Alfred Kihlman II (of 2)

Pietarsaaressa olivat Kihlman ja Schauman selvittäneet yhteiset asiansa, "jotka osoittivat sen onnellisen tuloksen", kirjoittaa edellinen vaimolleen, "että luumyllyt olivat antaneet takaisin kaikki niihin pannut rahat. Itse laitokset olimme siis saaneet lahjaksi. Jos kaikki liikkeet menestyisivät niin onnellisesti, niin kyllä pian pääsisi riippumattomaksi. Älä kuitenkaan puhu kenellekään tästä liikkeestä. Kaikki liikeasiat vaativat vaiteliaisuutta." – Tampereelta Kihlman kirjoitti V. Schaumanille kirjeen (5/8 1871), josta otamme seuraavat rivit, jotka, vaikkei kirje ollutkaan viimeinen, kirjoittajan tietämättä tulivat olemaan viimeinen, lämmin hyvästijättö ystävälle: "Vihdoin, veljeni, sydämellinen kiitos viimeisestä yhdessäolosta. Olen elämässäni kokenut niin paljon huonoa, että oikein nautin, kun kerran tapaan jotain vastakkaista. Sinä olet antanut minun kokea miehuullista, älykästä ja rehellistä (manlig, klok och redbar) liiketoimintaa sekä vanhaa ystävyyttä, joka ei ruostu. Tästä kaikesta kiitän ja siunaan Sinua. Jumala siunatkoon Sinua ja omaisiasi!" – Apteekkari Viktor Leonard Schauman kuoli halvaukseen matkalla ollessaan Vaasassa 3 p: nä helmik. 1872, ei vielä täyteen 50 vuotta vanhana. Saatuaan sähkösanoman, kirjoittaa Kihlman (4/2) Ph. U. Strengbergille Pietarsaareen: "(Eilisestä) en ole voinut muuta ajatella. Voi, mitä olemmekaan menettäneet tässä taitavassa, ahkerassa, toimeliaassa, uskollisessa ja jalosti ajattelevassa miehessä! Kuinka pitkä aika onkaan kuluva, ennenkuin hänen paikkansa yhteiskunnassamme on täytetty, jos se koskaan täytetään! – Minä olen kärsinyt korvaamattoman tappion. Ja se merkitsee paljon." – Vainajan vanhimmalle pojalle Waldemar Schaumanille Kihlman kirjoitti yhtä sydämellisesti, luvaten avustaa perhettä kaikessa kykynsä mukaan.

* * * * *

Syyskausi 1871 alkoi kamalan vieraan, koleran, merkeissä, mutta Kihlman, joka kirjeessä Hannalleen sanoo tavallisesti tunteneensa pahoinvointia jo kuullessaan puhuttavan tästä taudista, oli "henkisesti ja ruumiillisesti tyynenä" peloton. Hän, samoin kuin perhe, pysyikin terveenä. Jos jotain huolestuttavaa tapahtuisi, antaisi hän heti tiedon siitä – se oli ja oli aina ollut hänen periaatteensa. Milloin hän ei kirjoittanut, tuli läheisten tietää, että kaikki oli hyvin. Huomattavin henkilö, jonka elämänlangan kolera täällä katkaisi, oli juur'ikään mainittu Savolaisten laulun ja Vaasan marssin säveltäjä K. Collan. Hän kuoli 12 p: nä syysk. Vasta tänä kesänä oli Kihlman Espoossa tutustunut Collaniin, joka oli vain 3 vuotta nuorempi. Hyvä suhde oli rakentunut heidän ja heidän perheidensä välille, joten uuden ystävän äkkinäinen poismeno herätti haikeaa kaipausta Kihlmanin kodissa. —

Mihin määrään Kihlmanin mielentyyneys ulottui, sitä emme kuitenkaan näe hänen kirjeistään, mutta aikalaiset tietävät kertoa, että kaksi henkilöä kuoli koleraan itse siinä talossa, mistä kouluhuoneisto oli vuokrattu. Rehtori ei kuitenkaan tehnyt melua sen johdosta. Hän näet ajatteli, että jos hän tekee asiasta virallisen ilmoituksen, suljetaan koulu joksikin ajaksi, ja silloin oppilaat vapaina ollessaan olisivat vain suuremmassa vaarassa sairastua. Parempi oli hänestä antaa asiain mennä tavallista menoaan, ja kaikki kävikin onnellisesti. Nykyjään ei tätä kuitenkaan suvaittaisi, eikä se olisi mahdollistakaan – siinä määrässä on terveydenhoito edistynyt. Mutta muistettava on, että bakteerien tuntemiseen perustuva tautien tartuntaoppi oli silloin vielä keksimättä. Yleensä tiedetään Kihlmanin myöhemminkin pitäneen koulutöiden keskeyttämistä taudintartunnan pelosta joutavana, melkeinpä moitittavana toimenpiteenä.

