Syrjästäkatsojan tarina

Graham oli siihen aikaan kaunis uskottomannäköinen kuusitoistavuotias nuorukainen. Sanon uskottomannäköinen, en siksi että hän todella olisi omannut taipumuksia petollisuuteen, vaan siksi että tuo sana mielestäni sattuvasti kuvailee hänen ulkomuotonsa vaaleata kelttiläistä (ei anglosaksista) kauneutta, hänen aaltoilevaa kastanjanruskeata tukkaansa, hänen notkeaa sopusuhtaisuuttaan, hymyä joka niin usein oli hänen huulillaan ja josta ei puuttunut viehätystä eikä oveluutta (ei missään pahassa merkityksessä). Hemmoteltu ja oikukas poika hän oli niihin aikoihin.

"Äiti", hän sanoi silmäiltyään hetkisen äänettömänä edessään olevaa pientä olentoa, kun Homen satunnainen poissaolo huoneesta vapautti hänet siitä naureskelevasta hämillisyydestä, joka oli hänen ujoutensa ainoa ilmenemismuoto, "äiti, minä näen tässä seurassa erään nuoren naisen, jolle minua ei ole esitetty".

"Arvelen että tarkoitat herra Homen pikku tyttöä."

"Totisesti, hyvä rouva", vastasi poika, "puhutte mielestäni kovin kursailematta. Minä olisin varmaan sanonut neiti Home, jos olisin rohjennut puhua tuosta ylimysnaisesta, jota tarkoitan."

"Kuule, Graham, minä en tahdo että rupeat härnäämään tuota lasta. Älä kuvittelekaan että saat pilailla hänen kustannuksellaan."

"Neiti Home", jatkoi Graham, jota äidin nuhde ei pelottanut, "saanko kunnian itse esittää itseni, koska ei kukaan muu näytä haluavan tehdä teille ja minulle sitä palvelusta. Teidän orjanne John Graham Bretton."

Tyttö katsahti Grahamiin, jolloin tämä nousi ja kumarsi täysin vakavana. Tyttö pani varovasti pois sormustimen, sakset ja käsityön, laskeutui hitaasti korkealta istuimeltaan ja teki sanomattoman juhlallisen niiauksen lausuen: "Kuinka voitte?"

"Minulla on kunnia voida täysin hyvin, olen vain jonkin verran väsynyt kiireellisen matkan jälkeen. Minä toivon, hyvä neiti, tapaavani teidät terveenä."

"Jol-ti-senkin terveenä", oli tuon pikku naisen kunnianhimoinen vastaus, ja nyt hän koetti päästä takaisin äskeiseen korkeuteensa, mutta huomatessaan ettei se ollut mahdollista ilman kiipeämistä ja ponnistuksia – säädyllisyyden uhraus, jota ei voinut ajatellakaan – ja halveksien mitä suurimmassa määrin kaikkea apua tuon oudon nuoren herran aikana, hän hylkäsi korkean istuimensa ja asettui matalalle tuolille. Tämän matalan tuolin viereen veti Graham omansa.

"Minä toivon, hyvä neiti, että nykyinen asuntonne, äitini talo, tuntuu teistä soveliaalta olinpaikalta?"

"Ei er-erit-täin, minä tahtoisin mennä kotiin."

"Luonnollinen ja kiitettävä halu, hyvä neiti, kuitenkin halu jota minä olen koettava parhaani mukaan vastustaa. Arvelen saavani teistä hiukkasen sitä kallisarvoista mukavuutta, jota sanotaan huvitukseksi ja jota äiti ja neiti Snowe eivät kykene minulle suomaan."

"Minä lähden pian pois isän kanssa, minä en jää pitkäksi aikaa äitinne luo."

"Kyllä vain, te jäätte minun luokseni, siitä olen varma. Minulla on poni jolla saatte ratsastaa, ja loppumaton määrä kuvakirjoja, joita saatte katsella."

"Tuletteko te nyt asumaan täällä?"

"Tulen. Onko se teille mieleen? Pidättekö minusta?"

"En."

"Miksi ette?"'

"Minusta olette niin kummallinen."

