bannerbanner
813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut
813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut

Полная версия

813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut

Язык: Финский
Добавлена:
Настройки чтения
Размер шрифта
Высота строк
Поля
На страницу:
4 из 6

Siitä lähtien oli häntä yleensä pidetty kuolleena. Tätä puhuivat poliisit, jotka kadottaessaan vastustajansa näkyvistään tyytyivät muitta mutkitta hautaamaan hänet.

Jotkut kuitenkin uskoivat hänen pelastuneen ja päättelivät hänen viettävän rauhallista tavallisen kansalaisen elämää. Heidän oletuksensa mukaan hän eleli vaimonsa ja lastensa kanssa jossakin maatilkkuansa viljellen; toiset taasen väittivät, että hän oli murheen painamana ja maailman turhuuksiin kyllästyneenä sulkeutunut luostarin yksinäisyyteen.

Ja tässä hän taas kookkaana kohosi yleisön näkyviin, jälleen ryhtyen hellittämättömään taisteluunsa yhteiskuntaa vastaan! Arsène Lupin oli taaskin Arsène Lupin, oikullinen, tapaamaton, häiritsevä, julkea, nerokas Arsène Lupin! Mutta tällä kertaa nousi kauhun huuto. Arsène oli riistänyt ihmishenkiä! Ja rikoksen kataluus, julmuus, raaka häikäilemättömyys olivat niin suuret, että myötätuntoa herättävän sankarin, ritarillisen ja toisinaan tunteellisen seikkailijan kuvan sijalle oitis tuli epäinhimillinen, verenjanoinen ja hillitön hirviö. Ihmiset inhosivat ja kammosivat nyt entistä epäjumalaansa kiihkeämmin kuin olivat häntä sorean käytöksensä ja hauskan hyväntuulisuutensa vuoksi ihailleet.

Ja pian kääntyi peljästyneen lauman suuttumus poliiseja vastaan. Ennen oli yleisö nauranut. He olivat antaneet hävinneelle poliisikomisariukselle anteeksi sen lystikkään tavan tähden, jolla hän oli antanut itsensä puijata. Mutta pilaa oli kestänyt liian kauvan, ja hirmustumisensa ja raivonsa puuskassa he nyt vaativat viranomaisia tilille noista pöyristyttävistä veritöistä, joita nämä olivat voimattomat ehkäisemään.

Sanomalehdistössä, julkisissa kokouksissa, kaduilla, vieläpä edustajakamarin puhujalavallakin kajahteli sellainen raivo, että hallitus tunsi levottomuutta ja koetti kaikin mahdollisin keinoin tyynnytellä yleistä kiihtymystä.

Valenglay, pääministeri, sattui suuresti harrastamaan kaikkia tuollaisia poliisikysymyksiä ja oli useasti huvikseen syventynyt eri tapauksiin etsivän osaston päällikön keralla, jonka hyviä lahjoja ja itsenäistä luonnetta hän piti suuressa arvossa. Hän kutsutti luoksensa keskusteluun prefektin ja prokuraattorin, neuvotteli heidän kanssaan ja lähetti sitte hakemaan hra Lenormandia.

"Niin, hyvä hra Lenormand, asia koskee Kesselbachin juttua. Mutta ennen kuin käymme siitä puhumaan, täytyy minun mainita teille seikka, joka erityisesti painaa ja voinpa sanoa kiusaa hra poliisiprefektiä. Hra Delaume, tahtoisitteko selittää hra Lenormandille?"

"Oh, hra Lenormand tietää varsin hyvin, miten on asian laita", sanoi prefekti äänellä, jossa ei sointunut suurtakaan suopeutta hänen käskynalaistaan kohtaan. "Olemme siitä jo keskenämme puhuneet, ja minä olen hänelle lausunut mielipiteeni hänen sopimattomasta käyttäytymisestänsä Palace-hotellissa. Ihmiset ovat yleisesti suutuksissaan."

Hra Lenormand nousi, otti taskustaan paperin ja laski sen pöydälle.

"Mikä tämä on?" kysyi Valenglay.

