bannerbanner
813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut
813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut

Полная версия

813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut

Язык: Финский
Добавлена:
Настройки чтения
Размер шрифта
Высота строк
Поля
На страницу:
5 из 6

"Hra presidentti, saanko kutsua toisen sanansaattajan, joka on odotushuoneessa?"

Valenglay soitti. Sanansaattaja astui sisälle.

"Me haluamme eräitä tietoja", puheli etsivän osaston päällikkö.

"Olitteko tällä viikolla joka päivä virantoimituksessa?"

"Olin, joka päivä."

"Ette ollut lomalla tiistaina ehtoopäivällä?"

"En, monsieur."

"Entäs te, Auguste?" ensimäiseen sanansaattajaan kääntyen.

"En minäkään, monsieur."

"Olitpahan", tokaisi toinen. "Etkö muista, Auguste? Olit kaupungilla kaiken päivää."

"Se riittää. Saatte mennä", sanoi Lenormand.

Toisen sanansaattajan mentyä syntyi vaitiolo. Valenglay ei enää naureskellut, vaan kävi äkkiä tarkkaavaiseksi ja odotti, mitä etsivän osaston päällikkö edelleen puhuisi.

Lenormand astui jälleen Augusten eteen ja puheli hänelle säyseästi:

"Näette, ettei tästä ole pelastumisen mahdollisuutta – olette kiikissä. Parasta on pelin hävittyänsä nakata korttinsa pöytään. Mitä teitte tiistaina?"

Auguste intti:

"No, en mitään. En ymmärrä tätä. Minulla oli maalaisystävä käymässä luonani. Me läksimme kävelylle."

"Ystävänne nimi oli Marco. Ja te läksitte kävelylle Crédit Lyonnaisin holveihin…"

"Minäkö? Mitä ihmeitä! Marco? En tunne ketään sen nimistä."

"Entäs näitä? Tunnetteko näitä?" huudahti etsivän osaston päällikkö, työntäen parin kultapuitteisia silmälaseja hänen nenänsä alle.

"En; totisesti en. Minä en käytä silmälaseja."

"Käytättepä kyllä. Te käytätte niitä silloin kun pistäydytte Crédit Lyonnaisiin ja esiinnytte hra Kesselbachina. Nämä ovat kotoisin teidän huoneestanne, huoneesta jonka te olette hra Jérômen nimellä vuokrannut Rue du Coliséen n:o 5:stä."

"Minun huoneestani? Minun huoneestani? Minä nukun täällä virastossa."

"Mutta te vaihdatte vaatetustanne siellä, näytelläksenne osianne Lupinin joukkueessa."

Toinen pyyhkäisi kädellään otsaansa, jolle oli kihoillut hikihelmiä.

Hän oli käynyt kalvakaksi. Hän sopersi:

"Minä en ymmärrä… Te puhutte… puhutte…"

"Haluatteko kuulla jotakin, mitä voitte ymmärtää paremmin? Katsokaa, tämän olemme löytäneet paperikoristanne eteisessä, täällä, tässä samassa rakennuksessa."

Ja Lenormand levitti auki paperiarkin, jossa oli sisäasiain ministeriön otsake, ja jolle oli moneen kohtaan huolellisesti harjoteltu kirjottamaan sanat "Rudolf Kesselbach".

"No, mitä sanotte tästä, te hyvä ja uskollinen palvelija? Uutteraa harjottelua hra Kesselbachin nimen kirjottamisessa – riittääkö se jo todistukseksi teille?"

Isku rintaan sai hänet horjahtamaan taaksepäin. Auguste saavutti ikkunan yhdellä loikkauksella, kiipesi ulokkeen yli ja hyppäsi pihalle.

"Pentele!" huusi Valenglay. "Sitä vintiötä!"

Hän soitti kelloa, ryntäsi ikkunaan, tahtoi huutaa. Lenormand virkahti aivan tyynesti:

"Älkää kiihtykö, hra presidentti."

"Mutta tuo ilkiö Auguste!"

