Kalatyttö

Bjørnstjerne Bjørnson

Kalatyttö

ENSIMÄINEN LUKU

Missä sillinpyyntiä kauemman aikaa on lakkaamatta harjoitettu, siihen syntyy vähitellen kaupunki, jos paikka muuten on sopiva. Tämmöisistä kaupungeista ei voi ainoastaan sanoa, että meri on ne maalle luonut, vaan ne loitommalta katsoen näyttävätkin meren ajamilta pölkkykasoilta tahi kumotuilta veneiltä, joita kalastajat ovat kaataneet suojakseen myrsky-yönä; lähemmäksi tultua huomataan, kuinka sattumoilta kaikki on rakentunut, siinä kun on joko tunturi keskellä liikepaikkaa, tahi vesi jakaa kaupungin kolmeen, neljään palaseen, ja kadut luikertelevat ja mutkittelevat. Ainoastaan yksi seikka on kaikilla yhteinen: satama tarjoo suojaa suurimmillekin laivoille; siinä on tyyni kuin korvossa, ja sentähden ovatkin nuo suojapaikat hyvät olemassa niitä laivoja varten, jotka, purjeet rikkinäisinä ja taklaus hajalla, aavalta mereltä tulevat ajelehtain turvapaikkaa etsimään.

Semmoisessa pienessä kaupungissa on hiljaista; kaikki hälinä vetäytyy laitureille, jossa talonpoikain veneet ovat kiinni, ja jossa laivoja lastataan ja puretaan. Pitkin laitureita kulkee pienen kaupungin ainoa katu; valkoisiksi ja punaisiksi maalatut, yhden- ja kahdenkertaiset rakennukset seuraavat kadun toista puolta, kuitenkaan ei seinä seinässä kiinni, vaan kauniit ryytimaat välissä; se on siis pitkä, leveä katu, jossa muuten merituulella tuntuu haju siitä, mitä laitureilla on. Täällä on hiljaista – ei poliisin pelosta, sillä semmoista ei täällä tavallisesti ole – vaan panettelemisen pelosta, koska kaikki ihmiset ovat tuttuja. Kadulla kulkiessa täytyy tervehtiä joka ikkunaan, jossa joku vanha nainen tavallisesti istuu ja tervehtii takaisin. Lisäksi tulee vielä tervehtiä jokaista vastaantulijaa; sillä kaikki nämät hiljaiset ihmiset käyvät ja mietiskelevät, mikä on soveliasta ylipäänsä ja heille erityisesti. Joka säätyänsä ja tilaansa ylemmäs pyrkii, menettää hyvän maineensa; sillä ei ainoastaan hän ole tunnettu, vaan myöskin hänen isänsä ja iso-isänsä; ja urkitaan selville missä perheen jäsenessä ennen on havaittu taipumusta säädyttömyyteen.

