Keski-ikäinen nainen

"Minkätähden en saisi rakastaa häntä?" huudahti hän vilkkaasti ja uteliaasti.

"Ah, Julia, sinä et voisi ymmärtää minua", vastasi isä huoaten.

"Mutta sano se kaikissa tapauksissa", toisti hän vähän kärsimättömästi.

"No hyvä, kuuntele sitten, lapseni. Nuoret tytöt luovat itselleen usein mitä jaloimpia, mitä ihanimpia tauluja, ihannekuvia, sepittävät itselleen mielikuvituksellisia käsityksiä miehistä, rakkaudesta, maailmasta; sitten omistavat he viattomuudessaan jollekin erityiselle luonteelle ne täydellisyydet, joista ovat unelmoineet, ja antautuvat sen valtaan; valitsemassaan miehessä rakastavat he tätä runoiltua olentoa. Mutta aikaa myöten, kun he eivät enää voi vapautua onnettomuudestaan, vapautua siitä petollisesta olennosta, jonka itse olivat kaunistellen maalanneet, muuttuu heidän entinen epäjumalansa hirvittäväksi aaveeksi. Julia, tahtoisin mieluummin nähdä sinun rakastavan vanhusta, kuin överstiä. Voi, jos voisit siirtyä kymmenen vuotta eteenpäin ajassa, niin saisit nähdä, että minä olen oikeassa. Tunnen Viktorin: hänen iloinen luonteensa on hilpeyttä ilman sielua, kasarmimaista iloisuutta, hän on tuhlaavainen eikä ole lahjakas. Hän on yksi niistä miehistä, jotka taivas on luonut sulattamaan ruokaa neljä kertaa päivässä, nukkumaan, rakastamaan ensimäistä naista, joka tiellensä sattuu ja tappelemaan. Hän ei ymmärrä elämää. Hänen hyvä sydämensä – sillä hänellä on hyvä sydän – saa hänet kenties lahjoittamaan kukkaronsa jollekin köyhälle tahi toverille; mutta hän on pintapuolinen ja ajattelematon, hänellä ei ole sitä sydämen hienotunteisuutta, joka tekee meidät orjiksi saattaaksemme naisen onnelliseksi; hän on taitamaton, itsekäs. Siinä on monta muttaa…"

"Niin, mutta isä, onhan hänellä täytynyt olla ymmärrystä ja tietoja tullakseen överstiksi…"

"Ystäväni, Viktor pysyy överstinä kaiken ikänsä. Minä en ole nähnyt vielä ketään, jota katsoisin kyllin arvokkaaksi sinulle", sanoi vanhus melkein ihaillen.

Hän oli vaiti hetkisen, katsoi tyttäreensä ja lisäsi:

"Mutta, Julia-parkani, sinä olet vielä liiaksi nuori, liiaksi heikko, liiaksi arka voidaksesi kantaa avioliiton suruja ja vaikeuksia. D'Aiglemontin ovat vanhempansa hemmoitelleet, niinkuin minä ja äitisi olemme hemmoitelleet sinut. Kuinka voikaan toivoa, että te ymmärtäisitte toisianne, kun teillä on kaksi eri tahtoa, joiden hirmuvalta olisi sovittamaton? Sinä tulisit joko uhriksi tahi hirmuvaltiaaksi. Sekä toinen että toinen katkeroittavat yhtä suuressa määrin naisen elämää. Mutta sinä olet lempeä ja vaatimaton, sinä tulisit pian sorretuksi. Ja vihdoin on sinulla", sanoi hän liikutetulla äänellä, "tunteen hienous, jota väärinkäsitettäisiin, ja silloin…"

Hän ei voinut jatkaa, hän sai vedet silmiinsä. "Viktor", jatkoi hän hetken perästä, "loukkaisi sinun nuorta, lapsellista sieluasi. Minä tunnen sotilaat, Julia, olen elänyt armeijan keskuudessa. Harvoin näiden miesten sielut voivat vapautua niistä tottumuksista, jotka he ovat saavuttaneet joko niiden onnettomuuksien kautta, joiden keskellä he ovat liikkuneet, tahi seikkailurikkaan elämänsä takia."

"Sinä tahdot siis, isä", sanoi Julia puoleksi vakavalla ja puoleksi leikillisellä äänellä, "että minun pitää tukahuttaa tunteeni ja mennä naimisiin ei itseni vaan sinun tähtesi."