Myöhemmin (19/10) Kihlman kirjoittaa tyttärelleen: "Kellokoneisto on vedetty ja täydessä käynnissä. Koulussa olen säännöllisesti k: lo IX-I a.p. ja k: lo IV-VI i.p. Usein on k: lo VI: en jälkeenkin paljon tehtävää, niin että viivyn siellä VII:ään ja VIII: aan. Yleensä ei koulu tänä lukukautena ole tuottanut paljon ylimääräisiä huolia. Poikkeukset järjestyksestä ovat olleet harvoja ja vähäpätöisiä; pääasia on saada järjestys toimeen, jos sitten hartaasti valvoo järjestystä, niin tulevat poikkeukset siitä poikkeuksiksi – huomaa! jos koululla vain on kelvollisia opettajia. Minun kokemukseni mukaan vaatii siis koulu: 1: ksi vilpitöntä harrastusta (intresse) ja 2: ksi aikaa. Jos koulu saa tämän osakseen, ovat tulokset hyviä ja tyydyttäviä. – Liikeasiat (tarkoitan pellavakehräämöä) eivät myöskään ole tuottaneet huolia. Tehtaan työ käy hyvin, kurssi on oivallinen, rahoja riittävästi juokseviin menoihin. Tavaton on sen vuoksi erotus entiseen verraten, jolloin aina oltiin rahanpuutteessa. Nyt tämä liike kärsii oikeastaan vain siitä, että menekki ei ole niin suuri kuin sen tulisi olla, ja että tuotanto sen johdosta on supistettu. Seuraus siitä on, että ihmisikä kuluu, ennenkuin velat saadaan maksetuksi. Tämä on korjattava, ja sitä johtokunta nykyjään harrastaa."

* * * * *

Lokakuun 26 p: nä oli keisari allekirjoittanut kutsumuksen Suomen säädyille kokoontua valtiopäiville 1 p: nä helmik. 1872, ja uuden valtiopäiväjärjestyksen mukaan oli maan koulunopettajilla ensi kerran oikeus valita edustajia pappissäätyyn. Helsingin etevimmän koulun rehtorina Kihlman kutsui kaupungin vakinaiset koulunopettajat kokoukseen neuvottelemaan m.m. valtiopäivämiesehdokkaista. Kirjeessä rehtori A. G. J. Hallsténille Vaasassa hän seuraavana päivänä (21/11) kertoo kokouksen tuloksista: Yksimielisiä oli oltu siitä, että ennen muita Cleve oli valittava. Oli kyllä odotettu, että yliopisto valitsisi hänet, "koska hän oli ollut sieluna vastarinnassa nykyistä yliopiston (s.o. Kothenin) hallitusta vastaan, jota hallitusta yleisesti oli moitittu, mutta sen sijaan oli valittu (paitsi prof. C. G. Ehrströmiä) Lindelöf, joka (rehtorina) oli antanut käyttää itseään saman hallituksen välikappaleena." Cleve oli siis koulun parhaana, itseoikeutettuna edustajana valittava koulunopettajain puolelta. Olla valitsematta Cleveä olisi asettua kouluylihallituksen puolelle, menetellä samoin kuin se, syrjäyttää pedagogisen tieteen edustaja. Syystä että luultiin Cleven saavan yleisintä kannatusta Kuopion hiippakunnassa, oli päätetty kirjoittaa asiasta sikäläisiin koulukaupunkeihin. Porvoon hiippakunnan ehdokkaiksi oli asetettu prof. Yrjö Koskinen ja Kihlman taikka lehtori Strömberg (kokouksessa Porvoossa 28/8 1871 olivat hiippakunnan koulunopettajat päättäneet valita 2 edustajaa, korkeimman laillisen määrän). Turun hiippakunnassa oli "kuuleman mukaan" ehdokkaiksi ajateltu: Euréniä, Hjeltiä, Hallsténia sekä kenties Reuteria ja Ranckenia.

Vaalien lopullinen tulos oli, että Turun hiippakunnasta valittiin Hallsten, Porvoon Kihlman ja Yrjö Koskinen ja Kuopion Cleve. Tähän voimme lisätä, että Kihlman aina, niinkauankuin hän oli vaalikelpoinen, edusti Porvoon hiippakunnan koulunopettajia – s.o. kaikkiaan kahdeksassa säätykokouksessa.

