Suomalaisen teatterin historia II

"Keskinkertaisen taiteilijan on arveluttavaa koettaa antaa jotakin eheää esittämällä katkelman; kypsyneelle se on tehtävä, joka on omansa oikein näyttämään hänen kykynsä etevämmyyttä. Rva Raan esitys lady Macbethin unissakävijä- ja Ophelian mielipuolisuuskohtauksesta todisti jos mikään tämän väitteen. Niin pian kuin esim. edellisessä kohtauksessa onneton lady Macbeth astui näyttämölle, tuli näytelmän syvästi traagillinen tunnelma tuntuviin, ja seuraavina hetkinä selvisi mielikuvituksessa murhenäytelmän toiminta täydessä jylhyydessään. Katsoja näki kokonaisuuden eikä ainoastaan irtonaisen kohtauksen."

Neljäs ohjelma, 21/9, oli Margareta, Lemmenjuoma ja Kihlaus, jonka jälkeen 23/9 Maria Tudor annettiin jäähyväisnäytäntönä, mutta tositeossa tapahtui oikea hyvästijättö vasta kaksi päivää myöhemmin. Rva Raa toimeenpani näet 25/9 draamallisen iltaman, jossa paitse Kalatyttöä ja Lemmenjuomaa – Lydia Lagus kummassakin – esitettiin Daniel Hjortin 2: sen näytöksen ensimäinen kuvaelma ja Lea. Katrin, joka ensi kerran nähtiin suomalaisella näyttämöllä, näyttelijätär tietysti kuvasi vaikuttavasti kuin muinoin Ruotsalaisessa teatterissa, mutta vasta lopussa, Lean jälkeen, nousivat tunteet tulvilleen. Yhä uudelleen taiteilijatar huudettiin esiin, kukkia satoi hänen ympärilleen ja "eläköön" täytti salongin. Vihdoin ylioppilaskööri tyynnytti myrskyn Savolaisen laululla. Kun rva Raa lähti teatterista, saattoi hänet kotia lukuisa osa yleisöä.

Seuraavana päivänä oli läksijäispidot seurahuoneella.24 Fredr. Cygnaeus piti kunniavieraalle puheen, josta vain katkelma on säilynyt.25

Siitä päättäen hän ensiksi kiitti rva Raata siitä, että tämä oli osottanut ymmärtävänsä meitä, että hän väsymättömällä työllä oli oppinut suomenkieltä "ja jälleen tarjonnut sen mitä hän siten oli omistanut iloksi ja mielenylennykseksi Suomen kansalle". Sen jälkeen hän julkilausui ajatuksen, "joka kuultuna tuolla ulkona voisi saada monen siunailemaan", että näet rva Raa on suorittanut tehtävän, joka muistuttaa niitä ruotsalaisia, jotka muinoin oppimalla suomenkieltä tekivät sivistyksen otolliseksi kansallemme. Vihdoin puhuja tunnustaen kansallisen teatterin äärettömän tärkeyden katsoi "mitä onnellisimmaksi enteeksi Suomalaisen teatterin tulevaisuudelle, että niin kaikissa suhteissa mahdikas näyttämötaiteihja-kyky kuin Charlotte Raa oleellisesti on ollut mukana luomassa sitä elinvoimaa, josta tämä teatteri on saava elämänsä ja olentonsa". – Näin päättyi rva Raan ensimäinen vierailu. Kreivi Berg laivalla näyttelijätär lähti Helsingistä 28/9. Kun laiva 29/9 viipyi iltapäivän Turussa, sikäläiset ystävät pitivät hänelle pienet kekkerit teatterin lämpiössä, ja 4/10 hän Göteborgista, missä Åhmanin seurue paraikaa näytteli, kirjoitti Emilie Bergbomille sydämellisen kiitoksensa siitä ajasta, jonka hän oli ollut Suomessa: "Minulla on siitä rakas ja iloinen muisto, joka tuntuu hyvältä omistaa."

