Alfred Kihlman II (of 2)

Sen jälkeen kuin Kihlman oli joutunut samalle paikkakunnalle kuin Essen ja Ingman, ei hän kenenkään ystävänsä kanssa ollut ahkerammassa kirjeenvaihdossa kuin V. Schaumanin. Aiheena siihen oli tietysti heidän yhteinen liikkeensä, mutta myöskin vanha ystävyys. Samoin kuin äidilleen Kihlman Schaumanillekin purkaa sydämensä, kun huolet häntä painavat, ja ystävän myötätuntoiset vastaukset keventävät hänen mieltään. Tämän todistaa moni lause. Kun esim. Kihlman (15/9 1869) oli kertonut Oulu-laivasta saaneensa lähetyksen viinirypäleitä, jotka Schauman oli "poiminut 64: nnen asteen kohdalla pohjoista leveyttä", hän lisää: "Riennän esittämään sydämelliset kiitokseni useissa suhteissa rakkaasta lahjasta. Voin vakuuttaa, että osaan antaa arvoa rypäleille, jotka olet kasvattanut Pohjanmaalla ja jotka olet lähettänyt minulle lahjaksi. Paljon katkeran ohella tarjoo elämä joskus suloistakin. Kiitos tästä suloisuudesta." Ja kirjeensä saman vuoden lähinnä viimeiseltä päivältä Kihlman päättää: "Jumala siunatkoon Sinua siitä, mitä olet minulle ollut tänä vuonna! Eläköön rauha ja onni kodissasi tulevana aikana. – Tosi ystäväsi." —

Näistä kirjeistä saamme tietää, että tämä syksy, mitä Kihlmanin liikemiestoimeen tulee, ei suinkaan ollut vähemmän tuskallinen kuin edellinen aika. Ensiksikin mainittakoon, että Gust. Wasastjernan kauan odotettu vararikko elokuulla tuli tosiasiaksi. Kihlmanille se tietenkään ei ollut mikään yllätys, sillä hän tiesi, miten asiat olivat, paremmin kuin kukaan muu, ja kirjoittaen äidilleen (19/9) hän arvosteli tapahtumaa sanoilla: "huono pää ja hyvä sydän ovat tehneet lopun hänen (Wasastjernan) suuresta omaisuudestaan." Mutta niinkuin tiedämme koski asia läheltä häntä itseäänkin. Tammikuulla hän oli kirjoittanut äidilleen puhuessaan yhtiön tuottamista huolistaan: "Onhan todella kummallista, että minä, joka koko elinaikani olen ollut riippumaton mies, nyt yhtäkkiä olen joutunut semmoiseen asemaan, että eteisen kellon soidessa säpsähdän pelosta, että tulija on joku kehräämön karhu." Lokakuulla perittiin häneltä itseltään Yhdyspankin puolesta 100,000 mk, josta hän Levónin ja (myöskin vararikontehneen) Gid. Wasastjernan kanssa oli takauksessa. Silloin hän jälleen kirjoitti äidilleen (13/10): "Minua ei ole vielä koskaan velottu oikeuden kautta. Sen vuoksi minä omituisin tuntein vastaanotin paperin, varsinkin kun niin suuri summa oli kyseessä." – Se häntä kumminkin rauhoitti, että panttina olevat yhtiön osakkeet olivat myytävät ja koko vararikko-juttu selvitettävänä, ennenkuin hänen maksunsa suuruus oli lopullisesti tiettävissä ja suoritus tapahtuva. Siitä huolimatta sattui eräs toinen seikka, joka todisti hänen luottonsa kärsineen siitä, että tiedettiin hänen olevan sekaantunut Wasastjernan asioihin. Kihlman oli näet Pietarsaaren kauppiaan Ph. U. Strengbergin kanssa takauksessa 16,000 mk: n suuruisesta lainasta, jonka V. Schauman vuosia sitten oli saanut yliopistolta. Syksyn kuluessa vaadittiin nyt, että Schauman joko hankkisi lisää vakuutta taikka suorittaisi velan, ja syynä oli se, että Kihlmanin vakavaraisuus oli joutunut epäilyksen alaiseksi. Kun kumminkin asianomaiset olivat saaneet tietää, että sekä lainanottaja että Strengberg kumpikin yksistään pystyivät vastaamaan velasta, peruutettiin vaatimus sillä ehdolla, että velka ensi vuotena lyhennettäisiin 25 %:lla. "(Ehdoton) peruutus", kirjoittaa Kihlman, "olisi tietänyt, että oltiin erehdytty, eivätkä sellaiset herrat (prof. Liljenstrand y.m.) mielellään myönnä erehtyneensä."

