Monte-Criston kreivi

Dantès arvasi isänsä ajatuksen ja vastasi siihen hymyillen. Mercedes alkoi katsella huoneessa olevaa kelloa ja antoi pienen viittauksen Edmondille.

Pöydässä vallitsi meluava hilpeys ja huolettomuus, kuten ainakin rahvaan ihmisissä aterian lopulla. Ne, jotka olivat tyytymättömiä paikkoihinsa, nousivat pöydästä ja etsivät itselleen toisia naapureita. Kaikki alkoivat puhua yht'aikaa, eikä kukaan huolinut vastata, vaan selitteli ainoastaan omia ajatuksiaan.

Fernandin kalpeus oli melkein tarttunut Danglars'iin. Mitä Fernandiin tulee, hän tuskin enää eli, vaan oli aivan kuin ikuisessa tulikivijärvessä kärsivä tuomittu. Hän nousi ensimmäisten mukana ja käveli edestakaisin salissa koettaen olla kuulematta lauluja ja lasien kilinää.

Caderousse lähestyi häntä samassa kun Danglars, jota hän näytti karttavan, sai hänet eräässä salin nurkassa käsiinsä.

– Toden totta, sanoi Caderousse, josta Dantèsin ystävällisyys ja varsinkin ukko Pamphilen hyvä viini olivat karkottaneet vihan, jonka Dantèsin odottamaton onni oli hänessä synnyttänyt, – toden totta, Dantès on kunnon poika. Ja kun näen hänen istuvan morsiamensa vieressä, niin sanon, että vahinko olisi ollut, jos olisi tehty hänelle ilkimielistä kujetta, niin kuin eilen tuumiskelitte.

– Näithän, sanoi Danglars, – ettei asiasta tullut mitään. Fernand-parka oli alussa niin onneton, että hän säälitti minua. Mutta sen jälkeen kun hän suostui tulemaan ensimmäiseksi sulhaspojaksi kilpailijansa häihin, ei siitä ole enää mitään sanottavaa.

Caderousse katsahti Fernandiin. Tämä oli kalmankalpea.

– Uhraus on sitäkin suurempi, jatkoi Danglars, – kun tyttö on toden totta kaunis. Perhana vieköön, tuleva kapteenini on sentään onnen poika. Kunhan saisin olla edes kaksitoista tuntia hänen sijassaan.

– Joko lähdemme? kysyi Mercedeksen lempeä ääni. – Kello lyö jo kaksi, ja meitä odotetaan neljänneksen yli.

– Niin, niin, lähtekäämme! sanoi Dantès nopeasti nousten.

– Lähtekäämme! sanoivat kaikki vieraat.

Samassa Danglars, joka piti silmällä ikkunalaudalla istuvaa Fernandia, näki hänen alkavan tuijottaa, nousevan suonenvedontapaisesti ja vaipuvan sitten ikkunanpieltä vastaan. Samassa kuului kumeata ääntä portailta. Raskaitten askelten kopina, sekavat äänet, joihin liittyi aseitten kalinaa, kaikuivat voimakkaammin kuin vieraiden meluavat huudot. Syntyi jännittynyt äänettömyys.

Melu läheni. Oveen kolkutettiin kolme kertaa. Kaikki katsoivat kummastuneina toisiinsa.

– Lain nimessä! huusi ääni, johon ei kukaan vastannut.

Samassa ovi aukeni, virkapukuinen komissaari astui saliin ja hänen jäljestään neljä korpraalin johtamaa aseellista sotilasta. Levottomuuden sijaan tuli kauhu.

– Mitä nyt? kysyi laivanvarustaja mennen komissaaria vastaan, jonka hän tunsi. – Tässä on varmaankin tapahtunut erehdys.

– Jos erehdys on tapahtunut, sanoi komissaari, – niin uskokaa, herra Morrel, että se heti paikalla korjataan. Mutta minulla on vangitsemiskäsky. Ja vaikka vastenmielisesti panenkin sen täytäntöön, niin minun täytyy se tehdä. Kuka herroista on Edmond Dantès?

