Säkeniä, Kokous runoelmia

Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaansuomennettuna ulos

        Yks' rengas kahleistasi        Nyt katkes', Suomi, taas:        Selvillä sanoillasi        Nyt lak' on lukeas,        Jok' oikean ja väärän        Eroittaa toisistaan,        Ja lausuu, minkä määrän        Vapauttas sallitaan.        Despootti saattaa sortaa        Lain vangiks' allensa,        Lain muurit rikki murtaa,        Oikeuden tallata;        Hän Themin alttarilta        Voi tulen temmata,        Sen viedä ihmisiltä,        Yöks' päivän tummentaa.        Vaan vaikka hän sen heittäis        Aluenjärvehen,        Ja vuorillakin peittäis        Maan paksuun mantereen;        Niin kipinäinen sielläi        Kytisi oikeutta,        Maailmaa ei hän vieläi        Vois ijäks' orjentaa.        Ois Deak-Väinämöinen        Tok' vielä silloinki,        Jost' aika tumma, öinen        Tukalaks' tuntuisi:        Se pyytäisi sen sieltä        Ja syttäis jällehen,        Ja kansalaisten tieltä        Pois loistais vääryyden.        Sä, Suomalainen, kulje        Lain tietä aina vaan;        Sä älä toista polje,        Äl' itsees poljeta!        Kuin kansa eksymättä        Oikeutta noudattaa,        Ehdotta, estymättä        Perivi oikeus maan.

Äitillä on nälkä

(Kevättalvella v. 1868.)        Ah äiti armahani,        Sä, surkee Suomenmaa,        Kuin katson vaivojasi,        Sydäntän' kouristaa!        Kyll' usein uhkui ennen        Ravinto rinnoistas,        Runsaudell' äitinlemmen        Sä ruokit lapsias.        Nyt ompi kasvos kalvas,        Ja rintas tyhjät on;        Nyt silmäs, ennen valpas,        On tumma, tuikkeeton.        Sun sydäntäsi tuimaa,        Ja nälkä sull' on nyt;        Ja päätäsikin huimaa        Jo tuska yltynyt.        Oi äiti, tänne pääsi        Mun paina parmaillen',        Niin sua viihdyttääni        Ees laulan itkien!        Ees laulan, torjuks' Tuonen        Omalla kielelläs;        Jos auttais: sydänsuonen'        Puhkaisin mielellän';        Johtaisin suuhus johdon        Sulinta vertani,        Kuin tietäisin tään rohdon        Sun saavan terveeksi!

Eräs nälkätalven kuvia

(1867 vuoden lopulla.)        Oli kolkko: mä kangasta kuljin        Lumi singoten silmihin lyö;        Jop' on päiväki maillensa mennyt,        Pian jontuvi jouluinen yö. —        Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla        Maantietä mun eelläni päin?        Koto kaukana lienevi sillä,        Joka matkall' on tuiskussa näin!        Hepo joutuen juoksi sen kiinni.        Mitä? Vaimo! Ja lapsonen myös!        "Kuhun kuljet sä, onneton äiti,        Miss' arvelet vietellä yös?        Peninkulmalt' on kummankin puolen        Talotointa, ja ummessa tie;        Pyry, yö, vilu surmasi suuhun        Sinut, surkea vaimo, nyt vie!"        "Hyvin joudanki kuolla ma kurja.        Koto kuoltuan' mullakin ois!        Liki hiipasikin Manan siipi,        Tämän lapsen kun sammutti pois;        Kipuhuns' olis syönyt se rintaa —        Mitä vielä, kun läks' veri vaan!        Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan,        Nukun luo, menen myös Manalaan!"