"Malttakaa silmänräpäys. Minä otin lukuun tällaisen lopun. Minä todella annoinkin niin käydä. Parempaa tunnustusta emme olisi voineet saada…"

Tämän tyyneyden taivuttamana Valenglay istuutui jälleen. Hetkisen kuluttua astui sisälle Gourel, pidellen kauluksesta Auguste Maximin Philippe Daileronia, toiselta nimeltään Jérômea, sisäasiain ministeriön ensimäistä sanansaattajaa.

"Tuo hänet, Gourel!" sanoi Lenormand, kuten metsästäjä otusta hampaissaan kantavalle hyvälle vainukoiralle sanoo: "Hae! Tänne!"

"Tuliko hän rauhallisesti?"

"Se puri minua pikkuisen, mutta minä pitelin tiukasti", vastasi kersantti, näyttäen isoa jäntevää kättään.

"Hyvä, Gourel. Ja nyt saatte mennä."

Gourel läksi kuin koppiinsa palaava koira. Dieuzy poistui hänen mukanaan, ja Lenormand alkoi puhutella sanansaattajaa:

"Rupeammeko olemaan siivolla, Auguste Jérôme? Tajuammeko asemamme vakavuuden? Kyllä, hä? Me puremme hammasta… mutta asiat eivät silti näytä aivan tukalilta. Siinä tapauksessa, Auguste Jérôme, seiskää siinä missä olette, ihan alallanne – te ette ole tiellämme."

Valenglayta huvitti äärettömästi. Hän hykerteli kämmeniään ja nauroi. Ajatus, että hänen ensimäinen sanansaattajansa oli Lupinin liittolaisia, tuntui hänestä oivalliselta pilalta. Prokuraattori ja poliisiprefekti istuivat vaiti, vasten tahtoansakin Lenormandin käskevän ryhdin valtaamina; ja he kaikki kolme kuuntelivat äänettöminä, mitä tuo lemmon mies nyt lähinnä taas aikoi.

Lenormand alkoi jälleen sauvansa nojassa astella edestakaisin ja jatkoi selontekoansa:

"Arsène Lupinin joukkueeseen kuuluu siis toinenkin luokka jäseniä, hra presidentti. Ne ovat lisäjäseniä, eivät vakinaisia. Nämä eivät ole varsinaisia työntekijöitä. Heillä on omat ammattinsa, lääkäreinä, virkamiehinä, kauppiaina, poliiseina, ja nämä ammatit määräävät miten suurta hyötyä he kykenevät tuottamaan Lupinille. Hän käyttää heitä oppaina, tiedonantajina, ei säännöllisesti, vaan milloin tarvista sattuu ja mikäli kukin mihinkin tehtävään kelpaa. Yhdellä on väärien rahojen liikkeelle laskeminen erikoisalanansa, toinen korjaa puoleensa varastettuja automobileja, jollakulla on läheisiä välejä vanhojen esineiden keräilijöihin, toisella papiston keskuudessa. Ja siitä johtuu, että Auguste sattuu olemaan pääministerin ensimäinen sanansaattaja ja väärennettyjen nimikirjotusten taituri. Hänen huoneestaan Rue du Coliséen varrella löydätte albumin, joka sisältää useiden satojen kuuluisuuksiemme ja rikkaiden pankkimiestemme nimikirjotukset."

"Ja minkä johtopäätöksen saamme tehdä tästä kaikesta, hyvä Lenormand?" kysyi Valenglay, hänet keskeyttäen.

"Tämän johtopäätöksen, hra presidentti: että Lupinin lähimpään piiriin kuuluvat toverit ovat kiintyneet häneen kuolemaan asti, kiintyneet rakkaudella ja ihailulla ja kiintyneet osuudella saaliiseen, kun taas toiset eivät ole hänen suoranaisen toimintansa ja vaikutuksensa alaisina, vaan ainoastaan saavat apurahoja – luultavasti eivät kovinkaan suuria, – ja kun näillä ei ole mitään osuutta saaliin jaossa, niin he ehkä eivät ole karaistuja kiusausta vastaan. Heidän kanssaan voisi päästä sopimukseen, jos tarvis tulisi. Eikö niin ole asian laita, Auguste?"