Joulukuun 26 p: nä Kihlman kirjoittaa Levónille: "Hetki sitten sain valtakirjan olla valtiopäivämies. Kaikissa täällä ollaan, sanoi pukki kun pää leikattiin (!). [Sananlasku ruotsalaisessa kirjeessä suomeksi kirjoitettu.] Siinä uutta puuhaa. Mistä saada ymmärrystä vastata kaikkeen, sitä en käsitä. Vaikeaa on puhua ja toimia ilman vakaumusta; puhua ja toimia toisten vakaumuksen mukaan on mieltäni vastaan. Pääasiallisesti tullaan pyytämään veronlisäystä (niin kerrotaan) eli määrärahoja (anslag). Jos niin on laita, olen jotenkin selvillä kannastani. En myönnä penniäkään muuten kuin ehdolla, nimittäin ehdolla, että sekä uusia että vanhoja määrärahoja käytetään kansakunnan toivomusten mukaan. Jos kansan tulee maksaa, niin on mielivalta lopetettava. Jos taasen mielivalta edelleenkin on jatkuva, niin ei meidän ainakaan ole suoritettava palkintoa tullaksemme vielä mielivaltaisemmin pidellyiksi. Kas siitä luullakseni ei tule mitään." —

* * * * *

Ennenkuin puhumme erittäin 1872 v: n valtiopäivistä lienee paikallaan ääriviivoittaa Kihlmanin kuva valtiopäivämiehenä yleensä. Sellaisen kuvan luominen on näet jo tässä mahdollinen, koska hän heti esiintyy tavattoman valmiina tähän tehtävään, miten hänen käsityksensä yksityisistä asioista saattoikin vuosien kuluessa kehittyä. Kirkon ja koulun alalla hänen asiantuntemuksensa ja kokemuksensa olivat mitä perusteellisinta laatua ja niin myöskin teollisuus- ja pankkiliikkeen alalla. Näin oli hänellä jo ensi hetkestä suuremmat edellytykset kuin useimmilla muilla säädyn jäsenillä käsittelemään mitä erilaisimpia kysymyksiä. Mutta hän ei pysähtynyt siihen, vaan ollen valtiopäivämiehenä yhtä tarkka ja tunnollinen ja ahkera kuin ennen teologisissa, pedagogisissa ja liikeharrastuksissaan hän johdonmukaisesti syventyi kaikkiin esille tuleviin asioihin, ja seuraus siitä oli, että hänellä aikaa voittaen säädyssään tuskin oli vertaansa monipuolisessa asiaintuntemuksessa. Pintapuolisempi luonne kenties olisi käyttänyt tällaista etevämmyyttä loistaakseen tiedoillaan. Kihlman sitä vastoin, vaikka puhuikin verraten usein, rajoitti hitaanlaisesti esitellyt, mutta asialliset, ankarasti loogilliset, muodollisesti virheettömät, toisinaan ivalla maustetut lausuntonsa sellaisiin selityksiin ja huomautuksiin, jotka hänen mielestään olivat ehdottomasti asiaan vaikuttavia – pitää puheita lehterillä olevaa yleisöä ja sanomalehtiä varten ei ollut hänen luonteensa mukaista. Samassa asiassa hän esiintyi ainoastaan kerran tai pari, ollen vastaamatta vastaväitteisiin, milloin asian ratkaisu ei näyttänyt sitä vaativan taikka milloin keskustelu oli heilahtamassa enemmän tai vähemmän yksityis- tai mieskohtaiselle alalle. Tämä tapa ottaa osaa keskusteluun aiheutti, että Kihlmania aina kuunneltiin suurella huomaavaisuudella ja kunnioituksella, ja eräs maailman- ja elämänkatsomukseltaan hänestä kaukana oleva, mutta kuitenkin arvossa pidetty säädynjäsen kuuluu kerran huudahtaneen: "Merkillinen mies, tuo Kihlman, joka kerta kun hän säädyssä esiintyy, on hänellä jotain erikoista, asiata valaisevaa sanottavana." Itsestään on ymmärrettävää, että pappissäädyn enemmistö – vaikka hänen vaikutuksensa siihen erinomattain kirkollisissa asioissa ei ollut suuri, sillä häntä pidettiin liian vapaamielisenä – opittuaan hänet tuntemaan säännöllisesti valitsi hänet tärkeimpiin luottamusasemiin. Siten Kihlman myöhemmillä valtiopäivillään toimi valitsijamiesten puheenjohtajana, tärkeän valtiovaliokunnan ja puhemiesneuvoston jäsenenä sekä valittiin pankkivaltuusmieheksi ja pankintarkastajaksi y.m.

