Keski-ikäinen nainen

"Siinä on yksi meidän naapureistamme", sanoi vanha rouva.

Rouva d'Aiglemont katsoi tätiänsä levottomuuden sekaisella kummastuksella. "Se on eräs nuori englantilainen, eräs aatelismies, herra Artur Ormond, lordi Grenvillen vanhin poika. Hänen juttunsa on jännittävä. Hän tuli Montpellier'iin v. 1802 siinä toivossa, että ilmanala siellä parantaisi rintataudin, jota hän sairasti; ilmanalan tähden lääkärit lähettivätkin hänet sinne. Samoinkuin kaikki hänen kansalaisensa, vangitutti Bonaparte hänetkin sodan puhjettua, sillä tuo peto ei voi elää tappelematta. Haihduttaakseen ikäväänsä rupesi nuori englantilainen tutkimaan tautiansa, jota hän luuli hengenvaaralliseksi. Siten mieltyi hän vähitellen anatomiaan ja lääketieteeseen; intohimoisesti innostui hän tutkimaan näitä tieteitä, joka on jotenkin harvinaista niin korkea-arvoisessa miehessä; mutta tutkihan hallitsijakin kemiaa! Sanalla sanoen, Artur edistyi ihmeteltävällä tavalla, jonka m.m. Montpellier'in professoritkin tunnustivat; opinnot lohduttivat häntä vankeudessaan ja samalla hän parani täydellisesti. Väitetään, että hän kahden vuoden ajalla ei puhunut sanaakaan, hengitti säästäväisesti ja makasi heinäladossa sekä joi schweitziläisen lehmän maitoa ja söi ainoastaan kasviksia. Siitä saakka kun hän tuli tänne Tours'iin, ei hän seurustele yhdenkään ihmisen kanssa ja on ylpeä kuin riikinkukko; mutta te olette taitanut valloittaa hänet, sillä ei hän varmaankaan minun takiani ratsasta tästä ohi kahta kertaa päivässä siitä saakka kun te olette tullut tänne… Hän lienee aivan varmaan rakastunut teihin."

Nämä viimeiset sanat vaikuttivat kreivittäreen kuin taikaisku. Tahtomattaan teki hän eleen ja hymyili niin, että markisitar ihmetteli. Kaukana siitä, että olisi osottanut sitä vaistomaista tyydytystä, jota ankarinkin nainen tuntee saadessaan tietää tehneensä miehen onnettomaksi, pysyi Julian katse kylmänä ja kovana. Hänen kasvonsa osottivat vastenmielisyyden tunnetta, joka läheni kauhua. Mutta tämä karkoittava hymyily ei ollut se, millä rakastava nainen lyö koko maailman yhden ainoan olennon hyväksi: silloin hän voi nauraa ja laskea leikkiä; ei, Julia oli tällä hetkellä niinkuin ihminen, joka niin elävästi muistaa jonkun vaaran, että hän vielä tuntee tuskaa siitä. Täti, joka oli melkein vakuutettu siitä, että veljenpoikansa vaimo ei rakastanut miestään, oli hyvin hämmästynyt huomatessaan, ett'ei hän myöskään rakastanut ketään toista. Hän pelkäsi tehneensä sen havainnon, että Julian sydämessä ei ollut sijaa harhakuville, että hän oli nuori nainen, jolle yhden päivän tai kenties yhden yön kokemukset olivat kylliksi opettaakseen häntä tuntemaan, kuinka henkisesti köyhä Viktor oli.

"Jos hän tuntee hänet, on kaikki lopussa", ajatteli hän, "minun veljenpoikani saa silloin pian oppia tuntemaan avioliiton epämukavuuksia."

