Syrjästäkatsojan tarina

Näiden seikkojen tähden olisin kituuttanut hänen luonaan vaikka kaksikymmentä vuotta, jos hänen pitkä elämänsä olisi voinut jatkua vielä niin kauan. Mutta toisin oli kirjoitettu. Nähtävästi minua oli yllytettävä toimintaan. Minua oli kiihotettava, ajettava, ruoskittava, pakotettava tarmoon. Pienen osuuteni inhimillistä kiintymystä, jota ylistin kuin mitäkin katoamatonta helmeä, piti sulaa sormissani ja liukua pois kuin haihtuva rae. Pieni velvollisuus, jonka olin omaksunut, oli temmattava pois helposti tyydytetyltä omaltatunnoltani. Olin tahtonut ryhtyä sovitteluihin kohtalon kanssa: säästyä satunnaisista suurista tuskista alistamalla koko elämäni kieltäymyksiin ja pieniin vaivoihin. Kohtaloa ei niin vähällä tyynnytetty, eikä sallimus hyväksynyt moista peräytyvää laiskuutta ja pelkurimaista velttoutta.

Eräänä helmikuun yönä – muistan sen hyvin – havaittiin neiti Marchmontin talon lähellä eräs ääni, jonka joka asukas kuuli mutta kenties vain yksi tulkitsi. Kylmän talven jälkeen aloittivat myrskyt kevään. Olin pannut neiti Marchmontin vuoteeseen ja istuin tulen ääressä ommellen. Tuuli vinkui ikkunoissa; se oli vinkunut kaiken päivää, mutta yön synkistyessä se sai uuden äänen – kimeän, vihlovan, miltei puhuvan. Se oli valittavaa, surkeata ja hermoja järkyttävää, ja sitä lauloi joka tuulenpuuska.

"Oi, hiljaa, hiljaa", sanoin levottomalle mielelleni, pudotin työni ja koetin turhaan sulkea korviani tuolta oudon läpitunkevalta itkulta. Olin kuullut tuon saman äänen sitä ennen, ja ehdoton havainto oli pakottanut minut muodostamaan teorian siitä mitä se ennusti. Kolme kertaa elämässäni olivat tapahtumat opettaneet minulle, että nuo oudot äänet myrskyssä – tuo levoton, toivoton itku – ennustivat elämälle epäsuotuisaa tilaa ilmakehässä. Uskoin että läähättävä ja nyyhkivä, kiusaantunut, pitkään valittava itätuuli ilmoitti usein kulkutauteja. Siitä otaksun tarinan Bansheesta saaneen alkunsa. Kuvittelin myös – olin sen pannut merkille – että usein samaan aikaan kuulemme tulivuoren purkauksista etäisillä paikoilla maapalloa, virroista jotka äkkiä ovat syöksyneet uomastaan, ja tavattoman korkeasta nousuvedestä, joka raivoisana tulvii matalille merenrannoille. "Maapallomme", olin sanonut itsekseni, "näyttää sellaisina aikoina olevan revelty ja myllerryksissä, ja heikot joukostamme menehtyvät epäterveelliseen henkäykseen, joka kuumana purkautuu savuavista tulivuorista."

Kuuntelin ja vapisin. Neiti Marchmont nukkui.

Keskiyön aikana myrsky asettui puolen tunnin kuluessa kuoleman hiljaisuudeksi. Tuli, joka oli palanut sammuksiin, alkoi äkkiä hehkua. Tunsin ilman vaihtuvan ja virkistyin. Nostin ikkunavarjostinta ja uutimia, katsoin ulos ja näin tähtien kirkkaina tuikkivan kirpeässä pakkasessa.

Kääntyessäni takaisin kohtasi silmäni ensiksi neiti Marchmontin, joka oli herännyt. Hän nosti päätään tyynyltä ja katseli minua tavattoman vakavana.

"Onko siellä kaunis yö?" hän kysyi.

Vastasin myöntävästi.