Kihlmanin suhteesta pappissäätyyn sopii ehkä tähän ottaa hänen oma lausuntonsa kirjeestä (9/3 1873) A. J. Hornborgille, joka parastaikaa toimitti tunnettua matrikkeliansa ja oli sitä varten pyytänyt saada hänen elämäkertansa. Hornborg oli, ehkä vain leikillisesti, olettanut, että Kihlman arvatenkin mieluimmin jäisi pois pappien seurasta; mutta vastaus ei suinkaan ollut leikillinen: "Mutta mistä olet saanut päähäsi, että mieluimmin olisin erilläni pappisseurasta? Ei ole olemassa säätyä, jota minä niin korkeasti kunnioitan kuin pappis- ja opettajasäätyä. On totta: minä en pidä ulkokullaisuudesta, ja tekopyhyys (skenet af helighet) on se vaara, johon pappi helposti voi langeta; mutta eihän ole pakko lakata olemasta ihminen, vaikka onkin pappi, ja pappi, joka on ihminen, se on henkilö, jonka edessä kumarran tomuun asti. Se on tosi-ihminen, sillä onhan tosi-ihminen myöskin pappi – eräässä merkityksessä."

Kihlman luettiin ja kuului suomalaiseen puolueeseen ja hän otti aina osaa puolueen yksityisiin kokouksiin sekä valtiopäivien edellä että niiden aikana. Kumminkaan hän ei ollut puoluemies tavallisessa merkityksessä. Hän osasi näet tarkoin säilyttää itsenäisyytensä puolueeseen nähden, niin että hän saattoi mitä tärkeimmissä asioissa (esim. asevelvollisuuskysymyksessä) asettua omalle kannalleen ja olla hairahtumatta puolue-elämässä niin tavallisiin mieskohtaisiin "letkauksiin". Syynä Kihlmanin liittymiseen suomenmielisiin olikin (samoin kuin prof. A. F. Granfeltin) ehkä enemmän järjen tai oikeudentunnon kuin sydämen vaatimus. Huolimatta nuoruudenaikansa hartaista ponnistuksista oppia suomea oli tämä kieli jäänyt hänelle jotenkin vieraaksi: hän puhui ja kirjoitti ainoastaan ruotsia [Totta kyllä olemme nähneet Kihlmanin kirjoittamia suomalaisia kirjeitä, mutta ne ovat sangen virheellisiä. Suomalaista puhetta hän täysin ymmärsi, niinkuin vakiopäiväkeskusteluista huomaa, ja poikkeuksetta hän luki suomalaisen kirjankin, mutta tuntien vaillinaisen kielentaitonsa hän ei mielellään suomea puhunut.]. Edelleen hän herännäisyysaikanaan kyllä oli oppinut tuntemaan ja kunnioittamaan vakava- ja syvämielistä suomalaista talonpoikaiskansaa, mutta tuskin suuresti erehdymme, jos oletamme, että Pohjanmaan ruotsalainen kansa sittenkin oli hänen sydäntään lähempänä, puhumatta siitä, että hänen isoisänsä oli ollut ruotsinmaalainen. Näin ollen oli hän niin sanoaksemme luonnostaan ruotsinmielinen. Mutta toiselta puolen on huomioonotettava, että hänen vanhat ystävänsä, Essen, Ingman, Yrjö Koskinen y.m., kuuluivat suomalaiseen puolueeseen, että hänen maailmankatsomuksensa oli sama kuin heidän, ja että hän jo nuorena oli oppinut kansallisessa liikkeessä näkemään Suomen tulevaisuuden. Nämä viimemainitut seikat ovat laatuaan siksi määrääviä, että ne aikana, jolloin suomenmieliset vielä yleisesti keskenään puhuivat ruotsia, olisivat riittäneet kiinnittämään kenen muun tahansa puolueeseen, mutta Kihlmanille ne eivät olleet ratkaisevia. Hän on näet itse (normaalikoulun vuosikertomuksessa 1886) – tehdessään selkoa "niistä periaatteista, jotka hän oli omaksunut" kansallisuuskysymyksessä – tunnustanut, että hän kristillisenä kansalaisena oli katsonut velvollisuudekseen asettua suomenkielisen kansan puolelle, koska se kärsi vääryyttä yhteiskunnan puolelta: ensiksi siinä että sen täytyi opettaa lapsilleen toista kieltä, jos tahtoi antaa heille korkeampaa sivistystä, toiseksi siinä että se oli pakotettu oikeuden edessä taipumaan tuomittavaksi kielellä, jota se ei ymmärtänyt. Kansalainen, päättää hän sitten, joka jokaisessa yksityiskohdassa toimii oikeuden mukaan, ei ole puoluemies, vaikka hän ehkä siltä näyttääkin.