Sanansaattaja seisoi kuin patsas. Lenormand astui hänen eteensä.

"Kuinka paljon tahdotte?"

"Mitä tehdäkseni?"

"Ahaa, te alatte jo älytä! Näen, ettei meille tule pitkällistä hierontaa. Teidän tehtävänne olisi sanoa minulle mitä tiedätte…"

"Kenestä?"

"Lupinista."

"En tiedä mitään."

"Valehtelette."

"En. Minä en ole milloinkaan häntä nähnyt. En tunne häntä."

"Se on lopultakin mahdollista. Mutta millä tavalla asetutte yhteyteen hänen kanssaan?"

Sanansaattaja oli vaiti.

"Oh, tietysti; mehän emme ole vielä sopineet ehdoista. Mitä tahdotte?"

"Vapauteni."

"Älkää puhuko joutavia. Te olette kiikissä, ja teidän on käytävä läpi myllyn, kuten kenen hyvänsä toisenkin, ja te saatte istua aikanne – viisi vuotta, kymmenen vuotta, – se ei kuulu minuun. Ei; ajatelkaa tulevaisuutta ja vanhuuttanne. Vapaalle jalalle päästyänne te ette paljoonkaan kelpaa, ja kuitenkin täytyy teidän elää. Paljonko tahdotte?"

"Viisikymmentätuhatta frangia."

"Oletteko järjiltänne?"

"En ole järjiltäni. Marcon kautta pääsette käsiksi Lupiniin; ja Lupin on hyvästi viidenkymmenentuhannen frangin arvoinen."

"Minä tarjoan teille kymmenen; en penniäkään enempää."

"Viisikymmentä; ei penniäkään vähempää."

"Hra presidentti, ratkaisu on teidän."

Valenglay vastasi:

"Kymmenentuhatta Marcon vangitsemisen jälkeen; neljäkymmentä Lupinin."

"Se sopii", suostui sanansaattaja.

"No, jos se sopii", vastasi Lenormand, "niin laukaiskaa kielenne ja puhukaa suunne puhtaaksi. Millä tavoin olette yhteydessä keskenänne?"

"Erään ystäväni välityksellä."

"Marcon kait?"

"Niin."

"Hänen osotteensa?"

"Sitä en tiedä."

"Mutta teillä on keinoja saada se?"

"Ei. Kun Marco tarvitsee minua, soittaa hän minulle puhelimella."

"Minne?"

"Tänne virastoon."

"Hyvin valittu. Ja mitä te teette silloin kun vuorostanne tarvitsette häntä?"

"Minä lähetän hänelle kirjeen."

"Minne?"

"Poste restante, Rue Milton."

"Mille nimimerkille?"

"T.L.B.N."

"Ja siinäkö kaikki mitä tiedätte?"

"Niin."

"Ja te pidätte sitä viidenkymmenentuhannen frangin arvoisena?

Olettepa te aika miekkonen!"

"Teidän tarvitsee vain vartioida postikonttoria. Marco käy siellä joka aamu."

"Kiitos neuvosta. Gourel! Dieuzy!"

Hän avasi oven molemmille salapoliiseille.

"Viekää tämä mies vaunuilla poliisiasemalle. Ja koko asiasta ei hiiskahdustakaan! Älkää antako sanomalehtien saada mitään vihiä."

"Mutta virastossa jokainen jo tietää, mitä on tapahtunut, hra päällikkö", huomautti Gourel.

"Ei väliä. Tehkää kuten sanon. Ja olkaa te siivona, Auguste!"

Sanansaattaja läksi molempien poliisitarkastajien välissä rauhallisesti pois.

Sitten Valenglay huudahti:

"Hyvin tehty, hyvä Lenormand! Tämä on kerrassaan ihmeellistä, ja täydellisesti teidän arvoistanne! Mutta kertoisitteko minulle, kuinka saitte kaiken aikaan?"