Kaikkien katseet suuntautuivat nuoreen mieheen, joka kiihtyneenäkin säilytti arvokkuutensa ja astui pari askelta eteenpäin sanoen:

– Minä olen. Mitä minusta tahdotte?

– Edmond Dantès, sanoi komissaari, – lain nimessä vangitsen teidät!

– Vangitsette minut! sanoi Edmond hiukan kalveten. – Miksi vangitsette minut?

– Sitä en tiedä, mutta kuulustelussa saatte sen tietää.

Herra Morrel huomasi, että asioita ei voinut millään muuttaa. Virkapukuinen komissaari ei enää ole ihminen, hän on lain patsas, kylmä, kuuro, mykkä.

Vanhus sen sijaan riensi komissaarin luo. On asioita, joita isän tai äidin sydän ei koskaan ymmärrä.

Hän pyysi ja rukoili. Kyynelet ja rukoukset eivät mitään auttaneet.

Mutta hänen epätoivonsa oli niin suuri, että komissaarin mieli heltyi.

– Rauhoittukaa, sanoi hän. – Ehkä poikanne on lyönyt laimin joitakin tulli- ja terveystarkastusmuodollisuuksia, ja luultavasti hän pääsee vapaaksi, kun on antanut tarvittavat selitykset.

– Mitä tämä merkitsee? kysyi Caderousse silmäkulmiaan rypistäen Danglars'ilta, joka oli olevinaan hämmästynyt.

– Mistä minä sen tiedän? sanoi Danglars. – Olen samassa asemassa kuin sinäkin, näen mitä tapahtuu, mutta en ymmärrä mitään ja olen aivan ymmällä.

Caderousse etsi Fernandia; tämä oli kadonnut. Koko eilinen kohtaus selveni silloin hänelle täydellisesti. Tämän päivän tapaus aivan kuin veti syrjään sen verhon, jonka humala oli luonut hänen ja muistin väliin.

– Oho, sanoi hän karkealla äänellä, – onko tämä seuraus eilen suunnittelemastanne kepposesta, Danglars? Paha silloin periköön teidät, sillä tämä on todellakin hyvin surullinen tapaus.

– Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, sanoi Danglars. – Tiedäthän, että revin tuon paperin.

– Sinä et sinä repinyt, vaan heitit sen nurkkaan, siinä kaikki, sanoi Caderousse.

– Ole vaiti, sinä et nähnyt mitään, olit humalassa.

– Missä Fernand on? kysyi Caderousse.

– Mistä minä tiedän! vastasi Danglars. – Hoitamassa kai omia asioitaan. Mutta viis hänestä, menkäämme lohduttamaan noita onnettomia.

Tämän keskustelun aikana Dantès oli hymyillen puristanut kaikkien vieraiden kättä ja antautunut vangiksi sanoen:

– Olkaa rauhassa, erehdys kyllä selviää, ja ehkä minun ei tarvitsekaan mennä vankilaan asti.

– Ei suinkaan, siitä minä vastaan, sanoi Danglars, joka tällä hetkellä lähestyi pääryhmää.

Dantès astui portaita alas edellään komissaari ja ympärillään sotilaat. Ajoneuvot, joiden ovi oli auki, odottivat häntä pihalla, hän nousi vaunuihin, kaksi sotilasta ja komissaari seurasivat häntä. Ovi sulkeutui, ja vaunut lähtivät Marseilleen päin.

– Hyvästi, Dantès! Hyvästi, Edmond! huusi Mercedes kumartuen parvekkeen kaidepuun yli.

Vanki kuuli tämän viimeisen huudon, joka aivan kuin nyyhkytys pusertui hänen morsiamensa tuskaisesta sydämestä. Hän pisti päänsä vaunujen ikkunasta ja huusi: "Hyvästi, Mercedes!" ja katosi Saint-Nicolasin linnoituksen kulman taakse.

– Odottakaa minua täällä, sanoi laivanisäntä, – otan ensimmäiset ajoneuvot, mitkä kohtaan, riennän Marseilleen ja lähetän teille tietoja.

