Suomalaisen teatterin historia II

Juttu oli ensi kerran esillä raastuvanoikeudessa 21 p. tammik. 1873, ja edusti siinä teatterin johtokuntaa asessori Krogius, jonka syytöskirja jätti oikeuden ratkaistavaksi, eikö Bergbom, joka muka oli toiminut vastoin parempaa tietoansa, olisi tuomittava kunnianloukkauksesta 26 p. marrask. 1866 julaistun asetuksen 6 ja 9 §§:ien mukaan ankarimpaan rangaistukseen (s.o. kuritushuoneeseen!).11 Sittemmin käsiteltiin asiaa 11/2, 11/3 ja vihdoin 1/4, jolloin oikeus julisti päätöksensä, tuomiten Bergbomin herjauksesta (smädelse) 700 markan sakkoihin.

Tässä ei ole paikka oikeusjutun seikkaperäiseen esittämiseen. Olkoon vain sanottu, että kysymys oikeuden edessä pääasiassa kohdistui siihen, oliko Bergbomilla ollut aihetta käsitykseensä että teatteri ei aikonut korvata tekijää vai oliko hän, niinkuin asessori Krogius väitti, hyvin tietäen asianlaidan olevan toisin kuitenkin julkaissut vastalauseensa. Bergbom, jonka avustajana koko ajan oli mol. oik. kandidaatti Jaakko Forsman, vaati puolestaan Kiseleffiä ja Hertzbergiä todistajiksi, johon oikeus – kantajan vastustuksista huolimatta – suostuikin. Edellinen tunnusti Bergbomin esityksen oikeaksi, mutta Hertzbergin todistus oli ilmeisesti vastakkainen Bergbomin kertomukselle siitä mitä heidän välillään oli tapahtunut. Tämä todistus vaikutti epäilemättä määräävästi jutun ratkaisuun, vaikka vastaajan puolelta huomautettiin, että Hertzberg ei itsekään pitänyt itseään jäävittömänä sekä että se seikka että juuri hän (Bergbom) oli vaatinut Hertzbergiä kuulusteltavaksi selvästi todisti hänen toimineen bona fide. – Kun asia sittemmin valituksen kautta oli tullut Turun hovioikeuden tutkittavaksi, katsoi tämä Bergbomin syypääksi ainoastaan solvaukseen (förolämpning) ja alensi sakkomäärän 200 markkaan. Teatterin johtokunta puolestaan veti asian vielä korkeimman tuomioistuimen eteen saamatta muutosta aikaan.

Ymmärrettävää on, että tämä cause célébre antoi runsaasti puheenainetta hyville helsinkiläisille, eikä se suinkaan ollut omansa lähentämään puolueita toisiinsa. Parista senaikuisesta kirjeestä otamme seuraavat sanat:

"Oikeusjutusta väitellään kiihkeästi. Hertzbergin todistus on vähintäin sanoen selittämätön. Sen mukaan Bergbom olisi lasketellut valheita ja kuitenkin hän itse vaati Hertzbergiä todistamaan. Eikö se ole paras todistus Bergbomin viattomuudesta taikka että hän on menetellyt vilpittömässä mielessä; ei suinkaan hän olisi tahtonut että Hertzbergiä kuulusteltaisiin, jos hänellä olisi ollut paha omatunto siinä kohden. Saa nähdä kuinka asia päättyy!" Niin toisessa kirjeessä; toisessa taasen sanotaan: "Merkillinen oli Hertzbergin selitys. Kun kerran tekee valan, pitäisi sanoa kaikki eikä ainoastaan mikä on sopusoinnussa oman edun kanssa."

Tosiasiana voimme lisätä, että tämäkin juttu suomenmielisissä vahvisti laajalti levinnyttä käsitystä, että suomenmielinen joutuneena Helsingin raastuvanoikeuden eteen mieluummin tuomitaan kuin vapautetaan. Asiamme ei ole ratkaista, missä määrin käsitys oli oikeutettu – että semmoinen käsitys oli olemassa eikä suinkaan vielä ole hävinnyt on historiallista.