"Juttu on aivan yksinkertainen! Minä tiesin, että hra Kesselbach oli käyttänyt Barbareuxin toimistoa, ja että Lupin oli käynyt häntä tapaamassa, ilmeisesti toimiston puolesta muka. Ryhdyin tiedustelemaan siltä suunnalta ja havaitsin, että Kesselbachin ja Barbareuxin vahingoksi tapahtunut kieliminen oli saattanut olla eduksi yhdelle ainoalle miehelle nimeltä Jérôme, joka oli toimiston erään kirjurin ystäviä."

"Mistä sen tiesitte?"

"Se on ammattisalaisuus, hra presidentti. Mutta tosiasia on, että jos te ette olisi määrännyt minua jouduttamaan asiain kehitystä, niin minä olisin pitänyt silmällä sanansaattajaa, päässyt käsiksi Marcoon ja sitte Lupiniin, tuhlaamatta penniäkään."

"Hyvä Lenormand, julkisella politiikalla on hätätilansa", sanoi Valenglay.

"Mahdollista kyllä. Mutta koko sisäasiain ministeriö tietää Augusten vangitsemisen – kuulitte, mitä Gourel sanoi. Kaikki sanomalehdet julistavat sen huomenna. Lupin pujahtaa piiloon, emmekä me saa Marcoakaan kiinni."

"Siihen pahaan on yksi ainoa apu, Lenormand."

"Mikä niin, hra presidentti?"

"Marcon pistäminen tyrmään tänä yönä."

"Se on mahdotonta. En voi saada häntä käsiini ennen kuin huomenna tai ylihuomenna, hänen käväistessään postikonttorissa."

"Mutta se täytyy kuitenkin tehdä."

"Voi, hra presidentti, olemme jo tehneet virheen, vangitessamme Jérômen. Älkää pakottako minua toiseen."

"Se täytyy tehdä. On ehdottomasti välttämätöntä, että Jérômen ja Marcon – Lupinin Kesselbachin jutussa käyttämien molempien apurien – vangitseminen julkaistaan huomis-aamuna."

"Hyvä on, hra presidentti, Marco pannaan lukkojen taakse tänä iltana ennen kahtatoista."

Valenglay ei voinut salata hämmästystään.

"Joutavia! Tiedättekö hänen oikean nimensä? Hänen asuntonsa?"

"Tiedän."

"Taivasten tekijä! Mutta miten?"

"Sen saatte kuulla myöhemmin, hra presidentti."

* * * * *

Pienessä ravintolassa Rue Demoursin varrella, melkein Rue Bayenin kulmassa, istui savunkarvaisia silmälaseja käyttävä herrasmies lopettamassa päivällistänsä pöydän ääressä, joka oli lähinnä ikkunakomeroa.

Hänen vieressään oleva kaihdin on vedetty hiukan taaksepäin, ja tuon tuostakin hän vilkaisee kadun toisella puolella olevaa kulmataloa kohti. Se on sievä asuntorakennus, ja avoimesta ajoportista näkee pihalle, jota ikkunain valot hämärästi valaisevat.

Ravintolan seinäkello lyö yhdeksän, kymmenen minuuttia, kaksikymmentä minuuttia kuluu mitään tapahtumatta. Mutta puoli kymmeneltä tulee joku sisälle ja istuutuu vastapäätä vanhaa herrasmiestä.

"Tehty on, hra päällikkö."

"Ja mitä muuta kuuluu?"

"Ei mitään."

"Kertokaa minulle kaikki alusta asti."

"Minä alotin lähettämällä kirjelmän Rue Miltonille osotteella 'T.L.B.N.' Kirjelmän sisältö kuului: 'Tulen klo kymmeneltä tänä iltana. Jérôme'."

"Se oli järjetöntä, sillä sanoinhan, että Jérôme ei tiedä Marcon osotetta; ja jos Marco olisi saanut kirjelmän, niin hän olisi heti arvannut, ettei Jérômella ollut voinut olla mitään osuutta sen lähettämiseen. Mutta sillä ei kuitenkaan ole väliä. Marco ei tullut, vai mitä?"

"Ei. Minä viivyin postikonttorissa kello kuudesta yhdeksään. Olin ilmaissut asian postimestarille ja hän asetti minut kirjurien joukkoon, ristikon taakse."

