Alfred Kihlman II (of 2)

Samalla aikaa kuin telakka vihdoin lähestyi valmistumistaan, yritettiin vapautua siitä. Vuoden 1867 lopulla hierottiin kauppaa Venäjän kruunun kanssa, mutta toiselta puolen ei Pietarissa tahdottu maksaa mitä pyydettiin, toiselta puolen ei täällä päin toivottu, että tärkeä laitos joutuisi vieraisiin käsiin. Asia raukesikin ja samoin yritys perustaa osakeyhtiö, joka ottaisi telakan haltuunsa. Se siis jäi kuin jäikin vastaiseksi Tampereen yhtiön omaksi ja hoidettavaksi.

* * * * *

Samoin kuin Kihlman kirjeessään joulukuulla loi katsauksen syyskauteen, on hän 7 p: nä kesäk. 1868 kirjoittamassaan kirjeessä äidille kertonut saman lukuvuoden kevätkaudesta. Siitä seuraava ote: – "Lukukauden lopulla koulutyö säännöllisesti enentyy kertausten, tenttien ja konferenssien johdosta. Tänä vuonna työ kasvoi tavallista enemmän, syystä että senaatti peruutti suunnittelemamme korkeimman luokan. [Kirjeessä 15 p: ltä huhtik. 1868 määrättiin, että valmistava luokka oli lakkautettava ja koulun luokkien luku rajoitettava 8: aan. Ks. V. T. Rosenqvist, Svenska Normallyceum 1864-1914, siv. 24 ss.] Se tapahtui säästäväisyydestä. Mutta tästä peruutuksesta seurasi, että meidän täytyi suurimmassa kiireessä valmistaa 7: nnen luokan oppilaat (joiden meidän laskelmamme mukaan olisi tullut erota koulusta vasta ensi vuonna) suorittamaan ylioppilastutkintonsa vuotta ennen. Se mitä olisi ollut luettava koko tulevana vuonna, oli nyt supistettava muutaman viikon aikaan, ja luonnollista on, että sekä opettajien että oppilaiden oli äärimmäiseen asti ponnistaminen voimiansa. Tavalliset työpäivät eivät riittäneet. Monta sunnuntaita olen istunut koulussa, jotta oppimääräni tulisi suoritetuksi. – Ja kun vihdoin tutkinto oli ohi, ryhdyin pitämään rippikoulua 10: lle koulumme oppilaalle, ja sitä on jatkunut kaikki aamu- ja iltapäivät. – Mutta, Jumalan kiitos, loppu lähenee, ja tämän viikon ummettua toivon lepoajan koittavan minullekin."

"Ja tosiaan minä tarvitsenkin lepoa, sillä tämä lukuvuosi on ollut kauhea, niin täynnä se on ollut huolia ja murheita, jotka ovat vaatineet mitä suurimpia ponnistuksia. Toisinaan olen valvonut kauan öisin, saadakseni tehdyksi tärkeimmät tehtävät, ja kumminkin ovat huolet ja surut olleet jokapäiväisinä vieraina. On erityinen Jumalan armo, että sittenkin olen pysynyt terveenä näinä kivulloisina aikoina. Lavantauti on raivonnut täällä niinkuin muualla maassamme, ja onhan niin että liikarasitus ja huolet tekevät ihmisen alttiiksi taudille. Sairaus ja kuolema on korjannut uhreja ympärillämme. Helsingissä on kuollut jopa 100 henkeä viikossa. Isorokko vei talonisännältämme, parooni de la Chapelleltä, yhden lapsen ja muuan hänen palvelijansa sairastui lavantautiin; mutta me kaikki olemme olleet terveinä. Jumala olkoon siitä kiitetty!"

"Mutta jos minulla on ollut työtä ja huolia, joista olisi riittänyt kahdelle tai useammallekin, niin on minulla nyt se ilo, etten ole puuhannut turhaan. Ainakin jotain on aikaan saatu." Koulutyöhön nähden kirjoittaja sitten julkilausuu ilonsa siitä, että viidestä koulun esikoisesta 3 oli saanut laudatur- ja 2 cumlaude-arvosanan. Edellisessä ryhmässä oli "kaksi veljestä (Vilhelm ja Josua) Johansson, kirkkoherra J: n ja hänen rouvansa Schalinin poikia, siis tavallaan Kruununkylästä kotoisin, kaksi erittäin rakastettavaa, ahkeraa, siveellistä ja vaatimatonta poikaa." —