"Eronhakemukseni, hra ministeripresidentti."

Valenglay hypähti:

"Mitä! Teidän eronhakemuksenne! Hyvää tarkottavasta huomautuksesta, jonka hra poliisiprefekti katsoo sopivaksi tehdä teille ja jota hän muuten ei pidä vähääkään tärkeänä, te otatte heti suutahtaaksenne! Teidän täytyy tunnustaa, hyvä hra Lenormand, olevanne hiton herkkä! No, pistäkää tuo paperipalanen takaisin taskuunne ja puhelkaamme vakavasti."

Etsivän osaston päällikkö istuutui jälleen ja Valenglay sanoi, vaientaen prefektin, joka ei yrittänytkään salata tyytymättömyyttään:

"Sanalla sanoen, Lenormand, asiana on se, että Lupinin ilmestyminen taas näyttämölle häiritsee meitä. Se roisto on uhmaillut meitä kyllin kauvan. Hänen seikkailemisensa oli tavallisesti huvittavaa, sen tunnustan, ja minä puolestani olin ensimäinen sille nauramaan. Mutta nyt ei ole enää siitä kysymys. On kysymys murhista. Saatoimme kärsiä Lupinia niin kauvan kuin hän hauskutteli lehteri-yleisöä. Mutta kun hän ottaa surmatakseen ihmisiä, niin ei mitenkään!"

"Mitä siis pyydätte, hra ministeripresidentti?"

"Mitäkö pyydämme? Sehän on aivan selvää! Ensiksikin hänen vangitsemistaan, ja sitte hänen päätänsä!"

"Voin luvata teille hänen vangitsemisensa, ennemmin tai myöhemmin, vaan en hänen päätänsä."

"Mitä! Jos hänet vangitaan, niin hänhän joutuu tutkittavaksi murhista, tuomittavaksi ja mestauslavalle."

"Ei!"

"Ja miksi ei?"

"Siksi että Lupin ei ole murhannut."

"Kuinka? Tehän olette järjiltänne, Lenormand! Palace-hotellin ruumiit ovat keksintöä, tiemmä! Eikä noita kolmea murhaa ole kukaan tehnyt!"

"Kyllä, mutta ei Lupin."

Päällikkö lausui nämä sanat hyvin vakavasti, vaikuttavan tyynesti ja varmasti. Prokuraattori ja prefekti ryhtyivät väittämään vastaan.

"Varmaankaan, Lenormand", sanoi Valenglay, "ette ilman vakavia syitä esitä tuota oletusta?"

"Oletus ei se ole."

"Mitä todistuksia on teillä?"

"Aluksi kaksi siveellistä, jotka heti esitin tutkintotuomarille ja joita sanomalehdet ovat painostaneet. Ihan ensinnä, Lupin ei surmaa ihmisiä. Toiseksi, miksi olisi hän tappanut ketään, kun oli jo saavuttanut tarkotuksensa, saaliin, eikä hänellä ollut mitään peljättävää kapuloidun ja köytetyn vastustajansa taholta?"

"Varsin hyvä. Mutta entäs tosiseikkoja?"

"Tosiseikat eivät järkeä ja johdonmukaista ajattelua vastassa merkitse mitään; ja sitä paitsi ovat tosiseikatkin puolellani. Mitä tarkotusta olisi Lupinin läsnäololla siinä huoneessa, josta savukekotelo löytyi? Toiselta puolen, ne mustat vaatteet, jotka löydettiin ja jotka ilmeisesti kuuluivat murhaajalle, eivät mitaltaan lähestulkoonkaan sovi Lupinille."

"Tunnette hänet siis, vai mitä?"

"Minä? En. Mutta Edwards näki hänet, Gourel näki hänet; ja se mies, jonka he näkivät, ei ole sama mies, jonka kamaripalvelijatar näki palvelusväen portailla laahaamassa Chapmania kädestä."

