Säkeniä, Kokous runoelmia

Tuopa tuopi tuiman tunnon.Tuo ainakin mustan mielen:Milloinhan sulavi Suomi.Milloin Suomessa sydämet,Konsahan kevät tulevi,Konsa hanget lähteneviSuomen poikien povista,Verestä viluisen kansan!

Sama suruisa tunnelma esiintyy runoissa "Miksikä aina suret?" ja "Silloin saisi Tuoni tulla", joissa hän lausuu silloin haluavansa Tuonen lepoon, kuin koittaa aamu.

– jona sais tuhatvuotisen huolien itkun

Suomeni sammuttaa, uutt' elämist' alottaa,

taikka silloin,

     Kuin näkisin näännyksistä     Suomenmaani suoriavan.     Kuin kuulisin Suomen kielen     Suomen kaiken kansan suusta.

Kun nälänkauhut Suomea kohtasivat, niin hän kevättalvella 1868 tuskaisin sydämin laulaa isänmaalle, äidilleen:

     Ees laulan torjuks' tuonen     Omalla kielelläs;     Jos auttais: sydänsuonen'     Puhkaisin mielellän';     Johtaisin suuhus johdon     Sulinta vertani,     Kuin tietäisin tään rohdon     Sun saavan terveeksi!

Mutta eipä hän kuitenkaan vain toivottomuuden säveliä virittänyt, hän uskalsi myös maansa tulevaisuutta toivoa:

     Niinkuin säen pilvistä pudonnut,     Sadettenkin alla sammumatta     Kytemistään korvossa kytevi,     Salaisesti sammalikon alla     Kulkee mättähästä mättähäsen     Puiden juuret poltellen ja viimein     Ilmivalkeahan leimahtavi.     Siitä siirtyy, kiihtyy, laajenevi,     Yli maan ja taivaan liekki läikkyy,     Salon hongat maahan horjahtavat,     Kumohonpa kaatuu korpikuuset; —     Tällä lailla Suomen Suomalaisuus     Sydämestä syttyy sydämehen,     Mielestä menevi toiseen mieleen,     Kunne yksi toivo, yksi tunne     Sydämessä kaiken kansan sykkää.

Siihen kunnioitukseen, jota 1869 v: n maisterit osottivat hänelle valitsemalla hänet promotsioni-runoilijaksi, hän vastasi ihanalla runoelmalla, ensimäisellä suomalaisella promotsionirunolla, jolla hän toi Suomen runottaren "Suomen suureen oppisalihin" vaatien sille siellä emännän sijaa. Tässä runossaan hän ennusti:

– nuo Dafnen seppeleetkin – Suloisin Suomen sanoin painetahan Jo Suomen nuorukaisten kulmille.

Tämän ennustuksen hän itse seppelöitsijänä toteutti, hän samainen, joka yliopiston rehtorina on ensi kerran suomalaisella sanalla tervehtänyt yliopiston nuorisoa.

Lempirunoja ei Oksanen ole suurempaa määrää julkaissut eivätkä nekään, mitkä hän on kirjoittanut, ole hänen paraita tuotteitaan. Myöskään kertomarunoutta ei hän ole viljellyt; kertomarunouden ja lyriikan rajalla on kuitenkin hänen balladinsa "Koskenlaskijan morsiamet", joka on Oksasen runottaren ihanimpia luomia.

Niissä runoissa, jotka liikkuvat kodin piirissä tai jotka kuvaavat runoilijan oman sydämen mielialoja esiintyy usein surumielisyyttä, tyytymättömyyttä siihen, mitä oli aikaan saanut, niinkuin runoissa "Eräänä syntymäpäivänä", "Mun kesäni" ja "Kynälampi", monestipa syvää katkeruuttakin, niinkuin esim. runoissa: "Eräsnä katkerana hetkenä" tai "Lapsuuteni paikoilla". Ken on lukenut semmoiset runot kuin "Pikku Annan kuoltua" tai "Epäilijä" taikkapa "Sydämeni asukkaat" tietää, kuinka Oksasen koristelematon laulu oli omansa kuvaamaan miehekkään sydämen syvää tunnetta ja sen taisteluita. Hänen sydämensä ikäänkuin pakeni maailman hyörinästä etsimään rauhaa runon ihanteellisissa maailmoissa. Ja tämmöinen runneltu, puutteellisuuttaan tunteva ja tunnustava sydän se ohjasi Oksasen työtä, kun hän oli osallisena virsikirjan valmistamisessa Suomen kansalle.