– Lähtekää, huusivat kaikki, – lähtekää, ja palatkaa pian.

Kun nämä molemmat olivat lähteneet, vallitsi seurassa kaamea hämmennys.

Vanhus ja Mercedes pysyttelivät hetkisen erillään, kumpikin omaan suruunsa vaipuneena. Mutta lopulta heidän silmänsä kohtasivat toisensa. He tunsivat, että sama kamala isku oli heitä kohdannut ja heittäytyivät toistensa syliin.

Tällä välin tuli Fernand sisään, kaatoi itselleen lasillisen vettä, joi sen ja istuutui tuolille.

Sattumalta oli tuoli sen tuolin vieressä, jolle Mercedes vaipui erottuaan vanhuksen syleilystä.

Vaistomaisesti Fernand siirsi tuolinsa loitommalle.

– Hän on sen tehnyt, sanoi Danglars'ille Caderousse, joka koko ajan oli pitänyt Fernandia silmällä.

– Sitä en usko, vastasi Danglars, – hän on siksi typerä. Joka tapauksessa tulkoon rangaistus sille, joka sen on tehnyt.

– Et maininnut sen ihmisen nimeä, joka häntä neuvoi, sanoi Caderousse.

– Mitä vielä, sanoi Danglars, – onko ihminen vastuussa kaikesta, mitä sattuu puhumaan.

– On, jos hänen puheensa tekee vaikutuksen.

Tällä aikaa muut seurassa pohtivat eri tavoilla vangitsemista.

– Entä te, Danglars, sanoi joku, – mitä te ajattelette tästä tapauksesta?

– Luulen, sanoi Danglars, – että hän on tuonut jonkin kielletyn tavaran.

– Jos niin on asian laita, niin teidänhän tulisi se tietää, joka olette tilinpitäjä.

– Se on kyllä totta. Mutta tilinpitäjä tuntee vain ne tavarat, jotka hänelle ilmoitetaan. Minä tiedän, että lastinamme on villoja, että otimme lastin Aleksandriassa Pastret'lta ja Smyrnassa Pascalilta. Mutta muuta en tiedä.

– Nyt muistan, sanoi isä raukka takertuen tähän viimeiseen toivonkipinään, – että hän eilen sanoi tuoneensa minulle laatikollisen kahvia ja laatikollisen tupakkaa.

– Siinähän se on, sanoi Danglars. – Meidän poissa ollessamme ovat tullimiehet käyneet tarkastamassa laivaa ja löytäneet nuo laatikot.

Mercedes ei uskonut sitä laisinkaan, ja hänen tuskansa, joka tähän asti oli ollut hillitty, puhkesi nyt kyyneliin.

– Toivokaamme, toivokaamme, sanoi ukko Dantès, itsekään tietämättä mitä sanoi.

– Toivokaa! sanoi Danglars.

– Toivokaa! koetti Fernand mutista.

Mutta tämä sana tukahdutti hänet. Hänen huulensa liikkuivat, mutta mitään ei kuulunut.

– Hyvät herrat, sanoi eräs kutsuvieras, joka oli jäänyt parvekkeelle odottamaan, – hyvät herrat, minä näen jonkun ajavan tännepäin. Se on herra Morrel! Rohkeutta, rohkeutta! Hän ehkä tuo meille hyviä uutisia.

Mercedes ja vanha isä juoksivat laivanvarustajaa vastaan, jonka he kohtasivat portilla. Herra Morrel oli hyvin kalpea.

– No? huudahtivat molemmat yht'aikaa.

– No niin, ystäväni, sanoi laivanvarustaja pudistaen päätään, – asia on vakavampi kuin luulimmekaan.

– Oh, huudahti Mercedes, – hän on syytön!

– Niin minäkin uskon, vastasi Morrel, – mutta häntä syytetään…

– Mistä? kysyi ukko Dantès.

– Että hän on bonapartelaisten kätyri.

Tuohon aikaan se oli mitä kamalin syytös.

Mercedes kiljahti, vanhus vaipui tuolille.