Yhteistyö rva Raan kanssa vaikutti, miten lyhyt se olikaan, kehittäväisesti nuoriin näyttelijöihimme. Tämä huomautus on Morgonbladetista, josta otamme seuraavatkin erikoistiedot:

Maria Tudorissa näyttelivät tärkeimpiä sivuosia: rva Aspegren – Jane, Lundahl – Gilbert ja Himberg – Fabiano Fabiani. Kaikki suorittivat tehtävänsä ylipäätään tyydyttävästi. Rva Aspegren, joka jo ennenkin oli näyttänyt voivansa lämmetä ja antautua esitettäväänsä, osotti tällä kertaa myöskin huomattavaa hillitsemiskykyä. Se näkyi parhaiten viimeisessä näytöksessä, missä kuningatar ja Jane vuorottain ovat mitä kiihkeimpien mielenliikutusten vallassa. Lundahl näytteli Gilbertiä liikatunteellisuudella, joka näyttää kuuluvan tämän lupaavan näyttelijän luonteeseen ja jota olisi sitä enemmän ajoissa vastustettava. Lundahl on tänä syksynä ensi kerran esiintynyt Joaksena Leassa, jopa tunnustusta ansaitsevalla tavalla. Muutamissa kohdin, niinkuin esim. Joaksen kirotessa publikaanin huonetta, esitys oli sydäntäkouristava. – Himbergillä oli oikeastaan liian vaikea tehtävä Fabianina. Kumminkin on hän saava kiitoksen siitä, ettei hän häirinnyt tunnelmaa. Varsinkin mykkä näytteleminen oli puutteellinen. Parempi hän oli Aramina (Leassa). Hänen esityksensä oli siinä ilmehikkäämpää, samalla kuin esitettävät mielenliikutukset olivat yksinkertaisempia ja luonnollisempia. – Muista mainittakoon: Aspegren Frankenkrankina Lemmenjuomassa. Siinä hän huvittaa katsojia, ja jos hän oppisi tarpeeksi hillitsemään itseään, olisi hänellä varmaan tulevaisuutta koomillisella alalla. Suomenkielen lausumisessa hän on edistynyt. Kallio, verraton Aapelina, ei näy kelpaavan vehkeileväksi lähettilääksi (Simon Renard) eikä kuninkaaksi (Claudius Hamletissa) – vähintään olisi rooli tyydyttävästi ulkoa luettava; nti Heerman kuningattarena (Hamletissa) ja kamarirouvana (Macbethissa) lausui jotakuinkin repliikkinsä, mutta liikunnot olivat monesti epämääräisiä.

Mainitsemista ansaitsee, että rva Raa tahtoi olla esikuvana muussakin kuin näyttelemisessä. "Rva Raa on äärettömän kohtelias ja kiltti", Emilie kirjoittaa sisarelleen, "varta vasten näyttääkseen että teatterissa täytyy totella." – Kun Hämeenlinnasta pyydettiin, että rva Raa kerran esiintyisi siellä ja Kaarlo myöskin tahtoi sitä, mutta Emilie oli vastaan ja sanoi rva Raalle, että hän hänen asemassaan ei lähtisi sinne, vastasi rva Raa: "Minä suostun, koska Kaarlo tahtoo, jollei muun tähden, niin näyttääkseni, että kun hän käskee, on seurueen toteltava". – Rva Raan iltama oli myöskin koko suomalaisen näyttämön hyvästijättö Helsingin yleisölle – tältä kerralta. Kohta sen jälkeen lähti näet seurue Viipuriin. Luonnollisesti on kertomuksemmekin muuttava sinne, mutta sitä ennen on puhuttava oopperavalmistuksista y.m. asiaan kuuluvasta.

Syyskuulla tiesivät sanomalehdet kertoa, että suomalaisia oopperanäytäntöjäkin oli tulossa. Sitä varten oli useita laulutaiteilijoita otettu Suomalaisen oopperan, se on Suomalaisen teatterin lauluosaston, palvelukseen, nimittäin: nti Emmy Strömer ensimäisenä sopranona, nti Sofie Strömer alttona, ruotsalainen laulaja Ludvig Ericsson tenorina, L. N. Achté baritonina ja John Bergholm26 bassona. Näistä on ainoastaan Ericsson uusi nimi lukijoillemme; hän oli kotoisin Tukholmasta, jossa hän myöskin oli saanut soitannollisen kasvatuksensa.