"Mennä naimisiin minun tähteni?" huudahti isä kummastuneena, "minunko tähteni, tyttöseni, minun, joka pian en saa enää antaa sinulle hyvää tarkoittavia nuhteitani! Minä olen aina huomannut että lapset luulevat vanhempain heidän tähtensä tekemät uhraukset johtuvan itsekkäistä syistä. Mene naimisiin Viktorin kanssa, Julia! Kerran tulet sinä katkerasti itkemään hänen tyhjyyttään, hänen kykenemättömyyttään rakastamaan, ja tuhansia muita suruja, joita hän tulee valmistamaan sinulle. Muista silloin, että meidän kävellessämme näiden puiden alla, sinun vanhan isäsi ennustava ääni turhaan on kaikunut sinun korviisi!"

Vanhus vaikeni. Hän sattui huomaamaan kuinka hänen tyttärensä pudisti päätään tyytymättömyyden merkiksi. He kulkivat porttia kohti, missä heidän vaununsa odottivat. Heidän hiljaa kulkiessaan eteenpäin, katsahti nuori tyttö pikaisesti isänsä kasvoihin, ja nurpea ilme hävisi vähitellen hänen piirteistään. Syvä tuska, joka oli painanut leimansa isän otsaan, teki syvän vaikutuksen häneen.

"Minä lupaan sinulle, isä", sanoi hän lempeällä ja liikutetulla äänellä, "etten puhu Viktorista, ennenkuin sinä olet voittanut vastenmielisyytesi häntä kohtaan."

Vanha herra katsoi kummastuneena tyttäreensä. Kaksi kyyneltä vieri hänen silmistään pitkin hänen riutuneita poskiaan. Hän ei voinut suudella Juliaa keskellä tätä väkijoukkoa, mutta hän puristi liikutettuna hänen kättänsä. Kun hän astui vaunuihin, olivat kaikki katkerat ajatukset, jotka olivat synkistyttäneet hänen kasvojansa, kokonaan hävinneet. Tyttären keveä alakuloisuus herätti hänessä nyt vähemmän levottomuutta kuin se viaton ilo, jonka salaisuus tuli ilmi katselmuksen aikana.