– Ah, mutisi Caderousse, – te olette pettäneet minua, Danglars, ja olette panneet kujeenne toimeksi. Mutta minä en anna tuon vanhuksen ja tuon nuoren tytön kuolla suruun, minä kerron heille kaiken.

– Ole vaiti, onneton! huudahti Danglars tarttuen Caderoussen käteen, – tai muuten en takaa hengestäsi. Kuka sanoo sinulle, ettei Dantès ole todellakin syyllinen? Laiva poikkesi Elban saarelle, hän meni maihin, hän viipyi kokonaisen päivän Porto-Ferrajossa. Jos häneltä löydetään jokin vaarallinen kirje, niin kaikki ne, jotka ovat häntä puolustaneet, ovat hänen rikostovereitansa.

Itsekkyyden vaistolla Caderousse ymmärsi heti, kuinka oikea tämä väite oli. Hän katsoi Danglars'iin, ja hänen silmissään kuvastui pelko ja tuska, ja astuttuaan äsken askelen eteenpäin hän nyt peräytyi kaksi.

– Odottakaamme siis, mutisi hän.

– Niin, odottakaamme, sanoi Danglars. – Jos hän on syytön, niin hän pääsee vapaaksi. Jos hän on syyllinen, niin on tarpeetonta tehdä itseään rikostoveriksi.

– Lähtekäämme, en voi enää jäädä tänne.

– Niin, tule, sanoi Danglars hyvillään saadessaan toisen kanssa lähteä, – tule ja antakaamme heidän suoriutua siitä niin hyvin kuin voivat.

He poistuivat. Fernand, josta jälleen oli tullut nuoren tytön tuki ja turva, tarttui Mercedeksen käteen ja vei hänet Catalansiin. Dantèsin ystävät veivät vuorostaan puolipyörtyneen vanhuksen pitkin Meilhan-puistokatua kotiin.

Pian levisi koko kaupunkiin tieto siitä, että Dantès oli vangittu bonapartelaisena kätyrinä.

– Olisitteko te voineet uskoa sitä? sanoi herra Morrel saatuaan matkalla kiinni tilinpitäjänsä ja Caderoussen, sillä hän riensi kaupunkiin saadakseen suoranaisia tietoja Dantèsin prokuraattorin sijaiselta, herra Villefort'ilta, jota hän hiukan tunsi. – Olisitteko uskoneet sitä?

– Hitto vieköön, vastasi Danglars, – kerroinhan teille, että Dantès ilman mitään syytä kävi Elban saarella, ja tiedättehän, että tämä käynti tuntui minusta epäilyttävältä.

– Mutta olitteko maininnut epäluuloistanne kenellekään muulle kuin minulle?

– En tietenkään, vastasi Danglars aivan hiljaa. – Tiedättehän, että setänne, Policar Morrelin vuoksi, joka palveli tuota toista hallitsijaa ja joka ei suinkaan peittele mielipiteitään, epäillään teidänkin suosivan Napoleonia. Enhän toki tahtonut vahingoittaa Edmondia ja teitä. Palvelijan pitää sanoa eräitä asioita esimiehelleen, mutta salata ne muilta.

– Se on oikein, hyvä on, sanoi laivanisäntä, – olette kunnon poika.

Olin jo edeltäpäin ajatellut teidän asemaanne siinä tapauksessa, että Dantès tulee Pharaonin kapteeniksi.

– Kuinka niin?

– Niin, kysyin Dantèsilta, mitä hän teistä arvelee ja pitäisikö hän vastenmielisesti teidät palveluksessa, sillä olin huomaavinani, että teillä oli kireät välit.

– Ja mitä hän vastasi?

– Että hän todellakin luulee eräässä tapauksessa, jota hän ei tarkemmin maininnut, tehneensä väärin teitä kohtaan, mutta että jokainen henkilö, joka nauttii laivanvarustajan luottamusta, nautti hänenkin.

– Tekopyhä! mutisi Danglars.

– Dantès-parka! sanoi Caderousse. – Hän on todellakin kunnon poika.