Hän päätti käännyttää Julian Ludvig XV: n aikaisiin monarkistisiin oppeihin. Mutta pari tuntia myöhemmin huomasi tahi paremmin arvasi hän sen tässä maailmassa jotenkin tavallisen seikan, joka oli syynä kreivittären synkkämielisyyteen. Julia tuli äkkiä miettiväiseksi ja vetäytyi huoneeseensa aikaisemmin kuin tavallista. Kun hänen kamarineitsyeensä oli riisunut vaatteet hänen yltään ja jätti hänet valmiina menemään vuoteeseen, jäi hän istumaan tulen eteen vaipuneena pienelle keltaisella sametilla peitetylle leposohvalle, tälle vanhanaikuiselle huonekalulle, joka on yhtä sopiva surullisia kuin onnellisiakin hetkiä varten; hän itki, hän huokasi, hän ajatteli; sitten otti hän pienen pöydän, haki esille paperia ja rupesi kirjoittamaan. Tunnit kuluivat nopeasti. Luottamus, jota Julia osoitti tässä kirjeessä, tuntui maksavan hänelle paljon; joka lausetta kirjoittaessaan vaipui hän pitkäksi ajaksi mietteisiin; äkkiä puhkesi hän kyyneliin ja lakkasi kirjoittamasta. Juuri nyt löi kello kahta. Hänen päänsä, joka oli raskas niinkuin kuolevaisen, vaipui alas rinnalle; kun hän sitten nosti sen ylös, sai hän nähdä tätinsä, joka äkkiä oli tullut sisään juurikuin joku kuva seinäkudoksista olisi astunut alas.

"Mikä teitä vaivaa, pikku ystäväni?" kysyi täti. "Miksi istutte niin myöhään ylhäällä ja miksi itkette aivan yksin, te, joka olette niin nuori?"

Hän istuutui ilman muuta Julian viereen ja ahmi silmillään alotettua kirjettä.

"Kirjoitatteko miehellenne?"

"Miten voisin tietää, missä hän on?" kysyi kreivitär.

Täti otti paperin ja luki.

Hän oli ottanut mukaansa silmälasinsa, sillä hän oli hyvin huolellinen nainen. Tämä viaton olento antoi hänen ottaa kirjeen ilman vähintäkään vastaväitettä. Tämä ei johtunut arvokkaisuuden puutteesta eikä mistään salaisen rikollisuuden tunteesta, joka voisi vaikuttaa lamauttavasti hänen toimintakykyynsä; se johtui siitä, että täti yllätti hänet taitteessa, jolloin sielu on vailla kimmoisuutta, jolloin kaikki on yhdentekevää, niin hyvä kuin pahakin, vaitiolo samoinkuin tuttavallinen keskustelukin. Samoin kuin nuori siveä tyttö, joka halveksien käskee pois ihailijansa, mutta illan tultua tuntee itsensä niin surulliseksi, niin hyljätyksi, että hän toivoo ja kaipaa sydäntä uskoaksensa sille surunsa, niin antoi Julia sanaakaan sanomatta rikkoa sen suojan, joka hienotunteisuudesta suodaan avonaiselle kirjeelle, ja istui miettiväisenä sill'aikaa kun täti luki:

"Rakas Louisani, miksi sinä niin usein muistutat minua siitä kovin varomattomasta lupauksesta, jonka kaksi nuorta tietämätöntä tyttöä voivat antaa toisilleen? Sinä ihmettelet usein, sanot sinä, miksi minä kuuden kuukauden kuluessa en ole vastannut sinun kysymyksiisi. Jos sinä et ole ymmärtänyt vaitioloani, niin ehkä nyt ymmärrät syyn siihen, kun saat tietää salaisuudet, jotka nyt aion uskoa sinulle. Minä olisin ainiaaksi salannut ne sydämeeni, ell'et sinä olisi kertonut minulle pian viettäväsi häitäsi. Sinä menet naimisiin, Louisa. Tämä ajatus saa minut vapisemaan. Pikku raukka, mene vaan! Mutta kuukauden perästä sinun suurin kaipuusi on oleva muisto siitä, mitä me olimme ennen, kun eräänä iltana Econessa kävelimme mitä suurimpien tammien välissä vuorella, katselimme kaunista laaksoa jalkojemme juurella ja ihailimme auringonlaskua, joka valoi meitä paisteellaan. Me istuuduimme eräälle kallionlohkareelle ja antauduimme ihastuksen valtaan, jota seurasi mitä suloisin surumielisyys. Sinä olit ensimmäinen, joka arvelit, että tämä kaukainen aurinko muistutti tulevaisuutta. Me olimme hyvin uteliaita ja hyvin lapsellisia siihen aikaan! Muistatko kaikkia meidän hullutuksiamme? Me syleilimme toisiamme niinkuin kaksi rakastavaista, sanoimme me. Me vannoimme toisillemme, että sen, joka ensimmäisenä joutuu naimisiin, täytyy tarkasti kertoa toiselle avioliiton salaisuuksista, siitä onnesta, jota meidän lapselliset sielumme maalailivat niin suloiseksi. Tämä ilta on tekevä sinut epätoivoiseksi, Louisa. Siihen aikaan olit sinä nuori, kaunis, huoleton, vaikka kohta et onnellinen; mies tekee sinut muutamassa päivässä siksi mikä minä jo olen: rumaksi, kivulloiseksi, vanhaksi. Sanoa sinulle, kuinka minä olin ylpeä, kopea ja onnellinen siitä, että menin naimisiin Viktor d'Aiglemontin kanssa, olisi hullua! Ja kuinka minä voisin sanoa sinulle sen? Minä en muista itsekään, mitä minä olin silloin. Muutamissa harvoissa hetkissä on minun lapsuuteni muuttunut kuin unennäöksi. Minun käytökseni sinä juhlallisena päivänä, jonka piti pyhittää tämä liitto, minkä ulottuvaisuutta minä en aavistanut, ei ollut moitteeton. Isäni koetti useita kertoja hillitä minun iloisuuttani, sillä minä osoitin sellaista riemua, että sitä katsottiin sopimattomaksi, ja minun puheeni tuntui ilkivaltaiselta juuri sentähden, ettei siinä ollut yhtään ilkivaltaisuutta. Minä leikin morsiusharsoni kanssa, pukuni kanssa ja kukkieni kanssa. Kun minä jäin illalla yksin siihen huoneeseen, johon minä vietiin niin suurella juhlallisuudella, koetin keksiä jonkun kujeen leikkiäkseni Viktorin kanssa; ja sillä välin kun odotin häntä, sykki sydämeni aivan samalla tavalla kuin juhlallisena uuden vuoden aattona hiipiessäni siihen saliin, missä uuden vuoden lahjat olivat. Kun mieheni tuli sisään, etsi hän minua, minä en voinut pidättää nauruani uutimen takana, jonne olin piiloutunut, ja tämä nauru oli viimeinen kaiku meidän lapsuusleikkiemme suloisesta ilosta…"