* * * * *

Maaliskuun ensimäisinä päivinä 1814, ei juuri vuotta tämän keisarillisen katselmuksen jälkeen, kiitivät eräät ajovaunut pitkin tietä Amboise'sta Tours'iin. Kun ne jättivät viheriän pähkinäpuu-holvin, jonka alla piili la Frillière'n majatalo ajoivat ne eteenpäin sellaista vauhtia että tuokiossa ehtivät la Cise'n rannalle, missä tämä yhtyy Loire'en, ja pysähtyivät siihen. Silahihna oli katkennut sen kiivaan liikkeen takia, jonka nuori kyytimies herransa käskystä teki saadakseen neljä majatalon parhaista kyytihevosista pysähtymään. Siten sai sattuma aikaan, että molemmat ajovaunuissa olevat henkilöt herättyään, saivat hyvin aikaa katsellakseen yhtä niistä mitä ihanimmista seuduista, joita Loire'n kauniit rannikot voivat näyttää. Oikealla voi matkustavainen nähdä la Cisen kaikkine lahtineen kiemurtelevan kuin hopeakäärmeen niittyjen keskellä, joille ensimmäinen kevätvihreä nyt loi smaragdihohteen. Vasemmalla avautui Loire kaikessa komeudessaan. Muutamat laineet, jotka keveä viileä aamutuuli nostatti, heijastivat tuhansissa taitteissa auringon välkkeitä tämän majesteetillisen virran isolla vedenpinnalla. Siellä ja täällä näkyy saaria veden keskellä niinkuin helmiä kaulanauhassa. Joen toisella puolella levittää Touraines'in kaunis maisema aarteitaan niin kauvas kuin silmä kantaa. Etäällä ei ole katsetta estämässä muita rajoja kuin Chers'in kukkulat, joiden huiput nyt juuri muodostivat loistavia juovia taivaan läpikuultavaa sineä vastaan. Vastapäätä saarien hentoa lehvikköä taulun taustalla näytti Tours nousevan niinkuin Venedig veden helmasta. Vanhan tuomiokirkon tornit kohoovat ilmaan ja sulautuivat nyt yhteen muutamien mielikuvituksellisesti muodostuneitten valkeitten pilvien kanssa. Sillalta, jolle vaunut pysähtyivät, näkee matkustavainen edessään pitkin Loirea ja aina Tours'iin saakka jonon kallioita, jotka juuri kuin luonnon oikusta näkyvät joutuneen sinne reunustamaan jokea, minkä aallot lakkaamatta kaivavat kiveä. Tämä on näky, joka aina herättää katsojan ihmettelyä. Vouvrayn kylä sijaitsee juurikuin puitteissa keskellä kuiluja ja rotkoteitä kallioiden välissä, jotka alkavat muodostaa kaarta sillan edestä la Cise'n yli. Sitten Vouvray'sta aina Tours'iin saakka ovat tämän riekaleiksi revityn vuoren-kukkulan hirvittävät jyrkänteet viininviljelijäin asumia. Useissa paikoin on kolmikerroksisia taloja, jotka ovat kallioon hakatut ja joita yhdistävät vaaralliset myös kiveen vuoleskellut portaat. Katon huipulla juoksee nuori tyttö lyhyessä punaisessa hameessa puutarhaansa päin. Savu kohoaa piipusta viinitarhan kantojen ja runkojen välitse. Ihmiset työskentelevät melkein pystysuorasti viettävällä maakaistaleella. Vanha nainen istuu rauhallisena alasromahtaneella kivimöhkäleellä kukkivan mantelipuun alla, kehrää, katsoo matkamiehiä, jotka ajavat ohi hänen jalkainsa alla ja hymyilee heidän pelästykselleen. Hän on yhtä vähän levoton maaperän halkeamain kuin vanhan muurin kallistuvan raunion suhteen, jonka kiviä pitävät koossa ainoastaan murattiköynnöksen kiemurtelevat juuret, jotka peittävät sitä kuin vaippa. Tynnyrintekijäin vasarat saavat korkealla ilmassa sijaitsevien kellarien holvit kaikumaan. Maa on kaikkialla viljelty ja kaikkialla hedelmällinen täällä, missä luonto oli kieltänyt maaperän ihmisen yritteliäisyydeltä. Koko Loirejoen alueella ei ole mitään, joka voisi vetää vertoja Touraine'n vieraan katseille tarjoomalle rikkaalle näköalalle. Tämän näytelmän kolmenkertainen taulu, jonka maisemista tässä on koetettu antaa vain aavistus, lahjoittaa sielulle yhden niistä vaikutelmista, jotka ijäksi painuvat muistiin; ja kun runoilija on nauttinut niistä, tulevat hänen unelmansa usein satumaisesti uudestaan rakentamaan hänen eteensä näiden romantilliset vaikutukset.

Juuri silloin kun vaunut saapuivat la Cise'n sillalle, lensi parvi valkeita kyyhkysiä Loiren saarien välillä antaen uutta viehätystä tälle kauniille taululle. Joen rannalla olevien pajujen tuoksu täytti raittiin aamuilman hurmaavalla lemulla. Linnut visertelivät yhtämittaa, lammaspaimen lauloi laulua, joka suli yhteen tämän kanssa surunvoittoiseksi säveleeksi ja venemiesten huudot kaukaa antoivat tiedon elämän hyörinästä. Pehmeä sumu, joka oikullisesti pysähtyi tämän laajan maiseman hajalla olevien puiden ympäri antoi tälle omituisen viehätyksen. Tämä Ranskan seutu, ainoa, jota vieraat sotilasjoukot eivät häiritsisi oli tällä hetkellä ainoa rauhallinen paikka ja voisi melkein väittää sen uhmailevan vihollisen maahantuloa.

Heti kun vaunut pysähtyivät, näyttäytyi sen edustalla pää virkalakkineen; kärsimätön sotilas aukaisi heti itse vaunuoven ja hyppäsi alas tielle juurikuin aikoisi hän haukkua kuskia. Mutta nuori maalaispoika laittoi par'aikaa niin ymmärtäväisesti murtunutta silahihnaa kuntoon, että översti, kreivi d'Aiglemont rauhoittui, meni takaisin vaunun ovelle ja levitti käsivarsiansa juurikuin ojentaakseen jäykistyneitä lihaksiaan, haukotteli, katsoi maisemaa ja pani kätensä turkkikappaan huolellisesti puetun nuoren naisen käsivarrelle.

"No, Julia", sanoi hän käheällä äänellä. "Herää katsomaan näköalaa! Se on tosiaankin suuremmoinen."