– Niin kyllä, sanoi herra Morrel, – mutta tällä hetkellä ei Pharaonilla ole kapteenia.

– Koska emme lähde matkaan ennen kuin vasta kolmen kuukauden päästä, toivokaamme että Dantès siksi on päässyt vapaaksi, sanoi Danglars.

– Mutta entä siihen asti?

– No niin, sanoi Danglars, – olenhan minä olemassa. Tiedättehän, että osaan johtaa laivaa minäkin. Teillä on tästä sekin etu, että Edmondin päästyä vankilasta ei teidän tarvitse ketään erottaa; hän ottaa oman paikkansa ja minä palaan omalleni, siinä kaikki.

– Kiitos, Danglars, sanoi laivanvarustaja. – Siten asia todellakin järjestyy. Ottakaa siis laivan päällikkyys huostaanne ja valvokaa purkamista. Tapahtukoon yksityisille mitä onnettomuuksia tahansa, liike ei saa siitä kärsiä.

– Olkaa rauhassa, herra Morrel. – Mutta pääseekö kunnon Edmondia edes näkemään?

– Sen ilmoitan kohta teille, Danglars. Koetan puhella herra Villefort'in kanssa ja tehdä jotakin vangitun hyväksi. Tiedän kyllä, että prokuraattorimme on kiivas kuningasmielinen, mutta hän on toki ihminen eikä luultavasti mikään huono mies.

– Ei, sanoi Danglars, – mutta olen kuullut, että hän on kunnianhimoinen, ja se on melkein sama asia.

– No, huokasi herra Morrel, – saammehan nähdä. Menkää edeltä laivaan, tapaanhan teidät siellä sitten myöhemmin.

Ja hän jätti ystävykset mennäkseen oikeuspalatsiin.

– Näethän, sanoi Danglars Caderousselle, – minnepäin asia kääntyy.

Tekeekö vieläkin mielesi mennä puolustamaan Dantèsia?

– Ei suinkaan, mutta yhtä kaikki on kamalaa tehdä kepposia, joista on tällaiset seuraukset.

– Hitto vieköön, kuka siihen on syypää? Et sinä enkä minä, vai mitä? Sehän on Fernandin syy. Mitä minuun tulee, niin tiedäthän, että heitin kirjeen nurkkaan, luulin sen repineenikin.

– Niin, sanoi Caderousse, – siitä olen aivan varma. Näin sen lehtimajan nurkassa rypistyneenä, ja toivoisinpa, että se olisi vieläkin siellä.

– Minkä sille mahtaa? Fernand otti sen, kopioi sen, ehkä ei nähnyt edes sitä vaivaa. Ja minä ajattelen … hyvä Jumala, hän lähetti ehkä minun kirjeeni! Kaikeksi onneksi olin väärentänyt käsialani.

– Mutta tiesitkö Dantèsin olevan salaliittohommissa?

– En tiennyt yhtään mitään. Niin kuin jo sanoin, kujeilin vain hiukan. Mutta näyttääpä siltä, että olen ilveillessäni tullut sanoneeksi totuuden.

– Olkoon kuinka tahansa, sanoi Caderousse, – antaisin hyvin paljon, jos tämä ikävä asia ei olisi laisinkaan tapahtunut tai jos minä ainakaan en olisi siihen sekaantunut. Saatpahan nähdä, että se tuottaa meille onnettomuutta, Danglars!

– Jos se kenellekään tuottaa onnettomuutta, niin kai sitten oikealle syylliselle, ja oikea syyllinen on Fernand emmekä me. Mikä onnettomuus meitä voisi kohdata? Kunhan pysymme hiljaa, emme hiisku tästä sanaakaan, niin myrsky kulkee ohitse eikä salama iske meihin.

– Amen! sanoi Caderousse viitaten Danglars'ille hyvästiksi ja lähtien kulkemaan Meilhan-katua pitkin pudistellen päätään ja puhellen itsekseen, niin kuin ainakin ihminen, jonka pää on ajatuksia täynnä.