Miten ikävää tämä olikaan, oli kuitenkin Tampereen yhtiön asema nyt niinkuin ennenkin varsinainen huolien synnyttäjä. Asiat olivat näet kehittyneet sille kannalle, että ratkaistavana oli, eikö ollut oikeinta ja viisainta lopettaa liike s.o. tehdä vararikko? Ylimääräisessä kokouksessa 6 p: nä lokak. johtokunta ilmoitti, että tarvittiin pellavien ostoon 4 à 500,000 mk, osinkojen maksamiseen v: lta 1867 (kupongeista, jotka olivat joutuneet vieraisiin käsiin) 74,000 ja Suomen pankille eräästä Wasastjernan velasta, joka oli kiinnitetty yhtiön konetehtaaseen, 102,857:14, mutta kassassa oli vain 4,200! Kun lisäksi pankit olivat kieltäytyneet myöntämästä enempää luottoa, näytti tie auttamattomasti nousseen pystyyn.

Kokouksessa tehtiin useita ehdotuksia, joiden lähempi käsittely uskottiin johtokunnalle ja kahdelle varta vasten valitulle apumiehelle, mutta rahapula jäi vastaiseksi entiselleen. Ja nyt lienee tapahtunut se, minkä Kihlmanin omaiset hyvin muistavat, vaikkei asia lähteissämme ole mainittu. Johtokunta päätti näet eräänä iltana, että asianomainen konkurssi-ilmoitus oli tehtävä seuraavana päivänä! Kihlman ei saanut unta koko yönä, ja asiaa miettiessään hän alkoi epäillä, oliko vielä oikea hetki tullut, ja hän jätti päätöksen toimeenpanematta. Kaupungilla hän sitten kohtasi Calamniuksen, ja tämä kertoi ajatelleensa samaa. Yhdessä olivat he sitten menneet neuvottelemaan erään Yhdyspankin johtomiehen kanssa, ja kuuluu tämä omalla vastuullaan myöntäneen heille sen luoton, jota ilman ei päätös olisi ollut peruutettavissa. Näin päästiin uuteen ylimääräiseen yhtiökokoukseen 6 p: nä marrask. Silloin julkilausuttiin ajatus, että oli perustettava uusi "Pellavayhtiö", jonka tuli avustaa vanhempaa yhtiötä raaka-aineen hankinnassa. Tuuma toteutettiin, ja ensin 140,000, myöhemmin 255,000 mk: n pääomalla uusi yhtiö suorittikin tehtävänsä, samalla kuin neuvottelut pankkien kanssa veivät niin suotuisiin tuloksiin, että tulevaisuus vuoden vaihteessa tuntui valoisalta, jopa turvatulta. Sopimus pankkien kanssa – mikä pääasiassa sisälsi, että pankit suostuivat muuttamaan yhtiölle antamansa lainat kuoletuslainoiksi, joista kahden vuoden päästä suoritettaisiin 4 % korkoa ja 4 % kuoletusta – vaikutti näet itse asiassa, että yhtiö tästä lähtien alkoi hitaasti, mutta tasaisesti edistyä. Menestyksen todistuksena mainittakoon, että telakka v: lta 1869 tuotti puhdasta voittoa n. 10,000 mk (s.o. noin 5 %), että yhtiön nettotulo samalta v: lta nousi n. 107,600, v: lta 1870 n. 170,600 ja v: lta 1871 n. 436,000 mk: aan sekä että velkoja lyhennettiin vv. 1869-1871 jopa 646,000 mk: lla. – Kihlman sanoi jo 1869 v: n "rehellisesti tehdyn" tilinpäätöksen tulosta todella yllättäväksi (verkligen öfverraskande); se hänestä todisti mitä johtokunta aina oli uskonut, nimittäin että "liikkeessä oli paljon elinvoimaa" (laamanni J. Ekströmille Vaasassa 11/5 1870). —