Julia pisti päänsä ulos vaunun ikkunasta. Hänellä oli näädännahkainen lakki päässä ja turkkikappansa laskokset peittivät niin kokonaan hänen vartalonsa, ettei voinut nähdä hänestä muuta kuin kasvot. Julia d'Aiglemot ei ollut enää kovin paljon sen nuoren tytön näköinen, joka joku aika sitten kiirehti niin iloisena ja onnellisena sotilaskatselmukseen Tuillerissa. Hänen kasvonsa olivat hienot ja hennot kuin ennenkin, mutta hipiä ei ollut enää niin ruusunvärinen, joka oli tehnyt ne niin säteileviksi. Muutamat hänen mustan tukkansa suortuvat suorina yöllisestä kosteudesta, pistivät erityisesti silmään hänen kasvojensa kalpeutta vastaan, kasvojen, joiden entinen vilkkaus näytti olevan kuollut. Hänen silmänsä loistivat kuitenkin luonnottomasti, mutta violetit varjot näkyivät niiden alla hänen laihtuneilla poskillaan. Hän heitti välinpitämättömän silmäyksen le Chers'in maisemiin, Loire'en ja sen saariin, Tours'iin ja pitkään kalliojonoon Vouvray'n luona; mutta sitten vetäytyi hän nopeasti takaisin vaunuun tahtomatta katsoa la Cise'n ihanaa laaksoa ja sanoi äänellä, joka ulkoilmassa kaikui erittäin heikkona:

"Niin, se on suuremmoista."

Kuten näkyy, oli valitettavasti hänen tahtonsa voittanut eikä hänen isänsä.

"Etkö tahtoisi asua täällä, Julia?"

"Oh! Täällä tahi jossakin muualla; se on samantekevää", vastasi hän välinpitämättömästi.

"Voitko sinä pahoin?" kysyi översti d'Aiglemont.

"En ollenkaan", vastasi nuori nainen hetkellisellä vilkkaudella.

Hän katsoi hymyillen miestänsä ja lisäsi:

"Minä tahdon nukkua."

Äkkiä kuului hevonen laukkaavan. Viktor d'Aiglemont päästi vaimonsa käden ja käänsi päänsä tien tässä kohden tekemään kierrokseen päin. Kun översti ei enää voinut nähdä Juliaa, katosi iloinen ilme tämän kalpeilta kasvoilta, juurikuin valo olisi lakannut paistamasta niihin. Kun hän ei viitsinyt katsoa maisemaa yhtä vähän kuin oli utelias tietämään kuka oli se ratsastaja, jonka hevonen laukkasi salaman nopeudella, vetäytyi hän takaisin vaunun nurkkaan ja silmänsä kiinnittyivät hevosiin ilmaisematta minkäänlaista tunnetta. Hänellä oli yhtä tylsä ilme kasvoissa, kuin bretagnelaisella talonpojalla kun tämä kuuntelee kirkkoherransa saarnaa. Eräs nuori mies täysiverisen ratsun selässä tuli äkkiä esiin poppelien ja kukoistavien orapihlajapensaiden lehdiköstä.

"Joku englantilainen", sanoi översti.

"Niin on, herra kenraali", virkkoi kyytimies. "Hän on sitä samaa sukua, joka tahtoo, kuten kerrotaan, syödä suuhunsa Ranskan."

Tuntematon mies oli yksi niistä matkustavaisista, jotka olivat mannermaalla siihen aikaan, jolloin Napoleon pidätti kaikki englantilaiset panttivankeina sen kansanoikeutta vastaan tehdyn yrityksen vuoksi, jonka Saint-James'in kabinetti teki Amiens'in sopimuksen rikkomisen kautta. Nämä vangit olivat keisarin mielivallasta riippuvaisia, eivätkä kaikki saaneet olla siinä paikassa, missä heidät pidätettiin, eikä edes siellä, mihin ensin saivat luvan asettua. Useimmat niistä, jotka tähän aikaan asuivat Touraine'ssa, olivat saatetut sinne keisarikunnan eri seuduilta, joissa katsottiin heidän läsnäolonsa vahingoittavan mannermaapolitiikan etuja. Nuori vanki, joka nyt koetti haihduttaa ikäväänsä aamukävelyllä, oli tämän virkavaltaisen mahdin uhri. Kaksi vuotta sitten tempasi hänet ulkoasiainministeriön käsky pois Montpellier'istä, missä rauhan rikkominen oli hänet yllättänyt silloin kun hän etsi tämän ilmanalassa parannusta rintataudilleen. Niin pian kuin nuori mies näki, että kreivi d'Aiglemont oli sotilas, kiiruhti hän välttämään tämän katseita jotenkin töykeästi kääntämällä päänsä sinne päin, missä la Cisen niityt sijaitsivat.