Kun markisitar oli lukenut tämän kirjeen, jonka alusta päättäen piti sisältää hyvin surullisia asioita, otti hän pois silmälasit, pani ne hitaasti pöydälle ja pani sinne myös kirjeen. Hän loi Juliaan vihertävät silmänsä, joiden tulta ikä ei ollut vähentänyt.

"Pikku ystäväni", sanoi hän, "naineen naisen ei sovi kirjoittaa niin nuorelle tytölle, se on sopimatonta…"

"Niin minäkin ajattelin", keskeytti Julia, "ja minua hävetti myös itseni tähden, kun te luitte sitä…"

"Jos aterian aikana tarjotaan jotakin ruokalajia, josta me emme pidä, lapseni, niin ei meidän siltä tarvitse tehdä sitä muillekin vastenmieliseksi", jatkoi vanha rouva hyvänsävyisesti, "varsinkaan, kun aina Eevan ajoista meidän päiviimme saakka avioliittoa on pidetty jonakin niin erinomaisena. Eikö teillä ole äitiä?" kysyi hän.

Kreivitär säpsähti, sitten nosti hän hiljaa päätänsä ja sanoi:

"Viimeisen vuoden kuluessa olen useamman kuin yhden kerran kaivannut äitiäni; mutta oli väärin minulta, etten ottanut huomioon isäni vastenmielisyyttä, hän ei tahtonut Viktoria vävykseen."

Hän katsoi tätiään ja herkesi itkemästä, kun huomasi sen hyvyyden, jonka saattoi lukea vanhuksen kasvoista. Hän ojensi nuoren kätensä markisittarelle, joka näytti pyytävän tätä, ja kun he puristivat toistensa käsiä, ymmärsivät nämä molemmat naiset toisiansa täydellisesti.

"Äiditön lapsiraukka!" sanoi rouva de Listomère.

Tämä oli vielä yksi valonsäde Julialle. Hän luuli kuulevansa isänsä ennustavaa ääntä.

"Sinun kätesi hehkuvat, ovatko ne aina sellaiset?" kysyi vanha rouva.

"Minulla on ollut kuumetta aina seitsemän tai kahdeksan päivän ajan."

"Sinulla on ollut kuumetta etkä ole sanonut sitä minulle!"

"Minulla on ollut sitä vuoden ajan", sanoi Julia jonkunmoisella kainolla pelolla.

"Siis pikku rakas enkelini", sanoi täti, "avioliitto ei ole ollut teille tähän asti muuta kuin sula pitkä kidutus?"