"Teidän käsityksenne siis…"

"Tarkotatte sanoa totuus, hra presidentti. Tällainen se on tahi ainakin sikäli kuin minä sitä tunnen. Tiistaina huhtikuun 16. p:nä eräs mies – Lupin – murtautui hra Kesselbachin huoneeseen noin kello kaksi ehtoopäivällä…"

Hra Lenormandin keskeytti naurun remakka. Nauraja oli poliisiprefekti.

"Sallikaa minun sanoa teille, hra Lenormand, että teillä on hiukan kiire tosiseikkojenne latelemiseen. On todistettu, että hra Kesselbach sinä päivänä kello kolme saapui Crédit Lyonnaisiin ja laskeutui holvikerrokseen. Hänen nimikirjotuksensa luettelossa osottaa sen."

Hra Lenormand odotti kunnioittavasti, kunnes hänen ylempänsä oli lopettanut. Sitte hän pitkitti, huolimatta vastata hyökkäykseen:

"Noin kello kaksi ehtoopäivällä Lupin erään Marco-nimisen kätyrinsä avulla köytti hra Kesselbachin, ryösti häneltä kaikki käteiset varat ja pakotti hänet ilmaisemaan Crédit Lyonnaisissa vuokraamansa lokeron salakirjaimet. Heti kun salaisuus oli saatu tietoon, läksi Marco. Hän yhtyi erääseen toiseen rikostoveriin, joka käyttäen edukseen jonkunlaista yhdennäköisyyttä hra Kesselbachin kanssa – jota yhdennäköisyyttä hän sinä päivänä lisäsi ottamalla ylleen samanlaisen puvun kuin Kesselbachilla oli ja hankkimalla kultapuitteiset silmälasit – meni Crédit Lyonnaisiin, jäljensi hra Kesselbachin nimikirjotuksen, tyhjensi lokeron sisällön ja käveli Marcon saattamana pois. Marco oitis ilmotti puhelimella Lupinille. Heti kun Lupin oli varma siitä, ettei hra Kesselbach ollut häntä pettänyt ja että hänen käyntinsä tarkoitus oli saavutettu, poistui hänkin."

Valenglayn mieli näytti horjuvan:

"Niin, niin – myöntäkäämme se. Mutta minua kummastuttaa, että Lupinin lainen mies olisi pannut alttiiksi niin paljon aivan mitättömän hyödyn tähden – muutamien setelien ja lokeron luulotellun sisällön takia."

"Lupin tavoitteli enempää. Hän tahtoi saada joko sahviaanikotelon, joka oli matkalaukussa, tahi sitte mustapuu-lippaan, joka oli lokerossa. Hän on saanut mustapuu-lippaan, sillä hän on lähettänyt sen takaisin. Senvuoksi hän tähän mennessä tietää tahi on kelpo määrässä saamassa tietoonsa sen kuuluisan suunnitelman, jota hra Kesselbach hautoi ja josta hän puheli kirjurinsa kanssa hiukan ennen kuolemaansa."

"Mikä suunnitelma se oli?"

"En tunne sitä lähemmin. Barbareuxin toimiston johtaja, jolle hän oli puhunut asiasta, oli saanut tehtäväkseen etsiä hra Kesselbachille jonkun miehen, joka käyttää nimeä Pierre Leduc ja joka arvatenkin on ennen rappiolle joutumistansa nähnyt parempia päiviä. En osaa sanoa, mitä merkitystä tuon henkilön löytämisellä oli suunnitelman menestymiselle."

"Hyvä niin", sanoi Valenglay. "Sen verran Arsène Lupinista. Hänen osansa on näytelty. Hra Kesselbach on köytetty, kapuloittu ja rosvottu, mutta hengissä! Mitä tapahtuu siihen asti kun hänet löydetään ruumiina?"

"Useampaan tuntiin ei mitään, ei ennen yötä. Mutta yöllä joku tunkeutui sisälle."

"Millä tavalla?"

"420. huoneen kautta – se oli hra Kesselbachin varaamia huoneita. Tuolla henkilöllä ilmeisesti oli väärä avain."

"Mutta", huudahti poliisiprefekti, "kaikki ovet sen huoneen ja hra Kesselbachin huoneuston välillä olivat teljetyt – ja niitä oli neljä?"