"Kaikki nämä englantilaiset ovat niin hävyttömiä juurikuin koko maailma kuuluisi heille", mutisi översti. "Mutta onneksi antaa Soult heille pian aika löylyn."

Kun vanki ajoi vaunun ohi, katsahti hän sen sisään. Vaikka tämä oli vain pikainen silmäys, sai hän kuitenkin tilaisuuden ihailla sitä kuvaamatonta viehätystä, jonka surunvoittoinen ilme loi kreivittären miettiväisille kasvoille. On paljon miehiä, joiden sydän tulee voimakkaasti liikutetuksi ainoastaan siitä syystä, että nainen näyttää kärsivältä; heistä tuntuu tuska olevan lupauksena vakaamielisyydestä ja rakkaudesta. Julia istui siellä nojautuneena vaununpatjaa vastaan, kokonaan vaipuneena tarkasteluihinsa omistamatta pienintäkään huomiota hevoselle tai ratsumiehelle.

Silahihna oli pian laitettu kuntoon. Kreivi astui jälleen vaunuun. Kuski koetti korvata menetetyn ajan ajamalla nopeasti eteenpäin sillä puolella maavallia, jota riippuvat kalliot reunustavat, kalliot, joiden suojassa Vouvray-viini kypsyy, ja josta voi nähdä etäällä Marmoutiers'in kuuluisan luostarin, pyhän Martinin asumapaikan, rauniot.

"Mitä hän tahtoo meiltä, tuo läpi-kuultava mylord?" huudahti översti kääntäen päätänsä vakuuttautuakseen että ratsastaja, joka aina la Cicén sillalta saakka oli seurannut heitä, oli nuori englantilainen.

Kun tämä nuori tuntematon ei millään tavalla rikkonut kohteliaisuuden lakia kävelemällä rantavalleilla, vetäytyi översti takaisin vaunun nurkkaan heitettyään ensin uhkaavan silmäyksen englantilaiseen. Mutta huolimatta sisäisestä vastenmielisyydestään ei hän voinut olla huomaamatta kuinka kaunis hevonen oli ja kuinka sievästi ratsastaja istui sen selässä. Nuorella miehellä oli sellaiset brittiläiset kasvot, joiden hipiä on niin hieno, niin sileä ja valkonen, että tahtoisi uskoa ne nuoren tytön hentoon ruumiiseen kuuluviksi. Hän oli valkoverinen, solakka ja pitkäkasvuinen. Hänen pukunsa oli niin huolellinen ja puhdas, kuin ainoastaan ylpeän Englannin ylimystöön kuuluvilla saattaa olla. Tuntui melkein siltä, kuin olisi hän punastunut enemmän ujoudesta kuin ilosta nähdessään kreivittären. Yhden ainoan kerran nosti Julia silmänsä ja katsoi muukalaista; mutta siihen pakoitti hänet tavallaan miehensä, joka tahtoi, että hän katsoisi täysiverisen hevosen jalkoja. Julian silmät kohtasivat silloin nuoren englantilaisen katseen. Tästä hetkestä asti seurasi hän muutaman askeleen päässä vaunujen perässä sen sijaan, että antaisi hevosensa juosta niiden lähellä. Kreivitär oli tuskin katsonut tuntematonta. Hän ei huomannut mitään niistä hevosen ja ratsastajan täydellisyyksistä, joita osoitettiin hänelle, vaan vetäytyi takaisin vaunun nurkkaan kun ensin oli keveän kulmakarvojen liikkeen kautta ilmaissut olevansa yhtä mieltä miehensä kanssa. Översti nukkui jälleen ja molemmat puolisot tulivat Tours'iin vaihtamatta sanaakaan ja ilman että sen ihanan seudun vaihtelevat näköalat, joiden ohi he ajoivat, kertaakaan olisivat vetäneet puoleensa Julian huomiota. Kun hänen miehensä oli nukkunut tarkasti kreivitär d'Aiglemont häntä useita kertoja. Juuri viimeistä kertaa katsahtaessaan häneen, saivat vaunut sysäyksen ja medaljonki, joka riippui hänen kaulassaan mustassa nauhassa, putosi hänen syliinsä ja hänen isänsä muotokuva ilmestyi äkkiä hänen eteensä. Tähän asti oli hän hillinnyt itsensä, mutta nyt täyttyivät hänen silmänsä kyyneleillä. Nuori englantilainen näki kenties silmänräpäyksen ajan nuoren kreivittären poskilla kosteita ja kiiltäviä jälkiä kyyneleistä, jotka tuuli pian kuivasi.