"Eikä kukaan käynyt kysymässä kirjelmää?"

"Ei."

"Sitä en ihmettele, koskapa Marco on kaksi tuntia ollut kotona."

"Oh, herra päällikkö! Ja te olette pannut minut puhumaan! Missä hän on?"

"Katsokaa ajoporttia tuolla vastapäätä. Portinvartijan kojun takana on ovi – pohjakerran huoneuston ovi."

"Niin, minä näen sen."

"Hän meni siitä sisälle."

"Mutta mistä tiesitte sen häneksi?"

"Chapmanin ja Palace-hotellin väen antamasta kuvauksesta."

"Ja asuuko hän siinä huoneustossa?"

"Asuu. Ikkunat ovat kadun puolella. Ne ovat nuo neljä. Yksi on valaistu."

"Mutta oletteko varma siitä, että hän asuu siellä?"

"Te puhutte liian paljon, Gourel. Pitäkää silmällä katua. Tästä; kumartukaa, jos on tarvis."

"Entäs ravintolan omistaja?"

"Kaikki on hyvin; olen ilmottanut hänelle asian."

Ravintola muuten olikin sillä hetkellä tyhjä. Paitsi Lenormandia ja Gourelia ei siellä ollut ketään muita kuin eräs mies, joka poltteli piippua viereisen pöydän ääressä. Ulkona vilahteli kadulla kulkijoita harvassa, ja kaasulampun valo sattui heidän kasvoillensa ohi kulkiessa.

"Näettekö, Gourel?"

"Kyllä, hra päällikkö, kerrassaan erinomaisen hyvin. Kukaan ei pääse sisälle eikä ulos minun häntä huomaamattani."

Hän hätkähti ja painoi kasvonsa lasia vasten.

"Oh, tämä on liikaa! Hra päällikkö!"

"Mitä?"

"No, varmasti. Voin vannoa, että se on hän!"

"Puhukaa, hupelo! Mitä näette?"

"Lupinin!"

"Valehtelette!"

Hän vuorostaan ryntäsi ikkunaan. Kadun tuonpuoleista jalkakäytävää pitkin tuli mies. Hän seisahtui apteekin valaistun ikkunan eteen ja meni sisälle.

"Lupin!" kertasi Gourel kiihtyneenä.

He näkivät miehen seisovan myymälässä tuokion. Hän oli levittänyt auki paperisuikaleen, epäilemättä lääkemääräyksen, ja selitteli proviisorille jotakin pitkään ja yksityiskohtaisesti. Sitte hän tuli ulos, poikkesi ajoportista sisälle, astui pikku ovelle, otti taskusta avainkimpun, avasi oven ja katosi.

Gourel hoki:

"Lupin! Minä tunnen hänet."

"Oletteko varma?"

"Totisesti, hra päällikkö, olihan minulla kylliksi aikaa katsella häntä ensimäisenä päivänä käydessäni Palace-hotellissa, hra Kesselbachin huoneuston eteisessä… muistattehan, noin tuntia ennen rikosta."

"Onko erehtyminen mahdoton?"

"Aivan mahdoton. Otan sen valalleni!"

Hra Lenormand näytti hyvin kiihtyneeltä hänkin. Hän sanoi matalalla äänellä:

"Lupin! Hänkö siis itse!"

"Niin, hra päällikkö, eikö mieltänne riemastuta, saadessanne hänet näkyviinne?"

Lenormand seisoi vaiti ja mietteissään, katse tyhjään ilmaan tähdättynä, kuin olisi hän pohtinut lähestyvää taisteluansa tuon omituisen ja karttelevan henkilön kanssa, joka tunnettiin Arsène Lupinina, ja kuin olisi hän punninnut tämän ensimäisen odottamattoman kohtauksen suotuisia ja epäsuotuisia mahdollisuuksia.

"Matkaan!" sanoi hän viimein Gourelin suureksi iloksi.

Hän otti käyntikortin taskustaan:

"Tässä, viekää tämä komisariuksen virastoon Rue Dumoursille. Sinnehän on vain parisataa metriä alas katua."