"Kasvoniko, hyvä neiti?"

"Kasvonne ja kaikki muukin teissä. Teillä on pitkä punainen tukka."

"Kastanjanruskea, hyvä neiti, äiti sanoo sitä kastanjanruskeaksi tai kultaiseksi, ja niin sanovat kaikki hänen ystävänsäkin. Mutta vaikka minulla olisikin 'pitkä punainen tukka'" – ja hän ravisti kuin voitonriemuisena harjaansa, jonka hän hyvin tiesi keltaisenruskeaksi ja jonka leijonankarvaisuudesta hän ylpeili – "en kuitenkaan voisi olla kummallisempi kuin teidän armonne."

"Sanotteko minua kummalliseksi?"

"Sanon, tottakin."

(Äänettömyys.) "Luulen että minun on mentävä levolle."

"Tuollaisen pikkuruisen olisi pitänyt olla levolla jo monta tuntia sitten, mutta istuitte luultavasti ylhäällä odottamassa minua."

"Enkä istunut."

"Varmaankin toivoitte saavanne iloita minun seurastani. Tiesitte että tulisin kotiin, ja tahdoitte odottaa niin kauan että näkisitte vilauksen minusta."

"Minä istuin ylhäällä isän tähden enkä teidän."

"Erittäin hyvä, neiti Home. Minusta tulee suosikki; lyönpä vetoa että minut pian pannaan isän edelle."

Tyttö toivotti minulle ja rouva Brettonille hyvää yötä. Hän näytti juuri epäröivän oliko Graham kyllin ansiokas samaan huomaavaisuuteen hänen puoleltaan, kun poika tarttui häneen yhdellä kädellään ja piti sillä häntä ylhäällä päänsä päällä. Peilistä takan yläpuolelta tyttö näki itsensä korkealla ilmassa. Teon äkillisyys ja rohkeus sekä kunnioituksen puute olivat liikaa.

"Hävetkää, herra Graham", hän huusi vihastuneena, "laskekaa minut alas!" Päästyään taas jaloilleen hän jatkoi: "Tahtoisin tietää mitä te ajattelisitte minusta, jos kohtelisin teitä tuolla tavoin, nostaisin teidät kädelläni" – hän kohotti tuota mahtavaa jäsentä – "niinkuin Warren nostaa pientä kissaa." Näin sanoen hän poistui huoneesta.

III

LEIKKITOVERIT

Herra Home viipyi talossa kaksi päivää. Vierailunsa aikana ei häntä saatu kertaakaan lähtemään ulos; hän istui kaiken päivää takan ääressä, väliin ääneti, väliin kuunnellen rouva Brettonin pakinaa ja vastaillen siihen. Rouva Brettonin suhtautuminen häneen oli soveliasta hänen sairaalloiselle mielentilalleen – ei liioitellun myötätuntoista, ei myöskään liian vierasta eikä järkeilevää, olipa siinä pieni vivahdus äidillisyyttäkin – rouva Bretton oli siksi paljon häntä vanhempi, että tuo vivahdus oli sallittua.

Mitä tulee Pauliinaan, oli lapsi sekä onnellinen että äänetön, ahkera ja tarkkaavainen. Isä nosti hänet usein polvelleen, ja siinä hän istui kunnes tunsi tai kuvitteli isän tulevan levottomaksi. Silloin kuului: "Isä, laske minut maahan, minä väsytän sinua painollani."

Ja tuo valtava taakka liukui matolle ja istahti siihen tai tuolille aivan isän jalkojen juureen. Valkoinen ompelulipas ja punatäpläinen nenäliina otettiin esiin. Tuo nenäliina oli nähtävästi aiottu muistolahjaksi isälle, ja sen piti tulla valmiiksi ennen hänen lähtöään; siispä oli ompelijattaren ahkeruus ylen tärkeätä: hän suoritti noin parikymmentä pistoa puolessa tunnissa.

Ilta, joka palautti Grahamin äitinsä katon alle (päivänsä hän vietti koulussa), toi taloon aina vilkkautta – mitä ei suinkaan vähentänyt niiden kohtausten laatu, joita aivan varmaan oli tulossa hänen ja neiti Pauliinan välillä.