Tähän rauhalliseen kaupunkiin tuli monta vuotta sitten hyvin kunnioitettu mies Pekka Olsen; hän tuli maalta, missä oli henkeänsä elättänyt rihkamakaupalla ja viulunsoitolla. Kaupungissa avasi hän puodin, missä entisille kauppatutuillensa paitsi rihkamatavaraa myöskin myi paloviinaa ja leipää. Hänen kuultiin astuvan edes ja takaisin puodintakaisessa "peräkamarissa", soittaen hyppypolskia ja morsiusmarsseja; joka kerta, kun tuli oven kohdalle, tirkisti hän siinä olevasta lasireiästä puotiin, ja jos joku ostaja oli tullut, päätti hän soittonsa liirutukseen ja meni puotiin. Kauppa kävi hyvin; hän nai, ja hänelle syntyi poika, jonka kastatti omaksi kaimaksensa, ei kuitenkaan Pekaksi, vaan Pietariksi. Pikku Pietarista piti tuleman mitä Pekka tunsi itse ei olevansa, sivistynyt ihminen, jonkatähden poika pantiin latinakouluun. Kun nyt ne, joiden tuli olla hänen tovereitansa, pieksäen ajoivat leikeistänsä hänet kotiin, koska hän oli Pekka Olsenin poika, niin ajoi Pekka Olsen pieksäen hänet heidän luoksensa takaisin; sillä muulla tavoin ei poika voinut sivistyä. Pikku Pietari tunsi siis olevansa hylkiö koulussa ja tuli laiskaksi ja vähitellen kaikkeen niin haluttomaksi, että isä ei voinut pieksää häntä nauramaan eikä itkemään. Silloin Pekka heitti pieksämisen ja pani pojan puotiin. Mutta ihmeeksi hänen kävi, kun näki pojan antavan kaikille, mitä he pyysivät, jyvääkään liikaa antamatta, itse syömättä ainoatakaan väskynää, mutta mittaavan, laskevan ja kirjaan panevan kaikki ykstotisena, tavallisesti sanaakaan virkkamatta, ja hyvin vitkaan, mutta nuhteettomalla tarkkuudella. Isä alkoi uudestaan toivoa ja lähetti hänet sillialuksessa Hampuriin, kauppakoulussa hyviä tapoja oppimaan. Poika oli poissa kahdeksan kuukautta, johan siinä lienee kylliksi. Palatessaan oli hän hankkinut itselleen kuusi uutta vaatekertamusta ja maalle noustessaan oli hänellä ne yllänsä, toinen kertamus toisen päällä, "sillä siitä mitä päällä on, ei tarvitse tullia maksaa". Mutta, paksuutta lukuun ottamatta, oli hän, kun seuraavana päivänä astui kadulle, näköjään melkein samanlainen kuin ennenkin. Käveli yhtä jäykkänä ja suorana, kädet riipuksissa, tervehti äkkinäisellä nytkäyksellä ja kumarsi ikäänkuin olisi ollut niveletön, ruvetakseen taaskin yhtä jäykäksi; hän oli ilmetty kohteliaisuus, kuitenkaan virkkamatta sanaakaan; reipas, mutta samalla arka. Nimeänsä ei hän enää kirjoittanut Olsen, vaan Ohlsen, josta kaupungin viisastelijat saivat syytä seuraavaan kysymykseen: "Kuinka pitkälle ennätti Pietari Olsen Hampurissa?" Vastaus: "ensimäiseen puustaviin". Tuumipa jo muuttaa ristimänimensäkin "Pedroksi", vaan kun tuon h:ntähden sai kärsiä niin paljon pilkkaa, heitti hän sen tuuman ja kirjoitti vain P. Ohlsen. Hän laajensi isänsä kaupan ja nai jo 22 vuoden ikäisenä punakätisen puotimamselin, sillä hänen isänsä oli vastikään tullut leskeksi ja luotettavampi oli vaimo kuin emännöitsijä. Vuoden päästä ummelleen synnytti vaimo pojan, joka, viikon päästä ummelleen kastettiin "Pedroksi". Kun arvoisa Pekka Olsen oli tullut iso-isäksi, tunsi hän ikäänkuin sisällistä halua ruveta vanhaksi. Hän jätti kaupan pojallensa, istuskeli itse penkillä puodin edustalla ja poltteli lehtitupakkaa piippunysällänsä. Ja kun eräänä päivänä alkoi tuolla ulkona ikävystyä, toivoi hän, että pian saisi kuolla pois, ja niinkuin hänen kaikki muutkin toiveensa olivat toteutuneet, niin kävi tämänkin.

Jos nyt Pietari poika oli perinyt yksinomaan toisen puolen isän kyvystä, nimittäin kauppaälyn, niin näytti pojanpoika Pedro perineen toisen, nimittäin yksinomaan soittotaidon. Hän oppi hyvin myöhään lukemaan, mutta hyvin aikaisin laulamaan; hän soitti huilua niin hyvästi, että herätti huomiota; hän oli hempeän näköinen ja helläsydäminen. Mutta siitä isällä vain oli vastusta, kun hänen oma tarkkuutensa oli juurrutettava poikaan. Kun tämä jotakin unhotti, ei häntä toruttu eikä lyöty, niinkuin muinoin isää, vaan häntä nipistettiin. Tämä tapahtui hyvin hiljaisesti ja ystävällisesti, voisipa sanoa kohteliaasti, vaan se tapahtui vähimmästäkin syystä. Äiti luki joka ilta, vaatteita hänen päältään riisuessansa, hänen mustelmansa ja kelta-pilkkunsa ja suuteli niitä, vaan hän ei tohtinut tehdä vastusta, sillä häntä itseänsäkin nipistettiin. Jokaisesta reiästä pojan vaatteissa, jotka olivat tehdyt isän Hampurilaisesta puvusta, jokaisesta pilkusta koulukirjoissa oli äiti vastuunalainen. Senpätähden kuultiinkin aina: "ei niin, Pedro! varo itseäsi, Pedro! muista Pedro!" – hän pelkäsi isäänsä ja kyllästyi äitiinsä. Toverien seurassa ei hänelle tehty mitään pahaa; hän purskahti heti itkuun ja rukoili vaatteidensa puolesta. Häntä kutsuttiin lellikiksi, eikä hänestä sen enempää huolittu. Hän oli kipeän, höyhenettömän sorsanpojan kaltainen, joka kaikkialla nilkutti parven perässä ja juoksi kauas pois sen vähäisen palan kanssa, jonka sai varastetuksi; kukaan ei antanut hänelle, sentähden ei hänkään antanut kellekään.