"Mitä muuhun toimintaani tulee, niin ei senkään tulosta liene pidettävä vähäpätöisenä. Tänä vuonna on laivatelakka rakennettu valmiiksi, tulos, joka yksinään olisi riittävä palkkio. Se on jo pari kuukautta toiminutkin. Luullakseni on nyt jo 13:s laiva sen suojelevassa sylissä. Mahdottomia summia niellyt laitos on alkanut jotain tuottaakin, ja jos jatko on niin hyvä kuin alku, niin on syytä olla tyytyväinen. – Telakan avajaisten juhliminen (20 p: nä huhtik.) kuului johtokunnan välttämättömimpiin velvollisuuksiin. Meidän täytyi, miten vastahakoisia olimmekin esiintymään juhlallisen komeasti, ryhtyä siihen itse laitoksen vuoksi, kiinnittääksemme siihen yleisön ja asianomaisten huomiota. Asiamme oli tehdä juhla juhlalliseksi, ja sentähden kutsuimme kenraalikuvernöörin (kreivi Adlerbergin), senaatin, pankit ja kaupungin arvokkaimmat henkilöt. Minun oli itse mieskohtaisesti käytävä kenraalikuvernöörin luona pyytämässä, että hän suvaitsisi tulla saapuville. Ja toimitusjohtajana oli minun esitettävä malja keisarille ja samoin kenraalikuvernöörille [Kutsutut vieraat vastaanotettiin ja puheet pidettiin höyrylaiva Constantinin kannella, joka oli telakassa korjattavana.]. Muillakin johtajilla oli kullakin maljapuhe pidettävänä. Minä puhuin saksaa kenraalikuvernöörille, joka oli erittäin armollinen ja ystävällinen. Ilma oli ihana, ääretön ihmispaljous oli kokoontunut, ja kallioon louhittu liehuvien lippujen ympäröimä telakka-allas oli näöltään mahtava. Mutta juhlaa häiritsi se onnettomuus, että laivat eivät, niinkuin suunniteltu oli, päässeet samana iltana solumaan telakkaan. Syy oli insinöörin, joka ei ollut tarkoin laskenut kaikkea, vaikka me monta kertaa olimme kehoittaneet häntä siihen. Raittiissa kevätilmassa oli juomatavaroilla hyvä menekki, ja huvi maksoi meille noin 170 markkaa mieheen. Johtokunta näet ei tahtonut verottaa yhtiötä kemuista, niin ettei voitaisi sanoa, että huvitus oli toimeenpantu yhtiön kustannuksella."