Syventymättä yksityisseikkoihin otettakoon tähän vain pari kohtaa V. Schaumanille lähetetyistä kirjeistä, joissa kuvastuu Kihlmanin mielentila syksyllä ja vuodenlopulla 1869. Ennenkuin asiat olivat selvinneet, hän kirjoittaa (5/11): "En tahdo puhua siitä, mitä olen kokenut Helsingin-aikanani. Mutta minusta on kuin olisi minua koko ajan paahtimella paistettu, kuumuuden enentyessä kuukaudesta kuukauteen. Huippukohta on pian saavutettu. Minusta tuntuu nyt jo niin kuumalta, ettei luulisi voivan tulla paljon kuumemmaksi. – Kumminkin olen, Jumalan kiitos, vielä terve enkä mikään allapäin-kulkija (hufvudhängare)." – Kun hätä oli voitettu, Kihlman lausuu (30/12): "Oli kehottavaa kuulla, että Sinä minun ominaisuuksieni nojalla toivot minun onnistuvan läpäisemään vaikeudet." [Kihlman oli aina kiitollinen hänelle osoitetusta tunnustuksesta. Niin hän 24/9 1869 humoristisesti kirjoittaa J. Ekströmille Vaasassa: "Jokainen moraalinen tuki, joka minulle annetaan, vaikuttaa minuun niinkuin suuri venäläinen tratta Tampereelta(!)] Älköön toivosi joutuko häpeään! Ja nyt voin ilahduttaa Sinua sanomalla, että ainakin tätä nykyä asema jälleen on parempi. Tämä syksy on ollut kauhea. Ei rahoja eikä luottoa, vaan alituisia hedelmättömiä keskusteluja pankkien kanssa. Kyseessä on ollut pysyä säikähtymättä, vaikka toiset ovat olleet masennuksissaan, mutta toiselta puolen myöskin olla koettamatta hyödyttömästi väistyä välttämättömän edestä, sanalla sanoen: oikein arvostella asemaa ja toimia sen mukaan järkähtämättä ja antamatta vastoinkäymisten pelottaa taikka väsyttää. Se, joka hylkää itsensä, joutuu muittenkin hylkäämäksi. Ensimmäinen tulevaisuuden ehto on, että itse luottaa siihen. Olen uskaltanut luottaa pellavakehräämön ja tuon onnettoman telakan tulevaisuuteen, ja, Jumalan kiitos, uskoni on siirtänyt vuoria. Taistellen olemme pyrkineet eteenpäin tähän päivään saakka, olemme pakottamalla hankkineet itsellemme toisen etuuden toisen perästä, jopa luottoakin, ja minä olen voinut päättää vuoteni verraten tyynellä mielin. Huolissani on Sixtus Calamnius nyt niinkuin ennenkin ollut uskollinen ja lähin tukeni. Usealta muultakin olen saanut hyvää kehoitusta ja apua, esim. Esseniltä, Felix v. Willebrandilta, Magnus Gaddilta y.m. Emme saaneet rahoja pellavain ostoon; silloin perustimme pellavayhtiön entisen yhtiön rinnalle. Edellinen perustettiin siinä tarkoituksessa, että se ostaisi suomalaisia pellavia, myydäkseen samat pellavat Pellavakehräämölle. Tämä jälkimmäinen voi nyt viikko viikolta lunastaa pellavia pellavayhtiöltä ja tulee siten toimeen paljon vähemmällä liikepääomalla. Pellavat tulevat kyllä vähän kalliimmiksi kehräämölle, sillä pellavayhtiöllä täytyy tietysti olla jotakin hyötyä kaupasta; mutta se merkitsee vähemmän. Pääasia on, että kehräämö nyt voi jatkaa työtään ja toivoa. Muutamassa päivässä onnistui pellavayhtiön saada kokoon 200,000 mk. Siten, ystäväni, päätän vuoteni mitä kuumimpien taistelujen jälkeen rauhassa, ja olen täynnä kiitollisuutta menneen ajan myötä- ja vastoinkäymisten johdosta." —

Tähän lisättäköön vain: jos Kihlmanin taistelu, jonka edellisessä olemme ääripiirtein kuvanneet, olikin raskas, jopa monesti tuskallinen ja epätoivoinen, niin oli hänen voittonsakin suuriarvoinen. Maan suurimman liikeyrityksen pelastaminen häviöstä on näet pidettävä oikeana suurtekona varsinkin silloiseen taloudelliseen elämäämme nähden, sillä laajalle olisi tehtaiden vararikon tuhoisa vaikutus ulottunut. Jopa sanotaan Kihlmanin olleen sitä mieltä, että Tampereen yhtiön vararikko olisi voinut viedä Yhdyspankinkin, maan ainoan yksityispankin, turmioon. Aivan erinomaisessa määrässä oli tämä taistelu kysynyt Kihlmanin parhaimpia luonteenominaisuuksia: tahdon lujuutta, tarmoa ja sitkeää kestävyyttä toiselta puolen ja toiselta punnitsevaa älykkäisyyttä, tunnollisuutta ja alttiiksiantaumusta – entisestä hitaudesta ei näkynyt jälkeäkään!