Ynseä ja kylmäkiskoinen käytös oli ollut seurauksena loukkauksesta joka oli kohdannut tyttöä ensimmäisenä iltana Grahamin tulon jälkeen. Hänen tavallinen vastauksensa Grahamin puhutteluun oli: "En voi olla kanssasi, minulla on muita asioita ajateltavina." Kun häneltä kysyttiin mitä asioita, kuului vastaus: "Työtä."

Graham yritti houkutella hänen huomiotaan puoleensa avaamalla laatikkonsa ja levittämällä esiin sen moninaisen sisällyksen: sinettejä, kiiltäviä vahapuikkoja, kynäveitsiä, sekalaisen kokoelman piirroksia – muutamat koreanvärisiä – joita hän aikojen kuluessa oli koonnut. Tämä voimakas houkutus ei jäänytkään kokonaan tehottomaksi: tytön silmät nousivat salavihkaa työstä ja heittivät monta katsetta kirjoituspöytää kohti, jolle oli hujan hajan viskelty niin paljon katseltavaa. Muuan etsaus, joka esitti lintukoiran kanssa leikkivää lasta, sattui putoamaan lattialle.

"Sievä pieni koira", sanoi tyttö ihastuneena.

Varovainen Graham ei ollut huomaavinaan. Ennen pitkää tyttö hiipi salaa nurkastansa katselemaan aarretta lähempää. Koiran suuret silmät ja pitkät korvat sekä lapsen hattu höyhenineen olivat vastustamattomia.

"Sievä kuva", kuului hänen suopea arvostelunsa.

"No – voithan saada sen", sanoi Graham.

Tyttö näytti epäröivän. Omistamisenhalu oli voimakas, mutta suostuminen olisi ollut myönnytys hänen arvokkuudeltaan. Ei. Hän pani kuvan pöydälle ja kääntyi pois.

"Etkö sitten tahdo sitä, Polly?"

"Mieluummin en, kiitos vain."

"Sanonko sinulle mitä teen kuvalla, jollet halua sitä?"

Tyttö puolittain kääntyi kuuntelemaan.

"Leikkaan sen palasiksi ja sytytän niillä kynttilän."

"Ei!"

"Mutta minä leikkaan."

"Älä viitsi – ole niin hyvä."

Graham kävi heltymättömäksi kuullessaan tuon rukoilevan äänen. Hän otti sakset äitinsä ompelulippaasta.

"Siinä se menee", hän sanoi tehden uhkaavan liikkeen. "Suoraan Fidon pään läpi ja halki pikku Harryn nenän."

"Ei! Ei! Ei!"

"Tule tänne sitten. Tule pian, muuten se on tehty."

Hän epäröi ja viivytteli, mutta tuli.

"No, tahdotko sen?" kysyi poika, kun tyttö seisoi hänen edessään.

"Ole hyvä ja anna."

"Mutta minä tahdon maksun."

"Kuinka paljon?"

"Suudelman."

"Anna kuva ensin minun käteeni."

Sanoessaan tämän näytti Polly vuorostaan melkein petolliselta. Graham antoi kuvan. Polly pakeni velkojaansa, kiiti isänsä luo ja pakeni hänen polvelleen. Graham nousi teeskennellyn kiukun vallassa ja seurasi häntä. Tyttö hautasi kasvonsa Homen liiviin.

"Isä – isä – lähetä hänet pois!"

"Ei minua niin vain lähetetä", sanoi Graham.

Kasvot vieläkin toisaalle käännettyinä tyttö ojensi kätensä pitääkseen häntä loitolla.

"Sitten suutelen kättä", sanoi poika, mutta samassa hetkessä muuttui käsi pikkuruiseksi nyrkiksi ja antoi maksun pikkurahoina, jotka eivät olleet suudelmia.

