotka sen taidon osaamme, sanoi hän ylpeästi laamalle, joka avasi silmänsä suuriksi nähdessään maljan sisällyksen. – Syö nyt, ja … minäkin syön kanssasi. Ohé bhistie! huusi hän vedenkantajalle, joka kasteli kukkia museon luona. – Annahan vettä tänne. Me miehet olemme janoisia.

– Me miehet! sanoi bhistie nauraen. – Riittääkö koko nahkasäkillinen sellaiselle parille? Juokaa nyt sitten kaiken Laupeuden nimessä.

Hän laski ohuen suihkun Kimin kahmaloon, tämä kun joi alkuasukasten tavoin, mutta laaman täytyi etsiä kuppi jostakin viittansa poimuista ja juoda arvokkaammin.

– Pardesi (muukalainen), selitti Kim, kun vanha mies aivan oudolla kielellä lausui nähtävästi siunauksen.

He söivät yhdessä hyvin tyytyväisinä, tyhjentäen maljan sisällyksen. Sitten laama otti nuuskaa komeasta puisesta nuuskarasiasta, sormieli rukousnauhaansa hetken aikaa ja vaipui sen jälkeen vanhuksen keveään uneen, Zam-Zammahin kanuunan varjon venyessä yhä pitemmäksi.

Kim juosta hilpaisi lähimpään tupakkamyymälään, jonka omisti eräs iloisenpuoleinen nuori muhamettilaisnainen, ja pyysi hyvän sikaarin, sellaisen, joita Punjabin yliopiston oppilaat käyttävät matkiessaan englantilaisia tapoja. Sitten hän poltteli ja mietiskeli maaten suoraan kanuunan alla, ja tuloksena mietiskelystä oli, että hän äkkiä pujahti Nila Ramin lautatarhaan päin.

Laama heräsi vasta kun kaupungin iltaelämä alkoi ja lamput sytytettiin ja valkopukuisia virkamiehiä rupesi virtaamaan valtion virastoista. Hän tuijotti unenpöpperöisenä joka suunnalle, mutta kukaan ei välittänyt hänestä, lukuunottamatta likaisessa turbaanissa ja keltaisissa vaatteissa vetelehtivää hinduvekaraa. Äkkiä vanhus kumartui painaen päänsä polviansa vasten ja valitti ääneen.

– Mitä tuo merkitsee? kysyi poika, seisten hänen edessään. – Onko sinut ryöstetty?

– Minun nuori chelani (oppilaani) on mennyt tiehensä, enkä tiedä, missä hän on.

– Ja minkä näköinen oli sinun oppilaasi?

– Se oli poika, joka tuli luokseni sen kuolleen tilalle, sen ansion nojalla, jonka olin saavuttanut, kun kumarsin Lakia tuolla sisällä. – Hän viittasi museoon päin. – Hän tuli luokseni osoittamaan tietä, jonka olin kadottanut. Hän johti minut Ihmeitten taloon ja rohkaistuneena hänen puheestaan uskalsin puhutella kuvien hoitajaa, ja hän rohkaisi minua ja teki minut väkeväksi. Ja kun nälkä oli voimani kuluttanut, kerjäsi hän minulle, niinkuin chela opettajalleen. Äkkiarvaamatta hänet lähetettiin. Ja äkkiarvaamatta on hän mennyt tiehensä. Minä aioin opettaa hänelle Lakia matkalla Benaresiin.

Kim oli hämmästynyt kuullessaan tuota, koska hän oli kuullut puheen tuolla museossa ja tiesi vanhan miehen puhuvan totta, ja sitähän alkuasukas harvoin tekee vieraalle.

– Mutta nyt ymmärrän, että hän oli vain lähetetty tiettyä tarkoitusta varten. Nyt tiedän löytäväni erään virran, jota etsin.

– Vasaman virran? sanoi Kim, ymmärtävästi hymyillen.

– Onko siinä toinen merkki? huusi laama. – En ole kellekään puhunut matkani päämäärää, paitsi tuolle kuvien papille. Kuka sinä olet?