"Mutta enemmän kuin telakkarakennus tyydyttää minua kuitenkin toinen seikka, nimittäin se että yhtiö tänä vuonna on pelastettu perikadosta. Yhtiö todellakaan ei ollut pienessä vaarassa. Ne äärettömät summat, jotka telakan rakentaminen vaati, saattoivat yhtiön mitä suurimpaan ahdinkoon. Usein emme nähneet edessämme muuta kuin perikadon, ja se olisi ehdottomasti tullutkin, jollemme Calamnius ja minä nimillämme ja luotollamme olisi astuneet väliin. Meidän täytyi mennä takaukseen melkoisista summista, ja siihen suostuimme pelastaaksemme yhtiön ja itsemme [Paitsi luotollansa avusti Kihlman yhtiötä myöskin lainaamalla sille omia varojaan. V: sta 1867 v: een 1879 oli hänellä aina saatavaa yhtiöltä: 1869 vähin määrä 11,482. 1871 korkein määrä 74,744 mk]. Jos näet yhtiö olisi tehnyt vararikon, olisi Wasastjernakin auttamattomasti hävinnyt, ja osakkeet olisivat menettäneet arvonsa ja minä ja kaikki ne, jotka olivat täytetakauksessa osakkeista, olisimme samalla joutuneet häviöön. Kokouksemme, joissa etsimme pelastuskeinoja, kestivät keskiyön ohitse, ja usein me erosimme epätoivo sydämessä ja näkemättä muuta kuin uhkaavaa perikatoa. Oli aika, jolloin en tahtonut ostaa itselleni paitoja, koska pelättävissä oli, että ne samoin kuin muu omaisuuteni myytäisiin huutokaupalla takauksestani Wasastjernan edestä. Äiti uskokoon, että se aika oli kauhea. Mutta me uskalsimme luottaa tulevaisuuteen, heittämättä asiaamme menneeksi me taistelimme karhuja vastaan, ja harrastuksillamme on ollut harvinainen menestys, varsinkin kun ajattelee, miten aika on ollut kova. Meillä on ollut voimakasta apua Suomen ja erittäin Yhdyspankilta. Calamnius on ollut verraton. Hänen taitonsa ja tuttavuussuhteensa ovat vaikuttaneet tavattomasti. Minun vuokseni hän on mennyt takauksiin, joihin hän ei muutoin olisi myöntynyt. Erinomattain yhden kerran riippui kaikki siitä, kirjoittaisiko hän nimensä vai eikö. Hän epäröi, mutta seuraavana päivänä hän kirjoitti, ja ilon ja kiitollisuuden kyynelin saatoin minä ilmoittaa Hildalle ja Hannalle, jotka hädissään odottivat päätöstä, että olimme pelastetut. Niin on meidän ollut elettävä pelon ja toivon välimailla; ja siitä huolimatta on minun täytynyt näyttää tyyneltä ja heittää luotani huolet, kun työ koulussa alkoi. Eihän se ollut helppoa yhtäkkiä asioiden ahdingosta asettua uskonnon rauhaan! Mutta, Jumalan kiitos, se aika on ohi ja parempi aika on koittanut. Telakkamme on valmis, ja sulku saatu sen menoille. Olemme alkaneet saada siitä tulojakin. Olemme saaneet 155,000 markan lainan, jolla pahimmat karhut on nuijittu. Viimeiset viikot ovat olleet päivänpaisteisia: meillä on ollut enemmän rahoja kuin olemme voineet sijoittaa. Totta kyllä emme ole huolista vapaita, kaukana siitä, mutta nyt on kumminkin siedettävää. Ja mikä on pääasia: näköala on valoisampi. On mahdollista, että telakka saadaan myydyksi, ja jos se onnistuu ja me saamme rahamme takaisin, silloin on kirkas tulevaisuus edessämme."

"Sillä kannalla ovat asiat. Niin on Äidin Alfred saanut kärsiä heikkoudestaan, että antoi viekoitella itsensä takaukseen. Toivoakseni olen jotain oppinut kärsimyksistä. Toivon nyt myöskin, että pääsen vapaaksi takauksestani olematta pakotettu ostamaan osakkeet ja siten velkaantumalla, mikä näinä aikoina on niin vaarallista. Totta kyllä en ole vielä aivan varma, mutta, niinkuin sanottu, minulla on hyvät toiveet." —

* * * * *

Niin on Kihlman itse kuvannut sen talvikauden, josta hän Viktor Schaumanille kirjoitti: "Kyllä minä nyt olen saanut kokea, mitä merkitsee olla liikemies." Valitettavasti ei helpotus kuitenkaan ollut pysyväistä laatua; vielä oli monta kovaa tulossa.