Översti d'Aiglemont sai keisarilta toimeksi viedä käskyn marsalkka Soult'ille, jonka piti puolustaa Ranskaa englantilaisten maahantuloa vastaan Bearnissa, ja hän käytti tilaisuutta, jonka tämä toimi soi hänelle hyväkseen viedäksensä vaimonsa pois niistä vaaroista, jotka juuri silloin uhkasivat Pariisia, ja jättääksensä hänet erään vanhan sukulaisensa luo. Vaunut ajoivat pian Tours'in kivillä lasketuille kaduille, yli sillan, la Grande-Rue-kadulle ja pysähtyivät erään vanhan kunnianarvoisan talon edustalle, jossa entinen markisitar Listomère-Landon asui.

Markisitar de Listomère-Landon oli niitä kauniita vanhoja naisia, kalpeine hipiöineen ja valkoisine tukkineen, joiden kasvoilla on aina hieno hymy, naisia, jotka yhä näyttävät olevan puettuja vanhanaikuisesti ja hiuslaitos tuntemattoman kuosin mukaan. Sellaiset naiset, jotka ovat seitsenkymmenen vuotisia muotokuvia Ludvig XV: n vuosisadalta, ovat melkein aina ystävällisiä ja helläsydämisiä, juurikuin he vielä rakastaisivat; he ovat vähemmän uskovaisia kuin hurskaita ja vähemmän hurskaita, kuin miltä he näyttävät; he tuovat aina mukanaan puuterin tuoksua à la maréchale, osaavat hyvin kertoa, mutta puhuvat vielä paremmin ja nauravat mieluummin jollekin muistolle kuin leikille. Nykyaika ei ole heidän mielensä mukaista. Kun vanha kamarineitsyt tuli ja ilmoitti markisittarelle – sillä hänen piti pian saada takaisin arvonimensä, – että hänen veljenpoikansa, jota hän ei ollut nähnyt sitten Espanjan sodan alkamisen oli saapunut, irroitti hän nopeasti silmälasinsa, sulki lempikirjansa "Gallerie de l'ancienne cour" ja riensi notkeudella, jonka oli säilyttänyt entispäiviltä, portaille, jonne ennätti juuri samassa kun molemmat puolisot alkoivat astua niitä ylös.

Täti ja veljenpojan vaimo vaihtoivat pikaisen silmäyksen.

"Terve, täti-kulta!" huudahti översti ja otti kiihkeästi vanhan rouvan syliinsä. "Minulla on mukanani eräs nuori nainen, jonka pyydän jättää teidän haltuunne. Minä aion uskoa teille aarteeni. Julia ei ole keikarimainen eikä mustasukkainen, hän on lempeä kuin enkeli… Mutta minä toivon, ettei hän tule pilatuksi täällä", lisäsi hän.

"Sinä olet parantumaton!" vastasi markisitar katsahtaen leikillisesti häneen.

Hän lähestyi ensin Juliaa ja herttaisella sulavuudella tervehti häntä suutelemalla. Julia oli yhä miettiväinen ja näytti enemmän ujostelevalta kuin uteliaalta.

"Me saamme siis tutustua toisiimme, pikku ystäväni?" sanoi markisitar. "Teidän ei tarvitse pelätä minua! Minä en tahdo milloinkaan olla vanha kun olen nuorten seurassa."

Ennenkuin he tulivat salonkiin oli markisitar jo, maaseudulla vallitsevan tavan mukaan, käskenyt laittaa suurusta vierailleen, mutta kreivi keskeytti tätinsä kaunopuheliaisuuden ja vakuutti vakavalla äänellä, ettei hänellä ollut enempää aikaa lahjoittaa hänelle kuin mitä oli tarpeellista hevosten vaihtamiseen. Kolme sukulaista menivät sentähden nopeasti salonkiin ja översti tuskin ehti kertoa isotädilleen ne valtiolliset ja sotilaalliset uutiset, jotka pakoittivat hänet pyytämään turvapaikkaa nuorelle vaimollensa. Hänen kertoessaan katsoi täti milloin veljenpoikaansa, joka puhui herkeämättä, milloin tämän vaimoa, jonka kalpeuden ja surullisuuden hän luuli johtuvan tästä pakollisesta erosta. Näytti kuin ajattelisi hän: "Ahaa nämä molemmat nuoret rakastavat toisiaan."