Mutta pian huomasi hän, että kaupungin alhaisten lasten seurassa oli toisin; sillä he olivat kärsivälliset häntä kohtaan, koska hän oli heitä hienompi. Pitkä, ravakka tyttö, joka hallitsi koko joukkoa, otti hänet turviinsa. Pedro ei voinut kylliksi katsella häntä: hänellä oli sysimustat hiukset, jotka asuivat kähärässä, ja joita ei koskaan ollut kammalla suorittu, vaan sormin; hänellä oli tummansiniset silmät, lyhyt otsa, ja kasvot ikäänkuin kiristyivät kokoon ja hyökkäsivät suoraan päälle. Hän oli aina liikkeessä tahi työssä, kesällä jalat ja käsivarret paljaina ja iho ahvettuneena, talvella puettuna niinkuin muut kesällä. Hänen isänsä oli luotsi ja kalastaja; hän juoksi kaupungilla isän kaloja myymässä, piteli tuulessa hänen venettänsä, ja hoiti yksinänsä kalastusta, kun isä luotsasi. Jokainen, joka vaan näki hänet, kääntyi vielä kerran häntä katsoakseen; sillä hän oli erittäin ravakka. Hänen nimensä oli Gunlaug, vaan häntä kutsuttiin kalatytöksi, jota hän piti arvonimenä. Hän auttoi leikeissä aina heikompia, sisällinen halu pakotti häntä suojelemaan muita, ja nyt hän otti tämän hempeän pojan turvatikseen.

Hänen veneessänsä voi Pedro soittaa huilua, jota ei kotona suvaittu, koska luultiin sen estävän häntä ajattelemasta läksyjänsä. Tyttö souteli Pedroa ulapalla, otti hänet mukaansa pitemmille kalastusretkille, ja pian pääsi hän yöretkillekin mukaan. Silloin soutelivat he auringon laskiessa ulommalle valoisan kesäillan tyvenessä. Pedro soitteli huilua tahi kuunteli, kun Gunlaug haasteli hänelle kaikki, mitä tiesi, vedenhaltijoista, aaveista, haaksirikoista, vieraista maista ja mustasta kansasta ynnä muusta, jota merimiehet olivat kertoneet. Hän jakoi hänelle ruokiansa samoin kuin tietojansakin, ja Pedro otti kaikki vastaan mitään takaisin antamatta, sillä hänellä ei ollut kotoa ruokaa eikä koulusta tietoja. He soutelivat, kunnes aurinko laski lumitunturien taakse, nousivat sitten maalle saareen ja tekivät valkean s.t.s. Gunlaug keräsi oksia ja risuja, Pedro istui ja katseli. Gunlaug oli ottanut isänsä meritakin ja peitteen Pedroa varten, joihin tämä käärittiin. Hän hoiti tulta, ja Pedro nukkui. Hän pysytteli itseänsä valveilla laulun- ja virren-pätkiä laulamalla; hän lauloi korkealla, heleällä äänellä, kunnes Pedro nukkui, sitten hiljemmin. Kun aurinko alkoi jälleen nousta toiselta puolen ja enteeksi lähetti kylmän, keltaisen valon tuntureille, herätti Gunlaug hänet. Metsä oli vielä musta, niitty pimeä, vaan ne muuttuivat vähitellen ruskeanpunaisiksi ja välkkyviksi, kunnes tunturin harja hehkui ja kaikki värit valahtivat esiin. Silloin työnsivät he veneen jälleen vesille; se kynteli vakoja aamutuulessa virehtivään mustaan meren pintaan, ja kohta olivat he karilla toisten kalastajain joukossa.