Nuori nainen ei uskaltanut vastata, mutta hän teki myöntävän liikkeen, joka ilmaisi kuinka hän oli kärsinyt.

"Sinä olet siis onneton?"

"Oh, ei, täti. Viktor jumaloi minua, ja minä pidän niin paljon hänestä, hän on niin kiltti!"

"Niin, sinä pidät hänestä; mutta sinä vältät häntä, eikö totta?"

"Kyllä … toisinaan… Hän etsii minua liian usein."

"Etkö ole usein peloissasi, kun olet yksin, että hän tulee ja etsii sinut?"

"Ah, kyllä! Mutta minä pidän hänestä paljon, sen vakuutan."

"Etkö soimaa itseäsi salaisuudessa siitä, ett'et ole voinut tahi et voi iloita hänen rakkaudestaan? Eikö sinusta tunnu toisinaan, että aviorakkautta on raskaampi kantaa, kuin rikoksellista rakkautta?"

"Niin kyllä", sanoi Julia itkien. "Te arvaatte kaiken sen, mikä on arvoituksena minulle itselleni. Minä olen väsynyt sielun ja ruumiin puolesta, minusta on elämä raskas. Sieluani painaa jokin selittämätön aavistus, joka jäytää tunteitani ja pitää minua alituisen kauhun vallassa. Minulla ei ole ääntä, millä valittaisin, ei sanoja, joilla selittäisin suruani. Minä olen onneton ja minua hävettää olla onneton, kun näen Viktorin niin onnellisena siitä, mikä kuolettaa minut."

"Lapsellisuuksia!" huudahti täti, jonka kuivat kasvot äkkiä kirkastuivat iloisesta hymyilystä, heijastus hänen iloiselta nuoruuden ajaltaan.

"Ja te, te myös nauratte!" huudahti nuori nainen epätoivoisena.

"Minä olen kokenut samaa", vastasi markisitar nopeasti. "Ja nyt kun Viktor on jättänyt sinut yksin, etkö tunne itseäsi taas kuin nuoreksi tytöksi, levolliseksi, vailla iloa, mutta myös ilman suruja?"

Julia katsoi häntä suurin ihmettelevin silmin.

"No, enkelini, sinä pidät Viktorista, eikö totta? Mutta tahtoisit mieluummin olla hänen sisarensa kuin vaimonsa ja yleensä sinä et pidä naimisissa olosta?"

"Niin, niin se on, täti. Mutta miksi te nauratte?"

"Sinä olet oikeassa, lapsi raukkani. Tämä ei ole mitään naurettavaa. Sinä joutuisit tulevaisuudessa monen onnettomuuden uhriksi, ellen minä ottaisi sinua suojelukseeni ja ellei minun pitkä kokemukseni voisi arvata sinun surujesi viatonta syytä. Veljenpoikani, tuo tuhma poika, ei ole ansainnut onneansa! Meidän korkeasti rakastetun Ludvig XV: n aikana olisi jokainen nuori nainen, joka olisi samassa asemassa kuin sinä, heti rangaissut miestänsä siitä, että tämä oli käyttäytynyt kuin mikä sotamies. Miten itsekäs! Tämän hirmuisen keisarin sotilaat ovat kaikki hiomattomia talonpoikia. He pitävät karkeutta kohteliaisuutena, he ymmärtävät naista yhtävähän kuin he osaavat rakastaa; he luulevat senvuoksi, että heidän täytyy seuraavana päivänä mennä kuolemaan, tämän vapauttavan heidät olemasta huomaavaisia meitä kohtaan edellisenä iltana. Ennen muinoin osattiin sekä rakastaa, että kuolla, jos niin tarvitsi. Ystäväni, minä tahdon kasvattaa hänet sinua varten. Minä teen lopun tästä ikävästä, mutta vallan luonnollisesta mielialasta, joka muuten saa teidät vihaamaan toisianne, toivomaan avioeroa, ell'ette sitä ennen ole kuolleet tahi saatetut epätoivon partaalle."

Julia kuunteli tätiänsä ihmetellen ja hämmästyneenä näistä sanoista, joiden viisauden hän paremmin aavisti kuin ymmärsi ja kauhistuneena saadessaan tämän kokeneen sukulaisensa suusta kuulla saman arvostelun, vaikka lievemmässä muodossa, kuin hänen isänsä oli lausunut Viktorista. Hän näki kuin elävässä ilmestyksessä vastaisen kohtalonsa ja tunsi varmaan niiden onnettomuuksien painon, jotka tulisivat kohtaamaan häntä, sillä hän puhkesi itkemään, kiersi kätensä vanhan rouvan kaulan ympäri ja sanoi:

"Olkaa minulle äitinä!"