Oksanen oli erinomainen taitaja runon muodon puhtaudessa ja klassillisessa kauneudessa. Hänen muodollinen etevyytensä tulee loistavasti esiin useissa käännöksissä, etenkin Schillerin "Laulussa kellosta", joka erittäin etevällä tavalla esittää suomeksi alkuteoksen moninaiset vaikeat runomitat. Hänen alkuperäisistä runoistaan tahdon muodollisena mestariteoksena erittäin huomauttaa runoa "Kerran viinikellarissa", joka muuten synkän humorinsa puolesta edustaa eri puolta Oksasen runoudessa. Muuten hänen humorinsa toisinaan, niinkuin "Kommissa", esiintyy pistävänä ivana ja satiirina.

Suorasanaista runoutta ei Ahlqvist ole sanottavasti viljellyt, vaikkapa kyllä hänen proosansa taiteellinen muoto, osuvat kuvat ja naulan kantaa tapaavat kansanomaiset käänteet aina todistavat runoilijan käsialaa. Mainitsemista ansaitsee hänen "Satunsa", tuo nuoren ylioppilaan liikuttava "kansatieteellinen unelma", jonka julkaisemista aikoinaan (Suomettaressa 1847) esim. Kellgren kirjeessänsä pitää äärettömänä varomattomuutena ja joka luultavasti ainoastaan sen vuoksi, ettei sensori sitä käsittänyt, pääsi julkisuuteen. Hänen jälkeenjääneistä papereistaan selviää, että hän nuoruudenpäivinään on kirjoittanut novellinkin, ensimäisen ja ainoan novellinsa "Kolme joulua", josta Z. Topelius v. 1847 on antanut lausunnon sen johdosta, että se oli annettu Savokarjalaiselle osakunnalle kilpakirjoituksena. Hän kiittää sitä, esittää sitä palkittavaksi, valittaen samalla ettei sitä milloinkaan voi painattaa. Arvattavasti syynä oli se, että novelli, niinkuin Topeliuksen lausunto osottaa, sisältää "knoppar af inhemsk satir – mot officerare och länsmän" (ivallisia letkauksia upseereja ja nimismiehiä vastaan)!

Oksasen runollisina opettajina ovat ensi sijassa olleet suomalaisen kansanrunouden ja Runebergin keskenään läheistä sukua olevat runottaret. Näiltä opittua nähtävästi on hänen selvä, puhdasluontoinen esitystapansa. Mutta itsenäinen runoilijahenki Oksanen sittenkin oli. Ei kuvausvoiman lento, ei näköalojen laajuus, ei kuvien loistavuus, ei ajatusten leimahtelevaisuus ole se, mikä on Oksasen runouden voimana, vaan sen voima on siinä, että hän on ihmissydämen, henkisesti rikkaan ihmissydämen runoilija. Todellisena, puhtaasti lyyrillisenä runoilijana hän on runoudessaan antanut lukijalle oman itsensä, oman ristiriitaisen sydämensä toiveet ja toivottomuuden, sen tunteet ja taistelut. Oksasen "Säkenet" eivät ole vain syttyneet ja sammuneet, vaan ne ovat myöskin sydämiä sytytelleet, saaneet

     – laulun innon     Uutta, tulta leimuamaan     Sydämissä Suomalaisten     Yli kaiken Suomenmaan.

Hänen ikuinen ansionsa suomalaisena runoilijana on, että hän ensi iskulla kohotti suomalaisen laulun tositaiteelliselle asteelle, voimme sanoa: vanhemman ruotsalaisen laulun tasalle.

Oksasen runous sallii meidän luoda katsauksen ihmissieluun, jonka olennossa esiintyy äärettömän paljo viehättävää. Hän on itse laulanut:

         Yks' perkele.         Yks' enkeli     Asuvat sydämessäni:         Ne taistelee         Ja kamppailee,     Yks' toistaan voittaa koittelee.

Ja tämä epäilemättä sisältää täyttä totta. Ahlqvist oli vastakohtien mies. Hänessä oli ikäänkuin kaksi olentoa, toinen karkea, kärtyisä, jokapäiväinen, toinen hienotunteinen ja hellä. Pinta, ulko-olento oli kova ja karkea, luotaan työntävä, mutta ken kerrankin sai luoda silmäyksen siihen lämpimään, suomalaiseen, vilpittömään sydämeen, joka piili kuoren alla, ei voinut olla tätä miestä kohtaan tuntematta kunnioituksen, jopa rakkauden tunteita. Hänellä oli voimakkaita intohimoja, joita hän ei aina kyennyt hillitsemään. Jokainen saattoi jo ensi kerran häntä nähdessään havaita, ettei hän ollut mikään jokapäiväinen henkilö. Harvoille oli suotu päästä häntä lähelle, mutta vieraampikin saattoi huomata hänen lujaa oikeudentuntoaan, hänen tarmokasta ja itsenäistä luonnettansa, jokaisen täytyi sanalla sanoen tunnustaa, että hän oli "kokonansa mies, mies kerrallansa".