Kun talvi tuli ja meriretket lakkasivat, kävi Pedro Gunlaugia tervehtimässä hänen kotonansa; hän tuli vähän päästä ja katseli Gunlaugia, kun tämä teki töitään; vaan ei kumpikaan paljon puhunut; näytti siltä, kuin olisivat istuneet yhdessä kesää odottamassa. Kun se tuli, niin haihtui, sen pahempi, Pedrolta tämäkin uusi elämän toive; Gunlaugin isä kuoli, ja tyttö muutti kaupungista pois, ja Pedro pantiin opettajain neuvosta puotiin palvelemaan. Siellä seisoi hän äitinsä kanssa yhdessä; sillä isä, joka vähitellen oli muuttunut niiden ryynien väriseksi, joita mitteli, täytyi heittäytyä vuoteen omaksi takakamariin. Sieltäkin hän yhä tahtoi olla osallinen kaikessa ja kuulla, mitä kumpikin myi, eikä ollut kuulevinaan, kunnes sai heidät niin lähelle, että voi nipistää heitä. Ja kun sydän kokonaan oli kuivunut tässä vähäisessä lampussa, sammui se eräänä yönä. Vaimo itki, tietämättä varmaan minkätähden, mutta poika ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä. Kun heillä oli rahaa kyllin elääksensä, heittivät he kaupan, hävittivät kaiken muistonkin siitä ja tekivät puodin asuinhuoneeksi. Siellä istuskeli nyt äiti ikkunan ääressä sukkaa kutoen; Pedro istui kamarissa, joka oli käytävän toisella puolella, ja soitteli huilua. Vaan kun kesä tuli, osti hän itselleen pienen, kevyen purjeveneen, purjehti saareen ja makasi, missä Gunlaug oli maannut.

Ja kun hän eräänä päivänä loikui siellä kanervikossa, näki hän veneen suuntaavan saarta kohti, laskevan hänen veneensä kupeelle ja Gunlaugin astuvan maihin. – Gunlaug oli aivan sama kuin ennenkin, mutta täysikasvuinen ja pitempi kuin muut naiset Vaan Pedron huomattuansa hän heti rupesi ahmaan harvempaan; hän ei ollut ajatellut, että Pedrokin oli mieheksi kasvanut.

Noita kalpeita, laihoja kasvoja ei hän tuntenut; niissä ei enää kivulloisuus ja hempeys kuvastunut, vaan tylsämielisyys. Mutta Gunlaugia katsellessa tuli silmään hiljainen heijastus muinaisista unelmista. Gunlaug kiirehti taas käyntiänsä, ja joka askeleelta, minkä hän astui, tunsi Pedro itsensä vuotta nuoremmaksi, ja kun hän oli kavahtanut pystyyn ja Gunlaug seisoi hänen vieressään, niin nauroi hän kuin lapsi ja puhui niinkuin lapsi: noiden vanhain kasvojen takana oli pelehtynyt lapsi; hän oli vanhennut, mutta hän ei ollut aikaihmiseksi kasvanut.

Kuitenkin – juuri tätä lasta haki Gunlaug ja nyt kun oli sen löytänyt, ei hän tiennyt mitä tehdä enää; hän nauroi ja punastui. Pedro tunsi itsessään ikäänkuin voiman heräävän, hän tunsi sen ensi kerran elämässään, hän muuttui samalla hetkellä kauniiksi, tätä ei kestänyt kuin kenties silmänräpäyksen aikaa, mutta siinä silmänräpäyksessä Gunlaug oli voitettu.