Luonnollista on, ettei Kihlmanin liikemiestoimi rajoittunut Tampereen yhtiön hoitoon, vaan tuottivat hänen yksityisetkin asiansa hänelle melkoista puuhaa. Kerrotun rinnalla ei tällä kuitenkaan ole mainittavaa merkitystä. Sitä vastoin ansainnee tässä merkitä, että Kihlman, joka jo Vaasassa oli ottanut osaa Yhdyspankin sikäläisen haarakonttorin johtoon, Helsingissä tuli yhä enemmän perehtyneeksi saman pankin asioihin ja hoitoon. Yhtiökokouksessa 14 p: nä maalisk. 1867 hän näet valittiin pankkivaliokunnan (hallintoneuvoston) varajäseneksi, ja syksystä 1868 hän näyttää säännöllisesti olleen kokouksissa läsnä, kunnes hän 1872 valittiin vakinaiseksi jäseneksi, jommoisena pysyi v: een 1880. Onko hän tässä asemassa jotakin huomattavampaa vaikuttanut, ei ole tiedossa. V: lta 1869 mainittakoon sentään yksi seikka, joka ei liene ilman merkitystä hänen luonnekuvaansa nähden. Eräässä haarakonttorissa oli tullut ilmi melkoinen vajaus kassassa, ja muuan syyllisen sukulainen oli luvannut korvata sen sillä ehdolla, että asia pidettiin salassa. Kun pankkivaliokunnan oli päätettävä, oliko tarjous vastaanotettava vai asia vedettävä oikeuteen, lausui Kihlman ensimmäisenä, että pankin ja osakkaiden edun kannalta olisi parasta hyväksyä tarjous. Sillä, arveli hän, jos vedotaan oikeuteen, ei rangaistus tule olemaan asianmukainen (tillbörlig), eikä pankki saa korvausta. Kihlmanilta, joka yleensä kannatti periaatetta: Schädliche Wahrheit, ich liebe dich mehr als die nützliche Lüge (Vahingollinen totuus, sinua rakastan enemmän kuin hyödyllistä valhetta), olisi ehkä voinut odottaa toisenlaista lausuntoa; mutta arvattavasti vaikutti häneen toiselta puolen se, että hän valiokunnan jäsenenä oli velvollinen valvomaan pankin etua, toiselta se, että tuomioistuin ei hänestä ollut ehdottoman oikeuden julkilausuja. Muutoin valiokunta yksimielisesti kannatti hänen mielipidettään.

* * * * *

Niinkuin useasta kirjeotteesta on nähty, piti Kihlman, miten paljon aikaa ja voimia hän uhrasikin liikepuuhiinsa, kuitenkin opettajatointaan tärkeämpänä tehtävänään. Eikä hän tyytynyt ainoastaan virkavelvollisuuksiensa tarkkaan täyttämiseen, vaan otti hän, mikäli mahdollista oli, myöskin osaa niihin vapaaehtoisiin pedagogisiin harrastuksiin, jotka normaalikoulun perustamisen jälkeen ja yhteydessä olivat Helsingissä ja maassa yleensä virinneet. Näiden harrastusten julkiset ilmaisuvälineet olivat: Suomen pedagoginen eli kasvatusopillinen yhdistys ja sen Helsingissä toimivan keskusosaston julkaisema aikakauskirja, jotka molemmat olivat alkaneet toimintansa 1864. Jo ensi syksynä Kihlman tultuaan Helsinkiin valittiin aikakauskirjan toimituskuntaan, mihin paitsi normaalikoulun yliopettajia kuuluivat professorit Z. J. Cleve ja Z. Topelius. Todistuksena siitä, että Kihlman kuului toimitukseen, ei kuitenkaan puheenaolleilta vuosilta paitsi virkaanasettajaisesitelmää voida mainita muuta kuin kirjoitus: "Prinssien kasvatuksesta" (1868), sillä hän oli aina hidas esiintymään julkisuudessa. Kirjoitus, osaksi ruotsinnos, osaksi mukaelma saksalaisesta tutkielmasta, tuntuu nimestä päättäen käsittelevän meille aivan sopimatonta aihetta, mutta "köyhässä maassamme on prinssejä ja prinsessoja enemmän kuin voisi luullakaan", väittää Kihlman. Ylhäisillä nimityksillä hän tarkoittaa varakkaiden ja korkeiden arvohenkilöiden lapsia, joita on pilattu hemmottelevalla kasvatuksella ja yksityisopetuksella. Näin käsitettynä on aine tarjonnut mukailijalle tilaisuutta mieltäkiinnittäviin ja opettaviin huomautuksiin. – Ahkerammin ja merkittävämmin Kihlman otti osaa kasvatusopillisen yhdistyksen toimintaan.