Tunnettu on, että Ahlqvist ensi ylioppilasvuosistaan alkaen oli suomalaisuuden innokkaimpia taistelijoita, niin myöskin että hän joksikin aikaa, kokonaan erkani muista, jotka suomalaisuuden hyväksi työskentelivät. Epäilemättä tähän eroon oli monta syytä, joita emme nykyään edes voi täydelleen arvostella. August Ahlqvist ei ollut varsinaisesti valtiollinen henkilö, ja hänen luonteensa oli siksi itsenäinen ja kulmikas, ettei hän suinkaan sopinut puoluemieheksi, puoluekuria noudattamaan, muiden mukaan taipumaan, vaan hän mielemmin jätti muut ja kulki omaa tietänsä. Hän itse sanoo:

"Hänen suurin vikansa on se, ett'ei hän ole antautunut tuon mainitun lipun [s.o. puoluelipun] alaiseksi. Vaan tätä hän ei ole parhaallakaan tahdollansa voinut. Hänen luonteessansa on ne, luultavasti moitteen-alaiset, omaisuudet, että hän pitää vähäisen kirjallisen toimintonsa täytenä todentekona eikä voi sitä antaa kenenkään aikeiden välikappaleeksi, ja että hän lausuu ajatuksensa suoraan ulos. Ilman sitä on hän aina pitänyt Suomen kielen asiata niin korkeana, että kaikki muu keinoileminen sen eteen kuin uskollinen ja hiljainen työnteko, joka paraiten sujuu, kuin sitä tekee yksinänsä ja oman vakuutuksensa mukaan, tuntuu hänestä sekä lapsekkaalta että irstaiselta. Huono lippukuntalainen, mokoma mies!"

Sitä paitsi hän epäilemättä toivoi, että suomalaisuuden asian ajaminen olisi voinut käydä ilman niin katkerata taistelua, kuin mikä oli alkanut. Hänestä jotkut suomalaiset taisteluinnossaan eivät kylliksi tunnustaneet sitä etua, joka suomalaisilla oli ollut heidän yhteydestään ruotsalaisten kanssa. "Kyykäärmeet" kuiskivat eripuraisuuden sanoja Suomen kansalle, sen sijaan että ystävyyden pitäisi vallita suomalaisen ja ruotsalaisen välillä (runo "Valtiollista"). Runossaan "Päivä koittaa" hän huomauttaa:

     "Katsokaa, kuin kaakkosesta uhkajaa     Paksu pilvi päivän rannan sammuttaa.     Päivän voittaa.     Meill' on vielä kesken paljo puhdetöitä,     Siksi älkää sammuttako kynttilöitä."

Tämä käsitys, että ruotsalainen sivistys, jota hän näillä "kynttilöillä" tarkoittaa, oli meille äärettömän tärkeä, tämä käsitys oli häneen juurtunut etenkin hänen laajoilla matkoillaan, joilla hän oli nähnyt heimokansojemme kansallista kurjuutta – sen hän on monesti lausunut ilmi, muun muassa promotsionirunossaan (vrt. myös runoa "Meidän vieraissa-käynnit"). Ja tämän sivistyksen hän katsoi velvoittavan suomalaisia kiitollisuudenvelkaan ruotsalaisia kohtaan, jota hän erittäin terotti mieleen Savonlinnan riemujuhlassa 1875 pitämässään puheessa. "Kiitollisuudenvelka" oli siihen aikaan valtiollinen mahtisana, jota käytettiin aivan toisessa mielessä, kuin mitä Ahlqvist tarkoitti, ja sen käyttäminen saattoi helposti sekä suomen- että ruotsinmieliset väärin ymmärtämään hänen kantaansa. Ahlqvist on kuitenkin samalla nimenomaan lausunut, että tämä "kiitollisuuden-velka on suoritettava vain siten, että ruotsalaisille osotetaan rahtunen ystävyyttä ja kunnioitusta", lisäten että "nämät tunteet eivät estä meitä tekemästä työtä oman kielen ja kansamme kehkeyttämiseksi" (Uusi Suometar 1876, N: o 23). Tulee myöskin muistaa, että Ahlqvist oli kielimies ja että hänen nurjamielisyyteensä epäilemättä on vaikuttanut sekin, että suomalaisuuden johtajien käyttämä suomenkieli ei häntä tyydyttänyt, ja sen tähden hän katsoi heidän toimintansa kielen kehkeymiselle vaaralliseksi ja tahtoi "pelastaa kielen ja kirjallisuuden kelvottomien viljelijäin käsiin joutumasta". Tuskin on epäiltävää, että hänen erkanemiseensa myöskin vaikutti jonkinlainen syrjäyttämisen tunne, joka saattoi hänen valtavat intohimonsa kuohuksiin.