Kesäksi 1868 Kihlman vuokrasi perheelleen asunnon Bergas-nimisessä talossa, Albergan kartanon vieressä, Espoossa, noin 11 venäjänvirstaa Helsingistä. Itsekin hän siellä oleskeli, vaikka hänen täytyi asioiden tähden tavan takaa käydä kaupungissa viipyäkseen siellä päivän ja parikin yhtä menoa. Haluten tavata äitiään kehoittaa hän tätä tulemaan Helsinkiin. Jos äiti tulee kyydillä Ruoveden Ruhalaan, on hänen poikansa oleva siellä vastaanottamassa häntä, ja sitten matkustetaan yhdessä höyrylaivalla ja rautatietä perille. Kihlman itse epäili lähteä Pohjanmaalle, sillä hän arveli, että hän, jollei hän edellisenä kesänä olisi jättänyt asiain hoitoa toisiin, tottumattomiin käsiin, olisi voinut välttää ainakin osan talven vaikeuksista. Mutta miten houkuttelevasti matkaa kuvailtiinkaan, ei vanha äiti uskaltanut lähteä rauhallisesta kodistaan, ja siitä johtui, että Kihlman sittenkin heinäkuun lopulla päätti tehdä pikaisen matkan Pohjanmaalle. Oltuaan jonkun päivän Tampereella, hän 27 p: nä Hannan seurassa lähti sieltä Vaasaan, Pietarsaareen ja Kruununkylään. Pietarsaaressa-käynti varsinkin jätti Kihlmaniin hyvän vaikutelman, sillä, kirjoittaa hän jälestäpäin, "vanhat ystävät ja hyvät liikkeet alkavat tulla yhä enemmän harvinaisiksi", ja siellä hänellä oli ainakin yksi kumpaakin lajia – nimittäin V. Schauman ja luujauhomylly. Kruununkylässä oli vanha äiti kyllä terveenä, mutta paljon surullisia yksityistietoja Kihlman siellä sai nälkäajan kauhuista. Vanha ruustinna oli tehnyt parastaan toimittaakseen apua pitäjäläisilleen, ja Kihlman puolestaan oli Helsingistä käsin koettanut auttaa häntä. Rouva Kihlman oli m.m., niinkuin jo ennen (ks. I.) on mainittu, itse lainannut noin 40 à 50 tuhatta markkaa voidakseen antaa lainoja puutteenalaisille. Ja minkälainen hänen lainaliikkeensä oli, se tuli näkyviin pari vuotta myöhemmin tapahtuneessa perunkirjoituksessa. Kaikkiaan oli pitäjäläisille lainattuna noin 150,000 mk; velallisia oli noin 220, useimmat (ehkä 200) talollisia, torppareja, käsityöläisiä, mutta myöskin muutamia maakauppiaita, säätyhenkilöitä ja itse seurakunta (1600 mk). Enimmäkseen olivat lainat muutaman sadan markan suuruisia, ani harva 3-400. Suuri osa oli v: silta 1867-69, mutta paljo jo 1860-luvun alulta ja joku 1850-luvultakin. – Lainat, joiden vakuutena ei ollut takausta eikä kiinnitystä, maksettiin kuitenkin vuosien kuluessa takaisin 6 % korolla. V: n 1877 lopulla oli maksamatta vain 12,000 mk. Viimeiset maksettiin vasta 1886, ilman että mainittavaa poistoa oli tehty. Epäilemättä olisi nämäkin suoritettu varhemmin, jollei Kihlman olisi myöntänyt äitinsä palvelijoille, Lotalle ja Britalle, oikeutta nostaa korot näistä lainoista. Samalla kuin hän hankki heille oman tuvan lähellä kirkkoa, turvasi hän heille siten toimeentulonkin, palkkiona 30 vuoden uskollisesta palveluksesta. – Määrältään ruustinnan lainat eivät olleet suuria nykyajan käsityksen mukaan, mutta nälkävuosina pelasti 4-600 mk: n lainakin talollisen hädästä, joka kaasi niin monen Pohjanmaalla. Vaikka suurin osa lainoista, niinkuin kerrottu on, maksettiin vasta lainanantajan kuoleman jälkeen, todistavat hänen kirjeensä, että hän itsekin ennätti todeta hädän opettaneen kruununkyläläisille säästäväisyyttä.

Elok. 13 p: nä oli Kihlman jälleen kotona; Hanna sitä vastoin oli

Alavuudelta poikennut Keuruulle vieraillakseen sukulaisten luona.