Rva Raan läksijäisten jälkeisenä päivänä 27/9 antoi Emmy Strömer, joka, vietettyään kesänsä Norjassa Valassaarilla (Hvalöarne) Glommenvirran suun ja Singlelahden ulkopuolella, hyvällä menestyksellä oli esiintynyt konserteissa Frederikshaldin, Kristianian ja Drammenin kaupungeissa, laulajaiset Helsingissä. Kun kaikki ylempänä mainitut, Achté poisluettuna, avustivat laulajatarta, tuli konsertti alkavan oopperan laulukykyjen ensimäiseksi esittelyksi. Morgonbladetissa luetaan siitä seuraava, luultavasti Bergbomin kirjoittama arvostelu:

"Nti Emmy Strömerin konsertti viime torstaina oli yliopiston juhlasaliin houkutellut jotensakin lukuisan kuulijakunnan. Jännityksellä toivottiin kuulla, kuinka laulajatar oli kehittänyt tavattoman rikkaat luonnonlahjansa, ja voimme sanoa hänen tyydyttäneen korkeitakin taiteellisia vaatimuksia. Se mikä meistä on arvokkainta nti Strömerin laulussa, on se että siinä ilmenee sielu: laulaessaan hän antaa osan itsestään. Siinä ei ole mitään sovinnaista vivahduttamista, ei mitään viittoilevaa paatosta – päinvastoin tunkeutuu näissä säveleissä tunne usein esiin, niin sanoaksemme, pelokkaalla vaatimattomuudella, mutta hänen äänessään väräjää todellinen eikä teeskennelty lämpö. Laulajattarella on tarjottavana lyyrillistä sydämellisyyttä yhtä hyvin kuin draamallista lentoa; vahinko vain että hänen valitsemassaan ohjelmassa oli niin vähän tilaisuutta jälkimäiselle näyttäytymään. Teknillisessä suhteessa viehätti meitä enimmin laulajattaren miellyttävä mezza voce; koloratuuri oli nähtävästi hyvin huoliteltu. Se olikin loistava, vaikkei aina kyllin helmeilevä. Siinä huomattiin vielä joskus se hervoton äännäntä, josta ennenkin on muistutettu. Erikoisesti meitä ilahutti, että laulajattaren esitystapa oli tullut varmemmaksi ja vapaammaksi; nti Strömer näytti melkoisessa määrässä voittaneen sen arkuuden, joka ennen vaivasi häntä. Kaiken kaikkiaan isänmaallisen taiteen ystävät voivat olla mitä suurimmassa määrässä tyytyväisiä nti Strömerin opintojen tuloksiin ja kiinnittää mitä iloisimpia toivomuksia hänen tulevaan taiteilijauraansa."

(Avustajista kirjoittaa arvostelija:) "Nti S. Strömerin voimakas ja täyteläinen mezzosoprano esiintyi edullisesti Noita-ampujan kaksinlaulussa, joka yhteislaulunkin puolesta ansaitsee kiitosta. Hra Ericssonilla on miellyttävä ja heleä tenori, joka selvästi rintaäänellä laulaa a ja b säveletkin tarvitsematta käyttää falsettia; tässä äänessä on oikeaa metallia. Esitys oli vilkasta ja lämmintä, mutta ei riittävän vapaata; varsinkin taipumus kiirehtimiseen allegrossa viittasi vasta-alkajaan. Hra Bergholmilla on kirkas ja sympaattinen, sävyltään baritonia lähentelevä bassoääni. Sen erikoismerkkinä ei niinkään ole voima kuin bassoäänille tavaton pehmeys. Tekniikka on hyvin kehitetty ja osottaa huolellisia opintoja. Esitys oli vaatimatonta ja musikaalista."