Jo 4 p: nä jouluk. 1866 keskusteltiin koulun kurinpitokeinoista, minkä aineen Kihlman oli ehdottanut käsiteltäväksi, muka saadakseen neuvoja ja johtoa kokeneemmilta. Esittäessään omat mielipiteensä sanoi hän luottavansa sanan voimaan ja luulevansa, että se useimmissa tapauksissa riittäisikin, mutta toiselta puolen arveli hän myöskin, että vanhaan käskyyn: "kurita poikaasi niin kauan kuin toivoa on olemassa", sisältyi todellista pedagogista viisautta. Toisinaan oli hänestä ruumiillinenkin rangaistus paikallaan, mutta hyvä olisi, että koulu olisi yhteydessä kotien kanssa, jotta tarpeen tullen vanhemmat itse kurittaisivat lapsiaan; opettajien tulisi siihen ryhtyä ainoastaan vanhempien puutteessa. Keskustelu päättyi siihen, että yksimielisesti arveltiin ruumiillista kuritusta voitavan puolustaa ainoastaan äärimmäisenä keinona. – Aihetta ottamaan asian puheeksi lienee Kihlman saanut siitä, että hänen vanhimpien oppilaidensa joukossa oli ollut erinäisiä toisesta koulusta normaalikouluun muuttaneita poikia, jotka tottelemattomuudellaan kiusasivat häntä. [Kaksi kertaa sanotaan Kihlmanin kurittaneen paria näistä roikaleista ("drasuter") ruumiillisella rangaistuksella (korvapuustilla). Aiheena oli ilmeinen tottelemattomuus. "Tottele taikka läimähtää!" Poika ei totellut ja läimähti.] Myöhemmin hänellä ei ollut sellaisia vaikeuksia – ei ainakaan mieskohtaisessa suhteessaan oppilaisiin.

Muista kysymyksistä, joiden käsittelyssä Kihlman huomattavammin esiintyi, mainittakoon vielä 13 p: nä lokak. 1868 esillä ollut, nimittäin tanskalaisten kansanopistontapaisten oppilaitosten toivottavuudesta ja mahdollisuudesta Suomessa. Aloittaen keskustelun Kihlman totesi, ettei meillä ollut samoja edellytyksiä kansanopistoille kuin Tanskassa, ei valtiolliseen elämään enemmän kuin kansakoulujen suorittamaan esityöhön katsoen, mutta "ei meillä ollut varaa eikä aikaa odottaa kansakoulujen esityötä". Hänestä oli viipymättä ryhdyttävä kansanopistojen aikaansaantiin, ja olivat hänen mielestään papeista ja maalla asuvista sivistyneistä ensimmäiset kansanopiston opettajat saatavissa. "Vaatimuksia ei saa asettaa korkealle. Minun mielestäni pappi hyödyttää enemmän, jos hän opettaa ympäristöään viljelemään kaalia, kuin jos hän koettaa antaa sille jotain korkeampaa; sillä ensi askel tosi-inhimillisyyteen on kuitenkin inhimillinen ravinto. Kun vaikutin opettajana maaseudulla, sain tilaisuutta kokea, mitä pystyy aikaansaamaan lähimmässä piirissään, jollei pelkää vaivoja." – Helposti näkee, että Kihlman nälkävuosien vaikutuksen alaisena arvosteli kansanopistoja ensi kädessä käytännöllisen hyödyn kannalta; mutta olkoonpa niinkin, hänen sanoissaan ei ainakaan huomaa vanhoillisuutta.

