Keski-ikäinen nainen

"Oh, hän ei sano enempää kuin tahtoo", ajattelivat rehelliset ihmiset.

Hänelle oli yhtä paljon hyötyä vioistaan kuin ansioistaan. Hänen rohkeutensa lahjoitti hänelle korkean sotilaallisen arvon, jota mikään ei vastustanut, koska hän ei ollut milloinkaan ollut komentamassa. Hänen miehuulliset ja jalot kasvonsa ilmaisivat suuria ajatuksia, ja ainoastaan vaimonsa tiesi, että hänen ulkomuotonsa oli petollinen naamari. Kun markiisi d'Aiglemont kuuli kaikkien ihmisten tunnustavan hänen pelatut kykynsä, alkoi hän itse uskoa olevansa yksi etevimmistä miehistä hovissa, missä hän, kiitos ulkomuotonsa, osasi miellyttää ja missä hänen erilaiset ominaisuutensa hyväksyttiin ilman vastustusta.

Siitä huolimatta oli markiisi d'Aiglemont vaatimaton omassa kodissaan. Hän tunsi siellä vaistomaisesti vaimonsa etevämmyyden huolimatta siitä, että tämä oli niin nuori, ja tästä pakollisesta kunnioituksesta syntyi salainen valta, jonka markisitar oli pakoitettu ottamaan käsiinsä, huolimatta kaikista ponnistuksistaan päästä tästä taakasta. Tämä luonnon järjestyksen vastainen vaikutusvalta tuli hänelle tavallaan nöyryytykseksi ja monien surujen lähteeksi, jotka hän kätki sydämeensä. Ensiksikin sanoi hänelle hänen niin herkkä naisellinen vaistonsa, että on paljon suloisempaa olla kuuliainen huomattavalle miehelle kuin hallita lahjatonta, ja että nuori vaimo, joka on pakoitettu ajattelemaan ja toimimaan kuin mies, ei ole nainen eikä mies, että hän luopuu kaikista oman sukupuolensa sulouksista, jolloin saa kantaa sen onnettomuuksia, saavuttamatta yhtään niistä oikeuksista, jotka lakimme on antanut voimakkaammille. Hänen elämänsä oli katkeraa, salattua pilantekoa. Eikö hän ollut pakoitettu kunnioittamaan onttoa epäjumalankuvaa, suojelemaan suojelijaansa, tyhjää sielua, joka palkinnoksi tästä alituisesta uskollisuudesta ripoitti hänelle itsekästä aviomiehen-rakkauttaan, ei nähnyt hänessä muuta kuin naisen, ei katsonut arvonsa mukaiseksi tahi ei ymmärtänyt – molemmissa tapauksissa yhtä suuri loukkaus – harrastaa hänen huvituksiaan tahi tutkia syytä hänen suruunsa ja alakuloisuuteensa? Niinkuin useimmat aviomiehet, jotka tuntevat henkisen etevämmyyden ikeen painavan itseänsä, pelasti markiisi itserakkautensa vetämällä Julian ruumiillisesta heikkoudesta sen johtopäätöksen, että hän myös henkisesti oli alemmalla asteella, ja huvitti itseään valittamalla kohtaloaan, joka oli antanut hänelle vaimoksi kivulloisen nuoren tytön. Sanalla sanoen hän teki itsensä uhriksi kun hän todellisuudessa oli pyöveli. Markisitar, joka kantoi kaikki tämän surullisen elämän onnettomuudet, oli pakoitettu vielä hymyilemäänkin typerälle hallitsijalleen, koristamaan suruhuonetta kukilla ja pitämään iloista ilmettä kasvoillaan, jotka olivat kalpeat salaisista tuskista. Tämä kunniantunto, tämä suurenmoinen itsensäkieltäminen antoi vähitellen nuorelle markisittarelle naisen arvokkaisuuden, tietoisuuden hyveestä, joka oli hänen turvanaan maailman vaaroja vastaan. Hänen sydämensä sisimmässä piili ehkä se kätketty ja salainen onnettomuus, jolla hänen ensimmäinen, lapsellinen tytönrakkautensa tuli seppelöidyksi ja joka synnytti hänessä kauhua rakkautta