Graham – joka omalla tavallaan osasi olla yhtä juonikas kuin hänen pieni leikkitoverinsa – vetäytyi pois muka aivan lannistuneena. Hän heittäytyi sohvalle, painoi päänsä tyynyyn ja makasi kuin sairas ainakin. Polly huomasi hänen olevan hiljaa ja kurkisti häneen. Hän oli kätkenyt silmänsä ja kasvonsa käsiinsä. Tyttö kääntyi isänsä polvella ja katsoi vihamieheensä pitkään ja levottomasti. Graham voihki.

"Isä, mikä on hätänä?" hän kuiskasi.

"Sinun on parempi kysyä häneltä, Polly."

"Onko hän vahingoittunut?" (Uusi voihkaisu.)

"Hän ääntelee ikään kuin hän olisi", sanoi Home.

"Äiti", ehdotti Graham heikolla äänellä, "luulen että sinun on paras lähettää noutamaan lääkäriä. Voi minun silmääni!" (Uusi hiljaisuus, jonka vain Grahamin huokaukset keskeyttivät.)

"Jos minä nyt tulen sokeaksi" – sanoi Graham.

Hänen kurittajansa ei voinut kestää enempää. Hän oli heti pojan vieressä.

"Anna minun katsoa silmääsi; minä en aikonut lyödä siihen, suulle vain, enkä aikonut lyödä niin ylen kovasti."

Hän sai vastaukseksi vain äänettömyyden. Hänen kasvonsa vavahtelivat.

"Olen pahoillani, olen pahoillani!"

Sitten seurasi mielenliikutusta, sopertelua, itkua.

"Lakkaapas jo kiusoittelemasta tuota lasta, Graham", sanoi rouva Bretton.

"Se on paljasta pilaa, kultaseni", huusi herra Home.

Ja Graham nosti hänet vielä kerran ilmaan, ja tyttö kuritti häntä taas ja tuivertaessaan hänen leijonankarvaisia kiharoitaan antoi hänelle nimen "ilkein, epäkohteliain, pahin ja viekkain olento mitä ikinä voi olla".

Lähtöaamunaan herra Home istui kahden kesken tyttärensä kanssa ikkunasyvennyksessä, ja heidän välillään sukeutui eräänlainen keskustelu. Minä kuulin osan siitä.

"Enkö voisi koota tavaroitani ja lähteä kanssasi, isä?" kuiskasi lapsi tosissaan.

Isä pudisti päätään.

"Olisinko sinulle vaivaksi?"

"Olisit, Polly."

"Siksikö että olen pieni?"

"Siksi että olet pieni ja hento. Vain suurten ja vahvojen ihmisten pitäisi matkustaa. Mutta älä näytä surulliselta, pikku tyttöni, se särkee sydämeni. Isä tulee pian takaisin Pollynsa luo."

"En todellakaan ole surullinen, isä, en juuri ensinkään."

"Polly olisi surullinen jos tuottaisi isälle tuskaa, eikö olisikin?"

"Surullistakin surullisempi."

"Siinä tapauksessa Pollyn pitää olla reipas; ei saa itkeä lähdön hetkellä eikä murjottaa perästäpäin. Pollyn täytyy katsoa eteenpäin, siihen hetkeen jolloin taas kohtaamme toisemme, ja koettaa olla onnellinen sillä välin. Osaako hän olla niin?"

"Hän tahtoo koettaa."

"Minä näen että hän tahtoo. Hyvästi siis. On aika lähteä."

"Nytkö? – juuri nyt?"

"Juuri nyt."

Tyttö kurkotti värisevät huulensa. Isä nyyhkytti mutta tyttö ei, sen huomasin. Laskettuaan hänet maahan isä puristi toisten läsnäolijani kättä ja lähti.

Kun ulko-ovi sulkeutui, putosi tyttö polvilleen tuolin viereen ja huusi: "Isä."

Huuto oli hillitty mutta kestävä, jonkinlainen "Miksi olet minut hylännyt?" Seuraavien minuuttien aikana huomasin hänen kärsivän todellista sieluntuskaa. Tuona lapsenelämänsä lyhyenä hetkenä hän koki sellaista mielenliikutusta, jota jotkut eivät tunne koskaan. Se johtui hänen luonteenlaadustaan, ja hän saisi kokea enemmänkin sellaisia hetkiä, jos jäisi elämään. Kukaan ei puhunut. Rouva Bretton, joka oli äiti, vuodatti kyynelen tai pari. Graham, joka kirjoitti, kohotti katseensa ja tuijotti häneen. Minä, Lucy Snowe, olin levollinen.