Lopuksi on edellisen yhteydessä kerrottava, että Hertzberg, "protestin" ilmestymisen jälkeen, todella Bergbomille Kiveä varten suoritti 113 markkaa (s.o. kaikki mitä hän itse oli käännöksestään saanut!). Tämä maksu tapahtui siis vähän ennen runoilijan kuolemaa, ja Bergbom antoi rahat vainajan Albert veljelle maahanpanijaisten kustannuksiin.12 – Mitä tulee Karkurien ruotsinnokseen – Flyktingarna – annettiin se ruotsalaisella näyttämöllä 13/12 Ja 15/12 1872 saavuttamatta menestystä; "yleisö vastaanotti sen kylmästi ja myötävaikuttavat taiteilijat näyttelivät saamatta suosionosotusta". Nämä sanat on otettu Bergbomin kirjottamasta arvostelusta (Mbl. n: o 296), jossa pääsyynä huonoon tulokseen pidetään mukaelman kelvottomuutta. "Henkilöt ovat samat, aiheet samat, mutta silti on toimitelma vähintäin kolmannen osan alkuteosta lyhempi." Lyhentäminen oli miltei yksinomaisesti toimitettu pyyhkimällä, josta luonnollisesti kehitys ja luonteet olivat suuresti kärsineet. Kaiken päälliseksi mukailija oli tehnyt draaman päätöksen "onnelliseksi" – kumminkaan muuttamatta traagilliseen ratkaisuun ajavia aiheita ja luonteita. Arvostelija lausuu lopulta, "että Karkurit ruotsalaisessa asussaan ei anna mitään käsitystä, ei kyseessä olevasta näytelmästä eikä tekijän runoudesta ylipäätään". – Tähän liitämme ainoastaan sen huomautuksen, että Hertzbergin mukaelma tähän saakka (35 vuotta myöhemmin!) on ainoa yritys tehdä Suomen suurinta suomenkielistä runoilijaneroa tunnetuksi maamme ruotsalaiselle yleisölle.13 Kaukana täällä eletään toisistaan.

Sunnuntaina 2 p. maalisk. 1873 Suomalainen teatteri antoi ensimäisen näytäntönsä Helsingissä – merkkitapahtuma, joka ei suinkaan ole vähäarvoisimpia kansallisen sivistyksemme historiassa. Ohjelma oli: Margareta, Kukka kultain kuusistossa ja Hääilta. Huone oli "aika hyvä" – siis ei täysi; mutta näyttelijät voittivat yleisön odotukset. Kiven näytelmässä olivat esiintyjät: Kallio – Konon, nti Heerman – Margareta, nti Toikka – Kaarina, Himberg – Anian ja Vilho – Matti; toisessa kappaleessa esitti nti Toikka Ainaa ja huudettiin esiin; viimeisessä Lydia Lagus yllätti kuulijoita raikkaalla, heleällä laulullaan ja oli muutenkin viehättävä näyttämöllä. – Kun Viuluniekka oli annettu 6/3, kirjottaa Emilie: "Minä puolestani olen ihmeen tyytyväinen näyttelijäin edistykseen. Lundahl näytteli hämmästyttävän hyvin." Yleisö oli erinomaisen mieltynyt.

Tämän jälkeen annettiin maalis- ja huhtikuun kuluessa kaikkiaan 18 näytäntöä, joissa näyteltiin jo tuntemamme ohjelmisto, niin että toisessa puolessa näytäntöjä esitettiin kolme joskus neljäkin pikku kappaletta, toisessa puolessa joku isompi koko illan näytelmä. Uusia olivat ainoastaan Tuokon kääntämä Conradin 1-näytöksinen laulukappale Sala-ampuja ja karjatyttö sekä E. F. Jahnssonin alkuperäinen, 3-näytöksinen, historiallinen näytelmä Bartholdus Simonis, jonka ensi ilta 30/4 oli näytännöistä viimeinen. Näytännöt tapahtuivat kaikki Arkadia teatterissa, joka nytkin, niinkuin vuosina 1869 ja 1870, oli venäläisiltä vuokrattava ja vasta jonkun vuoden päästä kokonaan tuli Suomalaisen seurueen käytettäväksi. Näytäntöpäivät olivat paitse sunnuntaita maanantai ja torstai; Ruotsalainen teatteri näytteli keskiviikkoisin ja perjantaisin. Näytösten väliaikoina soitti orkesteri, josta enin osa myötävaikuttavia kuului kaartin soittokuntaan.