vastaan. Tahi kenties hän ei ymmärtänyt sitä houkutusta, niitä luvattomia, mutta hurmaavia riemuja, jotka saavat monen naisen unohtamaan viisauden lait ja yhteiskunnan perustuksena olevat hyveen määräykset. Kun hän luopui niinkuin unelmasta siitä rauhasta, siitä suloisesta sovinnollisuudesta, jonka rouva de Listomère-Landon'in rikas kokemus oli hänelle luvannut, odotti hän alistuneena surujensa loppua sen kautta, että saisi kuolla nuorena. Palattuaan Touraine'sta, huononi hänen terveytensä päivä päivältä, ja elämä näytti hänestä olevan pelkkää kärsimystä; kaunista kärsimystä muuten, sairautta, joka melkein näytti jonkunmoiselta nautinnolta ja joka pintapuolisten ihmisten silmään saattoi näyttää teeskentelyltä. Lääkärit olivat tuominneet markisittaren makaamaan kaiken päivää sohvalla, jossa hän näytti kukkaselta häntä ympäröivien ja kuihtuvien niinkuin hän kukkien seassa. Hän oli niin heikko, ettei jaksanut kävellä eikä kärsinyt raitista ilmaa; hän ajoi ainoastaan suletussa vaunussa. Aina ympäröittynä kaikella ylellisyydellä ja kaikilla nykyajan mukavuuksilla näytti hän enemmän veltolta kuningattarelta kuin sairaalta. Muutamat ystävät, jotka olivat ehkä rakastuneet hänen onnettomuuteensa ja sairaalloisuuteensa, jotka tiesivät varmasti aina tapaavansa hänet kotona ja varmaankin odottivat sitä aikaa, jolloin hän tulisi taas terveeksi, kävivät hänen luonaan ja kertoivat hänelle uutisia ja niitä tuhansia pikkutapahtumia, jotka tekevät Pariisin elämän niin vaihtelevaksi. Vaikka hänen surumielisyytensä oli syvä ja todellinen, oli se kuitenkin surumielisyyttä ylellisyydessä ja rikkaudessa. Markisitar d'Aiglemont näytti kauniilta kukkaselta, jonka juurta kalvaa musta toukka. Toisinaan otti hän osaa seuraelämään, ei sentähden, että olisi pitänyt siitä, vaan sentähden, että miehensä tavoittelema asema vaati sen. Hänen äänensä ja täydellinen laulutaitonsa tekivät hänet siellä suosituksi tavalla, joka melkein aina miellyttää nuorta naista. Mutta mitä hyötyä oli hänelle tästä menestyksestä, joka ei ollut yhteydessä hänen tunteidensa eikä toiveidensa kanssa? Miehensä ei pitänyt musiikista. Sanalla sanoen, hän ujosteli melkein aina salongeissa, missä hänen kauneutensa herätti huomattavaa ihailua. Hänen tilansa herätti jonkunmoista julmaa sääliväisyyttä, surullista uteliaisuutta. Hän sairasti tulehdusta, joka usein on kuolettava, josta naiset puhuvat kuiskaten keskenään ja jolle sanakirjamme eivät ole vielä keksineet nimitystä. Huolimatta hiljaisuudesta, jossa hänen elämänsä kului, ei hänen kärsimyksensä syy ollut mikään salaisuus kenellekään. Hän oli aina niinkuin nuori tyttö, vaikka oli naimisissa ja kainosteli pienintäkin silmäystä. Voidakseen olla punastumatta, ei hän näyttäytynyt milloinkaan muutoin kuin iloisena ja hymyilevänä, hän sanoi aina voivansa hyvin tahi ehkäisi hän kaikki terveyttään koskevat kysymykset valehtelemalla kainoudesta. Vuonna 1817 tapahtui kuitenkin tapaus, joka suuressa määrin paransi Julian surullista asemaa. Hän sai tyttären ja imetti häntä itse. Kahden vuoden aikana oli hän niiden levottomien ilojen vallassa, jotka seuraavat äidin huolia, ja tämä teki hänen elämänsä vähemmän onnettomaksi.