Valtiollista

(v. 1865.)        "Äl' usko Ruotsalaista,        Sä, suora Suomen mies;        Hän viekastaa ja pettää,        Vaikk' ystävyksiä on;        Hän kielen sulta sorti,        Ol' sortaa mielenkin;        Äl' usko Ruotsalaista,        Sä, suora Suomen mies!"        Kyykäärmehet näin kuiskaa        Nyt Suomen korvahan;        Min sadat vuodet liitti,        Sen syövät irralleen. —        Pois, väärät viettelijät!        Ei käy se koskaan niin!        Niin Suomen mies ei luovu        Vanhasta veljestään.        Ne on kuin kuus' ja koivu,        Jotk' yhteen kasvoivat:        Yks' tähti yltä tuikkaa,        Yks' juurten all' on maa;        Jos koivun lehvät liehaa,        Vaan kuusen humajaa,        Niin äänensä omansa        Se kuuluu kummaltai.        Yks' Kaarle meitä johti,Yks' Kusta kumpaakin,Yhteinen Lützin kenttä        Ja Narvan tanner on;        Ain yhdet virrat verta        Ne huuhtoi kummankin,        Ja vierekkäinpä viertiin        Pultavan hautaankin!        Niin miksi meidän kiistää        Vieraita syitä vaan!        Ei kiistä kaksi virtaa        Ves'jaosta alkaneet,        Kut kumpikin on lapset        Tään yhden lähtenen,        Vaikk' onkin äyräät toisin,        Tie toinen kummallai.        Jos Suomen kieli sortuis        Ja kansa hukkuis pois,        Ei Ruotsi rangaistusta        Ja syytä siitä sais;        Syy ois se Suomalaisten,        Jotk' itse torkkuvat,        Tai turhin syin ja mielin        Yks' toistaan sortavat.        Siis, veikko Ruotsalainen,        Sä, vanha ystävä,        Pois kiista keskeämme!        Ja liitto lyökämme:        Jos sulta taikka meiltä        Katoisi ystävyys,        Niin silloin sydämemme        Rinnasta ratketkoon!

Meidän vieraissa-käynnit

        Mikä kuuluvi kumina,        Mikä hurraus, humina        Tuolta länsituulen päältä,        Ylitse Itäisen meren,        Poikki suuren Pohjanlahden?        Sinne on joukkoja samonnut,        Tuhansia tulvaellut,        Norjanmaalta matkustanut,        Tasan tullut Tanskastakin,        Ruotsia anastamahan,        Väkevätä voittamahan;        Mutta ei nyt, niinkuin muinoin,        Entis-aikoina pahoina,        Sotimalla, sortamalla,        Ryöstämällä, raastamalla,        Vaanpa kättä antamalla        Velikansa veljellensä.        Pois on kaatunut käsistä        Sodan ankarat asehet:        Pikarit pivoiss' on heillä.        Sarkat suuret saapuvilla,        Joista juovat ystävyyttä,        Verestävät veljeyttänsä,        Kauan outoin' oltuansa,        Eksyksiss' elettyänsä        Veli toinen veljestänsä,        Heimos heimokunnastansa.* * *        Samoinpa tuli sanomat,        Viestit vieri Venäjältä,        Kansaisesta kaupungista,        Moskovasta mahtavasta,        Jotta kulki joukko suuri        Venäläisten veljeksiä        Etelästä etempätä,        Slavilaisia samosi        Oppimass' omaisiahan,        Toisiansa tuntemassa.        Paljon piiruja pitivät.        Suuren joukon juhliansa,        Suunsa puhtaaksi puhuivat,        Sydämensä sytyksihin;        Ystävyydess' yhdistivät        Sulosanoilla sitoivat        Luojan luomaiset sitehet,        Kaikkivallan vahvistamat,        Joit' oli aika auki saanut,        Onnen retket ratkellehet.* * *        Niin mihinkäs me menemme,        Suomalaiset suoriamme?        Onhan meilläkin omoa        Sukuamme sangen suurta,        Laajoa lajipereä        Yltäkyllin ympärimme,        Mennä vieraiks' vaikka minne.        – Lähdemmekö Lapinmaahan?        Lähtenemme Lapinmaahan.        Lappalainen, laiha poika,        Vesisilmä, vääräsääri,        Nokisella nuotiolla        Tuiman tunturin selällä        Pian laittavi pitonsa,        Joutuisasti juominkinsa:        Ulos veitsensä vetävi,        Pitkän puukon paljastavi.        Jolla juhdan teurastavi,        Poron kaulan katkaisevi;        Veren korjaa kaukalohon,        Taljan päältä tempoavi,        Lihat taiten leikkelevi,        Rasvat luopi lautaiselle:        "Syö nyt, serkku, juo nyt, serkku,        Pidä pitoja hyviä;        Syö tuota sydänytyä,        Munuaista maksan kanssa,        Tahi keuhko kelvanneepi,        Vaiko aivoista alotat,        Tahi tahtonet lihoa        Luun luota, liki kuvetta,        Tai takoa lautaiselta?        Sitten syötyäs lihoa,