* * * * *

Paitsi sitä, mitä on kerrottu Kihlmanin liikemiestoimesta, tapahtui 1869 muutakin huomattavaa, jopa semmoista, joka suuresti vaikutti hänen elämäänsä. – Huhtikuun 1 p: nä senaatti kielsi normaalikoulun suomalaisen osaston kolmannen luokan perustamisen. Normaalikoulun suunnitelmaan kuului, niinkuin tietty on, myöskin täydellisen suomalaisen osaston aikaansaaminen ruotsalaisen rinnalle, ja 1867 ja 1868 olikin 1: nen ja 2: nen luokka toimeen pantu. Mainittu odottamaton kielto oli alkuna suomalaisen koulun historiassa mainioksi tulleeseen kiihkeään taisteluun suomenkielisen normaalikoulun olemassaolosta, taisteluun, joka välillisesti johti lukuisien suomalaisten oppikoulujen perustamiseen. Tapahtuman johdosta Kihlman kertoo V. Schaumanille (16/4): "Täällä ollaan levottomia ja kiihoittuneita, kun senaatti on lakkauttanut normaalikoulun suomalaisen osaston. Fennomaanit tahtovat mennä suoraan keisariin saadakseen muutosta." Väliaikaisesti autettiin asia niin, että professorit C. G. v. Essen, Yrjö Koskinen ja Th. Rein, mol. oik. kandidaatti W. Lavonius ja toht. P. Tikkanen anoivat lupaa saada omalla kustannuksellaan toimeenpanna kyseessä olevan kolmannen luokan. Vastaus oli myöntävä, ja luokka alkoikin toimia syyslukukauden alusta, mutta helmikuussa suvaitsi H. Maj: ttinsa määrätä, että luokka (maaliskuun alusta!) oli ylläpidettävä valtion varoilla. – Huhtikuun 15 p: nä vahvistettiin Valtiopäiväjärjestys. "(Sen johdosta) on täällä ollut paljon touhua menneen viikon loppupäivinä", Kihlman kirjoittaa (V. Schaumanille 21/4). "Kahtena iltana peräkkäin oli juhlavalaistus, ja ihmiset koettivat olla iloisia, mutta emme me suomalaiset osaa iloita. Jos tulee katovuosi taikka jos meille annetaan valtiollinen vapaus, niin me emme kylläkään ole samalla tuulella, mutta ulkonaisesti olemme tuskin muuttuneet. Emme me voi oikein innostua: jos riemumme nousee pariin kolmeen hurraa-huutoon, niin se jo hämmästyttää monia hyviä kansalaisia." – "Eilen oli suuri kansalaisjuhla Ritarihuoneella", hän jatkaa kertomustaan 23/4. "Juhlan jälkeen kokoontui muutamia Kleineh'lle, ja siellä vietettiin pari tuntia tavallista hupaisemmin kuunnellessa lämpimiä, innokkaita puheita. Ainoastaan piispa Schauman oli kutsuttu." —