"Olihan ainakin uloke käytettävissä."

"Uloke!"

"Niin; uloke kiertää koko huonekertaa, Rue Galiléen puolella."

"Entäs väliaukot?"

"Riuska mies voi astua niiden ylitse. Meidän miehemme teki sen. Minä olen löytänyt jälkiä."

"Mutta kaikki huoneuston ikkunat olivat salvatut; rikoksen jälkeen on todettu, että ne olivat vielä salvassa."

"Kaikki paitsi yksi, kirjuri Chapmanin ikkuna, joka oli ainoastaan työnnetty kiinni. Minä koetin sitä itse."

Tällä kertaa näytti pääministeri hiukan taipuvan, niin johdonmukaiselta tuntui Lenormandin selitys, niin täsmälliseltä ja niin selvien tosiseikkojen tukemalta. Hän kysyi kasvavalla mielenkiinnolla:

"Mutta mikä oli miehen tulolla tarkotuksena?"

"Minä en tiedä."

"Vai niin, te ette tiedä?"

"Yhtä vähän kuin hänen nimeänsäkään."

"Mutta miksi tappoi hän Kesselbachin?"

"En tiedä. Se kaikki on salassa. Meillä on enintään oikeus otaksua, ettei hän tullut murhan aikeissa, vaan halusi, hänkin, anastaa sahviaanikotelossa ja mustapuu-lippaassa säilytetyt asiapaperit, ja että hän havaitessaan sattumalta joutuneensa avuttomaan tilaan nujerretun vihamiehen eteen surmasi hänet."

Valenglay mutisi:

"Niin, täytyyhän sanoa, että se on mahdollista… Ja onko hänellä luullaksenne nuo asiapaperit?"

"Hän ei löytänyt lipasta, syystä että se ei ollut siellä, mutta hän löysi mustan sahviaanilompakon. Siten Lupin ja… tuo toinen ovat samassa asemassa. Kumpainenkin tietää Kesselbachin suunnitelmasta yhtä paljon."

"Se merkitsee", huomautti presidentti, "että he joutuvat taisteluun keskenään."

"Aivan. Ja taistelu on jo käynnissä. Murhaaja löysi Arsène Lupinin käyntikortin ja kiinnitti sen ruumiiseen. Siten kääntyisi kaikki epäluulo Arsène Lupiniin… ja Arsène Lupinista tehtäisiin murhaaja."

"Totta… totta", vahvisti Valenglay. "Laskelma näytti hyvinkin varmalta."

"Ja sotajuoni olisi onnistunut", pitkitti Lenormand, "ellei murhaaja toisen ja vähemmän suotuisan sattuman johdosta olisi joko tullessaan tai mennessään pudottanut savukekoteloaan 420. huoneeseen ja ellei huonekerran siivooja Gustave Beudot olisi sitä korjannut. Siitä hetkestä asti, tietäen tulleensa ilmi tahi olevansa ilmi tulemaisillaan…"

"Mistä hän sen tiesi?"

"Mistäkö? No, itseltänsä hra Formerielta, tutkintotuomarilta. Tutkimus toimitettiin avoimin ovin. On varmaa, että murhaaja piileksi väkijoukon seassa, niiden hotellihenkilöiden ja sanomalehtimiesten joukossa, jotka olivat kuulemassa Gustave Beudotin todistusta; ja kun tutkintotuomari lähetti hänet ullakostansa noutamaan savukekoteloa, niin mies lähti perässä ja löi iskunsa. Toinen uhri!"

Kukaan ei nyt inttänyt vastaan. Murhenäytelmä kuvastui heidän silmissään aivan totuudenmukaisena.

"Entäs kolmas uhri?" kysyi Valenglay.

"Hän itse antoi roistolle tilaisuuden. Kun Beudotia ei kuulunut takaisin, niin Chapman, uteliaana näkemään savukotelon, meni ylös hotellin isännöitsijän kanssa. Murhaaja yllätti hänet, laahasi hänet pois, vei hänet johonkin makuuhuoneeseen ja teki lopun hänestäkin."