Samassa kuului piiskan läimäys hiljaisesta pihasta, jonka kivityksestä ruoho pisti esiin. Viktor syleili uudelleen tätiään ja riensi ulos.

"Hyvästi, ystäväni", sanoi hän ja suuteli vaimoansa, joka oli seurannut häntä vaunuille saakka.

"Voi, Viktor, anna minun seurata sinua vähän vielä", sanoi hän hyväilevällä äänellä, "minä en tahdo jättää sinua…"

"Mitä sinä ajattelet?"

"No hyvästi sitten", sanoi Julia, "koska sinä niin tahdot…"

Vaunut katosivat.

"Te pidätte siis paljon minun Viktor-parastani?" kysyi markisitar Julialta katsellen häntä sellaisin tutkivin silmäyksin kuin vanhat naiset katsovat nuoria.

"Ah, rouva", sanoi Julia, "eikö pidä rakastaa miestä mennäkseen hänen kanssaan naimisiin?"

Tämä viimeinen lause sanottiin lapsellisella äänenpainolla, joka ilmaisi joko puhdasta sydäntä tahi syviä salaisuuksia. Mutta naisen, joka oli Duclos'in ja marsalkka Richelieu'n ystävätär, olisi liian vaikea olla yrittämättä tunkeutua siihen salaperäiseen suhteeseen, joka vallitsi tämän nuoren avioparin välillä. Täti ja Julia seisoivat tällä hetkellä portilla ja katselivat pois kiitäviä vaunuja. Kreivittären silmissä ei ollut rakkautta luettavana, kuten markisitar ymmärsi asian. Tämä hyvä nainen oli provencelainen ja hänellä oli ollut kiihkeitä tunteita.

"Sinä olet siis antanut minun hurjapäisen veljenpoikani vangita itsesi?" kysyi hän Julialta.

Kreivitär säpsähti, sillä tämän vanhan keikarimaisen rouvan lausetapa ja katse ilmaisivat yhtäläisyyttä Viktorin luonteen kanssa, joka ehkä oli paljon syvempi kuin hänen. Rouva d'Aiglemont tuli levottomaksi ja sulkeutui sellaiseen vähän kömpelöön ylpeyteen, joka on kokemattoman ja onnettoman sydämen ensimäinen turva. Rouva de Listomère tyytyi Julian vastaukseen, mutta hän ajatteli iloisena, että rakkaussalaisuus toisi vaihtelevaisuutta hänen yksinäisyyteensä, sillä hän sai sen käsityksen, että Julian mieltä kiinnitti jokin jännittävä juoni. Kun rouva d'Aiglemont pääsi isoon salonkiin, jonka seiniä peittivät kultalistojen reunustamat kudokset, kun hänet sovitettiin ison takkavalkean eteen ja istui siellä kiinalaisen varjostimen suojaamana ikkunavedolta, niin ei hän melkein voinut ajaa pois ikäväänsä. Ei ole helppoa herättää iloisuutta niin vanhan katon alla, satavuotisien huonekalujen keskellä. Kuitenkin tunsi nuori pariisitar jonkunmoista mielihyvää tästä syvästä yksinäisyydestä, tästä juhlallisesta hiljaisuudesta, joka vallitsee maaseudulla. Sittenkun hän oli vaihtanut muutamia sanoja tätinsä kanssa jolle hän oli kirjoittanut kirjeen kohta naimisiin mentyään, istui hän niin äänettömänä kuin olisi hän kuunnellut ooperaa. Vasta kaksi tuntia kestäneen äänettömyyden jälkeen, joka olisi tehnyt kunniaa yksin trapistillekin, huomasi hän epäkohteliaisuutensa tätiänsä kohtaan ja muisti antaneensa hänelle ainoastaan kylmiä vastauksia. Vanha rouva antoi arvoa nuoren sukulaisensa mielialalle sillä vaistomaisella hienotunteisuudella, joka oli vanhanajan ihmisille ominaista. Vanha markisitar istui ja neuloi. Hän oli käynyt ulkona useita kertoja antamassa käskyjä erään viheriäisen huoneen suhteen, jossa kreivittären piti asua ja jonne palvelijat paraikaa asettivat hänen matkakalujaan, mutta sitten istui hän taas isoon nojatuoliin ja salaa katseli nuorta naista. Julia joutui hämilleen siitä, että oli vaipunut vastustamattomaan miettiväisyyteensä ja koetti puolustautua laskemalla leikkiä siitä.