Gunlaug oli niitä ihmisiä, jotka voivat rakastaa vain sitä, mikä heikkoa on, ja mitä käsillään ovat kantaneet: hän oli aikonut viipyä kaupungissa kaksi päivää, mutta viipyi kaksi kuukautta. Näinä kahtena kuukautena kasvoi Pedro enemmän kuin koko nuoruudessaan; hän havahti unestaan ja haluttomuudestaan, niin että voi tuumaillakin; hän tahtoi pois, hän tahtoi oppia soittamaan! Vaan kun hän eräänä päivänä jälleen lausui tämän, vaaleni Gunlaug ja sanoi: "niin, – mutta ensin meidän pitää mennä naimisiin." Pedro katsoi Gunlaug'iin, Gunlaug katsoi häneen, molemmat tulivat tulipunaisiksi, ja Pedro sanoi: "Mitähän ihmiset siitä sanoisivat?"

Gunlaug ei ollut ajatellut, että Pedro voisi tahtoa muuta, kuin mitä hän tahtoi, koska hän itse ei voinut tahtoa muuta, kuin mitä Pedro tahtoi. Mutta nyt Gunlaug huomasi selvästi, ettei hän hetkeäkään ollut ajatellut jakaa hänen kanssansa muuta kuin mitä häneltä oli saanut. Gunlaug älysi heti, että niin oli ollut koko heidän elin-aikansa. Hän oli alussa tuntenut sääliä ja lopuksi rakastunut siihen, jota kohtaan oli ollut hyvä. Jospa hän nyt vaan olisi voinut vähän aikaa malttaa mieltänsä – sillä Pedro huomasi hänen syttyneen vihaan, peljästyi ja huusi: "minä tahdon" – hän kuuli sen; mutta suuttumus omasta tuhmuudestansa ja Pedron huonoudesta, omasta häpeästänsä ja Pedron miehuuttomuudesta, kuohahti niin tulisella nopeudella purkausta kohti, ettei rakkaus, joka on alkanut lapsuudessa ja ilta-auringon loistossa, jota laineet ja kuutamo ovat tuuditelleet ja huilun sävelet ja hiljainen laulu säestäneet, ole koskaan päättynyt surullisemmin; sillä hän tarttui Pedroon molemmin käsin, nosti hänet ylös ja pehmitti häntä oikein sydämmensä pohjasta, souti sitten kaupunkiin takaisin ja meni saman tien tunturien yli.

Pedro oli purjehtinut satamasta rakastuneena nuorukaisena, joka oli miehuutensa saavuttamaisillaan, vaan souti kotiin takaisin vanhuksena, jolla ei ollut mitään miehuutta ollut. Yksi ainoa muisto elähytti hänen elämäänsä, ja senkin oli hän houkkapäisesti hävittänyt; yksi ainoa paikka maailmassa oli hänellä minne paeta, vaan sinne ei hän enää tohtinut mennä. Kun hän nyt mietiskeli omaa kurjuuttansa ja mistä tämä kaikki oikeastaan oli alkunsa saanut, vajosi hänen toimeliaisuutensa ikäänkuin suohon eikä siitä enää koskaan kohonnut. Kaupungin pikku pojat, jotka olivat huomanneet hänen kummallisuutensa, alkoivat pian häntä kiusata, ja kun hän oli kaupungin pimiköitä, josta ei kukaan tietänyt, millä hän eli ja mitä hän toimitti, niin ei kenenkään johtunut mieleen häntä puolustaa. Eipä tohtinut hän enää mennä ulos, ainakaan ei kadulle. Koko hänen elämänsä oli taistelua pikkupoikien kanssa; nämät tekivät kenties saman hyödyn kuin hyttyset kesä-lämpimällä; sillä ilman heitä olisi hän vajonnut loppumattomaan uneliaisuuteen.

Gunlaug tuli yhdeksän vuotta sen jälkeen taas kaupunkiin yhtä odottamatta kuin oli lähtenytkin. Hänellä oli nyt kahdeksanvuotias tyttö mukana, joka oli samankaltainen kuin hän itsekin muinoin; se vaan, että kaikki oli siistimpää ja ikäänkuin unelmaan verhottua. Gunlaug oli ollut naimisissa, niin sanottiin, oli saanut periä ja tullut kaupunkiin merimiehille ravintolaa pitämään.