Vaikka vuodentulo 1868 jälleen oli hyvä, ei sentään piankaan vapauduttu pitkällisen hädän seurauksista. Siten sai Kihlmanin perhe nyt vasta osansa kulkutaudeista, jotka olivat koko vuoden riehuneet maassa. Sen jälkeen kuin Kihlman tyttärineen oli lähtenyt Kruununkylästä, sairastui siellä Mathilda Grönvall lavantautiin, ja samoin kävi Hanna Kihlmanin hänen palattuaan Keuruulta. Molemmat toipuivat kuitenkin, mutta onnettomammin päättyi kolmas sairauskohtaus. Kihlmanin ollessa matkalla oli 4-vuotias Siegwarth sairastunut punatautiin eikä hän ollut vielä entisellään, kun perhe elokuun lopulla muutti kaupunkiin. Päin vastoin oli pojan ruuansulatus edelleen huono ja hänen koko olentonsa surkastunut. Näin olivat asiat lokakuun viime päiviin asti, jolloin lapsessa huomattiin kurkkumätä, jota vastaan ei apua saatu. Siegwarth kuoli 2 p: nä marrask. Tämä kuolemanisku oli kova kokemus vanhemmille. Muistaen että hänen äitinsäkin oli kerran menettänyt samannimisen pojan, esikoisensa, Kihlman kirjoittaa hänelle (6/11): "Siegwarth oli toivehikkain lapsistamme. Hänellä oli Oswaldin syvyys ja Enzon iloinen luonto. Hän oli meidän kaikkien lemmikki ja ansaitsikin olla sitä, sillä hyvien lahjojensa ohella hän oli olennoltaan hurskas ja tottelevainen. Ja tämä komea, voimakas, sydämellinen, kuuliainen, älykäs poika, tämä herttainen lapsi on mennyt. Meilläkään, Äiti, ei ollut onnea Siegwarthiimme nähden, jos näet on onnea saada pitää luonaan se, jota rakastaa. Hänen kärsimyksensä olivat kauheita. – Kuolemassa loppuivat hänen tuskansa ja meidänkin kärsimyksemme lieventyivät; mutta Äiti tietää, mitä merkitsee tuollaisen Siegwarthin menettäminen, – onhan se samaa kuin puukolla leikata pois osa sydäntä." – "Ah, ettei Äiti saanut nähdä kelpo Si'tämme. Hän oli niin kelpo, niin herttainen, ja hänellä oli niin kauniit, suuret, ymmärtäväiset silmät. Äidin suruinen poika Alfred." – Ennen kuukauden loppua synnytti rouva Kihlman viidennen poikansa, joten lapsia jälleen oli kolme elossa, vaikka kuolema sen jälkeen kuin Helsinkiin tultiin oli vienyt kaksi. Vasta tulleelle annettiin nimi Henrik Rafael.

* * * * *

Tietysti Kihlman ei tänäkään raskaana aikana ollut vapaa liikemieshuolista. Pellavayhtiön velkojen hoito aiheutti alituista puuhaa, joka painoi sitä enemmän, kun osakkaat eivät yksimielisesti kannattaneet johtokunnan harrastuksia yhtiön hyväksi. Pellavatehdas oli 1867 tuottanut voittoa Smk 211,733:51. Mutta koska yhtiö telakan vuoksi oli vaarallisesti velkaantunut, ei johtokunta voinut ehdottaa osingonjakoa. Syystä että tilintarkastajat olivat samaa mieltä, jätettiin asian ratkaisu ylimääräiseen kokoukseen 31 p: nä lokak. Kuinka siinä kävi, kertoo Kihlman äidilleen (2/11): "Vaikka yhtiö kärsii mitä suurimmasta rahanpuutteesta ja juuri sen vuoksi ei voi ansaita, ja vaikka Calamnius ja minä vakuutimme, että rahoja ei ole jaettavaksi osakkaille, ja vaikka useimmat läsnäolevista näillä pätevillä perustuksilla olivat sitä mieltä, ettei osingonjakoa voitu ottaa puheeksikaan, päätti kokous kuitenkin, että 5 prosenttia oli jaettava s.o. vähintäin 90,000 mk. Johtokunnan, siis etupäässä minun, tulee nyt tehdä 90,000 mk. Wasastjerna se oli, joka saneli tämän järjettömän päätöksen. Pelastaakseen itsensä ei epäillä saattaa muita onnettomuuteen taikka ainakin vyöryttää huolensa muiden päälle. Kahtena yönä olen tuskin nukkunut ollenkaan pelkästä levottomuudesta, joka kaikilta tahoilta ahdistaa sydäntäni. Olen tehnyt työtä vahvistaakseni yhtiön voimia, ja nyt tällä odottamattomalla päätöksellä turmellaan kaikki ponnistukseni. En voinut uskoa, että ihmiset saattaisivat olla siihen määrään mielettömiä, että päättäisivät semmoista, jota ei voida toteuttaa, ei ainakaan ilman mitä suurimpia vaivoja ja kaikissa tapauksissa yhtiön vahingoksi. Mutta tämän täytyy jäädä meidän keskiseksi asiaksi." – Pari viikkoa myöhemmin ilmoittaa Kihlman äidilleen, että hänen takauksensa Wasastjernan edestä oli siten muuttunut, että Levón ja hän nyttemmin vastasivat ainoastaan 100,000 mk: sta eikä 150,000: sta niinkuin ennen. Tätä hän piti melkoisena helpotuksena.