Tämän tähden täytyi hänen elää jonkun verran erillään miehestään. Lääkärit ennustivat hänelle vahvempaa terveyttä, mutta hän ei uskonut näitä epävarmoja ennustuksia. Niinkuin kaikki henkilöt, joille elämällä ei ole paljon tarjottavana, katsoi hän kenties kuolemaa ainoaksi onnelliseksi ratkaisuksi.

Vuoden 1819 alussa oli elämä hänelle julmempi kuin koskaan. Juuri kun hän iloitsi siitä kieltoperäisestä onnesta, minkä hänen oli onnistunut saavuttaa, avautui hänen eteensä kuilu: miehensä oli vähitellen luisunut pois häneltä. Tämä hänen ennestäänkin haalean ja täydellisesti itsekkään rakkautensa kylmeneminen saattoi tuottaa useita onnettomuuksia, jotka hänen vaistonsa ja ymmärryksensä antoivat hänen ennakolta tietää. Vaikka hän oli varma voivansa säilyttää suuren vaikutusvallan Viktoriin ja että oli ainiaaksi voittanut hänen kunnioituksensa, pelkäsi hän intohimojen vaikutusta niin vähälahjaiseen, niin turhamieliseen, ja niin tyhmään mieheen kuin tämä. Julian ystävät yllättivät hänet usein vaipuneena syviin mietteisiin; vähemmän tarkkanäköiset kysyivät häneltä leikkiä laskien, mikä salaisuus hänellä oli kätkettävänä, juurikuin nuori nainen ei voisi ajatella muita kuin pikkuseikkoja, juurikuin ei melkein aina olisi syvää vakavuutta perheenäidin ajatuksissa. Sitä paitsi onnettomuus samoinkuin todellinen onnikin saa meidät antautumaan haaveiluihin. Toisinaan kun Julia leikki pikku Helenansa kanssa, katseli hän tätä synkin katsein ja lakkasi vastaamasta niihin lapsellisiin kysymyksiin, jotka muulloin tuottavat niin paljon iloa äideille. Hän koetti tutkia hänen kohtaloaan nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Silmänsä kostuivat silloin kyyneleistä, sillä äkkiä sukelsi esiin jokin muisto, joka muistutti häntä kohtauksesta Tuilleripuistossa. Isänsä ennustavat sanat kaikuivat uudestaan hänen korvissaan ja omatuntonsa soimasi häntä, että hän oli halveksinut hänen viisaita sanojaan. Tästä mielettömästä tottelemattomuudesta johtuivat kaikki hänen onnettomuutensa; ja toisinaan ei hän tiennyt mikä niistä oli vaikein kantaa. Eivät ainoastaan hänen sielunsa suloisimmat aarteet pysyneet tuntemattomina, vaan hän ei myöskään voinut milloinkaan saada miestään ymmärtämään itseään, ei edes elämän tavallisimmissa kysymyksissäkään. Siihen aikaan, kun kyky rakastaa voimakkaimmin ja lujimmin kehittyi hänessä, kuihtui luvallinen rakkaus, aviorakkaus, syviin ruumiillisiin ja henkisiin kärsimyksiin. Sitä paitsi tunsi hän miestänsä kohtaan sitä halveksimista lähenevää sääliä, joka ajan pitkään kuivettaa kaikki tunteet. Jos eivät keskustelut muutamien ystävien kanssa, esimerkit ja erilaiset suuren maailman seikkailut olisi lopultakin opettaneet hänelle, että rakkaus tuottaa loppumatonta onnea, olisivat hänen haavansa saaneet hänet aavistamaan niitä syviä ja puhtaita tunteita, jotka yhdistävät kaksi sisarsielua. Niissä kuvissa, joita hänen muistinsa piirsi menneisyydestä, esiintyivät Arturin uskolliset kasvot joka päivä yhä puhtaampina ja kauniimpina, mutta vain vilaukselta, sillä hän ei uskaltanut milloinkaan viipyä tässä muistossa. Nuoren englantilaisen äänetön ja kaino rakkaus oli ainoa tapaus, joka hänen naimisensa jälkeen oli jättänyt joitakuita suloisia jälkiä hänen surulliseen ja yksinäiseen sydämeensä. Kenties liittyivät kaikki pettäneet toiveet, kaikki tyydyttämättömät halut, jotka yhä enemmän synkistivät Julian mieltä, jotenkin luonnollisen mielikuvituksen leikin kautta tähän nuoreen mieheen, jonka käytös, tunteet ja luonne näyttivät tarjoavan niin paljon yhtäläisyyttä hänen omiensa kanssa. Mutta tämä ajatus esiintyi aina oikkuna, mielikuvituksen tuotteena. Tästä mahdottomasta unelmasta, joka aina päättyi huokauksiin, heräsi Julia vielä onnettomampana, kuin ennen ja tunsi vielä kipeämmin alituiset surunsa, nukutettuaan ne kuvitellun onnen siipien alle. Toisinaan sai hänen valituksensa hurjan ja rohkean luonteen, hän tahtoi huvitella hinnalla millä hyvänsä; mutta vielä useammin oli hän jonkinmoisen velton lumouksen uhrina, kuunteli, mitä sanottiin, ymmärtämättä sitä tahi ajatteli niin liiteleviä häälyviä ajatuksia, ettei hän koskaan olisi voinut löytää sanoja niiden ilmaisemiseksi. Hän oli loukattu sisimmissä taipumuksissaan, siinä, mitä hän ennen nuorena tyttönä oli uneksinut, ja nyt oli hän pakoitettu nielemään kyyneleensä. Kenelle hän olisi valittanut kohtaloaan? Kuka olisi tahtonut kuunnella häntä? Sitäpaitsi hänessä oli sitä äärimmäistä naisellista hienotunteisuutta, sitä viehättävää tunteen kainoutta, joka saa vaikenemaan tarpeettomien valitusten asemasta, jättää käyttämättä hyväkseen edun, jolloin voitto nöyryyttää sekä voittajaa että voitettua. Julia koetti antaa oman siveytensä, omia hyveitään herra d'Aiglemontille ja koetti kuvitella maailmalle olevansa onnellinen. Koko naisellista tahtiaan käytti hän aivan tarkoituksettomasti alituiseen hienotunteisuuteen, jota miehensä ei edes huomannut, ja jonka itsevaltaisuus ainoastaan kasvoi tämän sääliväisen kohtelun johdosta. Toisinaan oli hän aivan kuin lamautunut onnettomuudesta, ilman ajatuksia, ilman voimaa; mutta onneksi sai hänen totinen jumalisuutensa hänet aina jälleen toivomaan, hän turvautui tulevaisuuteen ihmeellisessä uskossa, joka antoi hänelle voimaa uudestaan alkaa kovaa työtänsä. Nämä kauheat taistelut, nämä sisälliset kulumiset voitti hän ilman kunniaa, nämä pitkälliset surut olivat tuntemattomia; yksikään ihmisolento ei nähnyt hänen kärsiviä silmäyksiään, hänen katkerat kyyneleensä valuivat yksinäisyydessä ja hyljättynä.