– Oppilaasi, vastasi Kim, istuen jalat ristissä. – En ole milloinkaan nähnyt sinun kaltaistasi. Minä lähden kanssasi Benaresiin. Ja luulen, että sellainen vanha mies kuin sinä, joka puhut totta illan hämyssä aivan oudolle, hyvin tarvitset oppilaan.

– Mutta virta… Vasaman virta.

– Oh, sen kuulin puhuessasi englantilaiselle. Minä olin oven takana.

Laama huokasi. – Minä luulin, että sinut oli lähetetty oppaakseni. Sellaista joskus tapahtuu … mutta minä en ollut sen arvoinen. Sinä et siis tunne tuota virtaa?

– En. – Kim nauroi vähän nolona. – Minä etsin … härkää … punaista härkää viheriältä niityltä, se on auttava minua. – Niinkuin pojat tavallisesti, esitti Kim myöskin omat suunnitelmansa, ja niinikään oli poikamaista, että hän usein oli kaksikymmentä minuuttia kerrallaan ajatellut isänsä ennustusta.

– Mihin se auttaisi sinua, lapseni? kysyi laama.

– Sen Jumala tietää, mutta niin isäni sanoi minulle. Kuulin sinun puhuvan tuolla Ihmeitten talossa noista monista ihmeellisistä paikoista vuoristossa, ja jos joku niin vanha ja niin vähäinen – niin totuutta puhumaan tottunut – lähtee retkeilemään niin pienen asian vuoksi kuin virtaa etsimään, näytti minustakin sopivalta lähteä matkalle. Jos meille on suotu löytää nuo asiat, niin kyllä ne löydämme – sinä virtasi ja minä härkäni, ja suuret pilarit ja muut asiat, jotka olen unohtanut.

– Minä en tahtonut vapautua pylväistä, vaan Elämän pyörästä, sanoi laama.

– Se on yhdentekevää. Ehkäpä ne tekevät minusta kuninkaan, sanoi Kim aivan tosissaan, valmiina kaikkeen.

– Minä opetan sinulle matkan varrella toisia ja parempia toiveita, vastasi laama arvokkaasti. – Lähtekäämme Benaresiin.

– Ei yön selkään. Varkaita on liikkeellä. Odotetaan, kunnes tulee päivä.

– Mutta minulla ei ole yösijaa. – Vanhus oli tottunut luostarin tapoihin, ja vaikka hän makasikin paljaalla maalla, kuten Sääntö määräsi, tahtoi hän kuitenkin jotakin siisteyttä siinä suhteessa.

– Me saamme hyvän makuupaikan Kashmir Seraissa, sanoi Kim, nauraen hänen neuvottomuuttaan. – Minulla on eräs ystävä siellä. Tule. Kuumat ja tungokseen asti täytetyt basaarit olivat kirkkaasti valaistut heidän tunkeutuessaan Ylä-Intian monien kansojen edustajien välitse. Laama kulki kuin unessa. Ensimmäistä kertaa hän oli suuressa teollisuuskaupungissa, ja täysinäiset raitiovaunut alinomaa kirahtavine jarruineen pelästyttivät hänet pahanpäiväiseksi. Puoleksi sysäämällä, puoleksi vetämällä kuljetettiin häntä, kunnes saavuttiin Kashmir Serain korkealle portille. Siinä se oli, vastapäätä rautatieasemaa, kaarevien pylväskatosten ympäröimänä, suunnaton avonainen neliö, mihin kameeli- ja hevoskaravaanit pysähtyivät palatessaan Keski-Aasiasta. Siellä oli kaikenheimoisia pohjoisten maakuntain ihmisiä, toiset hoitamassa hevosiaan ja polvistuvia kameeleitaan, toiset kiinnittämässä tai irrottamassa tavaramyttyjä ja säkkejä, nostamassa vettä kitisevällä kaivonvintillä, kasaamassa heiniä hirnuvien hurjasilmäisten oriitten eteen; muutamat potkien äkäisiä karavaanikoiria; toiset taas suorittaen kameelinajajien palkkoja, pestaten uusia renkejä, kiroten, huutaen, kiistellen ja rähisten täyteen ahdetussa pihassa. Pylväskäytävät, jotka olivat vain kolme askelta korkeammalla, tarjosivat jonkinlaisen turvapaikan melskeessä. Suurin osa niistä oli vuokrattu kauppiaille, jotka olivat aidanneet itselleen myymälöitä pilarien väliin, vieläpä varustaneet ne jykevillä ovilla ja monimutkaisesti avattavilla kotimaisilla lukoilla. Lukitut ovet osoittivat omistajien olevan poissa, ja muutamissa oli hyvin alkeellisella tavalla maalilla ja liituvärillä töherrettynä ilmoitus, missä he olivat. "Lutuf Ullah on mennyt Kurdistaniin", oli esimerkiksi ilmoitettu, mutta alempana oli jonkun koiranleuan lisäys: "Oi Allah, joka sallit täiden elää kabulilaisten nutussa, miksi olet sallinut Lutuf-täin elää niin kauan?"