"Mutta miksi antoi hän tuolla tavoin laahata itseänsä pois, tekemättä vastarintaa miehelle, jonka tiesi hra Kesselbachin ja Gustave Beudotin murhaajaksi?"

"Sitä en tiedä, enkä myöskään missä huoneessa rikos tapahtui tai millä tosiaan ihmeellisellä tavalla pahantekijä pelastui."

"Jotakin on sanottu kahdesta sinisestä lapusta."

"Kyllä; toinen oli kiinnitetty sen lippaan pohjaan, jonka Lupin lähetti takaisin, ja toisen löysin minä. Jälkimäinen epäilemättä oli pudonnut murhaajan varastamasta sahviaanikotelosta."

"No?"

"En luule niiden merkitsevän mitään. Jotakin merkitystä voi olla ainoastaan numerolla 813, jonka hra Kesselbach oli kirjottanut niihin molempiin. Hänen käsialansa on tunnettu."

"Ja tuo numero 813?"

"On salaisuus."

"Siis?"

"Voin taaskin vain vastata, että minä en tiedä."

"Eikö teillä ole mitään epäluuloja?"

"Ei minkäänlaisia. Kaksi miestäni asustaa eräässä Palace-hotellin huoneessa samassa huonekerrassa, mistä Chapmanin ruumis löydettiin.

Nämä kaksi miestä pitävät silmällä kaikkia hotellin asukkaita.

Pahantekijä ei ole niitä, jotka ovat muuttaneet pois."

"Eikö kukaan käyttänyt puhelinta murhien tapahtuessa?"

"Kyllä; joku soitti ulkoa päin majuri Parburylle, eräälle niistä neljästä henkilöstä, joilla oli huoneusto ensimäisen huonekerran käytävän varrella."

"Ja tämä majuri Parbury?"

"Olen kuulustellut häntä, ja mieheni pitävät häntä silmällä. Tähän asti ei ole ilmaantunut häntä vastaan mitään."

"Ja mihin suuntaan aijotte ohjata tutkistelunne?"

"Etsintäni ala on hyvinkin rajotettu. Luullakseni täytyy murhaajan olla Kesselbach-pariskunnan ystäviä tai tuttavia. Hän seurasi heidän jälkiään, tunsi heidän tapansa, tiesi mitä varten hra Kesselbech oli Pariisissa ja ainakin aavisteli hra Kesselbachin suunnitelmien tärkeyttä."

"Hän ei siis ollut ammattirikollinen?"

"Ei, ei; eipä suinkaan. Murha tehtiin erinomaisen taitavasti ja rohkeasti, mutta se johtui asianhaaroista. Toistan vielä, että meidän on etsiskeltävä hra ja rouva Kesselbachin lähimmästä seurapiiristä. Ja todistuksena siitä on, että Kesselbachin murhaaja surmasi Gustave Beudotin yksistään syystä että tällä oli savukekotelo hallussaan ja Chapmanin yksistään syystä että kirjuri tiesi sen seikan. Muistakaa Chapmanin kiihtymystä; pelkästä savukekotelon kuvauksesta Chapman äkkiä sai käsityksen murhenäytelmän laadusta. Jos hän olisi savukekotelon nähnyt, niin me olisimme saaneet riittävät tiedot. Tuntematon mies ymmärsi sen – hän tekin lopun Chapmanista. Emmekä me tiedä mitään, emme mitään muuta kuin alkukirjaimet L.M."

Hän mietti tuokion ja jatkoi:

"On toinenkin todistus, joka on vastauksena erääseen kysymykseenne, hra presidentti: Luuletteko, että Chapman olisi saattanut tuota miestä pitkin hotellin käytäviä ja portaita, ellei hän olisi miestä ennestään tuntenut?"

Tosiseikkoja kertyi. Totuus tai ainakin otaksuttava totuus lujittui. Monet ratkaisevat piirteet, enimmin mielenkiintoiset ehkä, pysyivät hämärinä. Mutta millaista valaistusta olikaan saatu asialle! Lenormandin kuulijat käsittivät nyt selvästi, missä järjestyksessä tapaukset olivat toisiansa seuranneet.