"Mutta komisarius ei ole nyt siellä."

"Kyllä hän on. Minä annoin hänelle vihiä asioista. Pyytäkää häntä tulemaan silmänräpäystäkään siekailematta, ja tuomaan kaikki miehensä mukanaan. Tarvitsen kerrassaan kymmenen; kaksitoista, jos mahdollista."

"Kuulkaahan, herra päällikkö, emmehän toki käyne valtaamaan taloa rynnäköllä? Se olisi vakava juttu tähän aikaan yöstä!"

"Minulla on täydet valtuudet, Gourel. Valenglay on takanani. Häntä ei pelota mennä hiukan lain rajojen yli, kun on ratkaiseva käänne kysymyksessä! Kiirehtikää!"

Gourel tuli vajaassa kymmenessä minuutissa takaisin, mukanaan Temesin korttelin komisarius Arnoult.

"Missä ovat miehenne, Arnoult?"

"Kadulla, hajallaan."

"Montako teillä on?"

"Kahdeksan."

"Eipä ole paljon."

"Minun täytyi lähettää kaksi toisaanne ja jättää konttoriin kaksi."

"Kiusan paikka!" nurkui etsivän osaston päällikkö. "Kahdeksan miestä!"

"Niin, mutta ne ovat oikeita verikoiria; ja meitä on kolme – yhteensä yksitoista."

"Hyvä on. Kaksi niistä jääköön porttikäytävään."

"Pohjakerran huoneuston pikku oven edustalle kait?"

"Ei, vaan portinvartijan kojun eteen. En kummastelisi, jos se asunto olisi yhteydessä pohjakerran huoneuston kanssa."

"Luuletteko portinvartijaa rikostoveriksi?"

"Täytyy olla valmistautunut kaiken varalle. Hyvä. Sitte kaksi miestä pohjakerran ikkunain alle. Muiden neljän keralla menemme sisälle."

"Menemme sisälle… menemme sisälle, jos ne avaavat oven!"

"Jos eivät avaa, niin menemme sisälle kuitenkin."

"Silloin tarvitsisimme lukkosepän."

"Minulla on se hankittuna, tuo piippua polttava mies tuolla. No, oletteko valmis?"

Oli välttämätöntä toimia nopeasti ja epäröimättä. Komisariuksen antaessa ohjeitansa poliiseille astui etsivän osaston päällikkö apteekkiin. Minuuttia myöhemmin hän tuli ulos. Kuului heikko vihellys, ja he kaikki astuivat porttikäytävään. Gourel ja yksi poliisi meni portinvartijan asuntoon.

"Kaksi miestä palvelusväen portaille", määräsi Lenormand. "Te kaksi katu-ikkunain alle… Ja jos joku yrittää luikkia tiehensä, niin ampukaa hänet!… Nyt siis, revolverit käteen!"

Ja nousten ylös ne kolme porras-astuinta, jotka johtivat pikku ovelle, hän soitti ovikelloa. Sen kilinä kaikui hiljaisuudessa.

"Hitto!" sanoi komisarius matalalla äänellä. "Ensi kertaa elämässäni tunnen sydämeni pamppailevan. Lupin voi kerskua…"

"Ei sanaakaan!" kuiskasi etsivän osaston päällikkö. "Joku kuuntelee…"

Hän soitti uudestaan ja sanoi ääneensä: "Hei, eikö siellä ole ketään?

Minut lähetettiin apteekista."

Hiljaa, hitaasti avautui pienen kurkistusreijän messinkinen luukku, ja siihen ilmestyi vanhan vaimon pää. Lenormand työnsi kumppaninsa ojennettujen käsivarsiensa liikkeellä taaksepäin. Sisältä ärisi akan ääni:

"Mikä nyt on hätänä?"

"Apteekista… Asia koskee herranne juuri äsken jättämää lääkemääräystä. Meillä ei ole sitä lajia kreosoottia… Annammeko teille toista lajia, vai odotatteko huomiseen?"

"Missä on lääkemääräys?"

"Tässä", sanoi etsivän osaston päällikkö, näyttäen paperia.