Helsingissäkin herätti teatterin ensi esiintyminen suurta tyydytystä, joskaan ei semmoista naivista riemua kuin maaseuduilla. Alussa oli yleisö verraten vähälukuinen, mutta sen mielenkiinto kasvoi kasvamistaan, niin että myöhemmin ja lopulta näyteltiin varsin hyville taikka täysille huoneille. Että siitä huolimatta ruotsalainen hienosto vältti suomalaisia näytäntöjä on vähemmän outoa kuin päinvastainen asianlaita olisi ollut. Emilie kertoo, että semmoisetkin "gens de qualité", jotka tavattaessa olivat olevinaan erinomaisen "intreseerattuja", eivät olleet käyneet siellä kertaakaan. Kun joku yksityinen eksyi Arkadiaan, oli se poikkeus säännöstä. Mitä kritiikkiin tulee oli se Morgonbladetissa14 ja U. S: ssa, niinkuin arvata sopii, myötätuntoinen, ilman että se sentään oli muistuttamatta nuoren näyttämön puutteista. Myötätuntoisuus osottautui siinä että ymmärrettiin olot ja ehdot, joista uusi yritys oli riippuvainen. Siten edellisen lehden ensimäisessä arvostelussa sanotaan:

"Alkava Suomalainen teatteri ei ole enää tyhjä kuvitelma, vaan tosiasia, millä silmillä sitä katsotaankin. Tiedämme varsin hyvin, että tämä yritys, niinkuin jokainen muukin, jolla uusi ura on avattavana, monessa herättää epäilystä ja epäluuloa, mainitsematta muita tunteita. Suomalaiselle teatterille ei se ole voinut olla odottamatonta, eikä sen toimella ole lähempää päämäärää kuin voittaa uskottomat epäilijät. Astukoon se vain eteenpäin sillä voitonvarmuudella, jonka jokainen hyvä yritys on omansa synnyttämään." – "Ohjelmistoon nähden on nuori teatteri aluksi pääasiassa rajottunut pieneen huvi- ja laulu- sekä kansannäytelmään. Onhan se aivan luonnollista, sillä ainoastaan vähitellen voi se edistyä korkeamman draaman, suuren komedian ja murhenäytelmän alalle. – Kiven Margareta on tähän saakka annetuista näytelmistä ollut vaikein tehtävä nuorille näyttelijöille. Siinä näet menestys on riippuvainen lausumisen ja liikuntojen plastiikan täydellisyydestä, johon katsoen vastaiseksi ei voida asettaa kovin suuria vaatimuksia näyttelijöihin." – Ymmärrettävästi oli Margareta, vaikkei sitä arvostelussa mainita, otettu ohjelmistoon sentähden että se oli kotimainen kappale. Valitessaan näytelmiä Bergbom tietenkin piti silmällä ei ainoastaan seurueen voimia, kappaleen kirjallista arvoa ja siveellistä nuhteettomuutta, vaan myöskin mikäli mahdollista sen kansallista alkuperää. Oman maan kirjallisuudesta hän siis otti mitä vain saattoi kysymykseen tulla, ja jo ensi vuoden ohjelmistossa kohtaamme toistakymmentä alkuperäistä suomalaista tahi ruotsista suomennettua kotimaista kappaletta. – Näistä oli Kiven Kihlauksella suurin menestys. Helsingissä se tänä ensi keväänä näyteltiin viisi kertaa ja jo ensi illan (13/3) jälkeen sanottiin, että se "mitä uskollisimpana kansanelämän kuvauksena hämmästytti niitäkin, jotka ennestään tunsivat pienen huvinäytelmän. Useita tottumattomia, jotka pyytävät ainoastaan sievää ja siroa, saattoi burleskimainen kuvaelma ehkä ensi hetkessä oudostuttaa, mutta varmaan ei meillä pitkiin aikoihin ole [näyttämöllä] nähty niin tosieläviä ihmisolentoja. Näyttelijät suorittivatkin tehtävänsä varsin hyvin. Kalliolla on siinä parhain osansa (eräs saksalainenkin huudahti 'aber er spielt ja famos!'), mutta oivallisia olivat toisetkin: Vilho, nti Toikka ja Korhonen." Myöhemmin lisättiin vielä samasta kappaleesta, että se "näyteltiin todella mainiosti ja joka kerta oli yleisön mieltymys entistä isompi". – Muista kotimaisista näytelmistä oli tavallaan huomattavin Rosendahlin Ainamo. Täydellisesti menestyäkseen se kyllä olisi vaatinut loistavampia näyttämöllisiä varustuksia, täydellisempää orkesteria ja suurempaa taiturimaisuutta esityksen puolesta kuin nuori teatteri kykeni tarjoamaan, mutta Schantzin musiikki kannatti sitä kuitenkin, niin että se annettiin kaksi kertaa hyvälle huoneelle.