Paitse näitä laulukykyjä, joiden tuli suorittaa oopperain pääosat, oli puheosaston jäsenien joukossa laulajia, joita, vaikka olivat vähemmän kehittyneitä, voitiin käyttää kööreissä ja pikkurooleissa. Semmoisia olivat Himberg, Aspegren y.m. Jotkut niinkuin esim. nti Kaarlonen muuttivat kokonaan lauluosastoon. Yhteistyö lyyrillisen ja puheosaston välillä oli sentähden ainakin aluksi otettu lukuun, ja lauluosaston jäsenet lähtivätkin Viipuriin samaan aikaan kuin näyttelijät. Puheosaston antaessa näytäntöjä oli oopperoita harjotettava – ja ensiksi Donizettin Luciaa, Lammermoorin morsianta. Näiden harjotusten johto oli uskottu Achtélle, mutta koska hän itsekin oli näyttämöllä esiintyvä, oli viipurilainen säveltaiteilija H. Wächter pyydetty hänen avustajakseen. Kaarlo Bergbom sitä vastoin ei yhtämittaisesti ollut osallinen valmistuspuuhissa; ainoastaan lyhyillä käynneillä hän järjesti ja valvoi niitä. Hän oli näet yhä edelleen sidottu sanomalehtityöhönsä, jota paitse hän oli ottanut pitääkseen luentoja n.s. "Naisakatemiassa", joka tänä syksynä pantiin alkuun Helsingissä.

Jo ennen kuin voitiin ryhtyä harjotuksiin, olivat oopperat antaneet työtä johtajalle. Kun Tuokko taikka muut olivat suomentaneet tekstin, täytyi jonkun asiantuntijan, se on enimmäkseen Bergbomin itsensä, sovittaa sanat musiikin mukaan ja se oli vaivaloista. Elokuulla Emilie puhuu tästä eräässä kirjeessä sisarelleen: "Kaarlo voi hyvin ja tekee työtä – eniten tietysti teatteria varten. Hän sanoo ettei kukaan voi käsittää, kuinka rasittavaa on kirjoittaa sanat oopperoihin; hänen täytyy koko ajan ajatuksissaan laulaa sävelmää ja se on erittäin jännittävää, varsinkin yhteislaulukohdissa. Kyllä hän uhraa äärettömästi vaivaa ja aikaa teatterille, mutta eihän siitä muutoin tulisi mitään." – Juuri mainittu Naisakatemia, johon alote lähti suomenmieliseltä taholta, oli yksityinen tiedemiesten yhdistys, joka kolmena tai neljänä talvikautena toimeenpani luentosarjoja naisia varten. Kaarlo Bergbom piti ainakin kahtena vuotena luentoja kirjallisuushistoriassa. Luentopaikka oli kemiallinen lukusali laboratoriohuoneessa ja sanotaan sen olleen täynnä innostuneita kuulijoita kun Bergbom luennoitsi. Hänen esityksensä oli ollut katkonaista ja kangertelevaa, mutta sisällykseltään luennot olivat lennokkaita ja neronleimaamia. Niin kertovat läsnäolleet ja epäilemättä oikein. Bergbom oli näet huono julkinen puhuja, oli kuin ajatukset olisivat rientäneet kauvas sanojen edelle; yksityisessä seurustelussa sitä ei huomannut, vaan oli hänen puheensa sujuvaa ja mieltäkiinnittävää. Jälkeenjääneiden kirjoitusten joukossa ei ole merkkiäkään näistä luennoista ja tiettävästi hän puhuikin aivan vapaasti, ammentaen tyhjentymättömästä muististaan. Erään kuulijan27 muistiinpanoista näkee, että Bergbom 1874-75 käsitteli Ranskan, Saksan ja Englannin kirjallisuutta 18: lla vuosisadalla ja 19:n vuosisadan alkupuolella. Selittäessään kirjallisia ilmiöitä hän pani pääpainoa aatevirtauksiin ja suurten kirjailijain luonnekuvaukseen tavalla, joka joissakin määrin muistuttaa Georg Brandesin "päävirtauksia" vaikka Bergbomin esitys oli paljon suppeampaa ja täsmällisempää.