Oli miten olikin, meillä ei ole mitään syytä epäillä Ahlqvistin vilpitöntä, horjumatonta rakkautta isänmaata ja äidinkieltä kohtaan. Hänen toivojensa määränä pysyi aina viimeiseen hengenvetoon saakka se aika, jolloin

     Yksi mieli … yhdistävi     Henget keskenään nyt kiistäväiset     Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,     Sopusointuisaksi Suomenmaaksi.* * * * *

Eräänä syksyisenä päivänä istui runoilija työpöytänsä ääressä tehdäkseen viimeisiä korjauksia runoelmaan, jonka hän tahtoi lähettää sävelillä siivitettäväksi. Se runoelma oli "Punkaharjun laulutytön laulu", yksi niitä uusia runoja, joita tämä Säkenien painos sisältää, runo, joka osottaa että runotar pysyi Oksasen ystävänä aina viime hetkeen saakka.

Juuri kuin runoilijan henki väikkyi ihanteiden maailmassa, juuri kuin Suomen ihanan luonnon sävelet kaikuivat hänen sielussaan, juuri silloin painoi Tuonen impi kylmän suutelonsa hänen otsallensa. Hän tunsi kuolonväristykset ruumiissaan, ja viiden päivän kuluttua, 20 p. marrask. 1889, oli henki jättänyt maallisen majansa ja kiitänyt ikuisiin avaruuksiin.

August Ahlqvist, A. Oksanen muutti pois keskuudestamme, – mutta hän ei kuitenkaan ole kuollut, sillä hänen työnsä elää, hänen muistonsa elää. Ja hänen muistonsa on semmoinen muisto, joka meitä kaikkia velvoittaa. Me kaikki Suomi-äidin pojat ja tyttäret yhdymme hänen Castrénista lausumiinsa sanoihin, jotka on häneen itseensä sovitettu:

      Hälle patsaan nostamme, kuin lupaamme:    Miehuudella lempiä synnyinmaata,    Helleydelläpä hoitaa äidinkieltä,      Kuin teki Ahlqvist.

E. N. Setälä.

SÄKENET

_Syksyn kolkko, synkkä iltaKattaa kaupungin ja maan,Raskahasti rannan aaltoVastaa kuusten huminaan.Kuusten alla seisoo suojus,Sepä kattotorvestaanSukkelasti suitsuttaviSäkeniä ilmahan.Säkenet ne säihkyellenTuulen kanssa tanssivat,Heloittavat hetken aian,Tuikahtavat, – sammuvat.Lämmintä ei niistä lähde,Valkene ei valju yö,Mut ne kertoo, kuinka sielläAhkera on alla työ.Kaikuvalla kalkkehellaSeppä rautaa kuonnuttaa,Painavilla palkehillaTaaskin tulta tupruuttaa.Säkeniä uusi sarjaLentää yöhön sankeaan,Kylän lapset seisottavatNoita tuossa katsomaan.Säkenell' ei pitkä kaariOle ilmamatkoaan,Tulen vaan saa syttymähänKäyden tulta-ottavaan.Näinpä, lauluni, sä lennäSäkenenä säihkyten,Nuorten mieltä miellytellen,Sytytellen, sammuen.Ehkä saisit laulun innonUutta tulta leimuumaanSydämissä SuomalaistenYli kaiken Suomenmaan._