Niiden vaikeitten suhteitten vaarat, joihin markisitar oli olojen pakosta joutunut, näyttäytyivät hänelle kaikessa vakavuudessaan eräänä iltana 1820. Kun mies ja vaimo tuntevat toisensa täydellisesti ja pitkän aikaa ovat tottuneet toisiinsa, kun nainen osaa tulkita miehen pienimmänkin eleen ja nähdä ne tunteet ja ajatukset, jotka hän salaa, silloin leviää äkkiä valo ajatuksiin ja entiset sattumalta tahi alkuaan välinpitämättömästi virkatut lausunnot astuvat esiin. Nainen herää äkkiä ja huomaa olevansa kuilun partaalla. Niin kävi markisittaren. Kun hän kerran oli onnellinen saadessaan olla muutamia päiviä yksin, arvasi hän yksinäisyytensä syyn. Sillä hetkellä hän ei ajatellut itseään ei onnettomuuksiaan eikä uhrauksiaan; hän tunsi olevansa yksinomaan äiti ja hän ajatteli ainoastaan tyttärensä hyvinvointia, tulevaisuutta ja onnea, tyttärensä, ainoan olennon, joka lahjoitti hänelle iloa, Helenansa, ainoan, joka sai hänet pysymään elossa. Nyt tahtoi Julia elää suojellakseen lastansa siitä hirmuisesta ikeestä, jonka alle häijy äitipuoli voisi painaa tämän rakastetun olennon elämän. Huomatessaan tämän uuden edellytyksen surulliseen tulevaisuuteen vaipui hän sellaiseen polttavaan mietiskelyyn, jollainen käsittää pitkiä vuosia. Täst'edes tulisi hänen ja miehensä välillä olemaan kokonainen ajatusten maailma, jonka paino olisi yksin hänen hartioillaan. Tähän asti oli hän varma Viktorin rakkaudesta, ja oli uhrautunut hankkiakseen hänelle onnea, jota itse ei voinut jakaa; mutta nyt kun häneltä puuttui sekin tyydytys, joka seurasi tietoisuutta, että hänen kyyneleensä tuottivat miehellensä iloa, nyt, jätettynä yksin maailmaan, ei hänellä ollut enää muuta valittavana kuin onnettomuutensa. Keskellä masennusta, joka yön hiljaisuudessa ja äänettömyydessä riisti häneltä kaiken tarmonsa, kun hän jätti sohvansa ja puoleksi sammuneen takkansa katsellakseen lamppu kädessä kyynelittömin silmin tytärtänsä, yllätti hänet herra d'Aiglemont, joka tuli kotiin ollen loistavalla tuulella. Julia antoi hänen katsoa, kuinka rauhallisesti Helena nukkui; mutta hän teki lopun vaimonsa ihailusta tyhjällä fraasilla:

"Kaikki lapset", sanoi hän, "ovat suloisia, kun ovat niin pieniä."

Sitten suuteli hän hajamielisenä tyttärensä otsaa, laski alas verhot kätkyen ympäri, katsoi Juliaan, otti hänen kätensä ja vei hänet mukanansa sohvalle, jolla istuessaan hän oli ajatellut niin monta surullista ajatusta.

"Te olette hyvin kaunis tänä iltana rouva d'Aiglemont!" huudahti hän sillä sietämättömällä iloisuudella, jonka markisitar tunsi niin hyvin.

"Missä olette ollut tänä iltana?" kysyi hän teeskennellyllä välinpitämättömyydellä.

"Rouva de Sérizyn luona."

Hän oli ottanut pienen valosuojuksen uunin reunukselta ja tarkasti huolellisesti sen läpikuultavuutta huomaamatta vaimonsa itkeneen. Julia vavahti. Mitkään sanat eivät voisi tulkita sitä ajatusten tulvaa, joka raivosi hänen sydämessään ja jota hänen täytyi pitää salattuna siellä.

"Rouva de Sérizy antaa soittojuhlan maanantaina ja hän kuolee halusta saada sinut sinne. Riittää kyllin, ett'et ole ollut seuraelämässä pitkään aikaan, hänen halutakseen nähdä sinut luonansa. Hän on hyvä nainen ja pitää paljon sinusta. Tekisit minulle mieliksi, jos menisit sinne; minä olen melkein luvannut, että sinä – "

"Minä menen", sanoi Julia.