Viipurissa teatteri alotti 30/9 antamalla laulukappaleen Sala-ampuja ja karjatyttö sekä kolme pienempää huvinäytelmää. Lokakuun 2 p. näyteltiin Viuluniekka ja kahden, pikkukappaleista kokoonpannun ohjelman jälkeen 8/10 Tuokon suomentama Mosenthalin suuri kansannäytelmä Deborah. Syystä kun ohjelmisto enimmäkseen oli tunnettu, "katsojia ei ollut juuri paljo eikä ihastuskaan niin innollinen" kuin ensi kerralla, sanoo Suomen Lehti. Mahdollisesti vaikutti tähän sekin, että odotettiin tulevia oopperanäytäntöjä. Miten lieneekään, tultuaan Viipuriin Deborah-ensi-illaksi, Bergbom katsoi parhaaksi lähettää seurueen pariksi viikoksi Haminaan ja se oli onnellinen tuuma.

Haminaan teatterijoukko saapui Blixten laivalla 10/10. Ilma oli kolkko ja vastaanottokin tuntui ensin kylmältä, kun markkinoiden tähden oli vaikea saada asuntoja; mutta näytännöt Meijerin hotellissa menestyivät oivallisesti. Sali oli miltei joka ilta kukkuroillaan väkeä, joka tungoksesta ja kuumuudesta välittämättä mitä innokkaimmin taputti käsiään Lydia Laguksen laululle, Lundahlin Viuluniekalle, Korhosen koulumestarille kappaleessa Suorin tie paras ("Kyll' oli tuo koulumestari oikeen aika mestari!" eräs talonpoika huudahti), rva Aspegrenille Työväen elämässä ja rukkasten jakelijana (Marin rukkaset) sekä samalle näyttelijättärelle, Kalliolle, Vilholle ja Korhoselle Kihlauksessa muita mainitsematta. Näytäntöjä annettiin kaikkiaan kuusi (13-21 p.).

Minkä vaikutuksen nuori teatterimme oli omansa tekemään katsojaan – jopa kokeneeseen taiteentuntijaankin – joka sydän myötätuntoisena ensi kerran näki sen esityksiä, sen saamme tietää eräästä Otto Florellin herttaisesta kirjeestä Bergbomille (15/10):

"Neljättä vuotta perheenisä, haminalainen, eikä voi olla käyttämättä nenäliinaa kun Kihlaus näytellään! Itkeä tillittänyt ilosta."

"On jotakin omituista tässä ensimäisessä suomalaisessa teatteriseurueessa. Minä, joka luulin taikka oikeammin pelkäsin olevani kyllästynyt teatteriin, koska mielestäni Ristori oli ollut liian vanha Juliaksi ja rva Raa epätodellinen Reginana (anna anteeksi vanhan ystävyytemme tähden) – minä en voi olla näissä näytännöissä ilman että kyyneleet tunkeuvat esiin. Ensi näytännössä olin vielä kriitillinen, jopa koko illan, mutta ei se haitannut. Toisena iltana olin jo mennyt mies, ja tänään – olen neljä vuotta nuorempi. – Onko se suhteeni sinuun, joka tekee arvosteluni kieroksi, vai kelpaako seurue todella johonkin? Mistä Herran nimessä tulevat nämä koronpanot, tämä täsmällisyys, tämä lämpö ja yksinkertaisuus? Rva Aspegrenista pidän paljon, ja se on enemmän kuin voin sanoa monesta kuuluisuudesta. – Himberg puhuu liian nopeasti ja teeskennellysti ja on mielestäni miltei enimmän vasta-alkaja kaikista. Lagus – myötätuntoisuutta herättävä, raitis ja luonnollinen. Oivallinen Chrimhilde-vartalo jonkun vuoden päästä taikka Jeanne d'Arc."

"Mutta ei mitään kritiikkiä, en ole ollenkaan sillä tuulella."

"Kihlausta täällä ei ymmärretä. Minusta se on kerrassaan oivallinen, esitys niinikään. Jollei Kallio näyttelisi mitään muuta, saattaisi pitää häntä humoristina. Paitse Porvaria aatelismiehenä Deland pääosassa ennen muinoin ei mikään burleskimainen komedia ole siinä määrässä ilahuttanut minua. Mutta niinkuin sanoin, nenäliinatta en tullut toimeen."