Ylipäätään on luonnollista, että varsinkin laulukappaleet Helsingissä esitettiin tyydyttävämmin kuin maaseutukaupungeissa. Se koskee ei ainoastaan Ainamoa ja Preciosaa, vaan pienempiäkin laulunäytelmiä, joissa nyt Lydia Lagus ensi kerran esiintyi näyttämöllä. Oltuaan muutamia kuukausia nti Mechelinin koulussa nuori laulajatar, jolle luonto oli "lahjottanut voimallisen, heleän äänen sekä komean vartalon", suoritti pikku osansa sangen varmasti ja miellyttävästi, mutta erittäin viehätti hänessä "joku erikoinen raikas ja toivehikas piirre". Kappaleessa Sala-ampuja ja karjatyttö nti Lagus, Lundahl vastanäyttelijänä, ilmaisi laululahjan ohella draamallisiakin taipumuksia. Muutoin hänen varsinainen loistoroolinsa oli Nettchen näytelmässä Laululintunen, joka sentähden yhä uudestaan esiintyi ohjelmassa.15

Palataksemme puhekappaleisiin olivat suuret kansannäytelmät Viuluniekka ja Päivölä ensi vuoden vaikeimmat tehtävät. Siitä huolimatta oli esitys tyydyttävä, jopa edellinen "luultavasti se kappale, joka suoritettiin parhaiten". Kummassakin näytteli Lundahl pääroolia ja jälkimäisen näytelmän johdosta tapaamme hänestä seuraavan arvostelun:

"Tässä näyttelijässä on tarmoa ja todellisia taiteilijataipumuksia. Hän on jo aika lailla tottunut liikkumaan näyttämöllä ja usein on kuin näkisi edessään vanhan, harjaantuneen näyttelijän. Mathiaksen rooli on tähän saakka hänen parhaimpansa. Monesti hän liiottelee, m.m. mimiikissä, mutta melkein aina on hänen esityksessään luonteenomaista ja erinäisissä kohtauksissa havaitaan todellista innostusta. Kieltämättä Lundahlilla on tavallista suurempi kutsumus näyttämölle, mutta hänen äänensä tekee hänelle kuitenkin korkeampien tulosten saavuttamisen vaikeaksi. Itsessään ääni ei ole vastenmielinen, mutta lausuminen on niin epäselvä, että katsojat vaivoin ymmärtävät hänen puhettaan."

Paitse Lundahlin, jolla oli joku luonnonvika puhe-elimissä, oli muittenkin näyttelijäin lausuminen ylipäätään vähemmän tyydyttävää, milloin puhuttiin liian hiljaa, milloin liian nopeasti taikka hätäisesti taikka muuten epäselvästi. Siinä kohden oli siis paljo toivottavaa, paljo työtä tarpeen.