Yhtä itsenäinen kuin suomalaisen puolueen jäsenenä oli Kihlman muutoinkin. Jos tahtoo yhdellä sanalla ilmaista hänen käsitystapansa, niin lienee kai oikeinta sanoa hänen yleensä olleen konservatiivinen eli vanhoillinen, jopa toisinaan vahvastikin konservatiivinen. Mutta erinäisissä kysymyksissä saattoi hän esiintyä ehdottomasti vapaamielisenäkin. Näennäinen ristiriitaisuus johtui siitä, että hän aina mietiskelevän, kriitillisen luontonsa mukaan pyrki täysin itsenäiseen käsitykseen ja vakaumukseen kustakin esille tulleesta asiasta, ja silloin saattoi käydä niin, että tulos ei vastannutkaan sitä, mitä muut olivat odottaneet silmälläpitäen hänen yleistä kantaansa. Mutta miten olikaan ja vaikka hän ei ensinkään väittänyt löytäneensä kaikista parhainta ratkaisua, noudatti hän kuitenkin ehdottomasti vakaumustaan, kunnes hän keksi jotain parempaa s.o. jotain, jota hän vastaiseksi saattoi pitää parhaimpana vastauksena kysymykseen, mikä kulloinkin kiinnitti hänen ajatuksiansa. Toisin sanoen käsitellessään yhteiskunnallisia ja valtiollisia kysymyksiä hän oli sama totuudenetsijä kuin uskonnon alalla – mietinnän askartelukenttä oli toinen, mutta ei harrastuksen päämäärä eikä tunnollisuus vakaumuksen noudattamisessa.

Lopuksi muutamia pikkupiirteitä, jotka täydentävät kuvaa. Kihlman istui aina paikallaan istuntosalissa jättämättä sanaakaan kuulematta – eikä hän siis kuulunut "tupakkavaliokuntaan", vaikka hän polttikin tupakkaa. Hänellä oli aina edessään pieni, tavallisesti sinikantinen, kapea kirjanen, johon hän ensin lyijykynällä, sitten aina musteella kirjoitti kunkin puhujan nimen ja viittauksen lausunnon sisällykseen – joskus liittäen siihen arvostelevan sanankin – ja tietysti päätökset äänimäärineen. Valiokunnissa hän oli yhtä tarkka kuulija ja muistiinpanija. Näin oli hänellä povitaskussaan pieni pöytäkirja kaikesta, mitä oli kuullut ja nähnytkin valtiopäivillä, ja milloin tarvittiin, saattoi hän ystävilleen antaa täsmälliset tiedot mistä tahansa. Mutta pääasia oli kuitenkin se, että hän itse täten verrattomalla tarkkaavaisuudella seurasi valtiopäivätyötä. – Samoin hän väsymättä luki kaikki esitykset ja mietinnöt, jopa niin tarkkaan, että hän ei koskaan jättänyt tarkastamatta numeroita ja laskelmia, missä semmoisia sattui olemaan. – Näin tunnollisesti Kihlman käsitti tehtävänsä valtiopäivämiehenä, ja kuitenkin hän huhtikuulla 1872 lausui eräässä kirjeessä tyttärelleen: "Kyllä valtiopäivillä on paljon työtä, mutta miten paljon vähemmän voimia kysyvää (ansträngande) se onkaan kuin koulutyö! Entistä enemmän olen oppinut käsittämään, kuinka koulunopettajan työ on raskasta, jos sitä vertaa muiden virkamiesten työhön!" —

Valtiopäivillä 1872 Kihlman esitti yhden ainoan anomusehdotuksen, nimittäin oman talon hankkimisesta normaalikoululle, ja tuli se hyväksytyksi. Pankki- sekä säädyn yksityisen valitusvaliokunnan jäsenenä hän sai ensimmäisen kokemuksensa valiokuntatyössä. Ensimmäinen kysymys, jonka käsittelyyn hän ratkaisevasti vaikutti, tarkoitti yötyötä tehtaissa.