Edellisestä näkyy, kuinka totta Kihlman sanoi kirjoittaessaan (äidilleen 7/2 1869): "Tampereen kehräämö kykenee kehräämään minulle huolia, jotka seuraavat minua kouluun ja vuoteelleni." Ja kun Essen tapansa mukaan oli ivallisesti puhunut hänen rahapuuhistaan, hän selittää (6/5 s.v.), mitä häneltä vaadittiin: "Essen ei tehnyt hyvin sanoessaan, että minä harjoitan opintoja tullakseni raha-asiain päälliköksi. Kenties on ihmisiä, jotka uskovat sellaista pilaa ja käsittävät sen niin, että minä todella ajattelen sellaista. Totta on, että minä pakosta olen joutunut hoitamaan suurta liikettä. Pellavakehräämö käyttää, kun se on täydessä työssä, 2000 Lb pellavia viikossa, siis noin 100,000 Lb vuodessa, mikä 10 markan mukaan leiviskältä tekee yhden miljoonan markkaa. Lisäksi tulee jokapäiväinen palkka n. 1000: lle työläiselle, kustannukset haloista, valosta, öljystä, lähetyksistä, vakuutuksista y.m., niin että menot pyöreässä luvussa nousevat 1 1/2 miljoonaan vuodessa eli 29,000 mk: aan viikossa. Kun nyt kumminkin pääoma vaihtuu kerran vuoden kuluessa, niin täytyy puolen mainitusta summasta – siis noin 750,000 mk – riittää liikepääomaksi." Ja juuri tämän liikepääoman hankinta tuotti johtokunnalle ja erittäin Kihlmanille yhä uusia huolia. – Mitä keväällä 1869 yritettiin pulman suorittamiseksi, oli Kihlman vähää ennen (myöskin äidilleen 24/3) esittänyt seuraavin sanoin: "Tampereen asiat ovat jälleen tuottaneet huolia ja pakottaneet ponnistamaan kaikkia tarjona olevia voimia. Tämä liike kärsii oleellisesta puutteesta, liikepääoman puutteesta. Kuinka voidaan liikkua, kun ei ole liikepääomaa? Kuinka esim. ostaa pellavia, kun ei ole rahaa millä ostaa? Köyhän täytyy aina maksaa kallis hinta. Niin kauan kuin Tampereen yhtiö on köyhä, täytyy sen kalliisti maksaa pellavansa, ja niin kauan kuin asiat käyvät huonosti, on tulos huono. Muutos on aivan välttämätön, muuten menee päin mäntyyn. Ja muutos on siinä, että saadaan pääoma, joka ei ole paljon 800,000 mk: aa alempi. Tämän hankkiminen on lähinnä kuluneena aikana ollut huolieni esineenä. Myönnettävä on, että tehtävä ei ole helppo. Tässä maassa ja nykyisenä aikana saada 7 à 800,000 mk: n seisova laina on todella vähän ihmeellistä. Olen kuitenkin uskaltanut yrittää ja laatinut suunnitelman sitä varten, ja se on vaatinut paljon miettimistä ja aikaa. Koska en kuitenkaan voi antaa ajastani päivällä, joka kuuluu koululle, olen ollut pakotettu käyttämään öitäni sitä varten. En vielä tiedä, menestyykö yritykseni. Toivon kuitenkin, ettei työni ole ollut turha, vaan että siitä koituu hyvää sille yhtiölle, jonka omaisuus on uskottu käsiini. Varmaa on, että olen itse saanut selvemmän käsityksen asioista ja että esitykseni ovat herättäneet myötätuntoa. – Sillä välin on tehdas toiminut lakkaamatta, ja menekki Suomessa on melkoisesti enentynyt. Jo näkee, mitä yksi ainoa hyvä vuosi vaikuttaa. Pian pankit ratkaisevat asiamme. Jumala suokoon, että parempi tulevaisuus koittaisi!"

Kihlmanin ehdotus oli että Suomen pankki ja Yhdyspankki vapauttamalla hypoteekkinä sidotut raaka-ainevarastot antaisi yhtiölle lainan, joka kiinnitettäisiin sen rakennuksiin. Tähän pankit suostuivat siten, että edellinen lainasi 366,000 ja jälkimmäinen 144,000 mk kolmeksi vuodeksi, kumminkin sillä ehdolla, ettei mitään osinkoja jaettaisi osakkaille ennenkuin lainat oli suoritettu. Vaikka ainoastaan puolet oli myönnetty siitä, mitä Kihlman oli laskenut olevan tarpeen, oli näin kumminkin vähäksi ajaksi huojennusta saatu. "Tätä suunnitelmaa varten", Kihlman kirjoittaa V. Schaumanille (16/6 1869), "olen tehnyt paljon laskelmia ja kirjoittanut ja juossut ja puhunut; kun se vihdoin toteutui, oli minulla oikean voitonilon hetki. Mutta suunnitelma on vain puoleksi toimeenpantu. Jäljellä on uudistus itse tehtaassa." —