Täti ei itkenyt, sillä vallankumous ei jättänyt montaa kyyneltä jälelle vanhan kuningaskunnan naisille. Ensin rakkaus ja sitten hirmuhallitus oli tutustuttanut heidät mitä vihlaisevimpiin onnettomuuksiin ja keskellä elämän vaaroja säilyttävät he kylmän arvokkaisuuden, hellyyden, joka on vilpitön, mutta ilman vuodatuksia ja joka sallii heidän pysyä uskollisena etiketille, sekä käytöksen jaloutta, jonka kaiken hyljätessään meidän uudet tapamme ovat tehneet hyvin väärin. Markisitar syleili nuorta naista, suuteli häntä otsaan sillä hellyydellä ja pehmeydellä, joka on kotoisin enemmän näiden naisten tavoista ja käytöksestä kuin sydämestä; hän rauhoitti Juliaa lempein sanoin, tuuditti häntä rakkauden lupauksilla ja auttoi hänet sänkyyn juurikuin olisi hän ollut pieni tyttö, rakastettu tytär, jonka toivo ja surut olivat hänen omiaan; hän näki itsensä nuorena, kokemattomana ja kauniina kuin Julian. Kreivitär nukkui onnellisena löydettyään ystävän, äidin, jolle hän täst'edes voi sanoa kaikki. Seuraavana aamuna, kun täti ja Julia suutelivat toisiaan sellaisella syvällä sydämellisyydellä ja sellaisella ymmärtämyksellä, jotka osoittivat, että he pitivät toisistaan ja olivat tulleet toisiaan lähemmäksi kuin ennen, kuulivat he hevosen ravia, käänsivät samalla kertaa päitänsä ja näkivät nuoren englantilaisen, joka hitaasti ratsasti ohi, kuten tapansa oli. Hän oli nähtävästi hankkinut tietoja molempain yksinäisten naisten tavoista eikä laiminlyönyt milloinkaan saapua heidän aamiaisensa ja päivällisensä aikana. Hänen hevosensa hiljensi askeleitaan hänen tarvitsematta pidättää sitä. Ratsastaessaan ruokasalin molempain ikkunoiden ohi heitti hän sisään surunvoittoisen silmäyksen, jota kreivitär usein halveksi omistamatta sille vähintäkään huomiota. Mutta markisitar oli tottunut olemaan pikkumaisen utelias ja kiinnittämään huomiota pienimpiinkin seikkoihin, jotka voisivat vilkastuttaa pikkukaupungin elämää, seikka, jolta ylevämielisetkään henkilöt eivät voi varjella itseänsä. Sentähden häntä kovin huvitti englantilaisen kaino ja vakava rakkaus, jota hän ilmaisi niin äänettömällä tavalla. Nämä ajoittain palaavat silmäykset kävivät hänelle ikäänkuin tottumukseksi ja joka päivä ilmoitti hän uusin leikkipuhein Arturin ratsastuksesta. Kun molemmat naiset istuutuivat pöytään, katsoivat he samalla kertaa nuorta brittiläistä. Arturin katse kohtasi Julian tällä kertaa niin selvästi ilmaistuin tuntein, että nuori nainen punastui. Englantilainen myös pani hevosensa heti laukkaamaan ja ratsasti pois.

"Mutta mitä on tehtävä?" sanoi Julia tädilleen. "Onhan aivan selvää kaikille ihmisille, jotka näkevät tämän englantilaisen ajavan ohi, että minä olen…"

"Niin", keskeytti hänet täti.

"No, enkö minä voisi sanoa hänelle, ettei hän ratsastaisi tuolla tavoin tästä ohi?"

"Eikö se olisi samaa kuin sanoa hänelle, että hän on vaarallinen? Ja voitko sitä paitsi estää miestä tulemasta ja menemästä niinkuin häntä haluttaa? Huomenna emme syö enää tässä salissa; kun nuori mies ei näe meitä enää täällä, lakkaa hän rakastamasta teitä ikkunan kautta. Siten, rakas lapsi, menettelee nainen, jolla on maailman tapoja."