Rovasti J. Grönberg oli jättänyt säädylle anomusehdotuksen, missä esitettiin toivomus, että yötyö tehtaissa terveydellisesti ja siveellisesti vahingollisena kiellettäisiin, ja heti samassa istunnossa, jossa se luettiin julki, Kihlman, vaikka tunnustikin anomuksentekijän hyvän tarkoituksen, asettui ehdottomasti vastustavalle kannalle. Tottunut kun itsekin oli yötyöhön, hän ei pitänyt sitä työläisillekään epäterveellisenä eikä myöskään siveellisesti vaarallisena, sillä tapahtuihan työ valoisissa huoneissa tarkan valvonnan alla. Sitä paitsi antautuivat työläiset siihen vapaaehtoisesti elättääkseen itseään ja perhettään. Ilman yötyötä ei tehdasliike monestikaan kannattaisi, ja työläiset kärsisivät puutetta, nälkää. – Joskin Kihlman ehkä etupäässä katseli asiaa tehtailijan kannalta, ei hänen esiintymisensä olisi herättänyt suurempaa huomiota saatikka loukannut ketään, mutta onnettomuudekseen hän tässä ensimmäisessä valtiopäiväpuheessaan – maidensprech'issään – käytti aseenaan ivaa. Niin hän esim. lausui: "Yksilön vapaus määrätä itsestään, tämä pyhä (oikeus) on uhrattava. Miksikä? Jotta kiusaus juoppouteen ja haureuteen vältettäisiin. Tekemällä yötyötä joutuvat ihmiset kiusaukseen. Jos he nukkuisivat, olisi kiusaus loitolla. Autuaat ovat ne, jotka nukkuvat! Autuaat, sillä nukkuva ei tee syntiä. Tämän ajatustavan mukaan olisi toivottavaa, että päivätyökin kiellettäisiin. Jos kaikki nukkuisivat yöt päivät, mikä rauha vallitsisikaan maan päällä!" – Näin hänen ei olisi pitänyt puhua, vaan muistaa, mitä hän ennen (virsikirjan arvostelun johdosta) oli kokenut, nimittäin että papit eivät kärsi ivaa. Seuraavassa istunnossa rovasti A. F. Borenius otti pitääkseen Kihlmanille mitä ankarimman nuhdesaarnan, jonka kuitenkin puhemies liian mieskohtaisena keskeytti. Silti hän sai sanotuksi, että puhe oli tehnyt häneen tuskallisen vaikutuksen, ja erittäin viitatuksi lauseeseen: "autuaat ovat ne, jotka nukkuvat j.n.e.", jossa muka pyhän raamatun sanoja oli sopimattomasti muunneltu (variera). Kihlman puolusti itseään väittämällä pitäneensä ainoastaan asiaa silmällä; jos hänen esitystapansa oli ollut moitittava, oli hän kovin pahoillaan siitä. Mutta kun hän myöhemmin (23/2) pöytäkirjaa tarkistettaessa, tahtoi liittää siihen selityksen, enemmistö ei sitä sallinut (minkä johdosta kuitenkin useat ilmoittivat vastalauseensa). Itse anomusehdotus lähetettiin säädyn yksityiseen valitusvaliokuntaan, jossa se sai enemmistön ehdollisen kannatuksen, mutta Kihlman liitti mietintöön laajan vastalauseen. Lopullisessa käsittelyssä sääty päätti jättää asian sikseen, parhaasta päästä siitä syystä, että jo 1868 oli ilmestynyt asetus, joka tarkoitti alaikäisten suojaamista liikarasitukselta tehdastyössä. – Kihlman oli siis voittanut [Kun hän kirjeessä T. Reuterille (30/3) kertoo asian ratkaisusta, hän lisää: "Mutta mitä mahdottomia tyhmyyksiä lausuttiinkaan keskustelussa! Yksi lainsäätäjä sanoi: mieluummin joutukoot lapset ja nuoriso köyhäinhoidon huostaan, kuin heidän sallittakoon tehdä työtä tehtaissa. Toinen: mieluummin kerjätkööt kuin työskennelkööt tehtaissa; mieluummin joutukoon maan teollisuus häviöön kuin tehtaissa sallittakoon yötyötä. On melkein häpeämätöntä olla valtiopäivämies ja puhua semmoista mielettömyyttä."], mutta ymmärrettävää on, että hän tästä lähtien oli varovaisempi sanoissaan, eikä hän – mikäli olemme kuulleet – säilyttänyt miellyttävää muistoa ensimmäisestä parlamentaarisesta teostaan.