Lähemmin kuin mainitut seikat koski Kihlmania koululaitoksen hallinnossa tapahtunut muutos, joka vuoden lopulla tuli tosiasiaksi. Uuden Kirkkolain vahvistamisen kautta 9/12 1868 (laki julistettiin 6/12 1869 ja astui voimaan 1/7 1870) oli koululaitos erotettu kirkon yhteydestä, ja 24/11 1869 säädettiin yhteinen kouluylihallitus oppi- ja kansakouluja varten. Tämä oli niinkuin olla piti säätyjen toivomusten mukaan, mutta kouluylihallituksen kokoonpano muodostui täydelliseksi yllätykseksi. Kihlman kirjoittaa siitä äidilleen (28/11): "Yleisesti puhutaan täällä nyt uudesta kouluylihallituksestamme. Se oli todellinen yllätys. Ei kukaan ollut ajatellut niitä henkilöitä, jotka nimitettiin siihen. Miten voisikaan uskoa, että koulun johtoon asetettaisiin henkilöitä, jotka ovat koululle vieraita. Olimme luulleet, että semmoiset henkilöt, joilla on kokemusta koulualalla s.o. jotka ovat pedogogeja, parhaiten johtaisivat koulua. Mutta näyttää siltä kuin olisi tämä käsitys väärä. Koulu on siinä suhteessa omituinen laitos, että sille saadaan parhaimmat johtajat semmoisista, jotka eivät ole siihen perehtyneet. Lohdutuksenamme on, että koulu on korotettu arvossa, kun senaattoreja (kirkollis- ja siviilitoimituskuntain päälliköt J. Ph. Palmén ja S. H. Antell jäseninä) ja kenraali (Kasimir von Kothen päällikkönä) on asetettu sen päähän. Olkoon lopputulos hyvä, vaikka alku näyttää jotenkin oudolta." – Vielä ankarammin Kihlman toisissa kirjeissä arvostelee samaa asiaa, kun näet senaatti Kothenin esityksen mukaan oli ehdottanut dosentti C. Synnerbergin, prof. G. Frosteruksen ja vain yhden ainoan varsinaisen pedagogin, normaalikoulun rehtorin Jul. Bergrothin, ylitarkastajiksi. Pitkästä kirjeestä Osk. Ranckenille (joka yhteen aikaan oli ollut kyseessä ylitarkastajanvirkaan, vaikka Kothen sitten hylkäsi hänet) otamme muutamia rivejä: "Surullista on nähdä, miten kansakuntaa on petetty luottamuksessaan hallitukseen niin tärkeässä asiassa kuin maan lasten kasvatus. Merkillisintä on, että viranomaisten mielestä asiaan perehtymättömät pystyvät sitä paremmin hoitamaan kuin asiantuntijat. – Pedagogina oleminen melkein estää kelpaamasta hallintomieheksi. – (Ei-pedagogien) mielestä on pedagogiikka ja metodiikka jotain ala-arvoista, jota voi oppia käden käänteessä." Sellaisia mielipiteitä sanoo Kihlman kuulleensa "erään koulun hallintomiehen, senaattori Palménin suusta". Tämä on hänestä loukkaus pedagogeja kohtaan, "mutta pahempi on se loukkaus, joka on kohdannut kansakuntaa asiassa, joka on sen kaikkein pyhimpiä. Kansakunnalla itsellä ei ole sananvuoroa tässä kysymyksessä, vaan sitä pidellään kuin lasta. Kansakunta ei kykene kasvattamaan lapsiaan, ei edes valitsemaan kasvattajia; toisten on hoidettava se asia. Kumminkin kansakunta jossakin määrin on ansainnut tämän kurituksen. Miksi vaieta kaikkiin ylioppilastyhmyyksiin nähden?" [Syynä Kothenin, kenraalin, nimittämiseen päälliköksi ja kouluylihallituksen kokoonpanoon muutenkin sanottiin olleen keisarin tyytymättömyyden erinäisiin ylioppilasten y.m. mielenosoituksiin, jotka muka osoittivat huonoa kasvatusta koulujen puolelta. Ks. E. G. Palmén, Johan Philip Palmén, s. 546-47.] Kuitenkin hän toivoo kouluneuvostoista jonkinlaista vastapainoa ylihallituksen uudistuspyrinnöille. – "Niin me tuumimme. Muutoin minä, tapani mukaan, en ole ollenkaan epätoivoinen vastoinkäymisessä. Olen oppinut, että kaikki on muuttuvaista. 'Hvarje vinter har vår, och ett hopp har hvar höst, och i morgon hvar midnatt förgår!' Sen vuoksi luottakaamme tulevaisuuteen." —