"Arvasin sen", hän sanoi, "sillä tunnen itseni niin voimakkaaksi, niin terveeksi. Nostakaa minua. Tunnen olevani nuori tänä yönä", hän jatkoi, "nuori, kevytsydäminen ja onnellinen. Entä jos kipuni olisi käännekohdassa ja minun sallittaisiin vielä nauttia terveyttä? Se olisi ihme!"

"Näinä päivinä ei tapahdu ihmeitä", ajattelin itsekseni ja ihmettelin kuullessani hänen puhuvan niin. Hän jatkoi johtaen keskustelun menneisyyteen ja näytti muistavan sen tapahtumat, kohtaukset ja henkilöt tavattoman elävästi.

"Rakastan muistoa tänä yönä", hän sanoi, "ylistän sitä parhaana ystävänäni. Se antaa minun nyt juuri tuntea syvää iloa; se antaa takaisin sydämelleni vanhat tosiasiat elävinä, lämpiminä, kauniina – ei vain tyhjiä aatteita, vaan kaiken sen, mikä kerran oli totta ja minkä jo kauan olen luullut lakastuneeksi, hävinneeksi, haudan multaan sekaantuneeksi. Omistan juuri nyt nuoruuteni hetket, ajatukset ja toiveet. Elän uudelleen elämäni rakkauden – sen ainoan rakkauden – sen melkein ainoan kiintymyksen, sillä minä en ole erikoisen hyvä nainen, minä en ole sydämellinen. Kuitenkin on minulla ollut tunteeni, väkevät ja keskitetyt, ja niillä tunteilla oli esineensä, joka yksinään oli minulle yhtä rakas kuin suurimmalle osalle miehiä ja naisia ovat kaikki nuo lukemattomat seikat, joihin he tuhlaavat harrastustaan. Kun rakastin ja kun olin rakastettu, minkälaista elämää vietinkään! Minkä ihanan vuoden saatankaan muistaa – kuinka loistavana se palaakaan mieleeni! Mikä elontäysi kevät – mikä lämmin, iloinen kesä – mikä pehmeä kuunvalo, joka hopeoi syksyn illat – mikä toivon vahvuus sen vuoden talvijäiden ja härmäisten kenttien yllä! Läpi koko sen vuoden eli sydämeni Frankin sydämen kanssa. Oi, jalo Frank – uskollinen Frank – hyvä Frank, niin paljon parempi olit kuin minä itse – niin paljon korkeammalla kannoit lippuasi kaikessa! Tämän voin nyt nähdä ja sanoa: jos harvat naiset ovat niin kärsineet kuin minä menetettyäni hänet, harvat ovat myös niin iloinneet kuin minä hänen rakkaudestaan. Se oli paljon parempaa rakkautta kuin tavallinen; minä en koskaan epäillyt sitä enkä häntä; se oli rakkautta joka kunnioitti, suojeli ja kohotti yhtä paljon kuin ilahdutti naista jolle se oli annettu. Nyt tahdon kysyä, juuri tällä hetkellä, kun mieleni on niin oudon kirkas – nyt tahdon miettiä miksi se otettiin minulta pois? Minkä rikoksen tähden minut tuomittiin kahdentoista onnellisen kuukauden jälkeen kestämään kolmekymmentä vuotta surua?"

"Minä en tiedä", hän jatkoi hetkisen äänettömyyden jälkeen. "Minä en voi – en voi nähdä syytä, ja kuitenkin voin tällä hetkellä sanoa vilpittömästi, mitä en koskaan ennen ole koettanut sanoa – tutkimaton Jumala. Sinun tahtosi tapahtukoon! Ja tällä hetkellä voin uskoa että kuolema vie minut Frankin luo. Sitä en koskaan tähän saakka ole uskonut."

"Onko hän siis kuollut?" kysyin hiljaisella äänellä.