Toisistakin näyttelijöistä saamme tietoja, jotka luovat valoa teatterin alkuajan toimeen:

Nti Toikka eli rva Aspegren16 antoi vähimmin aihetta erikoisiin muistutuksiin. Hän lausui repliikkinsä ylimalkaan luontevasti ja virheettömästi. Hänen näyttelemisessään oli tunnetta ja myötätuntoa herättävää, joskaan ei mitään erittäin silmäänpistävää. Kiihkoisissa kohdissa nähtävä kohtuuden ja pyörennyksen puute oli varmaan voitettavissa. Hänen ehdottomat taipumuksensa näyttämötaiteeseen ilmenivät yhtä hyvin traagillisissa kuin koomillisissa osissa – niin Johannana Työväen elämässä, niin Annana Päivölässä, niin Marina Marin rukkasissa y.m.

Vilhon, apujohtajan ja järjestäjän, suurempi näyttämöntuntemus havaittiin hänen näyttelemisessäänkin, jossa hän oli suuresti edistynyt. Hänen käsityksensä tehtävästään oli älykäs ja hänen pyyteensä oikeat, vaikkei hän aina päässyt niiden perille; hänen vartalonsa ja äänensä olivat hänelle esteenä kun ylevämpi vaikutus oli kyseessä. Korjattavissa oli se että hän valmisti roolinsa liian yksityiskohtaisesti ja heti alussa pani koko voimansa liikkeelle, niin että nousu kävi mahdottomaksi. Vilhon lausuminen oli selvää ja kielenkäyttö nuhteetonta. Hänkin näytteli sekä traagillisia että koomillisia rooleja hyvällä menestyksellä: edellisiä esim. Martti Työväen elämässä, jälkimäisiä Jeppe Niilonpoika, muita mainitsematta.

Kalliosta saattoi ehkä odottaa kelvollista "père noble'a", mutta vastaiseksi hän oli kovin särmikäs esiintymisessään ja hän erehtyi usein pannessaan painoa sanoihin. Hänen suomenkielensä oli sujuvaa ja sointuvaa. – Himbergillä oli miellyttävä, mutta heikonlainen ääni. Hän oli jotakuinkin tyydyttävä Lydia Laguksen vastanäyttelijänä Friedelinä Laululintusessa ja Vuorisena Hääillassa. – Aspegren näytteli melkein yksinomaisesti koomillisia rooleja, joihin häneltä ei puuttunut taipumusta; mutta hänen menestystään ehkäisi toiselta puolen liiottelu, toiselta puolen puuttuva kielentaito. – Korhonen osotti vähemmissä koomillisissa osissa, esim. Jooseppina Kihlauksessa, hyvää taipumusta luonnekuvaukseen. – Naisnäyttelijöistä nti Heerman oli lähinnä nti Toikkaa. Hänen ulkomuotonsa oli edullinen ja hänen liikunnoissaan oli luontaista suloa; mutta hän oli vielä tottumaton ja lausui hätäilemällä. – Nti Savolainen esitti jotenkin yksitoikkoisesti äkäisiä emäntäpiikoja ja ämmiä ja puhui selvää Savon murretta. – Nti Tötterman ei ollut vapautunut vasta-alkajan ujoudesta ja nti Kaarlonen oli kenties vielä vähemmän näyttämölle kotiutunut.

On jo mainittu että viimeisenä iltana ensi kerran esitettiin E. F. Jahnssonin Bartholdus Simonis – ensimäinen suomenkielellä kirjotettu historiallinen näytelmä, jonka toiminta tapahtuu Suomessa, ja jonka suomalaiset näyttelijät ovat näytelleet. Tekijä, joka ennen oli herättänyt huomiota varsinkin historiallisella kertomuksellaan "Suomalainen soturi kuningatar Kristiinan ajoilta", on draamassaan käsitellyt historiallista aihetta Kaarle X Kustaan ajalta. Kun 1656 venäläiset olivat alkaneet sodan Ruotsia vastaan, tarttui Viipurissa Bartholdus Simonis ynnä muut kymnaasin ja koulun oppilaat aseisiin, ja kun he eversti Burmeisterin johdolla yhdessä porvariston kanssa olivat pelastaneet kaupungin vihollisten hyökkäyksiltä, rupesi hän sekä kaksitoista toveriansa upseeriksi ollakseen mukana retkellä venäläisiä vastaan. Raudun kirkolla Burmeister joukkoineen hajottikin viholliset, mutta tappelussa Bartholdus kaatui. Tähän tekijä on liittänyt romanttisen lisäjuonen. Bartholdus ja Burmeisterin tytär Anna rakastavat toisiaan, mutta tapausten häiriössä Anna joutuu tuntemattoman miehen lumouksen valtaan ja hän antaa viekotella itseään hankkimaan tälle kaupunginportin avaimen. Rikoksen tehtyään hän kuitenkin toipuu huumauksestaan. Tuntematon oli eräs venäläinen kreivi, joka toivoi kavalluksen kautta saavansa kaupungin vihollisten haltuun. Annan onnistuu estää tekonsa seuraukset, ja sovinto palaa hänen ja Bartholduksen välille sillä hetkellä kun tämä heittää henkensä isänmaan edestä.