Mutta asia ei ollut Kihlmanille tärkeä ainoastaan yleiseltä kannalta, vaan mieskohtaisestikin. Mitä se merkitsi hänelle, lausuu hän kirjeessä äidilleen (28/12): – "niinpiankuin Bergroth poistuu, olen minä vararehtorina kiinni. Muihin tehtäviini täytyy minun vielä yhdistää huolestuttava ja vastuullinen toimi, s.o. ottaa rehtorina hoitaakseni maamme suurinta koulua, jossa on 3-400 oppilasta. En näe mitään keinoa vapautua tästä taakasta; sillä minulle on sanottu, ettei asia suinkaan parane, jos toimitetaan uusi vaali-, vaan valitaan minut silloin virallisesti rehtoriksi. Mitä teenkään, en pääse rehtorin virasta ainakaan, ennenkuin minut on huomattu kykenemättömäksi siihen. Ja tämä taakka on raskas. Ennen aikaan, kun lapsia saatiin kurittaa, saattoi tarttua vitsaan, kun eivät hyvät sanat tepsineet. Mutta nyt ei ole vitsaa olemassa, vaan on nykyajan lapsista tehtävä ihmisiä ilman vitsaa. Mutta nykyajan lapset eivät ole parempia kuin entisetkään. On olemassa kilttejä ja pahankurisia. Edellisiä johdetaan ilman kuritusta. Mutta jälkimmäiset menevät niin kauas kuin mahdollista, tietäen voivansa niin tehdä ilman että kirvelee. Sentähden on kurinpito vaikea asia. Ja kumminkin on kuri pidettävä voimassa, taikka menee kaikki hullusti. Poikien täytyy oppia ja tietää huutia, se on oleva heidän tietonsa a ja o, alku ja loppu. Se on minun perusohjeeni. Jollei sitä opita hyvällä, on se opittava pahalla. Niin kasvattaa Jumala. Hän opettaa meitä tietämään huutia, eikä säästä vitsaa. Niin ovat asiat. Mutta eikös ole, rakas Äiti, omituista, että minut asetetaan tälle paikalle, että minut, jolla ei ole edes maisterinarvoa, pannaan maan etevimmän oppilaitoksen etupäähän? Muiden täytyy hakea virkaylennystä huolimatta heidän koreista todistuksistaan. Minut ylennetään hakemattani ja vastoin tahtoani. Tässä kaikessa näen kuitenkin korkeampaa johtoa. Minä menen minne minua kutsutaan ja sanon arkkipiispa Wallinin tapaan:

Guds vishet skall jag ödmjukt vördaOch hoppas på hans godhet än;Och lyftar han ej af min börda,Han ger mig kraft att bära den.Han lätta skall för mig det svåraOch i det mörka gifva råd.Hans vägar äro icke våra,Men sanning äro de och – nåd.[Sun, Herra, viisaus ja valtaja hyvyyteesi luottaa saan;jos pois et laske taakan alla,mua autat sitä kantamaan.

Suot valon neuvottoman teille, mua autat ahdistuksissain. Ja vaikka ihmeelliset meille, on tiesi totuus – armo vain.

(Ilta Koskimiehen suomennos.)]

"Kun työ koulussa enentyy, tulisi minun päästä liikehuolista ja – puuhista. Olen vakavasti koettanut päästä irti, mutta minua ei tahdota vapauttaa. Minulle tarjotaan apua ja työn helpotusta, mutta ei tahdota, että luovun toimitusjohtajan toimesta. En tiedä vielä, miten käy. Jättää toimi tietäisi, että menettäisin noin 4000 mk: n tulon. Rehtorin palkkio ei liene suurempi kuin noin 1200 mk. Rehtoriksi rupeaminen ja johtajantoimesta luopuminen tuottaa siis minulle rahallista tappiota. Jos olisi mahdollista yhdistää molemmat tehtävät, niin olisi se hyvä koululle ja kehräämölle ja itselleni eli kukkarolleni. Mutta kahden herran palveleminen samaan aikaan menestyy harvoin. Kumpikin toimi on tärkeä, ylen tärkeä. Mutta usean sadan lapsen hoito on mielestäni tärkeämpi, ja se toimi on asetettava kaiken edelle." – Seuraavana päivänä kirjoittamassaan kirjeessä äidilleen Kihlman vielä koskettelee kysymystä uudesta kouluylihallituksesta: "Dagbladissa N: o 296 oli johtava kirjoitus kouluylihallituksesta, jossa tekijä [Kihlman sanoo piispa Schaumania tekijäksi, mutta peruuttaa tiedon myöhemmässä kirjeessä. Sittemmin saatiin tietää, että kirjoituksen tekijä oli toht. O. Donner, jota siitä sakotettiin 300 mk: aan.] vakavin sanoin moitti sitä mitä tapahtunut oli. Kirjoitus herätti mielipahaa. Kenraalikuvernööri kutsui kokoon senaatin ja tämän täytyi itse jouluaattona antaa virallinen muistutus (skrapa) painoylihallitukselle, joka oli antanut kirjoituksen esiintyä. Kova aika näyttää olevan tulossa valtiollisessa suhteessa. Luvallista on vain kiittää sitä, mitä tehdään."