Oltiin hetken aikaa vaiti. Jokainen mietiskeli, etsi vastasyitä, vaihtoehtoisia väitteitä. Viimein Valenglay huudahti:

"Hyvä Lenormand, tämä kaikki on varsin oivallista. Te olette saanut minut vakuutetuksi… mutta emmepä silti lopulta ole sen edempänä kuin äskenkään."

"Mitä tarkotatte?"

"Mitä sanon. Meidän kohtauksemme tarkotuksena ei ole saada selville osa salaisuutta, jonka te jonakuna päivänä varmasti kokonaan selvitätte, vaan tyydyttää yleistä vaatimusta niin täydellisesti kuin meille vain mahdollista on. Olkoonpa murhaajana Lupin taikka joku muu; olkoon rikollisia kaksi tai kolme, taikka yksi ainoa, siitä emme vielä saa rikollisen nimeä tietoomme, emmekä häntä vangituksi. Ja yleisöllä pysyy se onneton käsitys, että laki on voimaton."

"Mitä voin minä tehdä?"

"Antakaa yleisölle se nimenomainen tyydytys, jota se pyytää."

"Mutta minusta tuntuu, että tämän selityksen pitäisi jo kyetä…"

"Sanoja! Yleisö vaatii tekoja! Yksi ainoa toimenpide voi sitä tyydyttää – vangitseminen."

"Perhana! Hitto! Emme voi vangita ensimäistä vastaantulijaa!"

"Sekin olisi parempi kuin olla vangitsematta ketään", sanoi Valenglay naurahtaen. "No, silmätkäähän tarkoin ympäristöä. Oletteko varma Edwardsista – Kesselbachin palvelijasta?"

"Ihan varma. Sitä paitsi… Ei, hra presidentti, se olisi vaarallista ja naurettavaa, ja olen varma siitä, ettei hra prokuraattori itsekään… On vain kaksi henkilöä, jotka meillä on oikeus vangita: murhaaja – minä en tiedä kuka hän on – ja Arsène Lupin."

"No?"

"Ei ole puhettakaan Arsène Lupinin vangitsemisesta, tahi ainakin se vaatii aikaa, moninaista toimenpiteiden valmistelua, jonka suorittamiseen minulla ei ole ollut aikaa, koska olin arvellut Lupinin vetäytyneen lepoon… tai kuolleen."

Valenglay polki jalkaansa kärsimättömänä kuten mies, joka haluaisi nähdä toivomustensa paikalla toteutuvan.

"Ja kuitenkin… ja kuitenkin, hyvä Lenormand, täytyy jotakin tehdä – vaikkapa vain oman itsenne vuoksi. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että teillä on voimallisia vihamiehiä… ja että ellei minua olisi… Sanalla sanoen, Lenormand, teidän ei voida sallia päästä asiasta tällä tavoin. Mitä teette apureihin nähden? Onhan muitakin kuin Lupin juttuun sekaantunut. On Marco, ja on se konna, joka hra Kesselbachiksi tekeytyneenä pistäytyi Crédit Lyonnaisin holviin."

"Olisitteko tyydytetty, jos saisitte hänet, hra presidentti?"

"Olisinko tyydytetty? Toden totta, olisinpa toki!"

"No, antakaa minulle seitsemän päivää."

"Seitsemän päivää! Eihän tässä ole puhettakaan päivistä, hyvä Lenormand! Voimme puhua vain tunneista!"

"Kuinka monta annatte minulle, hra presidentti?"

Valenglay otti esille kellonsa ja nauraa hykähteli.

"Minä annan teille kymmenen minuuttia, hyvä Lenormand!"

Etsivän osaston päällikkö otti käteensä oman kellonsa ja sanoi tyynesti, pannen painoa jokaiselle tavulle:

"Myönnätte minulle aikaa neljä minuuttia enemmän kuin tarvitsen, hra presidentti."

Valenglay katseli häntä hämmästyneenä.

"Neljä minuuttia enemmän kuin tarvitsette? Mitä sillä tarkotatte?"