Mitä sanat "uudistus itse tehtaassa" merkitsevät, selviää erinäisistä Kihlmanin kirjeistä, joista päättäen pellavatehtaan tuotantoon ja paikalliseen johtoon nähden oli ilmennyt sangen ikäviä seikkoja. Sekä kehräämön että kutomon tuotteita vastaan oli tehty painavia muistutuksia: langat ja kankaat olivat laadultaan epätasaisia ja osaksi kovin heikkoja, joten ostajain luottamus tehtaaseen oli horjautettu. Syy tähän näyttää lähinnä olleen isännöitsijässä, Zuhrissa, jolla oli tapana Venäjältä ostaa huonoja pellavia. Kihlmanin tiedonantaja oli (ei omasta aloitteestaan, vaan pyynnöstä) konetehtaan johtaja, insinööri H. Kaufmann, jonka toimintaan Zuhr myöskin oli omavaltaisesti sekaantunut. Koska johtokunta muutenkin oli huomannut, että viimemainittu, – "jolla kenties oli monta hyvää puolta, mutta joka varmaan ei kyennyt hoitamaan niin suurta liikettä" – joko ei osannut taikka ei tahtonut valvoa yhtiön parasta, päätettiin hänet erottaa ja ottaa hänen sijalleen Porin tulitikkutehtaan isännöitsijä, Ruotsista kotoisin oleva kauppias F. E. Wahlgren. Asia ratkaistiin yhtiökokouksessa kesäkuulla, ja oli isännöitsijän vaihdos tapahtuva elokuun 1 p: nä. Tämän ohella oli Kihlman päättänyt käyttää kesälomansa tehtaan työjärjestyksen ja tuotevarastojen seikkaperäiseen tutkimiseen, koettaakseen, eikö mahdollista olisi poistaa aiheet muistutuksiin ja palauttaa yleisön luottamus tehtaaseen. Siinä tarkoituksessa muutti Kihlman kesäksi maalle lähelle Tampereen kaupunkia. "Asun nyt perheineni", hän kirjoittaa (V. Schaumanille 10/7 1869), "Anttilan rusthollissa lähellä Pirkkalan kirkkoa ja Nokian koskea. Talo on jotenkin ränstynyt ja kurja. Salin katto vuotaa neljästä kohden, kun sataa. Mutta jos ilma on kaunis, käy täällä eläminen. Lähin ympäristö on niinkuin tavallista hämäläisessä kylässä. Mutta jos kävelen 15-20 minuuttia, niin tapaan mitä kauneimpia näköaloja. Kalaa (kuhia) saa ostaa tarpeeksi, rapuja pyydämme itse. – Joka viikko käyn kaupungissa hoitamassa kehräämön asioita. Täällä on Augiaan talli siivottavana. Miten isännän silmä onkaan kallis! Aikoja sitten olisi minun pitänyt olla täällä; mutta luulin, että läsnäoloni olisi hyödytön. Luulin niiden, jotka ovat antautuneet tälle työalalle, ymmärtävän kaiken paremmin kuin minä. Kokemus on kuitenkin johtanut minut siihen vakaumukseen, ettei saa pitää itseään liian halpana eikä liiaksi luottaa n.s. ammattimiehiin. – Olojen järjestäminen täällä näyttää tekevän minulle mahdottomaksi matkustaa Pohjanmaalle, mikä on minulle hyvin tuskallista." —