"Ja mitä sanonkaan, kolme päivää peräkkäin täysi huone suomalaisessa teatterissa Haminassa! – Tänä iltana oli Emmyllä ja minulla pari markkinamiestä vieressämme, älykkäimpiä mitä olen tavannut. Toinen oli markkinoilla ostanut Koskisen historian. Me erosimme kuin neljä hyvää ystävää. Heidän huomautuksensa kappaleista ja näyttelemisestä y.m. olivat ymmärtäviä ja selviä. Ja kuinka moni herrasmiehistämme puhuu puuta heinää!"

"En ole koskaan Uudessa teatterissamme kokenut semmoisia iltoja kuin nämät, paitse silloin kun Lea näyteltiin ensi kerran. Jumala siunatkoon sinua."

Tyytyväisenä matkaansa palasi teatteri 23/10 Viipuriin. Siellä olivat laulajat puheosaston poissaollessa antaneet konsertteja 13/10 ja 21/10; kolmas seurasi myöhemmin 30/10. Ensimäisestä sanottiin W. T: ssä, että "teatterisali oli, niinkuin saattoi odottaa, melkein reunojaan myöten täyttynyt". Sen vaikutti etupäässä Emmy Strömerin maine, mutta myöskin halu oppia tuntemaan muutkin oopperan taiteilijat. Ja "me voimme vakuuttaa, että arvostelu miltei yksimielisesti oli esiintyjille edullinen". Toisessa oli vähemmän väkeä, syystä kun kaupungin hienosto erään kuolemantapauksen johdosta katsoi olevansa estetty menemästä laulajaisiin; mutta kolmannessa laulettiin jälleen täydelle huoneelle. – Sillä välin ja edelleen jatkettiin oopperaharjotuksia, jotka vaativat paljon aikaa, puhumatta erinäisistä vaikeuksista, joita ilmaantui milloin minkinlaisia. Niin esim. oli Lucian partituuri vielä saamatta, silloin kun puheosasto palasi Haminasta. Leipzigistä sitä oli turhaan kysytty, mutta Räävelistä oli sähkösanomavaihdon kautta saatu lupaus. Jos partituuri sittekin viipyy, Achté kirjoitti Bergbomille, niin ei ole muuta neuvoa kuin lähteä sinne noutamaan. Itse asiassa tavataankin myöhemmin laskuissa erä: "Matka Rääveliin 119 mk 56 p", joka tarkoittanee samaa asiaa.

Muutoin voimme näistä oopperan valmistuksista kertoa seuraavaa: Ainoastaan neidit Strömer ja varsinkin Emmy Strömer olivat ennen perehtyneet rooleihinsa. Viime mainittu oli näet jo Parisissa opettajansa johdolla laulanut osansa, mutta muuten hän oli tutkinut sen itsekseen – niinkuin ylipäätään kaikki oopperaroolinsa – jopa koskaan näkemättä sitä taikka niitä näyttämöllä esitettävän. Päästäkseen Lucian luonteen perille hän oli ostanut Walter Scottin romaanin Lammermoorin morsian ja sitä lukien harkinnut, miten Lucia oli käyttäytyvä kussakin mielentilassa ja kohtauksessa. Tämä oli tapahtunut Norjassa Valassaarilla. Toisin oli herrojen laita, joilla oli roolinsa opittavana niin lauluun kuin näyttelemiseen nähden. Enemmän kuin muilla oli Ericssonilla työtä, hänen kun oli laulaminen osansa vieraalla kielellä. Suomenkielen lausumisessa kaikki toverit parhaimman mukaan avustivat häntä. Mutta toiseksi oli hänen oppiminen liikkumaan näyttämöllä ja näyttelemään osaansa, eikä se ollut helppoa miehelle, joka ei koskaan ollut esiintynyt teatterissa. Tässä kohden kävi opetus niin että Ericsson ensiksi lauloi seisoen paikallaan ja katsellen Bergbomia, joka mykkänä, jonkunlaisena laulajan kaksoisolijana, näytteli hänen osaansa Emmy Strömeriä vastaan. Sen jälkeen tuli Ericssonin itsensä laulaa ja näytellä yhdellä kertaa. Onneksi sattui marraskuulla, että Lucia näyteltiin Pietarissa. Kaikki herrat lähtivät silloin sinne nähdäkseen oopperan, mikä tietysti oli heille erittäin opettavaista. Emmy Strömer sitä vastoin ei käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja totta tosiaan hän ei sitä tarvinnutkaan. Säestäjänä alkuharjotuksissa avusti hartaasti Wächter. Mitä taasen orkesteriin tulee, niin kuului kyllä oma soittokunta Bergbomin suunnitelmaan, mutta vastaiseksi ei sitä oltu saatu aikaan. Senvuoksi oli turvauduttava viipurilaiseen, E. B. Schneevoigtin johtamaan orkesteriin. Se oli kuitenkin pieni ja vanhassa (s.o. puoli säveltä tavallista korkeammassa) virityksessä, joka tietysti tuotti vaikeuksia.