"Tarkotan, hra presidentti, että kymmenessä minuutissa on minulle liikaa. Tarvitsen kuusi, enkä minuuttiakaan enempää."

"Oh, mutta kuulkaahan, Lenormand: jos hetki mielestänne sopii pilantekoon…"

Etsivän osaston päällikkö astui ikkunan luo ja viittasi kahdelle miehelle, jotka kävelivät pihalla.

Sitte hän palasi.

"Hra prokuraattori, allekirjottaisitteko hyväntahtoisesti vangitsemiskäskyn Auguste Maximin Philippe Daileronia vastaan, ijältään neljäkymmentäseitsemän vuotta? Ammatin voitte jättää merkitsemättä."

Hän astui ovelle.

"Tulkaa sisälle, Gourel. Te myös, Dieuzy."

Gourel astui sisälle poliisitarkastaja Dieuzyn saattamana.

"Onko teillä käsiraudat, Gourel?"

"On, hra päällikkö."

Hra Lenormand astui Valenglayn eteen.

"Hra presidentti, kaikki on valmiina. Mutta minä pyydän mitä hartaimmin, että jättäisitte tämän vangitsemisen sikseen. Se sekottaa kaikki suunnitelmani; se voi tehdä ne turhiksi. Tyydytyksen takia, joka lopultakin on hyvin mitätön, joutuu koko hankkeen menestys vaaraan."

"Hra Lenormand, sallikaa minun huomauttaa, että teillä on enää kahdeksankymmentä sekuntia jäljellä."

Etsivän osaston päällikkö hillitsi harmistuneen liikkeen, astui lattian poikki ja istuutui suuttuneesti sauvaansa nojaten, ikäänkuin olisi päättänyt olla puhumatta. Sitte hän virkahti päätöksensä tehden:

"Hra presidentti, ensimäinen henkilö, joka astuu tähän huoneeseen, on se mies, jonka vangitsemista pyysitte… vastoin minun toivomustani, kuten vielä kerran teille huomautan."

"Viisitoista sekuntia, Lenormand!"

"Gourel… Dieuzy… ensimäinen henkilö, ymmärrättehän? Hra prokuraattori, oletteko allekirjoittanut vangitsemiskäskyn?"

"Kymmenen sekuntia, Lenormand!"

"Hra presidentti, soittaisitteko kelloa?"

Valenglay soitti.

Sanansaattaja ilmestyi oviaukkoon ja odotti.

Valenglay kääntyi etsivän osaston päällikköön:

"No, Lenormand, hän odottaa määräyksiänne. Kenen saa hän osottaa sisälle?"

"Ei ketään!"

"Mutta se veitikka, jonka vangitsemisen lupasitte meille! Nuo kuusi minuuttia ovat jo kuluneet."

"Kyllä, mutta veitikka on täällä!"

"Täällä? En ymmärrä nyt. Kukaan ei ole tullut huoneeseen."

"Siinä erehdytte."

"Oh, mitä joutavia… Kuulkaahan, Lenormand: te teette pilaa meistä.

Sanon toistamiseen, ettei kukaan ole tullut huoneeseen."

"Ja minä sanon toistamiseen, hra presidentti, että joku on tullut huoneeseen."

"Mutta kuka, hitto vieköön?"

"Meitä oli tässä huoneessa kuusi; nyt on seitsemän – hrat Valenglay, Delaume, Testard, Lenormand, Gourel, Dieuzy, Auguste Maximin Philippe Daileron. On siis joku tullut."

Valenglay hätkähti.

"Ah! Mutta tämä on hulluutta! Mitä! Aijotte sanoa…"

Nuo kaksi salapoliisia olivat livahtaneet sanansaattajan ja oven väliin. Hra Lenormand astui sanansaattajan luo, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi kovalla äänellä:

"Lain nimessä, Auguste Maximin Philippe Daileron, sisäasiain ministeriön ensimäinen sanansaattaja, minä vangitsen teidät."

Valenglay purskahti nauramaan.

"Oh, millainen pila! Tuota riivattua Lenormandia! Ei vähempi riittänyt! Hyvin tehty, Lenormand! Enpä ole pitkään aikaan niin makeasti nauranut."