Eräänä epätoivon hetkenä (pyhäaamuna 18/7) Kihlman kirjoittaa Tampereelta vaimolleen: "Pelkään, etten enää kauan jaksa pysyä johtajatoimessani. Kaikki vaivani näyttävät turhilta. Miksi siis jatkaisin? Kokeakseniko enemmän tuskia? Mutta kun tuskat nousevat vissiin määrään, koituu siitä vahinkoa yhtiölle, terveydelleni, viralleni, perheelleni. Mutta toiselta puolen, miten tulemme toimeen, jos tulot yhdellä kertaa vähenevät niin suuresti. Niinkuin näet, olen kovin alakuloinen. Venäjän kurssi on taas alennut noin 3 penniä, ja huonoja tuotteita entisiltä ajoilta on tullut näkyviin. Tämä on niin masentanut mieltäni, etten eilen illalla tahtonut saada unta. Voi niitä ihmisiä! Miten tunnottomasti ja kevytmielisesti he käsittelevätkään toisten omaisuutta! Se on liian traurig (surullista)! – Minä ikävöin tänään kirkkoon, ottaakseni osaa julkiseen jumalanpalvelukseen." – Siihen vastasi rouva (19/7), että ikävintä olisi hänen (Kihlmanin) itsensä vuoksi, jos hänen uhrauksensa ja kärsimyksensä näyttäytyisivät turhiksi ja hänen tarkoituksensa parantaa yhtiön asioita jäisi saavuttamatta. "Jos Sinun täytyy luopua toivostasi, niin olen minäkin sitä mieltä, ettei Sinun pidä kauemmin pysyä paikallasi, ei millään ehdolla. Meidän täytyy järjestää elämämme, niin että sittenkin tulemme toimeen." —

Kun ajattelee Kihlmanin luonteenlaatua yleensä ja hänen harvinaista tunnollisuuttansa, ei ole ihmeteltävää, että hän alkoi syyttää itseäänkin siitä epäjärjestyksestä, jonka hän huomasi tehtaassa vallitsevan. Eikö häntä voitaisi, näyttää hän miettineen, oikeuden mukaisesti tehdä vastuunalaiseksi siitä, että hän nyt vasta oli perehtynyt asioihin? Että hän todella mietiskeli sellaista ja samassa entistä tuskallisemmin kärsi asemastaan, sen todistaa seuraava ote Essenin kirjoittamasta kirjeestä (Töölö 12/8 1869): "Rakas ystävä ja veli! Olen saanut pitkän surullisen kirjeesi, lukenut sen suurella osanotolla ja sitten heittänyt sen tuleen – varokeino, joka oli kylläkin raskas, mutta kenties välttämätön. Se antoi minun luoda katseen nykyiseen sisälliseen maailmaasi, katseen, joka – en tahdo salata sitä – oli kyynelien sumentama. Olen kyllä voinut kuvitella, että se toiminta, jolle viimeisinä vuosina olet ollut pakotettu uhraamaan enimmän osan ajastasi ja voimistasi, ei ole ollut joissakin määrin häiritsemättä sisällistä elämääsi, ja niin sentähden, että se on pitänyt Sinua alituisessa levottomuudessa, kuin myöskin sen vuoksi, että se on vetänyt Sinut pois korkeimmista harrastuksista, joista yksistään Sinä voit saada tyydytystä. Mutta Sinä olet kuitenkin tähän saakka, huolimatta kaikista murheista ja vaikeuksista, näennäisesti ollut hyvällä mielellä – ja minä olen todella ihmetellyt miehuuttasi ja voimaasi. Nyt sitä vastoin näyttää sielusi joutuneen syvään, kauheaan masennukseen. Sinä mietiskelet, mitä onnettomuuksia ehkä tulet vetämään omaistesi ylitse, ja kirouksia, joita odotat maan ja kansan puolelta. Toivon, että se oli tilapäinen ahdistus (anfäktning), jonka jo olet torjunut, ainakin siten, ettet ole antautunut sen valtaan." – Tämän jälkeen seuraa rohkaisevia ja lohduttavia sanoja. – "Kärsi, rakas Veli, mitä Sinun täytyy kärsiä; tee työtä ja puuhaa mitä jaksat: mutta kaiken aikaa heitä kaikki Herran huomaan, sillä hän huolehtii kuitenkin Sinusta." Tunnustaen että tämä kehoitus oikeastaan on ollut tarpeeton hänen puoleltaan, kirjoittaja päättää: "Koska kärsin kanssasi, täytyy Sinun myöskin jakaa lohdutus minun kanssani." – Raskas ja tuskallinen oli siis Kihlmanille 1869 v: n kesä, mutta hänen työnsä ei ollut turha. Että hän todella aikaansai uuden järjestyksen tehtaaseen, sen osoittivat ne kunniapalkinnot, jotka yhtiö jo seuraavana vuonna kahdessa eri näyttelyssä sai tuotteistaan. Pietarin teollisuusnäyttelyssä annettiin sille näet kultamitali ja Turussa arvolause: "erittäin kiitettäviä".