Vaikkei luonnekuvaus ole tarpeeksi syvennetty, eikä toiminnan kehitys tasaisesti johdettu, eikä vuoropuhelukaan aina sankarillisen ja traagillisen aiheen tasalla, saavutti teos vaikuttavien yksityiskohtien ja isänmaallisen hengen kautta katsojain suosion. Olihan se jotakin että saatiin ensi kerran nähdä näyttämöllä havainnollinen kuvaus kansan muinoisilta kärsimyksen ja kunnian ajoilta. Olihan siinä ilon aihetta, että teatteri jo ensi näytäntökaudellaan saattoi esittää uuden alkuperäisen näytelmän, joka laatuaan oli näyte siitä, mikä on luettava kansallisen näyttämön korkeimpiin tehtäviin, nimittäin kansakunnan entisten vaiheiden kuvaaminen. – Mitä esitykseen tulee oli Vilho pääosassa vähemmän onnistunut kuin rva Aspegren Annana. Tekijä huudettiin esiin, mutta ei ollut saapuvilla.

Tähän otamme muutamia piirteitä Emilien kirjeistä, ne kun ainakin välillisesti kuuluvat aineeseemme:

Kevätkauden suuri tapahtuma Helsingin seuraelämässä oli Suomen taiteilijain ja kirjailijain eläkerahaston hyväksi toimeenpannut suuremmoiset taidearpajaiset. Emilie kertoo että Z. Topeliuksen ja C. G. Estlanderin ehdotuksesta hänetkin pyydettiin johtokunnan jäseneksi. Arpajaisiltamassa Uudessa teatterissa 26 p. maalisk. piti arpojen myyjinä esiintyä nuoria naisia, joista kukin edusti yhtä Suomen maakuntaa. Kun siihen päätettiin pyytää muun muassa ruotsalaisia näyttelijättäriä, ehdotti Emilie Suomalaisen teatterin puolesta neidit Lydia Laguksen ja Selma Heermanin, ja nämä nähtiinkin iltamassa, edellinen Lapinmaana ja jälkimäinen Karjalana. Oli siis Suomen maakuntien edustajain joukossa joku suomeakin ymmärtävä; useimmat tietysti olivat siihen nähden mahdottomia (nti Tengmark Ruotsalaisesta teatterista oli esim. "Suloisen Savonmaan" haltiatar!). – Samaan aikaan annettiin Ruotsalaisessa teatterissa kotimainen alkuteos, E. Nervanderin murhenäytelmä Kuninkaanlapset. Teos teki täydellisen haaksirikon ja kertoo Emilie siitä seuraavaa:

"Olimme ensi iltana teatterissa, enkä ole koskaan nähnyt niin jääkylmää yleisöä. Oli kerrassaan mahdotonta saada yhtä ainoata apploodia aikaan. Kaarlo meni toisenakin iltana ja tahtoi minut mukaansa ja minä meninkin ja olen tyytyväinen että niin tein. Koko ensi rivillä oli 12 henkeä! kentiesi 20 permannolla ja kuitenkin oli vapaapilettejä annettu. Voiko kyllin ylenkatsoa Helsingin snobbiyleisöä? Juostaan kymmeniä kertoja katsomassa kaikenlaista roskaa ja sitte sillä lailla tuomitaan kotimainen kappale, tietämättä minkä arvoinen se on. Kaarlo sanoi usein tunteneensa jonkinlaista katkeruutta sentähden että hän niin täydellisesti oli rikkonut välinsä [ruotsalaisen] teatteriyleisön kanssa, mutta Kuninkaanlapset huutavat ääneen, että hän on tehnyt oikein. Kappale on tosin ikävänlainen, mutta se tuntuu paljo paremmalta kun sen näkee toistamiseen ja toiseksi on sanottava että se näyteltiin kurjasti. Seurue tahtoi rehellisesti kostaa Nervanderille hänen arvostelunsa." – Vihdoin on mainittava tapaus uhkaavinta laatua, tulipalon alku Arkadiassa:

"Affissöörskan huolimattomuuden kautta oli kiristorstaina klo 7 aamulla valkea päässyt irti naisten pukemahuoneessa ja siellä riippuvat teatterin ja näyttelijättärien omat vaatteet paloivat tykkänään. Onneksi [vahtimestari] Wirman ja affissöörska saivat tulen sammutetuksi, ennen kuin se levisi sisempään huoneeseen, missä koko muu puvusto säilytetään. Teatterin vahinko nousee ainakin 1,000 markkaan ja lisäksi tulee näyttelijättärien, joilta paloi kenkiä, sukkia, kureliiviä, alushameita y.m. Teatterin hameita paloi yhdeksän, Lagus menetti paljo." – Tietääksemme tämä oli ainoa kerta, jolloin Suomalaisen teatterin aikana Arkadia, tuo vanha puuhökkeli, jonka tulenarkuus oli melkein sananlaskuksi tullut, todella oli joutua tulen uhriksi. – Samassa kirjeessä lausutaan teatterista:

"Taloudellinen asema on jotenkin hyvä; yksi ainoa ilta on tuottanut tappiota. Keskimäärin on näytäntö antanut 580 mk (tietysti bruttoa), niin että meillä olisi voittoa, jollei orkesteri olisi niin kallis. Musiikki maksaa 100 mk illalta, jota paitse Göhdelle tulee 12, Moesselille 12 ja Lindgrenille 6 mk kerralta ja erityisesti harjotuksista. Huono orkesterimme maksaa siis 140 mk illalta! Eikö se ole kuulumatonta?"

Loppulausunnoksi Suomalaisen teatterin ensi olosta Helsingissä sopii seuraava ote eräästä Yrjö Koskisen Kirjallisessa kuukauslehdessä julkaisemasta kirjotuksesta. Huomautettuaan siitä ahdistetusta asemasta, missä suomalaisuus silloin oli, hän jatkaa:

"Näinä sumeina aikoina17 katse mielellään kääntyy johonkin valopaikkaan, joka näyttää lupaavan onnellista päivän koittoa nykyisten hämäräin perästä. Semmoinen toivorikas ilmiö on mielestämme uusi Suomenkielinen teatteri. Se tosin vielä on vast'alkuinen heikko taimi, jonka kasvaminen riippuu yhden ainoan miehen lempivästä, alttiiksi antavaisesta hoidosta. Mutta semmoisenakin se on puolen vuosikauden kuluessa varttunut niin kauniilla menestyksellä, että meidän on syytä kreikkalaisten tavalla 'pelätä jumalien kateutta', ellemme perustaisi toiveitamme kansallisuutemme edistyksestä korkeamman johdatuksen nojaan kuin olympolaisten suosioon."