Puheosasto esitti, alottaen uutta näytäntöjaksoa, ensiksi 24/10 ja 26/10 kaksi sekaohjelmaa: Erehdykset, N. Karin (Christersonin) suomentama Ämmän toruja (G. v. Moserin huvinäytelmän Gardinenpredigten mukaelma) ja Ei ollenkaan mustasukkainen edellisenä ja Sala-ampuja ja karjatyttö, Riita-asia sekä Kihlaus jälkimäisenä iltana. Sitten tuli 30/10 Bartholdus Simonis, Lemmenjuoma jälkikappaleena. Tästä näytännöstä, joka oli erittäin omansa herättämään viipurilaisten huomiota, Suomen Lehti lausuu:

"Kärkkäämmin mielin kuin tavallisesti riensivät viipurilaiset teatteriin, sillä jotakin erinomaista oli tuleva esiin – erinomaista siinä katsannossa, että kappale oli sotahistoriallinen ja tapaukset asetetut itseensä Viipuriin. Kun tiedettiin tekijän olevan nuoren ja suomalaisessa kirjallisuudessa vielä melkein tuntemattoman miehen, niin vaatimukset eivät olleet niinkään suuren suuria. Tykyttävin mielin kuitenkin odotettiin esiripun nousua, joka oli aukaiseva nykyiselle Viipurille näön kalliista muistoistansa aina v: lta 1656 asti. Ja katso! tuossa nyt ollaan yhtäkkiä muutettuna 200 vuotta takaperin menneeseen aikaan. Kun sitten kolmen näytöksen kappale oli loppuun näytelty, niin oli tyytymys sen oivallisuudesta noussut paljon yli mitä alussa oli uskallettu odottaa. Näyttäminenkin alusta loppuun asti kulki ylimalkaan vilkkaasti ja tasaisesti. Yleisön suosionosotus oli innollinen. Toisen näytöksen lopussa huudettiin rva Aspegren esille ja kappaleen loputtua tekijä, joka ei kuitenkaan ollut näillä maillakaan. Kappaleen viehättäväisyyttä enensi paljon sekin, että näkymön koristaminen tilaisuutta varten oli sangen hyvin onnistunut, ja on siitä erittäin saapuva kiitos kaupungin arkkitehti Odenvallille, joka ei ollut säästänyt vaivojansa muodostellessaan Viipurin vanhaa linnaa näkymön perälle ja vallit niin samaan muotoon, että sekin näkö oli romantillista(!). Ylipäätään sanoen tulee Bartholdus Simonis mielestämme aina olemaan arvollisena, suosittuna kappaleena suomalaisen teatterin repertoarissa."