Toinen anomusehdotus, johon nähden Kihlmanin mielipide samoin pääsi voitolle, oli kirkkoherra Frans Snellmanin, joka ehdotti, että säädös joulukuun 16 p: ltä 1828, että aviottomien lasten kuolleet ruumiit olivat jätettävät anatomiasaliin, kumottaisiin. Tunteellisista syistä kylläkin huomioonotettava ehdotus jätettiin sikseen, koska ei voitu esittää toista keinoa, millä voitaisiin hankkia lääketiedettä tutkiville ylioppilaille tarpeellinen määrä "subjekteja".

Maaliskuun 1 p: nä tapahtui pappissäädyssä, että arkkipiispa (Bergenheim), sittenkuin oli luettu porvarissäädystä tullut pöytäkirjanote, missä kehoitettiin muitakin säätyjä yhtymään L. Mechelinin anomusehdotukseen, että säädyille myönnettäisiin oikeus vahvistaa valtion tulo- ja menoarvio, kielsi keskustelun asiasta. Sitä perustuslakien tulkintaa vastaan, jolla arkkipiispa puolusti menettelyään, ilmoitti 22 säädyn jäsentä vastalauseensa. Näiden joukossa ei ollut Kihlman. Miksikä ei, sen saamme tietää seuraavasta kirjeotteesta (T. Reuterille, 30/3): "Tahdot tietää, kutka pappissäädyn jäsenet eivät protesteeranneet puhemiehen kieltoa vastaan keskustella porvarissäädyn lähettämästä anomuksesta. En voi antaa siitä täydellistä tietoa. Useimmat (luullakseni 23 tai 24) ja etevimmät protesteerasivat taikka niinkuin silloin sanottiin ilmoittivat vastalauseensa (reserverade sig). Ei-vastalauseen ilmoittajista tunnen piispa Schaumanin, toht. Alopaeuksen ja allekirjoittaneen ja joitakuita minores gentium. Sinä kai hämmästyt ja huudahdat: Sinäkin Brutukseni! Niin, semmoinen on asian laita, ja syy on seuraava. Minulla on yleensä periaate, etten toimi toisten auktoriteetin, vaan oman käsitykseni ja vakaumukseni mukaan. Valtiopäivämiehenä olen entistä enemmän painanut tämän periaatteen mieleeni ja katsonut velvollisuudekseni sitä noudattaa. Kun arkkipiispa kielsi keskustelun, istuin minä niinkuin kaikki muut suu auki, eikä kukaan lausunut sanaakaan sulasta hämmästyksestä. Kaikki alkoivat tutkia valtiopäiväjärjestystä ja erittäin sen 63 §:ää. Istunnon lopulla pyydettiin asia pöydälle. Kun nyt arkkipiispa selitti kysymyksen olevan lopullisesti ratkaistun eikä enää voivan tulla pöydälle pannuksi, koska ei keskustelua millään ehdolla saanut tapahtua, silloin ilmoittivat Hornborg, Forsman (Yrjö Koskinen), Ehrström, Renvall, Cleve, Hjelt y.m. vastalauseensa. Minä en voinut siinä hetkessä käsittää, mitä vastaan he panivat vastalauseensa, sillä 63 §:n mukaan puhemies voi tehdä niinkuin hän teki, jos hän katsoo (finner) kysymyksen olevan arkaluontoista laatua. Kysymyksen ei tarvitse olla arkaluontoinen, vaan ainoastaan että hän katsoo sitä arkaluontoiseksi. Arkkipiispa oli siis laillisessa oikeudessaan, ja kun niin oli laita, en voinut käsittää, mitä vastaan he panivat vastalauseensa. Minä pyysin selitystä, mutta en saanut muuta kuin että pantiin vastalause hänen käsitystään vastaan. Kun tämä selitys ei minusta ollut tyydyttävä (ilmoitetaanhan vastalause silloin, kun joutuu vähemmistöön, sekä sen osoittamiseksi, ettei ole ottanut osaa johonkin päätökseen), päätin toimia vakaumukseni mukaan, s.o. alistua puhemiehen kieltoon ilman vastalausetta, vaikka minun samoin kuin muiden mielestä puhemiehen mainitsemat syyt hänen menettelyynsä olivat kokonaan etsimällä etsityitä (alldeles sökta). Minun tulee myös mainita, ettei puhemies tilaisuudessa lukenut, vaan ainoastaan mainitsi (citerade) perustuslain pykälät, joten minun silloin oli mahdotonta arvostella syiden pätevyyttä. Kun sittemmin olin tarkastanut samat pykälät ja huomannut, että niitä oli käytetty ainoastaan verukkeena, olisi minulla kyllä ollut halu panettaa tämä käsitykseni pöytäkirjaan, mutta se olisi tietänyt, että minä oman itseni tähden tahdoin kosketella haisevaa asiaa. Minusta ei minun persoonani ollut niin suuriarvoinen eikä muutenkaan ollut niin tärkeää, että jälkimaailma saisi tietää mitä ajattelin, ja sen vuoksi jätin asian sikseen. Sanotussa on Sinulla selitys menettelyyni."