Kuului irtautuvan ketjun kalinaa ja ovi avautui puolittain.

"Mukaan!" huusi Lenormand.

Hän sysäsi akan nurin. Tämä alkoi säikähdyksissään kirkua. Kynttilä kieri hänen kädestään lattialle. Tuli pimeä, ja ääniä kuului käytävän päässä olevasta valaistusta huoneesta. Joku haamu vilahti ohi. Mutta kaasu nähtävästi sammutettiin, sillä sielläkin tuli pimeä.

Silloin Lenormand ja hänen toverinsa ottivat esille sähkölyhtynsä, ripustivat ne takkinsa napinläpeen ja juoksivat huoneeseen, josta olivat kuulleet ääniä. Se oli tyhjä.

"Ruokakaappia on siirretty, Arnoult!" huusi Lenormand. "Katsokaa, sen takana on verho… nostakaa sitä!"

Mutta he kuulivat seinän toiselta puolelta huudahduksia, rynnistelyjä ja huonekalujen viskaantumista nurin. Samassa keksi etsivän osaston päällikkö hyvin matalan oven:

"Sitä ajattelinkin; tämä viepi portinvartijan kojuun… Ne painiskelevat siellä… Ja tätä ovea ei saa millään auki! Pian, Arnoult! Kiertäkää sinne kadunpuoleisen eteisen kautta…"

Nähden ison salvan, hän työnsi sen kiinni, estääkseen ketään palaamasta huoneeseen käytävästä. Sitte hän kiireisesti jatkoi huoneuston tarkastusta jäljelle jääneiden poliisien kanssa:

"Te kaksi menette takaisin eteiseen… Minä näin makuuhuoneen oven. Menkää sinne, niin näette palvelusväen käytävän varrella olevat huoneet. Te kolmas tulkaa minun kanssani."

Hän meni toiseen kadunpuoleiseen huoneeseen – isoon, melkein kalustamattomaan vierashuoneeseen, ja tutki sen nopeasti.

"Ei ketään!" mutisi hän. "Kenties he molemmat pujahtivat ulos portinvartijan kojusta."

Hän tunsi jonkun verran levottomuutta mielessään ja oli lähtemäisillään huoneesta, mutta samassa sanoi häntä seurannut poliisikonstaapeli:

"Hra päällikkö, matolla on sikaarinpätkä – se palaa vielä. Jonkun on täytynyt mennä tätä tietä."

Merkki oli ehdottoman selvä.

Kaikki huoneet avautuivat toinen toiseensa käytävän ympärillä, ja toisesta toiseen kulkien he tulivat huoneuston takaosaan. Mutta kun Lenormand ryhtyi avaamaan ensimäistä ovea siellä, niin hän ei voinutkaan. Se oli lukossa.

"Kirottua!" sadatti hän. "Me emme pääse eteenpäin."

Äkkiä kajahti laukaus…

Hän hyppäsi käytävään. Siellä hän epäröitsi, tietämättä minne päin kääntyä. Mutta kaksi poliisikonstaapelia tuli juoksujalkaa palvelusväen käytävää pitkin.

"Kuului revolverinlaukaus", sanoi päällikkö. "Niin, mutta me emme tiedä mistä…"

"Teitä oli kolme. Missä on kolmas…"

Silloin kuului toinen laukaus. Tämä tuli selvästi käytävästä. He ryntäsivät sille suunnalle. Samassa ilmestyi puolipimeään mies, joka tuli eräästä makuuhuoneesta ja karjui tuskasta.

Se oli poliisi, kolmas konstaapeli. Hän paiskasi oven takanansa kiinni:

"Sitä lurjusta! Mutta annoinpa minä sille vietävälle. Leuan silti musersin." Hän itse piteli veristä nenäliinaansa kasvoillaan ja väänteli kivusta.

"Menkää hankkimaan itsellenne hoitoa", kehotti Lenormand, reutoen lukon kädensijaa. "Naapuritalossa on apteekki. Lempo soikoon, eikö tämä koje toimi?" Kahva kääntyi ympäri ja ympäri, tarttumatta lukon koneistoon.