Marraskuun 2 p. näyteltiin Deborah toisen kerran ja 4/11 Kosijat ja Lemmenjuoma, joiden välillä Emmy Strömer, Ericsson ja Bergholm suorittivat konserttiosaston. Korhonen huudettiin esiin, mutta jäi "luultavasti kainoudesta" tulematta. Seuraava näytäntö 7/11 annettiin Lydia Laguksen hyväksi, jonka ulkomaanmatka, arvatenkin puheosaston etua silmällä pitäen, oli lykätty tähän saakka, mutta joka vihdoinkin joulukuulla oli lähtevä. Ohjelma käsitti uuden kotimaisen kappaleen, rva Th. Hahnssonin 3-näytöksisen Ainoa hetki, sekä Ämmän toruja ja Laululintusen, jossa laulajatar jo oli esiintynyt toistakymmentä kertaa. Teatterissa oli runsaasti väkeä, ja resetinsaajalle ojennettiin "kukkaterttuja", joista yksi sisälsi kultaisen rannerenkaan "ja ehkäpä muutakin aineellista(!)" – Tämän näytännön johdosta eräs läsnä ollut (E – m) Wiborgs Tidningissä purkaa sydämensä sanoihin, jotka sallivat luoda katseen kaupungin seurapiireihin:

"Minä en kuulu ultrafennomaniseen puolueeseen, joka taivaita tavottelevilla titaaniaskeleilla(!) luulee voivansa asettaa suomenkielen siihen asemaan, mikä sillä kieltämättä ja oikeudella tulee isänmaassa olla, mutta en myöskään voi tyyneesti kärsiä, että nuorten taiteilijaimme kunnialliset ja menestykselliset harrastukset niin ilmeisesti ylenkatseellisella vaitiololla ja välinpitämättömyydellä jätetään huomaamatta kuin tähän saakka on tapahtunut Viipurin ruotsalaisen sanomalehdistön puolelta." (Sitten kirjoittaja erittäin lausuu näytännöstä 7/11:) "Lagus teki parastaan tyydyttääkseen puolueettoman yleisön kohtuullisia vaatimuksia; varmaan hän on ja tulee edelleenkin olemaan herttainen ilmiö suomalaisella näyttämöllä. – Ämmän toruja esitettiin todellisella taiturimaisuudella. Nti Savolainen, Kallio ja Vilho, ja varsinkin viimemainittu, saivat luonnollisesta ja teeskentelemättömästä lystillisyydestään vastaanottaa hyvin ansaittuja suosionosotuksia. Mutta muutkin myötävaikuttavat pitivät hyvin puoliansa." – Kun Bartholdus Simonis, Hääilta jälkikappaleena, oli näytelty toistamiseen, esitti seurue 11/11 ja 16/11 ensi kerran omin voimin Haria Tudorin. Tietysti tämä ei olisi tullut kysymykseenkään, jollei draama ennen olisi annettu rva Raan kanssa, ja ymmärrettävästi nti Heerman päähenkilönä oli ainoastaan varjokuva hänestä, mutta sittenkään yritys ei ollut kokonaan onnistumatta. Intohimoisessa runoteoksessa on näet paitse julmaa kuningatarta kansanvaltainen aines (käsityöläisen Gilbertin taistelu morsiamestaan kuningattaren kelvottoman suosikin kanssa), joka on omansa herättämään todellisempaa mielenkiintoa kuin runoilijan ylenpalttinen romanttisuus, ja se puoli oli Lundahlin ja rva Aspegrenin tulkittavana. Maria Tudor näytäntöjen välissä oli huomiota ansaitseva premiääri: 14/11 näyteltiin ensi kerran J. R. Danielsonin suomentama A. Denneryn 5-näytöksinen Marianne eli ylhäiset ja alhaiset, joka, rva Aspegren nimiroolissa, kaikkialla suosittuna kauvan pysyi ohjelmistossa.

Viimeinkin oli Lucia valmistunut esitettäväksi ja oli ensi näytäntö 21 p. marrask., josta siis Suomalaisen oopperan olemassaolo on luettava. W. T., joka niin ylhäiseltä kannalta oli katsellut puheosastoa, ei kieltänyt myötätuntoisuuttaan oopperalta, ja me tapaamme siinä innostuneita arvosteluja itse päätoimittajan, Lillen, kädestä. Jo ensi illan jälkeen hän sekä solistien että köörien esitysten johdosta kiittää "hyvää ja huolellista harjotusta", jota vastoin orkesterin säestys hänestä olisi kaivannut hillitsemistä. Päähuomio suodaan tietysti Emmy Strömerille: