Kalatyttö

Nyt sai Petra rauhaa, ja mitä edemmäksi tultiin, sitä enemmän tarkistui hänen huomionsa. Ja kun hän kääntyi takaisin, lupaukset tehtyänsä, ja itkusilmin katsoi Ödegaardiin, niinkuin siihen, joka oli kaikkia hänen hyviä aikeitansa lähinnä, niin päätti hän sydämessänsä, ettei koskaan saattaisi hänen uskoansa häpeään. Nuo uskolliset silmät, jotka loistavina katsoivat häneen takaisin, näyttivät nekin rukoilevan samaa; vaan kun Petra oli tullut paikallensa ja tahtoi vielä kerran nähdä Ödegaardia, oli tämä jo poissa. Petrakin lähti pian kotiin äitinsä kanssa, joka matkalla lausui nämät sanat: "Nyt olen minä tehnyt, mitä minun tuli tehdä; – nyt tehköön Jumala tehtävänsä."

Kun he olivat syöneet kahden kesken, sanoi äiti pöydästä noustessaan: "Nyt kai lähdemme hänen – tuon papin pojan luokse. Vaikka en tiedäkään, mitä siitä tulee, siitä, mitä hän on aikonut, niin on hän kuitenkin hyvää tarkoittanut. Pue siis jälleen päällesi, lapseni!"

Kirkkotietä, joka kulki kaupungin yläpuolitse, olivat nämät kaksi hyvin usein yhdessä käyneet, vaan katua eivät he koskaan olleet yhdessä astuneet; äiti oli tuskin kertaakaan sitä kulkenut kaupunkiin palattuansa. Nyt poikkesi hän kuitenkin kadulle, sillä hän tahtoi käydä kadun päästä päähän, käydä täysikasvuisen tyttärensä kanssa!

Sen sunnuntain iltapuolella, jona lapsia ripille päästetään, on semmoisen pienen kaupungin koko väki liikkeellä, joko käyden talosta taloon onnentoivotuksilla tahi kulkien pitkin katua edes ja takaisin muita katselemassa ja itseänsä näyttämässä. Siinä tervehditään ja seisahdutaan melkein joka askeleelta, kättä puristetaan ja hyväntahtoisia sanoja lausutaan; köyhän lapsi tavataan rikkaan hylkyvaatteissa ja tuodaan esiin niistä kiittämään. Kaupungin merimiehet, ulkomaan koruvaatteisiin puettuina ja lakki kenossa, ja kaupungin keikarit, kauppapalvelijat, kulkivat parvissa tervehtien kaikkia; oppikoulun puolikasvuiset oppilaat, jokainen taluttaen kainalosta parhainta ystäväänsä maan päällä, koipelehtelivat jäljestä, tehden ivailevia muistutuksiansa; – vaan kaikkien täytyi tänä päivänä kuitenkin hiljaa mielessään suostua antamaan etusija kaupungin pääkeikarille, nuorelle kauppiaalle, kaupungin rikkaimmalle miehelle, Yngve Voldille, joka vast'ikään oli tullut Espanjasta kotiin ja oli valmis huomispäivänä nimiinsä ottamaan äitinsä suuren kalakaupan. Kaduilla loisteli hän, valkea hattu valkotukkaisessa päässä, niin että nuoret ripille päässeet jäivät melkein unhotuksiin; kaikki tervehtivät häntä tervetulleeksi, ja hän puhui kaikkien kanssa, nauroi kaikille, – kaduilla kaikkialla näkyi tuo valkea hattu valkotukkaisessa päässä ja kuului tuo iloinen nauru. Kun Petra ja hänen äitinsä tulivat ulos, oli hän ensimäinen, jonka kanssa he sattuivat yhteen, ja niinkuin todellakin olisivat häntä satuttaneet, säpsähti hän Petran nähdessään, jota hän ei enää tuntenut.

Petra oli kasvanut pitkäksi, ei kuitenkaan niin pitkäksi kuin äitinsä, mutta pitemmäksi kuin useimmat muut tytöt; hän oli sievä, soma ja reipas, toisinaan äitinsä näköinen, toisinaan ei ollenkaan, alituisesti vaihdellen. Eipä tuo nuori kauppamieskään, joka heitä yhä seurasi, voinut enää kääntää kävelijäin silmiä puoleensa; nuo kaksi, äiti ja tytär yhdessä, olivat vielä oudompi ilmiö. He astuivat nopeasti ketään tervehtimättä, sillä harvoinpa heitä itseäänkään tervehtivät muut kuin merimiehet, mutta palasivat vielä nopeammin katua myöten takaisin, sillä he olivat kuulleet, että Ödegaard vastikään oli kotoansa mennyt höyrylaivaan, joka oli kohta lähtevä matkalle. Etenkin Petra kiiruhti; hänen täytyi, täytyi saada vielä tervehtiä ja kiittää Ödegaardia, ennenkuin tämä matkusti pois, sillä olihan synti matkustaa pois Petralle jäähyväisiä sanomatta. Petra ei katsonut kehenkään niistä, jotka häneen katsoivat; hän katseli vaan kattojen yli tupruavaa höyrylaivan savua, ja se hänestä näytti pakenevan. Kun he tulivat laiturille, teki höyrylaiva juuri lähtöä siitä, ja itku kurkussa hän riensi eteenpäin lehtokujaa myöten, hän pikemmin juoksi kuin astui, ja äiti kiiruhti jäljestä. Kun höyrylaivalta meni satamassa aikaa kääntämiseen, niin hän hyvin ennätti juosta rantatörmälle, nousta kivelle ja heiluttaa nenäliinaansa. Äiti jäi lehtokujaan eikä tahtonut mennä edemmäksi; Petra heilutti liinaansa – hän heilutti sitä yhä korkeammalle, vaan laivan kannelta ei kukaan heiluttanut vastaan.

Nyt hän ei voinut enää mitään, vaan hänen täytyi itkun vuoksi palata ylätietä kotiin. Äiti seurasi, mutta äänetönnä. Siihen ullakkokamariin, jonka äiti oli hänelle tänään lahjoittanut ja jossa hän oli ensi kertaa viime yönä maannut ja aamulla niin iloisena pukeutunut uusiin vaatteisiinsa, astui hän nyt katkerasti itkien ja silmäystäkään ympärillensä luomatta; hän ei tahtonut mennä alas, minne oli merimiehiä ja vieraita keräytynyt, vaan riisui rippivaatteet päältänsä, istui vuoteellaan, kunnes yö tuli, ja täysikasvuiseksi pääseminen oli hänestä onnettominta mitä olla voi.

NELJÄS LUKU

Kohta jälkeen ripille laskennan meni hän eräänä päivänä Ödegaardin sisarien luo, vaan huomasi kohta, että Ödegaard lienee siinä erhettynyt, sillä provasti liikkui, niinkuin ei olisi Petraa nähnytkään, ja tyttäret, molemmat Ödegaardia vanhemmat, olivat sangen kylmäkiskoisia. Ainoa, minkä tekivät, oli, että muutamilla sanoilla ilmoittivat, mihin heidän veljensä tahtoi että Petran nyt piti käydä käsiksi. Koko aamupuolen tuli hänen nimittäin ottaa osaa talouden hoitoon eräässä ulkopuolella kaupunkia olevassa talossa ja iltapuolella käydä ompelukoulua, vaan maata sekä syödä aamiaisen ja illallisen kotona. Hän teki, niinkuin oli määrätty, ja se olikin hänestä hyvin mieluista, niin kauan kun se oli uutta, mutta sittemmin, varsinkin kesän tultua, alkoi hän kyllästyä siihen; sillä tähän aikaan vuotta oli hän tavallisesti istunut metsän rinteessä koko päivät ja lukenut kirjojansa, joita hän nyt suuresti ikävöitsi samaten kuin Ödegaardiakin ja heidän keskinäisiä haastelujaan. Tästä johtui, että hän viimein etsi puhekumppania, mistä vaan sai. Siihen aikaan oli näet ompelukouluun tullut nuori tyttö, jonka nimi oli Liisa Let, s.o. Liisa, mutta ei Let, sillä Let oli nuori kadetti, joka joululuvan aikana oli ollut kotona ja jäällä kihlannut Liisan, tämän vielä koulutyttönä ollessa. Liisa vakuutti henkeen kuolemaan, ettei se ollut totta, ja itki, kun siitä puhuttiin; kuitenkin piti hän siitä lähtien Liisa Letin nimen. Tuo pieni vilkasmielinen Liisa Let itki usein ja nauroi usein; mutta itkipä tahi nauroi, ajatteli hän aina rakkautta. Kokonainen mehiläisparvi ajatuksia, uusia ja kummallisia, ilmestyi ompelukouluun; jos ken ojensi kätensä puhkuria tavoittaakseen, niin se oli kosioimista, ja puhkuri antoi joko myöntävän tahi kieltävän vastauksen; neula tuli kihlatuksi langan kanssa, ja lanka uhrasi joka pistämällä itsensä tuon julmurin edestä; joka sormeensa pisti, vuodatti sydämensä verta, ja joka neulaa vaihtoi, oli petollinen. Jos kaksi tyttöä kuiskutteli keskenänsä, oli heille muka jotakin merkillistä tapahtunut; kohtapa kuiskutteli toista kaksi keskenänsä, ja sitten vielä kaksi; jokaisella oli luotettava ystävä ja tuhansia salaisuuksia. Kukapa sitä voi kestää?

Eräänä iltapäivänä hämärässä, semmoisella hienolla vesisateella, jota sanotaan tihmaksi, seisoi Petra, suuri huivi päässä, kototalon edustalla ja katsoi käytävään, jossa nuori merimies seisoi ja vihelteli valssia. Petra piti huivia molemmin käsin leuan alla kiinni, niin että vain silmät ja nenä näkyivät, vaan merimies huomasi helposti Petran iskevän silmää hänelle, ja hän hyppäsi kohta hänen luoksensa. "Kuule, Gunnar, etkö lähde vähän kävelemään." – "Mutta sataahan?" – "No, mitä se haittaa!" ja niin menivät he hiukan ylemmäksi pienen mökin luo. "Osta mukaan minulle pari kakkua – noita kermakakkuja." – "Aina sinä tahdot kakkuja." – "Noita kermakakkuja!" Merimies tuli mökistä takaisin, tuoden muutamia kerällään; Petra pisti kätensä huivin alta esiin, otti ne ja alkoi syöden – astua eteenpäin. Kun he olivat kaupungin yläpuolelle tulleet, sanoi hän, antaen toisellekin palasen kakkua: "Kuule, Gunnar! Olemmehan me, me kaksi, aina hyvin paljon rakastaneet toisiamme; minä olen aina pitänyt sinua parempana muita poikia! Sinä et usko sitä? Mutta se on oikein totta, Gunnar! Ja nyt sinä olet alaperämies ja saatat pian saada laivan kuljettaaksesi. Minusta nyt voisit mennä kihloihin, Gunnar! – Miks'et, ystävä, syö sitä kakkua?" – "Olen alkanut tupakkaa purra." – "No, mitä vastaat?" – "Oh, eihän sillä kiirutta ole." – "Eikö kiirutta? Matkustathan ylihuomenna pois." – "Niin kyllä, mutta tulenhan minä sieltä takaisin." – "Mutta ei ole niin varsin varmaa, onko minulla silloin aikaa, sillä ethän tiedä, missä minä silloin voin olla." – "Sinunko ma siis kihlaisin?" – "Niin, Gunnar, totta kai sen ymmärrät, mutta olethan aina ollut niin tuhma, ja sen vuoksi sinusta ei tullutkaan muuta kuin merimies." – "Oh, sitä en minä koskaan kadu; onpa hyvä olla merimiehenä." – "Niin, onhan äidilläsi laivoja. Vaan mitäs sanot nyt? Sinä olet niin hidassanainen!" – "Niin, mitä minun sitten pitäisi sanoa?" – "Mitä sinun pitäisi sanoa? Ha-ha-ha, kenties et minusta huolikkaan!" – "Oi, Petra, tiedäthän hyvin, että huolin. Mutta luulen, ett'en voi luottaa sinuun." – "Voit kyllä, Gunnar, minä olen niin uskollinen, niin uskollinen sinulle!" – Gunnar seisoi vähän aikaa ääneti: "Petra, saanko katsoa sinua silmiin!" – "Miksi niin?" – "Tahdon katsoa, ajatteletko todellakin, mitä puhut." – "Luuletko, Gunnar, että tyhjiä lörpöttelen?" sanoi Petra loukattuna ja nosti huiviansa. – "Petra, jos tämä on oikein täyttä totta, niin anna minulle suuta vahvistukseksi; silloin tiedän asian varmaksi." – "Oletko hullu?" vastasi Petra, peittäen kasvojansa huivilla, ja meni eteenpäin. – "Odota, Petra, odota! sinä et sitä ymmärrä. Kun olemme sulho ja morsian, niin – " – "Oh, paljasta tuhmuutta vain!" – "No, tiedänhän minä toki, mikä tapa on; olenhan minä enemmän maailmaa kokenut kuin sinä, niin että tämmöisissä asioissa vien sinulta voiton. Ajatteleppas mitä kaikkea olen nähnyt – ." – "Sinun näkemäsi ovat olleet joutavia höperön näköjä." – "Mutta mitenkä sinä, Petra, sitten käsität kihlattujen välin? Minun täytyy sitä sinulta varta-vasten kysäistä. Juosta toistensa perässä pitkin mäkiä – eihän se ollenkaan sovi." – "Ei, se on kyllä totta", nauroi Petra ja seisahtui. "Mutta kuuleppas, Gunnar! Kun nyt seisomme tässä huohtamassa – huh! – niin minä tahdon sinulle sanoa, kuinka rakastavaiset ihmiset tekevät. Niinkauan kuin olet kaupungissa, pitää sinun joka ilta odottaa ompelukoulun edessä ja saattaa minut kotiin ovelle saakka, ja jos minä olen jossakin muualla, pitää sinun odottaa kadulla, kunnes tulen. Ja sitten, kun olet matkustanut pois, pitää sinun kirjoittaa minulle, ostaa koruja ja lähettää minulle. Niin oikein: meidän tulee myöskin hankkia pari sormusta ja antaa ne toisillemme; toisessa pitää olla sinun nimesi, toisessa minun, vieläpä vuosiluku ja päiväkin; mutta minulla ei ole rahaa, siis sinä saat ne molemmat ostaa." – "Sen minä kyllä teen; mutta – ." – "Mitä verukkeita taas?" – "Hyvä Jumala, tarkoitin vaan, että pitäähän minun saada ottaa mitta sormestasi." – "Niin, sen kyllä saat", lausui Petra, nyhkäsi korren maasta, mittasi ja purasi sen poikki; "älä nyt viskaa sitä pois!" Gunnar pisti sen paperiin ja pani paperin muistokirjaansa; Petra katseli tätä tarkasti, kunnes muistokirja jälleen oli kätkössään. "Menkäämme nyt pois, minun on ikävä tässä kauemmin seisoa." – "Mutta, Petra, kyllä tämä todellakin näyttää minusta niinkuin vähän kitsaalta!" – "Niin, jos et tahdo, ukkoseni, on se minusta yhtä kaikki!" – "Kyllä tahdon. Ei se ole haittana; – mutta enkö saa edes antaa sulle kättä?" – "Miksi niin?" – "Vakuudeksi vaan, että olemme todellakin kihloissa." – "Mitä hulluutta, onko siitä enemmän vakuutta, että otamme toisiamme kädestä? – Vaan muuten voit kernaasti saada käteni, tuossa se on! – Ei, kiitoksia paljon, ei minkäänlaista puristusta, ukkoseni!" Petra veti jälleen kätensä huivin alle, vaan nyt hän äkkiä kohotti huivia molemmin käsin, niin että koko muoto tuli näkyviin: "Jos sinä, Gunnar, tästä virkat kenellekään mitään, niin minä sanon, ettei se ole totta, tiedä se!" sanoi hän nauraen, ja alkoi kävellä kotiinsa päin. – Vähän matkan päässä seisahtui hän ja sanoi: "Huomenna loppuu ompelukoulu vasta kello 9, – saat odotella kasvitarhan takana."

– "Hyvä." – "Niin, mutta nyt sinun pitää lähteä!"

– "Etkö tahdo antaa minulle edes kättä jäähyväisiksi?" – "En ymmärrä, mitä sinä aina tahdot siitä minun kädestäni; – ei, nyt sinä et sitä saa. – Hyvästi!" huusi hän ja juoksi Gunnarin luota pois.

Seuraavana päivänä sovitti hän niin, että jäi viimeiseksi ompelukouluun. Kello oli pian 10, kun hän sieltä lähti pois, vaan kun hän tuli kasvitarhan ulkopuolelle, niin ei Gunnaria täällä ollutkaan. Petra oli ajatellut kaikellaisia vastuksia, vaan ei tätä; hän närkästyi niin, että päätti itse odottaa, saadaksensa antaa Gunnarille oikein aika torat, kun tämä viimeinkin tulisi. Muutoin oli hänen rattoisa kulkea tuossa edes takaisin kasvitarhan takana, sillä kauppiasten lauluseura oli juuri alkanut harjoituksiansa läheisessä talossa, jonka ikkunat olivat auki; espanjalainen laulu houkutteli mukaansa hänen ajatuksensa illan tyvenessä, kunnes hän itse oli Espanjassa ja kuuli omaa kiitostansa laulettavan avonaiselta altanilta. Espanjaan hehkui hänen mielensä; sillä joka kesä tulivat nuo mustat espanjalaiset laivat satamaan, kadulla kaikuivat espanjalaiset laulut, ja Ödegaardin huoneen seinässä riippui kokonainen jakso kauniita kuvia Espanjasta, hän oli nyt kenties itsekin jälleen siellä, ja Petra oli hänen luonansa! Vaan äkkiä hän kutsuttiin pois retkiltään, sillä omenapuun takaa tuli viimeinkin Gunnar rientäen ja Petra juoksi kohti – ei Gunnaria, vaan tuota Espanjasta kotiutunutta valkeata hattua valkotukkaisessa päässä. "Ha, ha, ha, ha", nauroi tämä, "pidittekö minua toisena?" – Petra kielsi kovasti ja hätäisesti ja juoksi vihoissaan pois, vaan toinen juoksi jäljestä ja sopotti juostessaan hyvin kiiruusti ja sekasotkuisesti, niinkuin ihmiset tekevät, jotka puhuvat useampia kieliä. "Niin, minä voin hyvin seurata, sillä minä juoksen erinomaisen nopeasti, – ei pako teitä auta; minun pitää saada puhua teidän kanssanne, – täällä kotokaupungissani on niin hiljaista, kaikki ihmiset ovat kuin kuolleita, mutta te ette ole kuollut, sen minä voin nähdä – minun pitää saada puhua teidän kanssanne, kävelen tässä jo kahdeksatta iltaa." – "Kahdeksatta iltaa!" – "Kahdeksatta iltaa, ha, ha, ha, ja kävelen kernaasti vielä kahdeksan iltaa lisäksi, sillä me kaksi sovimme hyvin yhteen, eikö totta? Ei pako teitä auta, minä en laske teitä, olettehan jo väsyksissä, näen sen." – "En, en ole väsyksissä." – "Olettepa." – "En, en ole väsyksissä." – "Mutta olettepa! Puhukaa sitten, jos ette ole väsyksissä!" – "Ha, ha, ha." – "Ha, ha, ha, ha! Se ei ole puhumista", – ja nyt he seisahtuivat. He vaihtoivat muutamia sanoja, puoleksi leikillisiä, puoleksi totisia; sitten rupesi valkotukka Espanjaa ylistämään, toinen kuvaus seurasi toistaan; viimein kirosi hän tuota pikku kaupunkia, jossa he asuivat, – edellistä kuunteli Petra loistavin silmin, jälkimäinen suhisi korvain ohitse hänen silmäillessään kultavitjoja, jotka oli kaksinkerroin kääritty kauppiaan kaulaan. "Niin, nuo", sanoi kauppias nopeasti vetäen näkyviin vitjojen pään, jossa riippui kultaristi – "kas, nuo otin tänä iltana mukaani, näyttääkseni niitä lauluseuran kokouksessa, ne on Espanjasta; te saatte kuulla niiden historian!" Ja nyt kertoi hän: "Etelä-Espanjassa ollessani jouduin ampumajuhlaan ja voitin tämän palkinnon; se annettiin minulle juhlatilassa näillä sanoilla: 'ottakaa tämä mukaanne Norjaan ja lahjoittakaa se espanjalaisten kavalierien kunnianosoitukseksi kauniimmalle naiselle kotiseudullanne.' Sitten kaikui huuto ja riemusoitto, lippuja heilutettiin, kavalierit taputtivat käsiänsä ja minä otin lahjan vastaan!" – "Sepä mainiota!" huusi Petra, sillä hänen silmissään väikkyi heti tuo espanjalainen juhla espanjalaisine väreineen ja lauluineen, espanjalaiset seisoivat päivän paahtamina viinamäkien juurella ilta-auringon loistossa, ja heidän ajatuksensa etsivät kauniinta naista lumien maassa. Kauppias oli hyväntahtoinen nuori mies, vaikka olikin tuommoinen hätikkö ja itseluuloinen, ja nyt hän jäi siihen seisomaan ja kertomaan Petralle. Toinen kuva toisen jälkeen lisäsi tytön halua, ja kokonaan kiintyneenä tuohon kummalliseen maahan alkoi hän hyräillä espanjalaista laulua, minkä äsken oli kuullut, ja vähitellen liikuttaa jalkojansa sen tahdin mukaan. "Mitä? taidattehan tanssia espanjalaista tanssia", huudahti kauppias. "Niin, niin-niin!" lauloi Petra tanssitahdin mukaan, ja iski näppiänsä yhteen matkiaksensa kastanjetteja; hän oli näet nähnyt espanjalaisten merimiesten tanssivan. – "Te ansaitsette saada tämän espanjalaisten kavalierien lahjan", huudahti kauppias ihastuksissaan, – "te olette kauniin nainen, minkä olen kohdannut!" – ja otti samassa kultavitjat kaulastaan ja kiersi kevyellä kädellä ne moneen kertaan Petran kaulaan, ennenkuin tyttö tuota tajusikaan. Vaan kun hän tajusi sen, lensi hänen kasvoillensa tuo tumma häpeän puna, joka oli hänelle omituinen, ja kyyneleet olivat tulla silmiin – niin että kauppias, joka oli kummastunut kummastumistaan, nyt joutui kovin häpeisiinsä, eikä enää tietänyt mitä tahtoi, vaan tunsi että hänen piti lähteä, ja lähtikin.

Vielä kello 12 seisoi Petra avonaisessa ullakkoikkunassa, vitjat kädessä. Jälkikesäinen yö peitti lempeänä kaupungin ja vuonon ja kaukaiset tunturit; kadulta kaikui jälleen espanjalainen laulu, sillä seuran jäsenet olivat saattaneet Yngve Voldin kotiin. Joka sana kuului; ne olivat kauniista kukkakiehkurasta. Ainoastaan kaksi ääntä lauloi; toiset vaan suullaan myötäilivät kitaran mukasoitantoa:

Kiehkuran tarjoan, lempien sinua,Otapa kiehkura, muistele minua!Ota, sä ihanin,Heinä tää vihannin,Ota, sä lempein,Kukka tää hempein,Ota, sä sivein,Nuppu tää tivein,Ota, sä korein,Lehti tää sorein.Kiehkuran tarjoan, lempien sinua,Otapa kiehkura, muistele minua!

Kun Petra aamulla avasi silmänsä, oli hän ollut auringon joka taholta kirkastamassa metsässä, missä kaikki puut olivat kultahaapoja, ja niistä riippui pitkiä loistavia terttuja, jotka melkein koskivat häneen, kun hän niiden välitse kulki. Kohta muisti hän vitjat, otti ne ja ripusti paitansa päälle. Sitten pani hän paidan ylle mustan huivin ja vitjat tämän päälle, sillä ne olivat kauniimmat mustalla pohjalla! Yhä vielä vuoteellaan istuen katsoi hän pieneen käsipeiliin: – oliko hän todellakin niin kaunis? Hän nousi hiuksiansa letittämään ja sitten jälleen katsomaan peiliin, vaan muisti samassa äitiänsä, joka ei vielä mitään tietänyt, jonka vuoksi hän nyt kiirehti; täytyihän mennä alas kertomaan. Juuri kun oli valmiiksi puettu ja vitjoja kaulaansa ripustamaisillaan, juolahti hänelle mieleen, mitä äiti sanoisi, mitä kaikki ihmiset sanoisivat ja mitä hänen itsensä tulisi vastata, kun kysyisivät, miksi hän kantoi noin kalliita vitjoja. Kun tämmöinen kysymys oli hyvin todennäköinen, niin se palasi mieleen yhä vakavampana, kunnes hän haki esiin vähäisen rasian, pani vitjat siihen, pisti rasian taskuunsa – ja tunsi ensi kerran iässään olevansa köyhä. Sinä aamupuolena ei hän mennytkään sinne, mihin piti, vaan jäi vitjat kädessä istumaan yläpuolelle kaupunkia, melkein samoille paikoille, missä oli ne saanut, ja hänestä tuntui kuin hän olisi ne varastanut.

Illalla odotti hän kasvitarhan takana Yngve Voldia vielä kauvemmin, kun oli edellisenä iltana odottanut Gunnaria, hän tahtoi antaa vitjat takaisin hänelle. Vaan niinkuin se laiva, jossa Gunnar purjehti pois, oli odottamatta edellisenä päivänä nostanut ankkurin, kun oli saanut edullisen rahdin lähikaupungista, samaten täytyi Yngve Voldinkin, joka oli laivan omistaja, matkustaa tänään samoille asioille. Hänellä oli paljon muitakin toimituksia, jonka tähden hän viipyi poissa kolme viikkoa.

Конец ознакомительного фрагмента.

Текст предоставлен ООО «ЛитРес».

Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.

Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.