Mutta Julian onnettomuuden piti tulla täydelliseksi. Tuskin olivat molemmat naiset nousseet pöydästä, kun äkkiä saapui Viktorin kamaripalvelija. Hän tuli täyttä laukkaa, salaisia teitä myöten Bourges'ista ja toi kreivittärelle kirjeen tämän mieheltä. Viktor, joka oli nyt jättänyt keisarin, ilmoitti rouvalleen keisarivallan kukistumisesta, Pariisin valloittamisesta ja siitä innostuksesta Bourbon'ien hyväksi, joka nyt oli puhjennut kaikkialla Ranskassa; mutta kun hän ei tiennyt miten voisi tulla Tours'iin, pyysi hän häntä kiireesti matkustamaan Orleans'iin, minne toivoi pääsevänsä tuodakseen hänelle passin. Hänen kamaripalvelijansa, joka oli vanha sotamies, piti seurata Juliaa Tours'ista Orleans'iin.

Viktor luuli, että tie sinne oli vielä vapaa.

"Rouva kreivitär ei saa kadottaa silmänräpäystäkään", sanoi kamaripalvelija. "Preussilaiset, itävaltalaiset ja englantilaiset yhtyvät Blois'issa tahi Orleans'issa."

Parissa tunnissa oli Julia valmis ja ajoi vanhassa matkavaunussa, jonka markisitar lainasi hänelle.

"Miksi ette tulisi Pariisiin, meille?" sanoi Julia suudellen tätiään jäähyväisiksi. "Nyt, kun Bourbon'it tulevat takaisin, saatte te…"

"Ilman heidän palaamistaankin, jota en uskaltanut toivoakaan, olisin tullut sinne, pikku ystäväni, sillä minun neuvoni ovat liian tarpeellisia sekä Viktorille että sinulle. Järjestänkin kaikki voidakseni tavata teidät siellä."

Julia matkusti kamarineitsyeensä ja vanhan sotilaan seurassa, joka ratsasti vaunun rinnalla valvoen rouvansa turvallisuutta. Kun tuli yö ja he pääsivät eräälle taipaleelle Blois'in takana, kävi Julia levottomaksi kuullessaan vaunun kolinaa takaapäin. Tämä oli seurannut heitä aina Amboise'sta saakka. Hän asettui ikkunan eteen saadakseen nähdä, keitä hänen matkatoverinsa olivat. Oli kuutamoyö, ja hän sai nähdä Arturin seisovan kolmen askeleen päässä hänestä silmät luotuina hänen vaunuunsa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Kreivitär vetäytyi kiireesti takaisin vaunuun niin peloissaan, että rupesi vapisemaan. Kuten useimmat todella viattomat ja kokemattomat naiset katsoi hän tehneensä hairahduksen siinä, että oli tahtomattaan herättänyt rakkautta nuoressa miehessä. Hän tunsi vaistomaista pelästystä, joka ehkä teki hänet tietoiseksi omasta heikkoudestaan nähdessään tämän rohkean ihailun. Yksi miehen vahvimmista aseista onkin tämä hirveä kyky pakoittaa nainen, jonka luonnosta vilkas mielikuvitus helposti pelästyy tahi tulee levottomaksi siitä, että hän ajaa häntä takaa, ryhtymään tekemisiin hänen kanssansa. Kreivitär muisti tätinsä neuvon ja päätti koko matkan kestäessä pysyä piilossa vaunun sisällä eikä astua ulos sieltä. Mutta joka taipaleella kuuli hän englantilaisen kävelevän molempain vaunujen ympäri ja sitten tiellä kaikui hänen ajoneuvojensa ratina lakkaamatta hänen korvissaan. Hän ajatteli, että miehensä, kun hän kerran tapaa hänet, on varmaan suojeleva häntä tästä omituisesta takaa-ajosta.

"Mutta jos hän kaikissa tapauksissa ei rakasta minua?"

Tämä ajatus oli viimeinen, mikä hänellä oli. Kun hän tuli Orleans'iin, pysäyttivät preussiläiset hänen vaununsa, veivät sen majataloon ja asettivat sotamiehiä vahtimaan sitä. Tehdä vastarintaa oli mahdotonta. Muukalaiset selittivät näille kolmelle matkustavaiselle käskevin merkein saaneensa käskyn olla sallimatta kenenkään astua vaunusta ulos. Kreivitär istui itkien kaksi tuntia vankina sotamiesten keskellä, jotka polttivat, nauroivat ja toisinaan katselivat häntä röyhkeällä uteliaisuudella; mutta vihdoin näki hän heidän poistuvan vaunun luota jonkunmoisella hienotunteisuudella ja kuuli useitten hevosten töminää. Kohta sen jälkeen ympäröi vaunun ryhmä korkeita vieraita upseereita eräs vanha itävaltalainen kenraali etunenässä.

"Pyydän anteeksi, rouvaseni", sanoi kenraali. "Väärinkäsitys on tapahtunut, ja te voitte pelkäämättä jatkaa matkaanne. Tässä on passi, joka vast'edes on suojeleva teitä kaikilta ikävyyksiltä…"

Kreivitär otti paperin vavisten ja mutisi muutamia sanoja. Kenraalin vieressä näki hän Artturin puettuna englantilaiseen upseeripukuun. Varmaankin häntä piti hänen kiittää pikaisesta vapautumisestaan. Samalla kertaa iloisena ja surullisena käänsi nuori englantilainen pois päänsä eikä uskaltanut katsoa Juliaa muuta kuin varkain. Kiitos passin, tuli rouva d'Aiglemont Pariisiin ilman ikäviä seikkailuja. Hän löysi siellä miehensä, joka vapautettuna uskollisuuden valastaan keisarille, oli saanut mitä imartelevimman vastaanoton kreivi d'Artois'n luona. Tämän oli veljensä Ludvig XVIII nimittänyt kuningaskunnan kenraaliluutnantiksi. Viktorilla oli henkivartiossa niin korkea asema, että se antoi hänelle kenraalin virka-arvon. Bourbon'ien palaamisen kunniaksi pidettyjen monien juhlien aikana kohtasi Julia-parkaa suuri onnettomuus, joka teki syvän vaikutuksen hänen elämäänsä: hän kadotti markisitar de Listomère-Landon'in. Vanha rouva kuoli iloon ja sydämenhalvaukseen saadessaan Tours'issa jälleen nähdä d'Angoulême'n herttuan. Ainoa henkilö, jonka ikä salli hänen neuvoa Viktoria, ainoa joka viisaiden neuvojensa kautta olisi voinut aikaan saada enemmän keskinäistä ymmärtämistä miehen ja vaimon välille, oli siis kuollut. Julia tunsi, kuinka suuri tämä hukka oli. Nyt ei ollut ketään paitsi hän itse hänen ja miehensä välillä. Mutta nuori ja kaino kun oli, tahtoi hän mieluummin kärsiä kuin valittaa. Juuri hänen luonteensa jalo puoli esti häntä laiminlyömästä velvollisuuksiaan tahi koettamasta tutkia surujensa syytä; sillä lakata suremasta olisi ollut liian karkeata; Julia olisi luullut loukkaavansa sillä tytönomaista kainouttaan.

Nyt muutama sana herra d'Aiglemontista restauratsionin aikana.

Eikö usein saa tavata koko joukon ihmisiä, joiden mitättömyys on salaisuus monelle, jotka heidät tuntevat? Korkea virka-arvo, loistava sukuperä, tärkeät virat, joku vissi kohteliaisuuskiilloitus, sulkeutunut käytöstapa tahi rikkautta seuraava loisto ovat heille juurikuin vahteja, jotka estävät arvostelun tunkeutumasta heidän sisälliseen elämäänsä. Nämä ihmiset ovat niinkuin kuninkaat, joiden todellinen olemus ja tavat eivät milloinkaan tule oikein tunnetuiksi tahi arvostelluiksi, sentähden että heitä katsellaan aina joko liian kaukaa tahi liian läheltä. Nämä henkilöt keinotekoisine kykyineen kysyvät sen sijaan että puhuisivat, osaavat taidon antaa toisten esiintyä päästäkseen itse näyttäytymästä heille jonkunmoisella taitavuudella johtavat he sitten jokaista juurikuin langasta, aina kunkin intohimojen tahi etujen mukaan ja leikkivät siten miesten kanssa, jotka pohjaltakin ovat heitä etevämpiä, tekevät nämä nukeiksi ja luulevat heidän olevan pieniä sentähden, että ovat vetäneet heidät alas itsensä rinnalle. He saavat siten nauttia voitosta, jonka pikkumainen, mutta sitkeä ajatus niin helposti valloittaa suurien liikkuvien ajatusten häviöksi. Arvostellakseen näitä tyhjiä päitä ja määrätäkseen niiden kieltoperäisen arvon pitää havaintojen tekijän sentähden olla enemmän viekkaan kuin etevän, enemmän kärsivällisen kuin laajalla katsantokannalla varustetun, omata enemmän terävyyttä ja tahtia kuin yleviä ja suuria aatteita. Niin paljon taitavuutta kuin nämä nousukkaat käyttävätkin heikkojen puoliensa puolustamiseksi, on heidän kuitenkin kovin vaikea pettää vaimojansa, äitejänsä, lapsiansa ja kodin ystäviä. Mutta nämä säilyttävät melkein aina salaisuuden niinkuin jonkin, joka tavallaan koskee yhteistä kunniaa, vieläpä usein auttavatkin heitä pettämään maailmaa. Jos tällaisten perheen ponnistusten avulla monta tyhmeliiniä käy etevistä miehistä, niin tulee tämä korvatuksi sen kautta, että monta etevää miestä käy tyhmeliineistä, niin että yhteiskunta siten aina saa saman luvun niitä, joita pidetään kykyinä. Jos me nyt ajattelemme sitä osaa, jota tunteellinen ja lahjakas nainen tulee näyttelemään sellaisen miehen rinnalla, niin emmekö huomaa silloin monta elämää täynnä surua ja uhrauksia, monta sydäntä täynnä rakkautta ja hienotunteista hellyyttä, jota ei mikään täällä maan päällä voisi palkita? Jos voimakas nainen joutuu tähän kauheaan tilaan, vapautuu hän siitä rikoksen kautta, niinkuin Katariina II, joka siitä huolimatta sai liikanimen "suuri". Mutta kun kaikki naiset eivät istu valtaistuimella, ovat useimmat heistä vihityt kotionnettomuuksiin, jotka eivät ole siltä vähemmän julmia, vaikka ne pidetään salassa. Ne, jotka täällä alhaalla etsivät tilapäistä lohdutusta tuskalleen, eivät useasti tee muuta kuin vaihtavat suruja tahtoessaan pysyä uskollisina velvollisuuksilleen, tahi tekevät virheitä, jos rikkovat lakia nautintojensa hyväksi. Kaiken tämän voi sovittaa Julian salaiseen tarinaan. Niin kauvan kuin Napoleon oli vallassa, oli kreivi d'Aiglemont översti, niinkuin monet muut, hyvä käskyläisöversti, mainio vaarallisen toimen suorittamisessa, mutta kykenemätön tärkeään johtajatoimeen, eikä silloin herättänyt mitään kateutta, vaan pidettiin yhtenä niistä rohkeista, joita keisari suosi ja joita sotilaskielellä kutsutaan "kunnon pojiksi". Restauratsioniaika lahjoitti hänelle jälleen markiisin arvonimen, eikä hän ollut kiittämätön; hän seurasi Bourboneja Gentiin. Tämä johdonmukainen ja uskollinen menettelytapa saattoi häpeään hänen appi-isänsä muinoin hänestä lausuman ennustuksen, että hän ainiaaksi jää överstiksi. Toisen palaamisen jälkeen nimitettiin hän kenraaliluutnantiksi ja vielä kerran markiisiksi. Herra d'Aiglemont oli kyllin kunnianhimoinen tunkeutuaksensa aina päärihuoneeseen saakka, hän omisti vanhoillisten opit ja politiikan, kääriytyi teeskentelyyn, joka ei salannut mitään, tuli vakavaksi, kyseli paljon, puhui vähän ja häntä pidettiin syvämietteisenä miehenä. Hän oli aina vallitettuna kohteliaisuuden sääntöjen suojaan, täynnä muodollisuuksia, aina varuillaan ja käytti niitä valmiita lauseita, joita säännöllisesti valetaan Pariisissa, jotta tyhmät saisivat käyvässä rahassa suurten aatteiden tahi tapausten sisällön. Suuren maailman ihmiset katsoivat hänen olevan miehen, jolla on makua ja tietoja. Hän oli itsepintainen ylimyksellisissä mielipiteissään ja sentähden pidettiin häntä lujaluontoisena miehenä. Jos hän sattumalta kävi vallattomaksi ja iloiseksi, kuten oli ennen ollut katsottiin hänen arvottomia ja tyhmiä lausuntojaan hienoiksi valtioviisaiksi viittauksiksi.