Äänensä painossa, kasvojensa ilmeessä ja katseessaan oli jotakin niin läpitunkevaa, niin omituista, että Viktor huolimatta välinpitämättömyydestään kummastuneena katsoi vaimoonsa. Siinä oli kaikki. Julia oli arvannut, että rouva de Sérizy oli se nainen, joka oli riistänyt häneltä miehensä sydämen. Hän vaipui epätoivoisiin ajatuksiin ja oli katsovinaan tulta. Viktor käänteli pientä suojusta sormiensa välissä ja näytti olevan ikävissään niinkuin mies, joka on ollut hyvin onnellinen ulkona, mutta nyt tulee kotiin väsyneenä tästä onnesta. Haukoteltuaan useita kertoja, otti hän kynttilän toiseen käteensä, toisella etsien veltosti vaimonsa kaulaa tahtoen suudella sitä, mutta Julia taivutti itsensä alas, ojensi hänelle otsansa ja sai siihen hänen "hyvää yötä" – suutelonsa, koneellisen suutelon, annetun rakkaudettomasti, jonkinlaisen irvistyksen, joka tuntui hänestä inhoittavalta. Kun Viktor oli sulkenut oven, vaipui hän alas tuolille; polvensa vapisivat, hän puhkesi itkemään. Täytyy olla kokenut tällaisen kohtauksen tuottamaa tuskaa, ymmärtääkseen kaiken sen kärsimyksen, mikä sisältyy siihen, aavistaakseen kaikki ne pitkät ja kauheat murhenäytelmät, joihin se voi johtaa. Nämä yksinkertaiset tyhjät sanat, tämä äänettömyys kahden puolison välillä, nämä eleet ja katseet, tapa, jolla markiisi istuutui tulen ääreen, tapa, jolla hän oli koettanut suudella vaimonsa kaulaa, kaikki oli omansa muodostamaan tämän hetken Julian tähän asti viettämän surullisen ja yksinäisen elämän murheelliseksi loppukohtaukseksi. Epätoivoissaan lankesi hän polvilleen sohvan eteen, kätki kasvonsa siihen, ettei näkisi mitään ja rukoili. Rukouksensa tavallisiin sanoihin pani hän hartaan sävyn, uuden merkityksen, joka olisi voinut murskata miehensä sydämen, jos tämä olisi kuullut häntä. Kahdeksan päivän kuluessa oli hän kokonaan antautunut mietteisiin tulevaisuudestaan; onnettomuutensa uhrina, tutki hän sitä, koettaen löytää keinoja voidakseen olla valehtelematta oman sydämensä edessä, voittaakseen jälleen vaikutusvaltansa markiisiin ja elääkseen kyllin kauvan, jotta voisi valvoa tyttärensä onnea. Hän päätti silloin taistella kilpailijansa kanssa, näyttäytyä taas seuraelämässä, loistaa siellä, teeskennellä miehellensä rakkautta, jota ei tuntenut, houkutella hänet luoksensa ja sitten, kun oli tämän pelin kautta saanut hänet taas vaikutusvaltansa alaiseksi, olla häntä kohtaan yhtä keimaileva kuin sellaiset oikulliset rakastajattaret, joiden huvituksena on kiusata rakastajiaan. Tämä inhoittava teeskentely oli ainoa mahdollinen keino pahaa vastaan. Siten hän tulisi kärsimystensä herraksi, voisi hallita niitä niinkuin itse tahtoi, tekisi ne harvinaisemmiksi pitämällä miestänsä kurissa, ankaran hirmuvallan alaisena. Yhdellä hyppäyksellä heittäytyi hän välinpitämättömyyden kylmiin laskelmiin pelastaaksensa tyttärensä, hän aavisti heti sen viekkauden, ne valheet, joita sellaiset olennot, mitkä eivät rakasta, käyttävät hyväkseen, sievistelyn petokset ja kaiken sen kauhean vilpin, joka saa miehet vihaamaan naista niin syvästi sentähden, että he luulevat silloin sen johtuvan hänen synnynnäisestä halpamaisuudestaan. Julian itse tietämättä, yhtyivät hänessä hänen naisellinen turhamaisuutensa, hänen oma etunsa ja epämääräinen koston tunne sekä äidinrakkautensa pakottaakseen hänet astumaan tielle, jolla uudet surut odottivat häntä. Mutta hänen sielunsa oli liiaksi jalo, hänen mielensä liiaksi hienotunteinen ja varsinkin liiaksi avomielinen voidakseen kauvan pysyä näissä aikeissaan. Hän oli tottunut katsomaan sisimpäänsä aina kun tahtoi ottaa ensimäisen askeleen pahaa kohti, ja tämä oli paha. Omantuntonsa äänen piti tukahuttaa himon ja itsekkäisyyden. Nuoressa naisessa, jonka sydän on vielä puhdas ja jossa rakkaus on vielä koskematon, esiintyy yksin äidinrakkauskin kainosti. Ja eikö kainous ole koko nainen? Mutta Julia ei tahtonut nähdä mitään vaaraa, mitään vikaa uudessa elämässään. Hän meni rouva de Sérizy'n luo. Hänen kilpailijansa luuli saavansa nähdä nuoren, kalpean ja kärsivän naisen, markisitar maalasi poskensa ja esiintyi loistavassa puvussa, joka vielä enemmän kohotti hänen kauneuttansa.

Конец ознакомительного фрагмента.

Текст предоставлен ООО «ЛитРес».

Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.

Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.