Kim kuljetti laamaa kiihkoisain ihmisten ja eläinten välitse pitkin pylväskäytäviä neliön toiseen päähän, lähelle rautatieasemaa, missä Mahbub Ali, hevoskauppias, asui palattuaan matkoiltansa salaperäisestä pohjoisesta maasta, kaukaa vuorisolien takaa.

Kim oli lyhyen elämänsä aikana – varsinkin kymmenennen ja kolmannentoista ikävuotensa välillä – toimittanut useita tehtäviä Mahbubille, ja suuri korkea afgaanilainen, joka oli värjännyt partansa punaiseksi (koska hän oli vanha eikä tahtonut näyttää harmaita karvojaan), tunsi pojan arvon, milloin oli kysymyksessä tiedustelu. Joskus hän antoi hänen pitää silmällä jotakuta miestä, jolla ei ollut hevosasioissa mitään tekemistä, seurata tätä kokonaisen päivän ja ilmoittaa kenen kanssa tämä oli puhunut. Kim jutteli silloin illalla huomionsa, ja Mahbub kuunteli, sanallakaan tai kasvojen ilmeellä ilmaisematta ajatuksiaan. Kim tiesi sen merkitsevän jotakin vehkeilyä, mutta asian viehätys oli siinä, että hän ei hiiskunut sanaakaan kenellekään, paitsi Mahbubille itselleen, joka antoi hänelle herkullisia, lämpimiä aterioita ruokamyymälässä, vieläpä kerran kokonaista kahdeksan annaa rahaa.

– Tässä on, sanoi Kim, lyödä sipaisten äkäistä kameelia kuonoon. – Ohoi, Mahbub Ali! – Hän pysähtyi pylväskäytävän varjoon ja pistäytyi hölmistyneen laaman selän taa.

Hevoskauppias oli irrottanut leveän kirjaillun bokhariot-vyönsä ja loikoi parilla silkkisellä paksulla satulapatjalla puhallellen laiskasti savuja suuresta hopeisesta piipusta. Hän käänsi vähän päätänsä äänen kuullessaan, ja nähtyään vain pitkän vaiteliaan miehen nauraa hihitti matalaa naurua.

– Allah, laama! Punainen laama! Lahoresta on pitkä matka vuoristoon.

Mitä sinä teet täällä?

Laama ojensi vaistomaisesti kerjuukuppinsa.

– Jumala kirotkoon uskottomat! sanoi Mahbub. – En anna mitään saastaiselle tiibettiläiselle, mutta pyydä rengeiltäni tuolta kameelien luota. Ehkäpä he pitävät arvossa siunaustasi. Pojat, täällä on teikäläisiä. Ottakaa selvää, onko hänellä nälkä.

Sileäksi ajeltu, kumaraselkäinen tiibettiläinen, joka oli tuonut hevosia vuoristosta ja joka lukeutui johonkin alempaan buddhalaisluokkaan, hymyili laamalle ja käheällä kurkkuäänellä kehotti pyhää miestä istumaan nuotion ääreen.

– Mene! sanoi Kim, työntäen häntä keveästi. Laama mennä kompuroi, jättäen pojan pylvään suojaan.