– Hyvä, sanoi Danglars, – asiat kääntyvät sinnepäin kuin olen tahtonutkin. Nyt olen väliaikaisesti kapteeni, ja jos tuo typerä Caderousse osaa pitää suunsa kiinni, olen vakinaisestikin. Paitsi siinä tapauksessa, että oikeuslaitos päästää Dantèsin vapaaksi. Mutta oikeus on oikeus, ja minä turvaan siihen, sanoi hän hymyillen.

Ja näin sanoen hän hyppäsi veneeseen ja käski soutajaa viedä hänet Pharaoniin, jonne laivanvarustaja, niin kuin muistamme, oli luvannut tulla häntä tapaamaan.

6. Prokuraattorin sijainen

Grand-Cours-kadun varrella, vastapäätä Medusa-suihkulähdettä, eräässä Puget'n rakentamassa ylimystyylisessä vanhassa rakennuksessa, vietettiin samana päivänä ja samana hetkenä myös kihlajaisia.

Mutta sen sijaan että äskeisen juhlan osanottajat olivat alempaa säätyä, merimiehiä ja sotilaita, kuuluivat ne toisessa juhlassa Marseillen ylhäisimpiin piireihin. Läsnä oli vanhoja virkamiehiä, jotka olivat luopuneet viroistaan kruununanastajan aikana, vanhoja upseereja, jotka olivat karanneet mennäkseen Condén armeijaan, nuoria miehiä, jotka eivät olleet varmoja siitä, saivatko jäädä vanhempiensa luo, vaikka nämä olivat jo palkanneet viisi kuusi miestä heidän puolestaan armeijaan, ja jotka olivat oppineet vihaamaan tuota miestä, josta viiden vuoden maanpako teki marttyyrin ja viidentoista vuoden restauraatio jumalan.

Oltiin ruokapöydässä, ja keskustelu hehkui kaikkia aikakauden intohimoja, jotka olivat Etelä-Ranskassa sitä pelottavampia, kiivaampia ja kestävämpiä, kun viidensadan vuoden uskonnollisten vainojen lisäksi olivat tulleet poliittiset vainot.

Keisarista, Elban kuninkaasta, joka oli hallinnut puolta maailmaa ja kuullut sadankahdenkymmenen miljoonan huutavan kymmenellä eri kielellä: Eläköön Napoleon! – hänestä puhuttiin aivan kuin miehestä, joka ainiaaksi oli menettänyt Ranskan ja valtaistuimen. Virkamiehet puhuivat hänen poliittisista erehdyksistään, sotilaat keskustelivat Moskovasta ja Leipzigistä, naiset hänen avioerostaan Joséphinen kanssa. Tämä kuningasmielinen seura, joka iloitsi ja riemuitsi, ei yksityisen miehen sortumisesta, vaan kokonaisen periaatteen kumoutumisesta, tunsi elpyvänsä aivan kuin uuteen eloon ja heräävänsä pahasta unesta.

Vanhus, jolla oli Pyhän Ludvigin risti, nousi ja kehotti läsnäolijoita juomaan kuningas Ludvig XVIII: n maljan. Hän oli markiisi Saint-Méran.

Tämän puheen jälkeen, joka samalla johdatti mieliin Hartwellin maanpakolaisen ja Ranskan rauhankuninkaan, syntyi suuri innostus, lasit kohosivat englantilaiseen tapaan, naiset hajoittivat kukkakimppunsa ja sirottivat kukat pöydälle.

– Jos he olisivat täällä, kaikki nuo vallankumoukselliset, sanoi markiisitar Saint-Méran, teräväsilmäinen, kapeahuulinen, ylhäinen ja viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta vielä komea nainen, – nuo vallankumoukselliset, jotka karkottivat meidät ja joiden me vuorostamme annamme rauhassa vehkeillä vanhoissa linnoissamme, mitkä he ovat ostaneet polkuhinnasta hirmuvallan aikana, jos he olisivat täällä, niin huomaisivat, että todellista uskollisuutta oli meidän puolellamme. Me pysyimme kiinni kukistuvassa kuningaskunnassa, jota vastoin he liittyivät nousevaan aurinkoon ja katsoivat omaa etuaan silloin, kun me menetimme kaikki etumme. He huomaisivat, että meidän kuninkaamme oli todellakin Ludvig Rakastettu, jota vastoin heidän kruununanastajansa ei koskaan ole ollut muuta kuin Napoleon Vihattu. Eikö niin, Villefort?