Samassa kirjeessä Kihlman selvittää kantansa toiseenkin kysymykseen nähden, jopa semmoiseen, joka näillä valtiopäivillä herätti tavallista suurempaa hälinää. Porvarissäädyssä olivat C. A. Öhrnberg, F. Kiseleff ja L. Mechelin esittäneet anomusehdotuksen ruotsinkielen professorinviran aikaansaamisesta yliopistoon, ja oli sääty, samalla kuin se päätti lähettää anomuksen yleiseen valitusvaliokuntaan, myöskin päättänyt kehoittaa muita säätyjä yhtymään siihen. Pappissääty asettui kuitenkin epäilevälle kannalle ja lykkäsi lopullisen vastauksen antamisen siksi, kunnes valiokunnan mietintö oli valmistunut. Kihlmankin oli lausunut mielensä, katsellen asiaa näkökohdalta, "jolta", sanoi hän, "minä tavallisesti katselen asioita ja olosuhteita, nimittäin käytännölliseltä". Luettuaan selostuksen H. D: sta oli T. Reuter kirjoittanut, että hän ei voinut hyväksyä ystävän lausuntoa, vaikka hänkin olisi hylännyt anomuksen. Siihen Kihlman vastaa: "Valitan, ettet hyväksy lausuntoani ruotsalaisesta opettajanvirasta; itse en ole huomannut, että minulla olisi syytä katua sanojani. Olen vieläkin sitä mieltä: 1: ksi että kouluissa nykyjään paremmin huolehditaan ruotsinkielestä kuin ennen esim. meidän kouluaikanamme, koska nyt luetaan sekä ruotsalaista kielioppia, että ruotsalaista kirjallisuutta; 2: ksi että ruotsinkielisistä kouluista tulleet ylioppilaat edelläkäyneen kouluopetuksen vuoksi nyt luonnollisesti ovat entistä vähemmin enempien opintojen tarpeessa; 3: ksi että sitä vastoin ylioppilaiden, joiden äidinkieli on suomi ja joita koulussa ja lukiossa on opetettu suomenkielellä, sangen todennäköisesti tarvitsee yliopistossa jatkaa opintojaan ruotsinkielessä; 4: ksi että epäilemättä olisi hyvä, jos meillä olisi varaa kustantaa opettajia tässä ja useissa muissakin aineissa, mutta koska varat eivät myönnä rajatonta määrää yliopistonopettajia, niin on välttämätöntä tarpeellisten joukosta valita enimmin tarpeelliset; ja 5: ksi että yliopiston konsistoorin tehtävä on suorittaa tämä valikoiminen; ja että siis tämä auktoriteetti on asiassa sanansa lausuva. – Luulen siis, että olisi hyvä, jos saisimme yliopistoon opettajan, jolla on tyylillistä kykyä (stilistisk förmåga) ja jonka tehtävänä olisi korjata ruotsalaisia kirjoituksia. Saada sinne mies, joka luennoitsisi ruotsin kieliopissa ja muinais-pohjoismaisessa kielessä, saattaisi myöskin olla hyvä, mutta minun mielestäni se on luettava vähimmin pakottaviin tarpeisiin. Ajattelen näet, että ylioppilaan tulee kyetä tutkimaan niin helppoa kielioppia kuin ruotsalainen on, ja muinais-pohjoismaalaiseen kieleen nähden täytyy meidän tulla toimeen vastedes niinkuin tähän saakka." – Asia päättyi niin, että ainoastaan aatelis- ja porvarissäädyt yhtyivät kannattamaan anomusta. Kihlmanin käytännöllisesti järkevä lausunto asiassa osoittaa, miten vieras hänelle oli ruotsinmielinen henki. Ruotsinmielisille oli näet ruotsinkielen professorinviran perustaminen toiselta puolen kunnia-asia, toiselta puolen kysymys viran hankkimisesta hartaalle ruotsinkielen tutkijalle A. O. Freudenthalille. Suuri olikin kiihko, minkä pappis- ja talonpoikaissäädyt aikaansaivat kieltäytymällä yhtymästä anomukseen.