Hän hoiti sitä niin, että hänen luoksensa tulivat kauppamiehet ja laivurit väkeä pestaamaan ja laivamiehet pestiä ottamaan. Sitä paitsi tilasivat kaikki kaupunkilaiset hänen kauttansa itselleen kaloja. Tästä välikaupasta ei hän koskaan ottanut äyriäkään, vaan käytti ankaralla tavalla sitä valtaa, jonka se hänelle tuotti. Hän oli empimättä kaupungin mahtavin mies, vaikka olikin vaimo-ihminen, ja vaikk'ei koskaan jättänyt taloansa. Häntä kutsuttiin "Kala-Gunlaug'iksi" eli "Mäki-Gunlaug'iksi"; "Kalatytön" nimen peri hänen tyttärensä, joka juoksenteli kaupungin kaduilla pikkupoikain etunenässä.

Hänen elämäkertansa se tässä tulee kerrottavaksi; hänessä oli äidin luonnon voimaa ja hän sai tilaisuutta sitä harjoittaa.

TOINEN LUKU

Kaupungin useat somat ryytimaat tuoksuivat sateen jälkeen toisessa ja kolmannessa kukoistuksessansa. Aurinko laski ikuisten lumitunturien taakse, koko taivas oli kuin tulen ja liekkien vallassa, ja lumihuiput heijastivat heikosti vastaan. Lähimmäiset tunturit olivat varjossa, vaan niitä kuitenkin moniväriset, syyspukuiset metsät vaalensivat. Saarissa, jotka keskellä vuonoa perätysten seurasivat toisiaan maalle päin ikäänkuin soutaen, oli tiheän metsän värinvälke vielä räikeämpi kuin tuntureilla, sillä ne olivat lähempänä. Meri oli vallan tyyni, ja suurta laivaa hinattiin satamaan. Ihmiset istuivat puu-portaillaan, joita ruusu-pensaat puoleksi peittivät kummaltakin puolelta; siinä he puhuivat toisilleen portailta portaille, siirtyivätpä välistä toistensa luoksekin tahi tervehtivät käveliöitä, jotka menivät siitä ohi pitkiin lehtokujiin päin. Pianon soittoa kuului kenties jostakin avonaisesta ikkunasta, muutoin ei haastelujen välissä hiiskaustakaan; auringon viimeinen välke vedenpinnalla enensi vain tunnetta, että täällä oli hiljaista.

Vaan yht'äkkiä nousi keskellä kaupunkia melu, ikäänkuin kaupunkia olisi väkirynnäköllä valloitettu. Pojat parkuivat, tytöt kirkuivat, toiset pojat hurrasivat, akat toruivat ja komentivat, poliisin suuri koira haukkui ja kaikki kaupungin rakit vastasivat; niiden, jotka olivat sisällä, piti ulos, ulos, – melu tuli niin hirmuiseksi, että itse kaupungin pormestarin täytyi kääntyä portaillaan ja päästää suustaan nämät sanat: "Tuolla lienee jokin hätänä."

"Mitä se on?" kysyivät lehtokujista tulijat äkkiä niiltä, jotka portailla seisoivat. – "Niin, mitä se on?" vastasivat portailla seisojat. – "Veikkoseni, mitä se on?" kysäisivät kaikki, kun joku tuli keskikaupungista, vaan kun tämä kaupunki puolikuun muotoisena kiertää lahtea vetkossa kaaressa, niin kului paljon aikaa, ennenkuin kaikki ihmiset molemmissa päissä olivat kuulleet vastauksen: "se on vaan Kalatyttö."

Tämä ravakka tyttö, jota hoiti ankara äiti, ja joka luotti apua saavansa kaikilta merimiehiltä (sillä nämät saivat semmoisesta työstä hänen äidiltään aina ryypyn ilmaiseksi), oli poikajoukkonsa etupäässä ryhtynyt suureen omenapuuhun Pedro Ohlsenin puutarhassa. Rynnäkkötuuma oli seuraava: Muutamat pojat houkuttelisivat Pedron talonsa etupuolelle siten, että ravistelisivat hänen ruusupensastaan ikkunanruutua vasten; yhden pitäisi sill'aikaa pudistaa puuta, joka oli keskellä puutarhaa ja toisten nakella omenoita joka haaralle pisteaidan yli, ei varastaaksensa niitä – kaukana siitä! – vaan ainoastaan lystin vuoksi. Tämä sukkela tuuma keksittiin samana iltana Pedron puutarhan takana, vaan kovaksi onneksi sattui hän itse istumaan pisteaidan sisäpuolella ja kuuli joka sanan. Vähää ennen määrättyä aikaa sai hän kaupungin juopostuneen poliisipalvelijan ja hänen suuren koiransa takakamariin, jossa molempia ravittiin. Kun Kalatytön käherä tukka näkyi pisteaidan takaa ja samassa koko joukko vähäisiä kasvoja tirkisteli sen ylitse joka haaralta, antoi Pedro noiden roistojen talon etupuolella ravistella ruusupensasta, minkä vaan jaksoivat – ja odotti tyynellä mielellä takakamarissa. Ja kun sitten kaikki olivat hyvin hiljaa keräytyneet puun ympärille ja Kalatyttö paljain jaloin ja revityin hamein oli kiivennyt puuhun sitä pudistamaan, aukesi porstuan ovi, ja Pedro sekä poliisipalvelija syöksyivät ulos keppi kädessä ja hirmuinen koira jäljessä! Kauhistuksen huuto nousi poikain joukossa; pienet tytöt, jotka kaikessa viattomuudessaan olivat "leskisillä" pisteaidan ulkopuolella, luulivat jotakuta sisäpuolella murhattavan, ja alkoivat parkua hirmuisimmalla tavalla; ne pojat, jotka ehtivät pakoon, huusivat hurraata, vaan ne, jotka vielä riippuivat pisteaidalla, kiljuivat keppien heiluessa; ja päälle päätteeksi tuli ikäänkuin maan alta, kuten ainakin, siihen, missä pojat kiljuivat, muutamia vanhoja ämmiä, ja nämät rähisivät joukkoon. Pedro itse ja poliisipalvelija kauhistuivat, ja heidän täytyi antautua puheisin ämmien kanssa, vaan sillä välin juoksivat pojat tiehensä. Koira, jota pojat enimmän pelkäsivät, hyppäsi pisteaidan yli jäljestä – sillä sekös vasta sen mieleistä oli! – ja nyt he riensivät edelleen kuin villit sorsat: pojat, tytöt, koira ja kiljuna pitkin kaupunkia.

Sill'aikaa istui Kalatyttö hyvin hiljaa puussa, luullen, ettei kukaan ollut häntä huomannut. Kyyristyksissään katseli hän puun ylimmäisestä latvasta lehtien välitse tappelun vaiheita. Vasta kun poliisipalvelija vihan vimmassa oli mennyt ulos ämmien joukkoon, ja Pedro Ohlsen oli yksinänsä puutarhassa, meni tämä ihan puun alle, katsoi ylöspäin ja huusi: "Tule paikalla alas, senkin heittiö!"

– Ei hiiskaustakaan kuulunut puusta. – "Tuletko alas sieltä, sanon minä! Kyllä tiedän, että sinä siellä olet!" – Ei sanaakaan vastaukseksi. – "Minä menen hakemaan pyssyni ja minä sinun ammun, minä!" Hän oli lähtevinänsä. – "U-hu-hu-huhu!" alkoi puusta kuulua. – "Niin, huhu vaan, jos mieles tekee, mutta kyllä saat koko haulilatingin itseesi, saatpa niinkin!" – "U-hu, hu, hu-hu!" vastattiin puusta huhkajan äänellä, "minua niin pelottaa!" – "Oletpa itse piru, oletpa tottakin. Olet pahin veijari koko joukossa, vaan nyt olet oletkin kynsissäni!" – "Ah, rakas, hyvä herra kulta! Minä en koskaan enää niin tee", ja samana hän viskasi mädänneen omenan Pedron kasvoja vasten, ja iloinen naurunhekotus seurasi sitä! Omena litistyi kasvoille, ja Pedron muotoansa puhdistaessa hyppäsi tyttö maahan; hän riippui jo pisteaidalla, ennenkuin Pedro ennätti jäljestä, ja olisi päässyt keikahtamaan toiselle puolelle, jos ei olisi ruvennut pelkäämään, että Pedro oli hänen takanansa, niin että laskeutui alas sen sijaan, kuin olisi pitänyt levollisesti pyrkiä pois. Vaan kun Pedro sai tytön kiinni, päästi tämä ulinan; se vihloi, karjui, vinkui ja vonkui, niin että Pedro peljästyi ja laski hänet. Tytön hätähuuto kokosi kansaa pisteaidan ulkopuolelle, hän kuuli sen ja sai heti rohkeutta. "Laske minut rauhaan tahi sanon äidilleni!" uhkasi hän vihan vimmassa. Nyt näki Pedro hänen kasvonsa ja huusi: "Äidillesi? Kuka sinun äitisi on?" – "Mäki-Gunlaug, Kala-Gunlaug", vastasi tyttö voiton riemulla, sillä hän näki että Pedro pelkäsi. Pedro, lyhytnäköinen kun oli, ei ollut koskaan nähnyt tyttöä tätä ennen ja oli kaupungissa ainoa, joka ei tietänyt, kuka hän oli; hän ei edes tietänyt, että Gunlaug oli kaupungissa. Ikäänkuin vimmattua huusi hän: "Mikä sinun nimes on?" – "Petra!" kiljasi toinen vielä kovemmalla äänellä. – "Petr" huusi hän, kääntyi ja juoksi asuntoaan kohti, ikäänkuin olisi itse hiittä puhutellut. Vaan kun pelon vaaleus ja vihan vaaleus näyttävät yhdenkaltaisilta, luuli tyttö Pedron juoksevan pyssyänsä hakemaan. Pelko valtasi nyt hänet, hän tunsi takanansa lentelevän haulia, ja kun portti samassa ulkoapäin oli murrettu auki, kipaisi hän siitä ulos, hänen musta tukkansa liehui takana kuin hirmu, hänen siimansa säihkyivät tulta, ja koira, jonka hän tiellä kohtasi, kääntyi ja seurasi haukkuen jäljessä. Siten töytäsi hän äitiänsä vastaan, joka tuli kyökistä keitosvati kädessä; tyttö päin keitokseen, keitos lattialle ja sanat "mene helvettiin!" molempien perässä. Siinäkös nyt tyttö keitoksessa maatessaan huusi: "hän tahtoo ampua minua, äiti, hän tahtoo ampua minua!" – "Kuka tahtoo ampua sinua, senkin tolvana?" – "Hän, Pedro Ohlsen!" – "Kuka?" ärjäsi äiti. – "Pedro Ohlsen, me otimme omenoita häneltä", – hän ei tohtinut koskaan puhua muuta kuin totta. – "Kenestä sinä puhut, lapsi?" – "Pedro Ohlsenista, hän juoksee perässäni iso pyssy kädessä ja tahtoo ampua minua!" – "Pedro Ohlsen!" raivosi äiti ja nauroi, hän oli tullut niin suureksi. Lapsi alkoi itkeä ja tahtoi paeta. Vaan äiti karkasi hänen päällensä, kiristeli valkeita hampaitaan, otti häntä olkapäistä kiinni ja nosti ylös: "Sanoitko hänelle, kuka olet?" – "Sanoin", huusi lapsi vaan äiti ei mitään kuullut eikä nähnyt, hän vaan kysyi jälleen pari, kolme kertaa: "Sanoitko hänelle, kuka olet?" – "Sanoin, sanoin, sanoin!" huusi lapsi ja kohotti käsiänsä rukoilevana. Nyt suoristi äiti koko vartalonsa: "Vai niin, hän sai siis sen tietää! – Mitä hän sanoi?" – "Hän juoksi huoneesensa pyssyä hakemaan, hän tahtoi ampua minua." – "Hän ampua sinua!" nauroi äiti ilkkuen. – Peljästyneenä ja keitoksesta tahrautuneena lapsi oli vetäytynyt nurkkaan, jossa seisoi ja itkien pyyhki vaatteitansa, kun äiti tuli takaisin: "Jos sinä vielä menet hänen luoksensa", sanoi hän tarttuen tyttöön ja pudistaen häntä, "tai puhelet hänen kanssaan tai kuuntelet häntä, niin Jumala sekä häntä että sinua armahtakoon! – Sano hänelle se minulta! – Sano hänelle se minulta!" toisti hän, kun lapsi ei paikalla vastannut. – "Kyllä, kyllä, kyllä, kyllä! – Sano hänelle se minulta!" lausui hän vieläkin kerran pois mennessänsä, mutta hiljaa ja päätänsä nyökäyttäen jokaiselle sanalle.