– Mene! sanoi Mahbub Ali, tarttuen taas piippuunsa. – Juokse tiehesi, hinduvekara! Jumalan kirous kaikille uskottomille! Pyydä niiltä tuolla väkeni joukossa, jotka ovat uskolaisiasi.

– Maharaj, ruikutti Kim, käyttäen hindulaista puhuttelusanaa nauttien sanomattomasti kujeestaan; – isäni on kuollut, äitini on kuollut, vatsani on tyhjä.

– Pyydä miehiltäni tuolla hevosten luona, sanoinhan jo. Totta kai joku hindu lie väkeni joukossa.

– Ohoh, Mahbub Ali, mutta olenko minä hindu? sanoi Kim englanninkielellä.

Hevoskauppias ei hämmästynyt, vaan tirkisti poikaa tuuheiden kulmakarvojen takaa.

– Koko maailman pikku ystävä, sanoi hän, – mitä tämä merkitsee?

– Ei mitään. Minä olen nyt tuon pyhän miehen oppilas, ja me lähdemme yhdessä pyhiinvaellusretkelle. Benaresiin hän sanoo menevänsä. Hän on perin hassu, ja minä olen jo väsynyt Lahoreen. Minä kaipaan verestä ilmaa ja vettä.

– Mutta kenen puolesta sinä hommaat? Ja miksi tulet minun luokseni? —

Ääni oli epäilevä.

– Kenen luo sitten tulisin? Minulla ei ole rahaa. Ei ole hyvä lähteä matkalle rahatonna. Sinä myyt monta hevosta upseereille. Nuo äskentulleet ovat kauniita hevosia; olen nähnyt ne. Anna minulle rupee, Mahbub Ali, niin minä annan velkakirjan ja maksan kun saan rahoja.

– Hm, tuumi hevoskauppias miettien. – Sinä et ole milloinkaan ennen valehdellut. Kutsu tuota laamaa … mene itse syrjään.

– Oh, kyllä meidän puheemme tulevat yhteen sopimaan, sanoi Kim nauraen.

– Me menemme Benaresiin, sanoi laama heti kun ymmärsi, mistä oli kysymys. – Poika ja minä. Minä etsin erästä virtaa.

– Ehkäpä … mutta entä poika?

– Hän on oppilaani. Hänet lähetettiin luullakseni oppaakseni tuolle virralle. Minä istuin kanuunan alla, kun hän tuli äkkiä. Sellaista on tapahtunut niille onnellisille, joille on annettu erityistä johdatusta. Mutta minä muistan nyt, että hän sanoi olevansa tästä maailmasta … hindu.

– Entä hänen nimensä?

– Sitä en kysynyt. Eikö hän ole oppilaani?

– Mistä maasta hän on … mitä kansaa? Onko hän muhamettilainen … sikh, … hindu … jaini … alhaiseenko vai korkeaan kastiin kuuluva?

– Miksi sellaista kysyisin? Keskitiellä ei ole korkeaa enempää kuin alhaistakaan. Jos hän on minun chelani, voiko – tahtooko kukaan ottaa häntä minulta? Sillä, näes, ilman häntä en löydä tuota virtaa. – Hän pudisti päätänsä vakavana.

– Ei kukaan ota häntä sinulta. Mene tuonne miesteni joukkoon, sanoi

Mahbub Ali, ja laama meni taas rauhoittuneena tiehensä.

– Eikö hän ole aivan hassu? sanoi Kim tullen jälleen esiin. – Miksi minä valehtelisin sinulle, Hajji?

Mahbub puhalteli savuja äänetönnä. Sitten hän puhui melkein kuiskaten: – Umballa on Benaresiin menevän tien varrella … jos tosiaankin menette sinne.

– So, so! Muista, ettei hän osaa valehdella … niinkuin sinä ja minä.

– Ja jos viet sanan Umballaan, annan sinulle rahaa. Asiani koskee hevosta, erästä valkoista oritta, jonka möin eräälle upseerille viime kerralla palatessani vuoristosta. Mutta sitten … tule lähemmäksi ja ojenna kätesi aivan kuin kerjätäksesi … sen hevosen sukujuuri ei ollut aivan selvä, minkävuoksi upseeri, joka on nyt Umballassa, pyysi minua sitä selvittämään. – Mahbub selitti hevosen ja upseerin tuntomerkit. – Sano sitten upseerille: "Sen valkoisen oriin sukujuuri on selvitetty." Siitä hän tietää, että sinä tuot sanan minulta. Hän on sanova sitten: "Mitä todistuksia sinulla on?" ja sinä vastaat: "Mahbub Ali on antanut minulle todistukset."

– Ja kaikki tämä vain sen valkoisen oriin vuoksi, sanoi Kim naureskellen silmät kiiluvina.

– Minä annan sen sukutaulun nyt … omalla tavallani … ja samalla muutamia kovia sanoja. – Varjo kulki Kimin ohi, ja kameelin askeleet kuuluivat. Mahbub Ali korotti ääntänsä.

– Allah! Oletko sinä ainoa kerjäläinen kaupungissa? Äitisi on kuollut. Isäsi on kuollut. Niinhän jokainen sanoo. Voi hyväinen aika! – hän kääntyi ja oli etsivinään lattialta ja heitti sitten Kimille palan leipää. – Mene tuonne hevosmiesten luo yöksi … sinä ja laama. Huomenna saat työtä.

Kim livahti tiehensä, iskien hampaansa leipään, ja, kuten oli odottanutkin, löysi leivästä pienen öljykankaaseen käärityn silkkipaperin ja kolme hopearupeeta – kerrassaan anteliasta. Hän hymyili ja pisti rahat ja paperin kaulassa riippuvaan nahkaiseen amulettipussiinsa. Laama, jota hevoskauppiaan tiibettiläiset palvelijat olivat runsaasti ruokkineet, makasi eräässä tallin nurkassa. Kim paneutui hänen viereensä ja nauroi itsekseen. Hän tiesi tekevänsä palveluksen Mahbub Alille, mutta hän ei silmänräpäyksenkään aikaa uskonut juttua oriin kantakirjasta.

Mutta eipä Kim aavistanutkaan, että Mahbub Ali, joka oli Punjabin parhaimpia tunnettuja hevoskauppiaita sekä varakas ja yritteliäs liikemies, jonka karavaanit tunkeutuivat ulommaisimman rajan taaksekin, oli merkitty Intian hallituksen vakoiluosaston salaisiin kirjoihin merkillä C 25 IB. Pari kolme kertaa vuodessa lähetti C 25 tiedonantonsa, rohkeasti ja mielenkiintoisesti laaditun, ja yleensä – verrattuna R 17:n ja M 4:n ilmoituksiin – varsin luotettavan. Se koski vuoriston etäisissä seuduissa olevia valtioita, vieraita matkailijoita, jotka eivät olleet englantilaisia, ja ampumatarpeitten kauppaa – lyhyesti sanoen oli pieni lisä siihen suunnattomaan tiedonantojen määrään, jonka nojalla hallitus saattoi toimintansa järjestää. Mutta äskettäin oli viisi liittoutunutta kuningasta, joiden liittoutuminen tuntui aivan tarpeettomalta, saanut erään ystävällisen, vieläkin pohjoisemmassa olevan hallituksen kautta tietoonsa, että heidän alueeltaan oli tietoja päässyt brittiläiseen Intiaan.

Siitäpä asianomaiset ministerit nyt harmistuivat kovasti ja ryhtyivät itämaisten tapojen mukaisiin toimenpiteisiin. He epäilivät monen muun ohessa tätä suuriäänistä punapartaista hevoskauppiasta, jonka karavaanit kahlasivat heidän lumipeitteisillä vuoristoteillänsä vatsaa myöten lumeen uponneina. Ainakin oli hänen matkuettaan ammuttu kahdesti väijyksistä, jonka vuoksi Mahbub ei pysähtynytkään Peshawurin vaaralliseen kaupunkiin, vaan tuli pysähtymättä suoraan Lahoreen, jossa hän, tuntien kansalaistensa tavat, odotti kaikenlaisia yllätyksiä.