"Rakas pikku ystäväni, kyllä me tunnemme leskisurun", vastasi täti.

Pitäisi olla neljänkymmenen vuoden vanha huomatakseen sen ivan, jota vanhan rouvan huulet ilmaisivat. Seuraavana päivänä tunsi kreivitär voivansa paremmin ja oli puheliaampi. Rouva de Listomère ei ollut kauempaa toivotonna siitä, onnistuisiko hänen kesyttää nuori rouva, jota hän ensin luuli araksi ja tuhmaksi; hän kertoi hänelle paikkakunnan huvituksista, tanssiaisista ja perheistä, joiden luona he voisivat käydä. Kaikki kysymykset, jotka markisitar teki päivän kuluessa, olivat pauloja, joita hän vanhan rakkaan tottumuksensa mukaan ei voinut olla virittämättä nuoren naisen eteen urkkiaksensa tämän luonnetta. Julia vastusti kaikkia muutaman päivän kuluessa tehtyjä yrityksiä saada häntä etsimään vaihtelua ulkopuolelta kotia. Huolimatta vanhan rouvan halusta saada ylpeänä näyttää kaunista veljenpojan vaimoa täytyi hänen luopua aikomuksestaan viedä hänet mukanaan seuraelämään. Kreivitär oli löytänyt tekosyyn sekä sulkeutumiseensa että alakuloisuuteensa siinä surussa, jota tunsi isänsä kuoleman johdosta ja jonka vuoksi hän vielä kantoi surupukua. Kun kahdeksan päivää oli kulunut, ihmetteli markisitar Julian enkelintapaista lempeyttä, kainoa viehättäväisyyttä ja hyväsydämistä ymmärrystä tuntien elävää osanottoa siihen surumielisyyteen, joka kalvoi tätä nuorta sydäntä. Kreivitär oli yksi niistä naisista, joka oli syntynyt ollakseen rakastettava ja näytti tuovan onnea mukanansa. Hänen seuransa kävi niin suloiseksi ja kallisarvoiseksi rouva de Listomère'lle, että hän jumaloi veljenpoikansa vaimoa ja toivoi ei tarvitsevansa enää jättää häntä. Kuukausi aikaa oli kyllin rakentaakseen ikuisen ystävyyden heidän välilleen. Ihmetellen huomasi vanha rouva muutoksen rouva d'Aiglemontin ulkomuodossa. Vilkkaat värit, jotka lämmittivät hänen ihoaan, katosivat vähitellen ja kasvonsa saivat himmeän kalpean tunnun. Sitä mukaa kuin hän kadotti alkuperäisen säteilevän ulkomuotonsa, tuli Julia vähemmän surulliseksi. Toisinaan herätti markisitar nuoressa sukulaisessaan ilon purkauksen ja naurun puuskan, jotka pian häipyivät jonkun pakoittavan ajatuksen vaikutuksesta. Hän arvasi, ettei isän muisto eikä Viktorin poissaolo ollut syynä siihen syvään alakuloisuuteen, joka varjosti hänen veljenpoikansa vaimon elämää; sitten syntyi hänessä niin monta synkkää epäluuloa, että hänen oli mahdoton huomata oikeata pahan syytä, sillä totuuden me löydämme ehkä vain sattuman kautta. Vihdoin osoitti Julia kummastuneen tätinsä silmäin edessä täydellistä avioliiton unhoitusta, juurikuin nuoren ajattelemattoman tytön hillitsemätöntä iloisuutta, avomielisyyttä, lapsellisuutta, ikäänkuin hän ei olisi ollut täysikasvuinen, koko sitä hienoa ja herkkää, toisinaan niin syvää ymmärrystä, joka on Ranskan nuorisolle ominaista. Rouva de Listomère päätti silloin tutkia tämän sielun salaisuuksia, joiden äärimmäisyydet olivat melkein läpitunkemattoman teeskentelyn kaltaisia. Myöhään eräänä iltana istuivat molemmat naiset kadulle antavan ikkunan edessä. Julialla oli taas miettivä ilmeensä. Eräs ratsastaja ajoi ohi.