– Mitä sanoittekaan, markiisitar…? Suokaa anteeksi, en seurannut keskustelua.

– Jättäkäähän nuoret rauhaan, markiisitar, sanoi vanhus, joka oli ehdottanut maljan, – nuo nuoret menevät naimisiin, ja silloin heillä tietysti on muutakin puhuttavaa kuin politiikkaa.

– Anteeksi, äiti, sanoi kaunis nuori neiti, jolla oli vaalea tukka ja sametinvälkkyvät silmät. – Minä luovutan teille herra Villefort'in, jonka anastin vähäksi aikaa. Herra Villefort, äitini tahtoo puhua kanssanne.

– Olen valmis vastaamaan armolliselle rouvalle, jos hän suvaitsee uusia kysymyksensä, sillä kuulin huonosti, sanoi herra Villefort.

– Saat anteeksi, Renée, sanoi markiisitar, ja hänen huulilleen levisi hellä hymy, jota ei olisi odottanut näkevänsä tuon kuivakiskoisen naisen kasvoilla, sillä naisen sydän on sellainen, että olkoon se kuinkakin kuivettunut ennakkoluulojen vaikutuksesta ja hovitapojen vaatimuksista, niin siinä on aina hedelmällinen ja hymyilevä kolkka: se on se, minkä Jumala on pyhittänyt äidinrakkaudelle. – Saat anteeksi… Sanoin, että bonapartisteilla ei ollut meidän vakaumustamme, ei meidän innostustamme, ei meidän uhrautuvaisuuttamme.

– Oh, armollinen rouva, heissä on ainakin jotain, joka korvaa sen kaiken: heissä on yltiöpäisyyttä. Napoleon on lännen Muhammed. Noiden laumaihmisten silmissä, joilla on voimakas kunnianhimo, hän ei ole ainoastaan lainsäätäjä ja valtias, vaan perikuva, yhdenvertaisuuden perikuva.

– Yhdenvertaisuuden! huudahti markiisitar. – Napoleon yhdenvertaisuuden perikuva! Ja mitä sitten teettekään Robespierrestä? Minun mielestäni riistätte häneltä hänen paikkansa antaaksenne sen korsikalaiselle. Minun mielestäni kruununanastajan nimi riittää täydellisesti.

– Ei, minä annan jokaiselle hänen jalustansa. Robespierre, Ludvig XV: n torilla, mestauslavalla; Napoleon, Vendome-torilla, patsaan päässä. Edellinen on luonut yhdenvertaisuuden, joka alentaa, jälkimmäinen sen, joka kohottaa. Edellinen on vetänyt kuninkaat mestauslavan tasalle, jälkimmäinen nostanut kansan valtaistuimen tasalle. Se ei estä, sanoi Villefort nauraen, – että molemmat ovat inhoittavia vallankumouksellisia ja että thermidorin yhdeksäs päivä 1814 on Ranskan onnenpäivä, ja että sitä kannattaa jokaisen järjestyksen ja kuningaskunnan ystävän juhlia. Se selittää myöskin, kuinka Napoleon on voinut säilyttää kaikki sokeat puoluelaisensa, vaikka hän onkin sortunut eikä koskaan voi enää nousta. Minkä sille voi, markiisitar? Cromwell oli vain puolet Napoleonia, mutta hänelläkin oli omat liittolaisensa.

– Tiedättekö, mitä nyt sanoitte, Villefort, sananne haiskahtavat vallankumoukselta pitkän matkan päähän. Mutta annan teille anteeksi. Kun kerran on girondistin poika, niin jää aina jäljelle hiukan rakkautta hirmuvaltaan.

Tumma puna nousi Villefort'in otsalle.