Tuo pieni olento, jonka muut jättivät rauhaan, teki itse mitä kukaan muu ei olisi voinut tehdä – taisteli sietämätöntä mielenliikutusta vastaan ja tukahutti sen ennen pitkää jossakin määrin. Sinä päivänä hän ei huolinut lievitystä keneltäkään, eikä seuraavanakaan päivänä. Myöhemmin hän kävi välinpitämättömäksi.

Kolmantena iltana, hänen istuessaan lattialla uupuneena ja levollisena, tuli Graham sisään ja otti hänet syliinsä kauniisti, sanomatta sanaakaan. Tyttö ei vastustellut, vaan melkein painautui hänen syliinsä, ikään kuin väsyneenä. Kun Graham istuutui, painoi lapsi päänsä häneen. Muutaman minuutin kuluttua hän nukkui, ja poika kantoi hänet yläkertaan vuoteeseen. En ihmetellyt että lapsen ensimmäinen kysymys seuraavana aamuna oli: "Missä on herra Graham?"

Sattui että Graham ei tullut aamiaispöytään; hänen piti kirjoittaa muutamia harjoitelmia sen aamun tunneiksi, ja hän oli pyytänyt äitiään lähettämään kupin teetä työhuoneeseen. Polly tarjoutui viemään sitä, hänen täytyi saada puuhata jotakin, pitää huolta jostakin. Kuppi uskottiin hänelle, sillä vaikka hän olikin levoton lapsi, oli hän kuitenkin huolellinen. Koska työhuone oli vastapäätä ruokasalia niin että ovet olivat käytävässä vastakkain, seurasi katseeni häntä.

"Mitä teet?" hän kysyi pysähtyen kynnykselle.

"Kirjoitan", sanoi Graham.

"Miksi et tule syömään aamiaista äitisi kanssa?"

"Liiaksi työtä."

"Tahdotko aamiaista?"

"Tietysti."

"Kas siinä sitten."

Ja hän laski kupin matolle niinkuin vanginvartija pistää vesiruukun vankikopin ovesta sisään ja vetäytyi pois. Mutta äkkiä hän kääntyi.

"Mitä muuta tahdot kuin teetä – mitä syötävää?"

"Jotakin hyvää. Tuo minulle jotakin oikein hauskaa, niin olet kiltti pikku nainen."

Polly palasi rouva Brettonin luo.

"Kiltti rouva, lähettäkää pojallenne jotakin hyvää."

"Sinä saat valita hänen puolestaan, Polly. Mitä vain haluat."

Polly valikoi mitä parasta oli pöydällä ja tuli ennen pitkää takaisin pyytämään kuiskaten hiukan hedelmähilloa, jota ei ollut esillä. Kun hän sitten oli saanut sitä – sillä tuolta parilta rouva Bretton ei kieltänyt mitään – kuului Graham hetkistä myöhemmin ylistävän häntä pilviin asti luvaten ottaa hänet taloudenhoitajakseen saatuaan oman talon, ja kenties – jos Polly osoittaisi taipumusta keittotaitoon – keittäjättärekseen. Ja kun Polly ei palannut takaisin ja menin katsomaan minne hän oli joutunut, tapasin Grahamin ja hänet syömässä aamiaista kahden kesken. Polly seisoi pojan vieressä tasaten hänen annoksensa – lukuunottamatta hedelmähilloa, johon hän hienotunteisesti kieltäytyi koskemasta, jottei, luultavasti, näyttäisi siltä kuin hän olisi hankkinut sitä yhtä hyvin omaan laskuunsa kuin Grahamin. Hänessä ilmeni alituiseen tuollaista herkkää havaintokykyä ja hienovaistoisuutta.