Hra Lenormand kääntyi prokuraattoriin:

"Hra prokuraattori, ettehän unohda täyttää hra Daileronin ammattia vangitsemiskäskyyn? Sisäasiain ministeriön ensimäinen sanansaattaja."

"Oh, oivallista!… Oh, mainiota!… Sisäasiain ministeriön ensimäinen sanansaattaja!" hykähteli Valenglay kylkiänsä pidellen. "Oh, tämä ihmeellinen Lenormand keksii aatoksia, joita ei juolahtaisi kenenkään muun mieleen! Yleisö rähisten vaatii jotakin vangitsemista. Hän paiskaa sen kitaan minun ensimäisen sanansaattajani, Augusten, mallikelpoisen palvelijani! Niin, Lenormand, hyvä mies, kyllä minä tiesin teillä mielikuvitusta olevan, mutta enpä olisi aavistanut sen näin pitkälle ulottuvan! Jopa oli julkea kolttonen!"

Kohtauksen alusta asti ei Auguste ollut liikauttanut jäsentäkään, eikä hän näyttänyt ymmärtävän mitään siitä mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen kasvonsa, hyvän, uskollisen palvelusmiehen luonteenomaiset kasvot, kuvastivat äärimäistä ällistystä. Hän katseli huoneessa olijoita toista toisensa jälkeen ilmeisesti yrittäen käsittää heidän sanojensa merkitystä.

Valenglay astui hänen eteensä.

"Suo minulle anteeksi, Auguste, hyvä mies. Hra Lenormand vain tekee meistä pikku pilaa. Sinä olet niin hyvänsävyinen mies, että kyllä itsekin yhdyt meidän nauruumme."

Prokuraattori ja poliisiprefekti nauroivat… kenties. Mutta Lenormandin tavallinen totisuus pysyi järkähtämättömänä. Hän lausui joitakuita sanoja Gourelille, ja tämä meni ulos. Sitte hän virkkoi äänekkäästi Dieuzylle:

"Pitäkää silmänne auki, poikani. Hänen vain liikahtaessaan käykää kiinni."

Hän palasi Valenglayn luo.

"Hra presidentti, pyydän huomiotanne pariksi kolmeksi minuutiksi. Istuutukaahan, hra presidentti. Sallitteko minun hiukan avata ikkunaa? Täällä on jokseenkin lämmin. Kiitos, hra presidentti. Ja nyt muutamin sanoin… Sen vuoden kuluessa, jonka olen teidän suosiostanne hoitanut virkaani, on sattuma… ja etsiskelyni antanut minulle Lupinista ja hänen joukkueensa entisestä järjestelmästä joitakuita tietoja, joita ensimältä tuskin otin vaivakseni seuloa, koska Lupin pysyi toimettomana; mutta niitä olen Palace-hotellin tapausten jälkeen todentanut ja täydentänyt, toisin sanoen sen jälkeen kun Lupin ryhtyi jälleen työskentelemään."

Lenormandin tyyneyden voittamana Valenglay istuutui. Lenormand jatkoi:

"Näiden taattujen tietojen pääsisältönä on, että Lupinin joukkueeseen kuuluu kahdenlaisia aineksia. Siinä on ensinnäkin toimivia toveruksia. Nämä ovat harvalukuiset – heitä on viidentoista tai kahdenkymmenen vaiheilla. He ovat Lupinin luutnantteja. He liikkuvat, he työskentelevät, ja he antautuvat vaaraan. Lupin uskoo tai on uskovinaan heille salaisimmatkin suunnitelmansa. Hän jakaa saaliin heidän kanssaan, sen jakoperusteen mukaan, otaksutaan, että he saavat neljänneksen ja hän itse kolme neljännestä. He ovat sanalla sanoen liikekumppanuksia. Marcon arvellaan olevan yksi niitä."

"Auguste epäilemättä on myöskin", naureskeli Valenglay. "Auguste, joka ei juuri koskaan poistu virastosta ja nukkuu täällä."

На страницу:
4 из 6