"Rakas tyttöni", hän sanoi, "eräänä onnellisena jouluiltana pukeuduin ja koristelin itseäni, odottaen että sulhoni, josta hyvin pian oli tuleva mieheni, tulisi sinä iltana luokseni. Istuin odottamaan. Vielä kerran näen tuon hetken – näen lumisen hämärän hiipivän sisään ikkunasta, jonka verho ei ollut laskettu, sillä tahdoin nähdä hänen ratsastavan valkoista käytävää pitkin; näen ja tunnen pehmeän takkavalkean loimun lämmittävän itseäni, leikkivän silkkipukuni poimuissa ja oikullisesti väläyttävän omia nuoria kasvojani kuvastimesta. Näen tyynen talvi-illan kuun nousevan täytenä, kirkkaana ja kylmänä pensaikon mustan massan ja hopeanhohtoisten niittyjen yli. Minä odotan, suoneni tykkivät hieman kärsimättömästi, mutta rinnassani ei ole epäilystä. Liekit takassa ovat sammuneet, mutta hiilet hehkuvat vielä kirkkaina – kuu nousee korkealle, mutta vielä sen saattaa nähdä ikkunasta. Kello lähenee kymmentä; hän oli harvoin myöhästynyt tämän enempää, mutta kerran tai pari hän ei ollut päässyt tulemaan aikaisemmin."

"Pettäisikö hän minut tällä kertaa? Ei – ei tälläkään kertaa. Ja nyt hän tuli – ja tuli nopeasti – saavuttaakseen menetetyn ajan. 'Frank, sinä hurja ratsastaja', sanoin itsekseni ja kuuntelin iloisena mutta levottomana lähestyvää ravia, 'tästä sinä saat toruja; minä sanon sinulle, että minun niskani se on, jonka panet vaaralle alttiiksi, sillä kaikki mikä on sinun, on rakkaammassa ja hellemmässä merkityksessä minun'. Siinä hän oli, minä näin hänet, mutta luulen että silmissäni oli kyyneliä, näköni oli niin sekava. Näin hevosen, kuulin sen tömistelevän – ainakin näin tumman möhkäleen – kuulin melua. Oliko se hevonen? Vai mikä oli tuo raskas laahustava olento, joka oudon mustana kulki ruohokentän poikki? Miksi saatoin nimittää tuota esinettä, jonka näin edessäni kuutamossa, ja kuinka voin tulkita tunnetta joka nousi sieluuni?"

"Saatoin ainoastaan rientää ulos. Suuri eläin – luultavasti Frankin musta hevonen – seisoi värisevänä, läähättäen ja korskuen oven edessä. Muuan mies piteli sitä; luulin että se oli Frank."

"'Mitä on tapahtunut?' kysyin. Thomas, oma palvelijani, vastasi terävästi: 'Menkää sisälle, neiti.' Ja sitten hän huusi toiselle palvelijalle, joka riensi keittiöstä kuin jonkinlaisen vaiston ajamana: 'Ruth, vie neiti heti sisään.' Mutta minä polvistuin lumeen, vieressäni jokin joka makasi siinä – jokin jota olin nähnyt laahattavan pitkin pihaa – jokin joka huokasi, joka voihki rinnallani kun nostin sitä ja vedin sen luokseni. Hän ei ollut kuollut, hän ei ollut kokonaan tiedoton. Annoin kantaa hänet sisään ja kieltäydyin noudattamasta mitään määräyksiä ja lähtemästä hänen luotaan. Olin kyllin maltillinen hallitsemaan ei ainoastaan itseäni vaan myös muita. Alussa he olivat yrittäneet kohdella minua kuin lasta, kuten ihmiset aina kohtelevat sitä, johon Jumalan käsi on sattunut, mutta minä en luovuttanut paikkaani muille kuin haavurille, ja kun tämä oli tehnyt voitavansa, kiedoin kuolevan Frankin käsivarsiini. Hänellä oli voimaa vastata syleilyyni, hänellä oli voimaa lausua nimeni, hän kuuli sanani kun rukoilin hiljaa hänen puolestaan, hän tunsi läheisyyteni kun hellästi ja lempeästi hoitelin häntä."

"'Maria', hän sanoi, 'minä kuolen Paratiisissa'. Viime henkäykseensä asti hän puhui minulle uskollisia sanoja. Kun jouluaamu sarasti, oli Frankini Jumalan luona."