"Lukkoseppä!" huusi hän. "Hän jäi ulkopuolelle, porttikäytävään…

Pian, pian, kaiken hyvän nimessä!"

Sillä hetkellä saapui Gourel.

"Kaikki hyvin, hra päällikkö; olemme saaneet yhden niistä."

"Kenen?"

"Marcon."

"Oh, Marcosta minä viisi! Minä olen saanut toisen."

"Kenen?"

"Lupinin. Hän on tässä huoneessa, haavotettuna."

"Istu ja pala! Mutta entäs ikkunat?"

"Siellä ei mitään vaaraa. Ne ovat pihan puolella luullakseni."

"Niin, mutta Lupin…?"

"Kuunnelkaahan… kuuletteko häntä?"

Huoneesta kuului hillittyä voikerrusta – ähkäyksiä.

"Hei, Gourel, olemme saaneet hänet, sen sanon; olemme saaneet hänet tällä kertaa!"

Lukkoseppä juoksi paikalle. Kaasun valossa, joka oli jälleen sytytetty, hän tutki ovea ja selitti:

"Kyllä tunnen tämän rakenteen – se on uusi. Oven ollessa suljettuna ei saa lukkoa toimimaan, ellei tiedä mikä siinä on temppuna. Sitä saa työntää ja vääntää… eikä mikään tehoa."

"Miten siis on meneteltävä?"

"Tulee päin vastoin vetää, vetää kahvaa itseensä päin. Se tarttuu…

Sitte väännetään… noin."

Hän heitti oven auki. Lenormand ryntäsi huoneeseen. Lyhtynsä valossa hän näki miehen liikkumattomana makaamassa. Hän heittäysi kaatuneen ylitse, tunnusteli häntä, laski korvansa hänen rinnalleen.

"Hän on hengissä! Olemme saaneet hänet elävänä! Lupin on minun!"

"Hyvä päivän työ!" huudahti Gourel. "Lupinin kolme apuria, portinvartijapariskunta ja Lupin itse… Kuusi kiikkiin yhdellä apajalla."

"Seitsemän", sanoi komisarius. "Yksi on sairaana, löysimme hänet vuoteen omana."

Hän vei Lenormandin erääseen lähellä vierashuonetta olevaan huoneeseen, jossa päällikkö ei ollut käynyt. Siellä makasi vuoteella vaaleatukkainen, hirveästi laihtunut mies, jolla oli valjut kasvonpiirteet ja isot mustat renkaat silmien ympärillä. Hänen vieressään oli pöydällä lääkepulloja ja pulvereita. Ja koko huoneessa oli sairaalan haju.

"Hän ei ole kuollut, vai mitä?" kysyi päällikkö.

"Ei, mutta ei paljoakaan puutu!"

"Haavottunut?"

"Ei; hän on ankarassa kuumeessa… Kuulkaa, hän hourii."

Mies sopersi joitakuita käsittämättömiä sanoja. Sitte hän huokasi syvään ja vaipui jälleen uneen.

Naulakossa riippui vaatteita, likaisia, kuluneita, risareunaisia.

"Tutki ne, Gourel", käski päällikkö.

Taskut olivat tyhjät. Ei lompakkoa, ei mitään papereita.

"En näe mitään", sanoi Gourel.

"Sisustassa?"

"Ei mitään."

"Eikö takissa ole mitään merkkiä?"

"Ei minkäänlaista. Hei, onpa sentään; kauluksen alle on ommeltu liinavaatetilkku, johon on musteella kirjotettu numero."

"Mikä numero?"

"813!"

* * * * *

Portinvartijan kojussa kolme poliisikonstaapelia vartioitsi Marcoa, joka oli nuoritettu liikahtamattomaksi.

Arsène Lupin laskettiin vuoteelle. Kuuluisa seikkailija oli saanut miekan nupista iskun päähänsä ja makasi tajuttomana.

Portinvartija, hänen vaimonsa ja vanha palvelijatar oli lukittu kojun takaosaan, jota käytettiin sekä keittiönä että makuuhuoneena.

На страницу:
5 из 6