– Isäni oli girondisti, sanoi hän, – se on kyllä totta. Mutta isäni ei äänestänyt kuninkaan kuolemaa. Sama hirmuvalta ajoi isäni maanpakoon kuin teidätkin, ja vähältä piti, että hänen päänsä ei joutunut samalle mestauslavalle, jossa putosi isänne pää.

– Niin kyllä, sanoi markiisitar, eikä tuo verinen muisto hiukkaakaan kalventanut hänen kasvojaan. – Mutta he olisivat nousseet mestauslavalle aivan päinvastaisten mielipiteiden vuoksi, ja todistuksena on se, että perheemme on pysynyt uskollisena maanpakoon ajetuille prinsseille, mutta isänne liittyi kiireimmän kautta uuteen hallitukseen, ja kun kansalainen Noirtier oli ollut girondisti, niin kreivi Noirtier'sta tuli senaattori.

– Äiti, äiti, sanoi Renée, – olemmehan sopineet, ettemme puhu enää noista ikävistä muistoista.

– Armollinen rouva, sanoi Villefort, – minä liityn neiti Saint-Méraniin ja pyydän nöyrimmästi unohtamaan menneisyyden. Miksi suotta riitelisimme asioista, joissa Jumalakaan ei voi mitään saada aikaan? Jumala voi muuttaa tulevaisuuden, mutta ei menneisyyttä. Me voimme ainakin heittää verhon sen yli. No niin, minä en ole ainoastaan hylännyt isäni mielipiteitä, vaan vieläpä hänen nimensäkin. Isäni on ollut ja on ehkä vieläkin bonapartisti, ja hänen nimensä on Noirtier; minä olen kuningasmielinen, ja nimeni on Villefort. Antakaa tuon vanhan vallankumouksellisen mahlan kuivua vanhaan runkoon ja katsokaa vain nuorta oksaa, joka erottautuu rungosta, voimatta ja melkein tahtomattakaan siitä kokonaan irtaantua.

– Hyvä, Villefort, sanoi markiisi, – hyvä, hyvin vastattu! Minäkin olen aina saarnannut markiisittarelle menneisyyden unohtamista, onnistumatta siinä kuitenkaan koskaan. Toivoakseni te onnistutte paremmin.

– Niin, sanoi markiisitar, – unohtakaamme menneisyys, en minäkään mitään sen hartaammin toivo. Mutta olkoon Villefort ainakin vastaisuudessa horjumaton. Älkää unohtako, että me olemme vastanneet teistä Hänen Majesteetilleen, että Hänen Majesteettinsakin on tahtonut unohtaa sen meidän suosituksestamme (hän ojensi kätensä), niin kuin minä unohdan sen teidän pyynnöstänne. Mutta jos salaliittolainen joutuu käsiinne, niin muistakaa, että teitä pidetään sitäkin ankarammin silmällä, kun kuulutte perheeseen, joka ehkä on jäänyt tekemisiin salaliittolaisten kanssa.

– Armollinen rouva, sanoi Villefort, – virkani ja varsinkin aika, jossa elämme, vaativat minulta ankaruutta. Olen jo hoitanut muutamia poliittisia asioita ja osoittanut, mitä miehiä olen. Pahaksi onneksi ei kaikki ole vielä loppunut.

– Niinkö luulette? sanoi markiisitar.

– Minä pelkään. Napoleon Elban saarella on liian lähellä Ranskaa. Hän on melkein Ranskan rantojen näkyvissä, ja se ylläpitää toiveita hänen puoluelaisissaan. Marseille on täynnä lakkautuspalkalla eläviä upseereita, jotka joka päivä jollakin tekosyyllä etsivät riitaa kuningasmielisten kanssa. Siitä johtuvat kaksintaistelut ylhäisten keskuudessa, siitä murhat alemmissa piireissä.

– Niin, sanoi kreivi Salvieux, Saint-Méranin vanha ystävä ja kreivi Artois'n kamariherra, – mutta tiedättehän, että Pyhä Allianssi siirtää hänet kauemmaksi.