"Ja tämä", hän jatkoi, "tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten. Olen kärsinyt sen jälkeen. Epäilen olenko käyttänyt onnettomuuksiani parhaiten. Pehmeät sydämelliset luonteet olisivat niissä puhdistuneet pyhimyksiksi; väkevistä pahoista luonteista ne olisivat tehneet demoneja. Mitä minuun tulee, olen ollut vain surun murtama ja itsekäs nainen."

"Te olette tehnyt paljon hyvää", sanoin, sillä hän oli tunnettu ylevämielisestä anteliaisuudestaan.

"En ole evännyt rahaa, tarkoitatte, mikäli se voi lievittää murhetta. Mitä siitä? Antaminen ei maksa minulle mitään ponnistusta eikä vaivaa. Mutta ajattelen että tästä päivästä alkaen olen pääsevä parempaan mielentilaan, valmistautuva kohtaamaan Frankin. Te näette että vieläkin ajattelen Frankia enemmän kuin Jumalaa, ja jos katsotaan että rakastamalla luotua olentoa niin paljon, niin kauan ja niin yksipuolisesti olen solvaissut Luojaa, on pelastusmahdollisuuteni pieni. Mitä te ajattelette näistä asioista, Lucy? Olkaa pappinani ja sanokaa minulle."

Tähän kysymykseen en voinut vastata, minulla ei ollut sanoja. Mutta näytti kuin hän olisi ajatellut että olin vastannut.

"Aivan oikein, lapseni. Meidän pitäisi tunnustaa Jumala armolliseksi, vaikka emme aina ymmärtäisikään häntä. Meidän pitäisi ottaa vastaan oma osamme, oli se mikä oli, ja koettaa tehdä toisten elämä onnelliseksi. Eikö meidän pitäisi? No hyvä, huomenna aloitan koettamalla tehdä teidät onnelliseksi. Pyrin tekemään jotakin teidän hyväksenne, Lucy, jotakin josta teillä on hyötyä kun minä olen kuollut. Pääni on nyt kipeä liiasta puhumisesta, mutta kuitenkin olen onnellinen. Menkää nukkumaan. Kello lyö kaksi. Kuinka myöhälle minä itsekkyydessäni pidänkään teitä valveilla! Mutta menkää nyt, älkää enää olko levoton minusta, tunnen että voin levätä hyvin."

Hän laskeutui levolle ikään kuin nukkuakseen. Minäkin vetäydyin vuoteeseeni saman huoneen pieneen komeroon. Yö kului hiljaa; hiljaa oli hänen loppunsa vihdoin tullut, rauhallisesti ja ilman tuskia: aamulla hänet löydettiin elottomana, melkein kylmänä, mutta tyynen ja häiriintymättömän näköisenä. Hänen äskeinen vilkastumisensa ja mielen muutoksensa oli ollut kohtauksen enne. Yksi ainoa isku riitti katkaisemaan elämänlangan, jota murhe oli niin kauan kalvanut.

V

LEHTI KÄÄNTYY

Kun emäntäni oli kuollut ja minä taaskin yksinäni, täytyi minun etsiä uusi paikka. Tähän aikaan saattoi hermostoni olla vähän – hyvin vähän – vikaantunut. Tunnustan etten ollut kaunis, päinvastoin laiha, näivettynyt ja onttosilmäinen kuin mikäkin yövalvoja, rasittunut palvelustyttö tai paikaton ja velkaantunut ihminen. Velkaantunut en kuitenkaan ollut enkä aivan köyhäkään, sillä vaikka neiti Marchmont ei ehtinytkään tehdä mitään hyväkseni, kuten hän viimeisenä yönään sanoi aikovansa, sain kuitenkin hautajaisten jälkeen kaikella kunnialla palkkani hänen pikkuserkultaan, perijältä, kitsaannäköiseltä mieheltä, jolla oli kapea nenä ja ahtaat ohimot ja josta tulikin oikea saituri, kuten paljon myöhemmin kuulin, suoranainen vastakohta jalomieliselle sukulaiselleen ja häpeä hänen muistolleen, jota köyhät ja tarvitsevaiset vielä tänä päivänä siunaavat. Omistin siis viisitoista puntaa, terveyden joka tosin oli heikentynyt mutta ei murtunut, ja mielen jonka tila oli samanlainen, joten moneen muuhun verrattuna voitiin asemaani pitää kadehdittavana. Sangen pulmallinen se kuitenkin oli, ja tämän tunsin aika kirpeästi eräänä päivänä, kun minun tasan viikon päästä oli lähdettävä olinpaikastani – toista minulla ei ollut tiedossa.

Tässä pälkähässä oli ainoa keinoni mennä kysymään neuvoa eräältä perheemme vanhalta palvelijalta, joka aikoinaan oli ollut hoitajattareni, ja oli nyt emännöitsijänä suurella tilalla neiti Marchmontin talon lähellä. Vietin muutamia tunteja hänen seurassaan. Hän lohdutti minua, mutta ei osannut antaa neuvoja. Mielessä yhä pimeys jätin hänet hämärän tullessa. Edessäni oli kahden peninkulman kävely. Oli kirkas kylmä ilta. Yksinäisyydestä, köyhyydestä ja neuvottomuudestani huolimatta sykki sydämeni, jota elähytti ja vahvisti nuoruuden joustavuus – nuoruuden joka ei vielä ollut nähnyt kahtakymmentäkolmea kesää – keveästi eikä heikosti. Ei heikosti, siitä olen varma, muuten olisin vavissut yksinäisellä tielläni, joka kulki hiljaisten kenttien yli sivuuttamatta ainoatakaan kylää, taloa tai majaa, olisin kaivannut kuunvaloa, sillä vain tähtien johdolla löysin himmeän polkuni, ja vielä enemmän olisin kammonut tavatonta vierasta, joka sinä iltana paistoi pohjoisessa eloisana, salaperäisenä – revontulia. Mutta tuo juhlallinen muukalainen vaikutti minuun toisin kuin herättämällä pelkoa. Uutta voimaa se tuntui tuovan. Hengitin tarmoa virkeän, hiljaisen tuulenhengen mukana, joka puhalsi sen polulla. Rohkea ajatus lähetettiin mieleeni, ja mieleni vahvistui ottamaan sen vastaan.

"Jätä tämä sydänmaa", sanottiin minulle, "ja lähde muualle."

"Minne", kysyin.

Minun ei tarvinnut katsoa kauas. Luodessani katseeni tuosta alavan, rikkaan Keski-Englannin maalaispitäjästä näin sieluni silmillä sellaista mikä nyt oli ulottuvillani ja jota en vielä koskaan ollut ruumiillisilla silmilläni nähnyt – näin Lontoon.

Seuraavana päivänä palasin kartanoon, pyysin vielä kerran saada tavata emännöitsijää ja kerroin hänelle suunnitelmastani.

Rouva Barret oli vakava ja ymmärtäväinen nainen, vaikka tunsi maailmaa tuskin enemmän kuin minäkään, mutta niin vakava ja ymmärtäväinen kuin olikin, ei hän syyttänyt minua mielettömyydestä. Itse asiassa minulla oli oma vakaantunut käytökseni, joka jo ennenkin oli ollut minulle yhtä hyödyllinen kuin harmaasarkainen takki ja päähine, sillä sen suojeluksen alla minun oli mahdollista rankaisematta, vieläpä toisten suostumuksella suorittaa tekosia jotka varmaan olisivat jossakin suhteessa hankkineet minulle haaveilijan ja yltiöpään nimen, jos sellaisiin olisin ryhtynyt kiihtyneen ja epävakaisen näköisenä.

Emännöitsijä kuvaili hitaasti erinäisiä vaikeuksia ja puhdisti samalla pomeranssinkuoria hedelmähilloa varten, kun muuan lapsi juoksi ikkunan ohi ja tuli hyppien sisään huoneeseen. Se oli kaunis lapsi, ja kun se nauraen tanssi luokseni – sillä emme olleet vieraita toisillemme (eikä vieras ollut sen äitikään, talon nuori naimisissa oleva tytär) – otin sen polvelleni. Niin erilainen kuin yhteiskunnallinen asemamme nyt olikin, olimme olleet koulutovereita, tämän lapsen äiti ja minä, kun minä olin kymmenvuotias tyttö ja hän kuusitoistavuotias nuori neiti, ja muistin hänet hyvin – kaunis mutta huonopäinen tyttö alemmalla luokalla kuin minä.

Minä ihailin pojan kauniita tummia silmiä, kun äiti, nuori rouva Leigh, tuli sisään. Mikä kaunis ja ystävällinen nainen olikaan tullut tuosta somasta ja hyväluonteisesta mutta lahjattomasta tytöstä! Vaimonaolo ja äitiys olivat muuttaneet häntä, kuten myöhemmin olen nähnyt niiden muuttavan toisia, vähemmänkin lupaavia kuin hän. Minut hän oli unohtanut. Muuttunut olin minäkin, pelkään vain että en edukseni. En millään tavalla yrittänyt palauttaa itseäni hänen muistiinsa – miksi olisinkaan? Hän tuli hakemaan poikaansa kävelylle, ja hänen takanaan tuli hoitajatar, joka kantoi sylilasta. Mainitsen tapahtuman vain siksi, että kääntyessään hoitajattareen rouva Leigh puhui ranskaa (hyvin huonoa ranskaa, sivumennen sanoen, ääntäminen kerrassaan kelvotonta, mikä pakostakin taas muistutti minulle kouluaikojamme), ja siitä huomasin naisen ulkomaalaiseksi. Pikku poikakin rupatteli ranskaa aika liukkaasti. Kun koko seurue oli poistunut, huomautti rouva Barret, että nuori rouva oli tuonut tuon ulkomaalaisen hoitajattaren mukanaan pari vuotta sitten palatessaan kotiin mannermaalta, että tätä kohdeltiin melkein yhtä hyvin kuin kotiopettajatarta ja ettei hänen tarvinnut tehdä muuta kuin viedä pienokainen kävelylle ja puhella ranskaa Charlesin kanssa, "ja hän sanoo", lisäsi rouva Barret, "että monella englannittarella on ulkomaisissa perheissä yhtä hyvä paikka kuin hänellä."

Minä otin talteen tämän satunnaisen tiedonmurusen kuten huolelliset perheenemännät poimivat arvottomilta näyttäviä tilkkuja ja rippeitä, jotka heidän kaukonäköinen mielensä aavistaa käyttökelpoisiksi jonakin päivänä. Ennen kuin jätin vanhan ystäväni, antoi hän minulle erään lontoolaisen hotellin osoitteen – kunnianarvoisen vanhanaikaisen hotellin, jota hän sanoi enojeni käyttäneen ennen vanhaan.

Lähtiessäni Lontooseen jouduin vähemmän alttiiksi vaaroille ja osoitin vähemmän yritteliäisyyttä kuin lukija saattaa ajatella. Itse asiassa oli matka vain viisikymmentä peninkulmaa. Varani riittäisivät sekä matkaan sinne että muutamien päivien oleskeluun perillä, ja myös paluumatkaan, jollei mielestäni olisi mitään syytä jäädä. Katsoin sitä pikemmin lyhyeksi lupapäiväksi, jonka kerran myöntäisin työstä väsyneelle mielelleni, kuin seikkailuksi jossa on kysymys elämästä ja kuolemasta. On verratonta arvioida vain kohtuullisen tärkeäksi kaikki mihin ryhtyy: se pitää sekä sielun että ruumiin rauhallisena, kun taas mahtipontiset kuvittelut piankin syöksevät molemmat kuumeeseen.

Viisikymmentä peninkulmaa oli siihen aikaan päivän matka (puhun ajasta joka jo on mennyt: hiukseni, jotka viime vuosiin asti uhmasivat ajan hallaa, kätkeytyvät nyt vihdoinkin valkoisina valkoisen myssyn sisään, niinkuin lumi lumen alle). Kello yhdeksän tienoilla kosteana helmikuun iltana saavuin Lontooseen.

Tiedän että lukijani ei kiittäisi minua jos kävisin huolitellusti kuvaamaan runollisia ensi vaikutelmia. Ja se onkin hyvä, koska minulta puuttui sekä aikaa että halua hellitellä sellaisia, kun myöhään pimeänä, koleana, sateisena iltana saavuin Babyloniin ja erämaahan jonka avaruus ja outous jännitti äärimmilleen kaikkia selkeän ajatuksen ja lujan mielenmaltin voimia, joita luonto loistavampien lahjojen puutteessa on saattanut minulle antaa.

Kun nousin vaunusta, tuntui ympärillä odottavien ajurien ja muiden ihmisten outo puhetapa minusta kummalliselta kuin vieras kieli. En ollut koskaan ennen kuullut englannin kieltä jokellettavan sillä tavoin. Onnistuin kuitenkin ymmärtämään ja tulemaan ymmärretyksi sen verran että sain itseni ja matka-arkkuni kaikella kunnialla siirretyksi vanhaan hotelliin, jonka osoite minulla oli. Kuinka vaikealta, kuinka ahdistavalta, kuinka pulmalliselta tuntuikaan matkani! Ensi kertaa Lontoossa, ensi kertaa hotellissa, väsyneenä matkasta, neuvotonna keskellä pimeyttä, lamaantuneena kylmästä, vailla sekä kokemuksia että neuvoja siitä mitä olisi tehtävä, ja kuitenkin – pakotettuna tekemään jotakin!

Uskoin asian terveen järjen haltuun. Terve järki oli kuitenkin yhtä viluissaan ja ymmällä kuin kaikki muukin minussa, ja vain lahjomaton välttämättömyys kannusti sen täyttämään tehtävänsä suonenvedontapaisesti. Näin pakotettuna se maksoi kantajan (ottaen huomioon tilanteen kriitillisyyden en kovin paljon moittinut sitä, vaikka sitä petkutettiinkin suuresti), se kysyi vahtimestarilta huonetta, kutsui ujosti kamarineitsyttä ja, mikä paljon enemmän, kesti kokonaan masentumatta tuon nuoren neidin suurenmoisen kopean käytöksen, kun hän vihdoin ilmaantui.

Muistan että tuo sama kamarineitsyt oli oikea kaupunkilaisen sievyyden ja keikailun mallikappale. Niin hyvin sopivat hänen vyönsä, myssynsä ja pukunsa – ihmettelin miten niitä ollenkaan oli voitu ommella. Hänen puheessaan oli sävy joka sievistelevässä liukkaudessaan tuntui auktoriteetin tavoin moittivan omaani, hänen keikarimainen asunsa pöyhisteli luontevan ylenkatseellisesti halvan maalaiskuosini rinnalla.

"Hyvä on, eihän sitä voi auttaa", ajattelin, "ja lisäksi on näyttämö uusi ja olosuhteet uudet. Minäpä tahdon voittaa."

Käyttäytymällä hyvin levollisesti tuota ylimielistä pikku neitiä kohtaan ja myöhemmin samalla tavoin suhtautumalla papillisennäköiseen mustaan takkiin ja valkoiseen kaulahuiviin pukeutuneeseen vahtimestariin sain ennen pitkää molemmat kohtelemaan itseäni hyvin. Uskon että he ensin luulivat minua palvelustytöksi, mutta muuttivat hetkisen kuluttua mieltä ja häilyivät epävarmassa tilassa ylemmyyden ja kohteliaisuuden välimailla.

Kestin pystyssä kunnes olin nauttinut hieman virvokkeita, lämmitellyt tulen ääressä ja kaikella kunnialla sulkeutunut omaan huoneeseeni, mutta kun istahdin vuoteelleni ja lepuutin päätäni ja käsivarsiani pieluksella, valtasi kauhea tuska mieleni. Asemani nousi äkkiarvaamatta mieleeni kummituksen tavoin. Siinä se oli koko luonnottomuudessaan ja kolkkoudessaan, miltei tyhjänä toivosta. Mitä tein yksinäni täällä suuressa Lontoossa? Mitä aioin tehdä huomenna? Mitä toiveita minulla oli elämässä? Mitä ystäviä minulla oli maan päällä? Minne olin tullut? Minne minun piti mennä? Mitä minun oli tehtävä?

Kastoin tyynyn, käsivarteni ja hiukseni vuolailla kyynelillä. Mitä katkerimpien ajatusten pimeä väliaika seurasi tätä purkausta, mutta kuitenkaan en katunut ottamaani askelta enkä toivonut sitä tekemättömäksi. Voimakas mutta epämääräinen vakaumus, että parempi oli kulkea eteenpäin kuin taaksepäin ja että saatoin kulkea eteenpäin – että ajan tullen aukenisi tie, joskin ahdas ja vaikea – vallitsi muita tunteitani, sen vaikutus vaimensi ne siinä määrin, että vihdoin olin kyllin rauhallinen lukemaan rukoukseni ja menemään levolle. Olin juuri sammuttanut kynttiläni ja laskeutunut vuoteeseen, kun syvä, matala, valtava sointi kajahti läpi yön. Ensin en tuntenut sitä, mutta se uudistui kaksitoista kertaa, ja kahdennellatoista valtavan humisevalla ja väräjävällä lyönnillä sanoin: "Minä lepään St. Paulin varjossa".

VI

LONTOO

Seuraava päivä oli maaliskuun ensimmäinen, ja kun herättyäni nousin ja avasin ikkunaverhoni, näin nousevan auringon ponnistelevan esiin sumun keskeltä. Pääni yläpuolella, talonharjojen yläpuolella, miltei pilvien tasalla näin juhlallisen, pyöreän, tummansinisenä siintävän möhkäleen – KIRKONTORNIN. Kun katselin sitä, liikehti sisin itseni, sieluni ravisti aina-kahlitut siipensä puoliksi irti, ja minulle tuli sellainen äkillinen tunne, että minä, joka en koskaan ollut todella elänyt, sain vihdoinkin maistaa elämää. Sinä aamuna kasvoi sieluni nopeasti kuin Joonaan pensas.

"Tein oikein kun tulin", sanoin ruvetessani pukeutumaan nopeasti ja huolellisesti. "Minä pidän tämän suuren Lontoon sielusta, jonka tunnen ympärilläni. Kuka muu kuin pelkuri suostuisi viettämään koko elämäänsä mökkipahasessa ja ainiaksi jättämään hengenvoimansa mitättömyyden ruosteen raiskattavaksi."

Pukeuduttuani menin alas, en matkasta väsyneenä enkä uupuneena, vaan siistinä ja virkeänä. Kun vahtimestari toi aamiaiseni, osasin puhutella häntä tyynesti mutta hilpeästi; keskustelimme kymmenen minuuttia, ja niiden aikana opimme tuntemaan toisemme hyödyllisellä tavalla.

Hän oli harmaatukkainen vanhanpuoleinen mies, ja näytti olleen nykyisessä paikassaan kaksikymmentä vuotta. Saatuani tästä varmuuden, päätin että hänen täytyi tuntea enoni Charles ja Wilmot, jotka viisitoista vuotta sitten olivat vakinaisia vieraita täällä. Mainitsin heidän nimensä, hän muisti heidät mainiosti ja näytti kunnioittavan heitä. Kun hän oli saanut selville sukuni, oli asemani siitä lähtien hänen silmissään selvä ja oikealla pohjalla. Hän sanoi että olin Charles-enoni näköinen, ja otaksun hänen puhuneen totta, sillä rouva Barretilla oli tapana sanoa samaa. Aulis ja ystävällinen kohteliaisuus tuli nyt hänen aikaisemman epämukavan epäröintinsä tilalle, ja siitä lähtien en enää jäänyt vaille kunnollista vastausta järjelliseen kysymykseen.

Katu jolle pienen oleskeluhuoneeni ikkuna antoi, oli ahdas, täysin hiljainen eikä ensinkään likainen. Sen harvalukuiset ohikulkijat olivat juuri sellaisia kuin näkee maaseutukaupungeissa. Siinä ei ollut mitään pelottavaa, ja pidin varmana että uskaltaisin lähteä yksin ulos.