Sen jälkeen huomautettuaan että teatteri vielä on pidettävä jonakin "teatterikouluna", kirjottaja lausuu: "Yksimielisesti luullaksemme kuitenkin myönnetään, että tämä yritys jo on osottanut kauniimpaa edistystä kuin olisi sopinut millään oikeudella toivoa. Kappaleita on näytelty, joissa näyttämisen sointuisuus on ollut moitteeton, ja vaikka näyttelijäin joukossa ei sovi ketään vielä taideniekaksi nimittää, ovat useatkin osottaneet varsin kiitettävää pyrkimystä taiteellisuuteen. – Se puoli, joka tätä nykyä epäilemättä on toimen heikoin, on näyttelijäin kieli ja lausunto. Tämä puoli tosin on luonnollinen seuraus suomenkielen nykyisestä tilasta maassamme; koska ainoastaan harvoilla sivistyneillä perheillä suomi on varsinaisena puhekielenä, ei ole kielen ääntämys yleisemmin saanut sitä puhtautta ja hienoutta, joka on sivistyneen puhekielen tunnusmerkki. Vaan toiselta puolen juuri teatterin pitäisi antaa tämmöisen jalostetun puhekielen malli." – Koska ohjelmisto oli loppuun näytelty ja kevät niin edistynyt, että yleisö tuskin olisi kauvemmin samassa määrässä kuin tähän saakka suonut huomiota näytännöille, lähti seurue kolmeksi viikoksi Hämeenlinnaan palatakseen Helsinkiin toukokuun loppuviikoksi, jolloin promotsionijuhla oli tapahtuva. Ensimäinen näytäntö Hämeenlinnassa annettiin 4/5. "Teatteri oli", sanoo Hämäläinen, "täpötäynnään väkeä, joka ihastuksella katseli Viuluniekkaa ja kättentaputuksilla ja näyttelijöitä esiinpyytämällä osotti mieltymystään. Katsojat kuuluivat suurimmaksi osaksi porvari- ja työkansan luokkaan, myös oli lähipitäjistä tullut sekä herras- että talonpoikaiskansaa, mutta vain harvoja kaupunkimme 'noblessista'."

Paitse tätä ensimäistä näytäntöä annettiin vielä kahdeksan. Uutta ohjelmistossa oli Antti Jalavan kääntämä Laurencinin ja Lubizen 1-näytöksinen huvinäytelmä Ei ollenkaan mustasukkainen ja A. Korhosen Kosijat, kumpikin Helsingissä harjotettu. Kuukauden keskivaiheilla kävi Lydia Laguskin Hämeenlinnassa. Yhtenä iltana hän näytösten välillä lauloi Hellaan lapsi ja A. Conradin Aamu-akkunani ja toisena Nettchenin osan Laululintusessa. Viimeksi, 22/5, näyteltiin Päivölä. – Hämäläinen tunnustaa näytelmäin olleen "sitä laatua, etteivät loukkaa arkaluontoisimmankaan siveyden tunteita" ja letkauttaa hämeenlinnalaisia siitä etteivät he, niinkuin kaikissa muissa kaupungeissa oli tapahtunut, olleet kutsumalla seuruetta pitoihin osottaneet sille suosiotansa ja näyttäneet ymmärtävänsä antaa arvoa isänmaalliselle työlle.

Niinä kolmena iltana, jolloin teatteri näytteli Helsingissä toukokuun lopulla, esitettiin seuraavat ohjelmat: 25/5 Bartholdus Simonis ja Lemun rannalla; 27/5 Sala-ampuja ja karjatyttö, Kukka kultain kuusistossa, Kihlaus ja Hääilta; 29/5 Suorin tie paras, Laululintunen, Kihlaus ja K. S. Suomalaisen kirjottama ja Aug. Tavaststjernan sävellyksillä varustama, alkuperäinen 1-näytöksinen laulunäytelmä Erehdykset eli promotsionimuistoja.18 Ensimäinen näytäntö annettiin Vilhon ja kolmas Lydia Laguksen hyväksi, joka jälkimäinen valmistautui opintomatkalle ja jolle juurikään oli valtionvaroista myönnetty 1,400 markan apuraha. Suositun laulajattaren resettinäytännössä oli "väkeä enemmän kuin koskaan ennen ja yleisö osotti mieltymystään vilkkailla kättentaputuksilla ja esiinhuudoilla", jota paitse nti Lagus palkittiin "suurella kukkakiehkuralla". Uutta laulukappaletta sanotaan "sieväksi ilveilyksi", joka vastaanotettiin mielihyvällä. Enimmän siinä miellytti eräs neliääninen laulu. Säveltäjä huudettiin esiin.