Täten solmittu ystävyydenliitto ei aivan pian hajonnut, päinvastoin näyttivät aika ja olosuhteet pikemmin lujittavan kuin höllentävän sitä. Niin huonosti kuin nuo kaksi sopivatkin yhteen iän, sukupuolen, harrastusten ym. puolesta, oli heillä kuitenkin paljon sanottavaa toisilleen. Mitä Pauliinaan tulee, huomasin ettei hänen luonteensa koskaan täysin päässyt oikeuksiinsa muuten kuin nuoren Brettonin seurassa. Rauhoituttuaan ja totuttuaan taloon hän osoittautui kylläkin mukautuvaksi rouva Brettoniin nähden, mutta hän saattoi päiväkaudet istua tuolillaan rouvan jalkojen juuressa lukien läksyään tai ommellen tai piirtäen kuvia kivitauluun, ilman että hänessä kertaakaan välähti mitään omaperäistä tai että hänen luonteensa erikoisuuksista näkyi pienintäkään pilkahdusta. Tällöin en pitänyt häntä silmällä; hän ei ollut mielenkiintoinen. Mutta niin pian kuin Grahamin koputus illalla kuului, tapahtui muutos. Polly oli samassa silmänräpäyksessä portaiden yläpäässä. Tavallisesti hänen tervetuliaisensa oli nuhde tai uhkaus.

"Sinä et ole pyyhkinyt jalkojasi kunnollisesti mattoon. Minä kerron äidillesi."

"Pikku hätikkö! Oletko siellä?"

"Olen – ja sinä et yletä minuun! Minä olen korkeammalla kuin sinä" (hän tirkisteli kaidepuun säleiden lomitse, sillä hän ei kyennyt katsomaan sen yli).

"Polly!"

"Rakas poikani!" (se oli eräs hänen Grahamille antamistaan nimityksistä, lainattu tämän äidiltä).

"Minä voisin pyörtyä väsymyksestä", ilmoitti Graham nojaten käytävän seinään muka uuvuksissa. "Tohtori Digby" – yliopettaja – "tekee vallan lopun minusta liialla työllä. Tulehan alas ja auta minua kantamaan kirjojani."

"Ahaa, sinä olet viekas!"

"En ensinkään, Polly, se on totinen tosi. Olen vetelä kuin riepu.

Tule alas."

"Silmäsi ovat rauhalliset kuin kissan, mutta sinä osaat kyllä hypähtää."

"Hypähtää? Ei sinne päinkään, siihen ei minusta ole. Tule alas."

"Ehkä tulenkin – jos lupaat ettet koske minuun – et viskaa minua ylös etkä kiepauta ympäri."

"Minäkö! Siihen en pystyisi!" Hän vaipui tuolille.

"Laske sitten kirjasi alimmalle portaalle ja mene itse kolmen kyynärän päähän."

Kun tämä oli tehty, laskeutui Polly portaita varovasti, irroittamatta katsettaan heikosta Grahamista. Tietysti hänen tulonsa sähköisti pojan aina uuteen suonenvedontapaiseen elämään, ja varmasti oli tulossa hurja meteli. Väliin Polly suuttui, väliin sallittiin kaiken tapahtua levollisesti, ja saatoimme kuulla hänen sanovan taluttaessaan Grahamia portaita ylös: "Kas niin, rakas poikani, tule nyt juomaan teetä – minä uskon että varmaan tarvitset jotakin."

Oli jokseenkin hullunkurista katsella häntä, kun hän istui Grahamin vieressä tämän nauttiessa ateriaansa. Hänen poissa ollessaan Polly oli hiljainen olento, mutta hänen seurassaan kärkkäin ja palvelevaisin pikku hätikkö mitä ajatella voi. Toivoin usein, että tyttö malttaisi mielensä ja olisi rauhassa; mutta ei – hän unohti oman itsensä ja ikään kuin vaipui toiseen: poika ei voinut saada häneltä kyllin hyvää palvelusta eikä riittävää huolenpitoa, hän oli Pollyn silmissä suurempi kuin Turkin sulttaani. Tyttö kokosi vähitellen kaikki vadit hänen eteensä, ja kun sivullinen otaksui että hänellä oli ulottuvillaan kaikki mitä hän ikinä saattoi toivoa, keksi Polly vielä jotakin muuta.

"Rouva", kuiskasi hän rouva Brettonille, "poikanne ehkä ottaisi mielellään vähän kakkua – makeata kakkua, tiedättehän – sitä on tuolla" (hän viittasi ruokakaappiin). Rouva Bretton ei yleensä hyväksynyt makean kakun käyttöä teen juonnin ohella, mutta pyyntö uudistettiin kuitenkin: "Pieni palanen – vain hänelle – hän käy koulua. Tytöt – sellaiset kuin minä ja neiti Snowe – eivät tarvitse herkkupaloja, mutta hän pitäisi siitä."

Graham piti siitä hyvin paljon ja saikin sitä melkein aina. Hänen kunniakseen on mainittava, että hän olisi tahtonut jakaa palkintonsa sen kanssa, jota sai siitä kiittää, mutta tätä ei koskaan sallittu. Itsepintaisuus tässä asiassa pahoitti tytön mielen koko illaksi. Saada seisoa hänen polvensa vieressä, pitää yksinoikeutenaan hänen sanojaan ja huomiotaan, siinä palkka minkä hän tahtoi – eikä osuutta kakkuun.

Hän mukautui omituisen helposti asioihin joita Graham harrasti. Johtui ajattelemaan, että tuolla lapsella ei ollut omaa sielua eikä elämää, vaan että hänen välttämättä täytyi elää, liikkua ja olla toisessa. Nyt kun isä oli häneltä otettu, hän turvautui Grahamiin ja näytti tuntevan hänen tunteitaan, elävän hänen elämäänsä. Hän oppi tuossa tuokiossa pojan kaikkien koulutoverien nimet, tiesi ulkomuistista heidän luonteensa niinkuin Graham oli niitä kuvaillut: yksi ainoa kuvaus kustakin näytti riittävän. Hän ei koskaan unohtanut eri yksilöitä eikä sekoittanut niitä toisiinsa; hän saattoi kokonaisen illan puhella pojan kanssa ihmisistä joita ei ollut koskaan nähnyt, ja tuntui olevan täysin selvillä heidän ulkomuodostaan, tavoistaan ja taipumuksistaan. Muutamia hän oppi matkimaankin. Eräällä aliopettajalla, jota nuori Bretton ei sietänyt, näyttää olleen joitakin omituisuuksia, jotka Polly silmänräpäyksessä tajusi Grahamin esityksestä, ja niitä hän jäljitteli Grahamin iloksi. Tätä ei rouva Bretton kuitenkaan hyväksynyt, vaan kielsi pilan.

Parimme riiteli harvoin. Kerran kuitenkin sattui eripuraisuus, jossa Pollyn tunteet saivat ankaran iskun.

Grahamilla oli syntymäpäivänään eräitä ystäviä – hänen ikäisiään poikia – luonaan päivällisellä. Pauliina oli erittäin kiinnostunut näiden ystävien tulosta. Hän oli usein kuullut puhuttavan heistä, ja nämä olivat juuri niitä, joista Graham eniten puhui. Päivällisen jälkeen nuoret herrasmiehet jäivät yksikseen ruokasaliin, missä he pian tulivat hyvin hyvälle tuulelle ja pitivät aika kovaa meteliä. Kulkiessani eteisen läpi näin Pauliinan istuvan yksinään alimmalla portaalla, pieni otsa rypyssä levottomasta mietiskelystä ja katse takertuneena ruokasalin oven kiiltäviin ruutuihin, joihin eteisen lampun valo heijastui.

"Mitä ajattelet, Polly?"

"En mitään erikoista, tahtoisin vain että tuo ovi olisi kirkasta lasia – silloin voisin nähdä sen läpi. Pojat tuntuvat hyvin iloisilta, ja minä tahtoisin mennä heidän joukkoonsa, tahtoisin olla Grahamin kanssa ja katsella hänen ystäviään."

"Mikä estää sinua menemästä?"

"Minua pelottaa, mutta voisinkohan koettaa, luuletteko? Voisinko koputtaa oveen ja pyytää päästä sisään?"

Minä arvelin ettei pojilla kenties olisi mitään sitä vastaan, että hän tulisi heidän leikkitoverikseen, ja niin ollen kehoitin häntä yrittämään.

Hän koputti – ensin niin hiljaa ettei sitä kuultu, mutta toisella yrityksellä ovi aukeni ja Grahamin pää tuli näkyviin. Hän näytti olevan loistavalla tuulella, mutta kärsimätön.

"Mitä tahdot sinä pieni apina?"

"Tulla luoksesi."

"Todellako? Luuletko minun nyt tahtovan sinua vaivoikseni. Mars matkaasi äidin ja neiti Snowen luo ja käske heitä panemaan sinut sänkyyn." Kastanjanruskea pää ja helakanpunaiset kasvot katosivat – ovi sulkeutui tylysti. Polly oli kuin lyöty.

"Minkä tähden hän puhuu noin? Hän ei ole koskaan ennen puhunut tuolla tavoin", hän sanoi kauhuissaan. "Mitä olen tehnyt?"

"Et mitään, Polly, mutta Graham tahtoo nyt olla koulutoveriensa kanssa."

"Ja hän pitää heistä enemmän kuin minusta! Hän työntää minut luotaan, kun he ovat täällä."

Ajattelin hieman lohduttaa häntä ja käyttää tilaisuutta teroittaakseni hänen mieleensä muutamia viisaita mietelmiä, joita minulla aina oli varastossa valmiina sovellettaviksi. Hän keskeytti minut kuitenkin panemalla sormensa korvilleen jo ensi sanojeni aikana ja heittäytymällä pitkäkseen matolle, kasvot kohti lattiaa. Tästä asennosta ei Warren eikä keittäjä saaneet häntä hievahtamaan, ja niinpä hän sai maata kunnes näki hyväksi nousta omasta aloitteestaan.

Graham unohti kärsimättömyytensä samana iltana ja olisi ystäviensä mentyä lähestynyt häntä kuten tavallisesti, mutta Polly tempautui irti hänen käsistään. Tytön silmät salamoivat, hän ei tahtonut toivottaa Grahamille hyvää yötä eikä katsoa häntä kasvoihin. Seuraavana päivänä Graham kohteli häntä välinpitämättömästi, ja tyttö kävi kylmäksi kuin marmori. Päivää myöhemmin poika kiusoitteli häntä saadakseen tietää mistä oli kysymys, mutta hänen huulensa eivät auenneet. Tietenkään ei Graham puolestaan voinut olla todella suuttunut, peli kun joka tavalla oli liian epätasainen. Hän koetti lepyttää ja maanitella. "Miksi Polly oli niin vihoissaan? Mitä Graham oli tehnyt?" Vähitellen vastasivat kyynelet hänelle, hän hellitteli lasta, ja he olivat taas ystäviä. Mutta Polly oli niitä, joilta tuollaiset tapahtumat eivät unohdu. Huomasin ettei hän tämän loukkauksen jälkeen koskaan etsinyt Grahamin seuraa, ei seurannut häntä eikä millään tavoin koettanut kiinnittää hänen huomiotaan. Käskin häntä kerran viemään kirjan tai jonkin muun esineen Grahamille, kun tämä oli sulkeutunut työhuoneeseensa.

"Minä odotan kunnes hän tulee ulos", sanoi hän ylpeästi. "En tahdo vaivata häntä nousemaan ja avaamaan ovea."

Nuorella Brettonilla oli lempiponi, jolla hän usein lähti ratsastamaan. Polly katseli aina ikkunastaan hänen lähtöään ja paluutaan. Hänen kunnianhimonsa päämääränä oli päästä ratsastamaan pihan ympäri tuolla ponilla, mutta pois se että hän olisi pyytänyt Grahamilta sellaista armoa. Eräänä päivänä hän meni pihalle katsomaan, kun Graham hyppäsi hevosen selästä, ja hänen nojatessaan porttiin väikkyi hänen silmissään ikävöivä halu saada maistaa ratsaillepääsyn nautintoa.