I

Savolaisen laulu

        Mun muistuu mieleheni nyt        Suloinen Savonmaa,        Sen kansa kaikki kärsinyt        Ja onnehensa tyytynyt,        Tää armas, kallis maa!        Kuin korkeat sen kukkulat,        Kuin vaarat loistoiset!        Ja laaksot kuinka rauhaisat,        Ja lehdot kuinka vilppahat,        Kuin tummat siimehet!        Sen salot kuin siniset on,        Puut kuinka tuuheat,        Ja kuin humina hongikon        Syv' on ja jylhä, ponneton,        Ja tuulet lauhkeat!        Ja kussa tähdet tuikkavat        Kovalla talvella,        Ja kussa Pohjan valkeat        Suloisemmasti suihkavat        Kuin Savon taivaalla?        Tok' yhtä vielä muistelen,        Sen suihke armaampi,        Se silmä on Savottaren,        Johonka taivas loistehen        Ja sinens' yhdisti.        Me emme liioin kerskuko,        Sanomme kumminkin:        Muu Suomi, ellys ilkkuko,        Jos meill' on hoikka kukkaro,        Jos köyhiks' keksittiin.        Useinpa pelto kultainen        Se sulla kellerti,        Kuin meidän vaivan, viljehen        Kumohon löi vihoillinen        Ja poltti tuhkaksi.        Ja monta kertaa sattui niin,        Kuin meitä vainot löit,        Kuin vaimot, lapset kaadettiin        Ja miehet sortui sotihin,        Sä rauhan leipää söit.        Jos kielin voisi kertoa        Näkönsä vanhat puut,        Ja meidän vaarat virkkoa,        Ja meidän laaksot lausua,        Sanella salmensuut;        Niin niistäpä useampi        Hyv' ois todistamaan:        "Täss' Savon joukko tappeli,        Ja joka kynsi kylmeni        Edestä Suomenmaan!"        Siis maat' en muuta tietää voi        Savoa kalliimpaa,        Ja mulle ei mikään niin soi        Kaikesta, minkä Luoja loi,        Kuin: "armas Savonmaa!"

Suomen valta

        Nonse, riennä, Suomen kieli,        Korkealle kaikumaan!        Suomen kieli, Suomen mieli,        Niiss' on suoja Suomenmaan:        Yksi mieli, yksi kieli        Väinön kansan soinnuttaa.        Nouse, riennä, Suomen kieli,        Korkealle kaikumaan!        Suomalaisen kuokka, aura        Kyntäneet on Suomenmaan;        Kasvoi vehnä taikka kaura,        Maa on meidän perkamaa.        Kelläs täss' ois äänen vuoro        Meidän maata johdattaa?        Nouse siis sä, Suomen kieli,        Korkealle kaikumaan!        Suomalainen yksin kesti        Ruton, näljän aikana,        Yksin miekallansa esti        Vihoillisen maastansa;        Suomalain' siis yksin käyköön        Käsin ohjiin onnensa.        Nouse, nouse, Suomen kieli,        Korkealle kaikumaan!        Äänisjärvi, Pohjanlahti,        Auranrannat, Vienansuu,        Siin' on, Suomalainen, mahti,        Jok' ei oo kenenkään muun,        Sillä maalla sie oot vahti;        Älä ääntäs halveksu!        Nouse, riennä, Suomen kieli,        Korkealle kaikumaan!

Sotamarssi

(Porrassalmen tappelun muistoksi.)        Syttynyt on sota julma,        Vihan liekki leimuaa;        Punainen on Pohjan kulma,        Verta, tulta ennustaa.        Rientäkäämme, Savolaiset,        Sekä poijat Pohjolaiset,        Myös sä, kansa Karjalan,        Vihollista vastahan!        Meidän hurraa kankaat kaikuu,        Niinkuin tuhat ääntä ois,        Vaarat virkkaa, rannat raikuu:        Väkivalta täältä pois!        Laukku selkään, miekka vyölle,        Tulikeihäs olalle!        Vihurina veren työlle        Rientäkäämme rajalle!        Rientäkäämme j.n.e.        Meidän tääll' on niityt, pellot,        Meidän lehdot, laaksot, puut;        Meidän karjain kuuluu kellot:        Meidän maata ei saa muut.        Rientäkäämme j.n.e.        Kas, kuin sotalippu liehuu,        Entäin kohti etelää!        Kohta kyllä rauta riehuu,        Verivirrat höyryää.        Rientäkäämme j.n.e.        Marssi päälle, Pohjan poika,        Vihollista varsin luo!        Hakkaa päälle, Pohjan poika!        Luoja sulle voiton suo.        Rientäkäämme Savolaiset,        Sekä poijat Pohjolaiset,        Myös sä, kansa Karjalan,        Vihollista vastahan!        Meidän hurraa kankaat kaikuu,        Niinkuin tuhat ääntä ois,        Vaarat virkkaa, rannat raikuu:          Väkivalta täältä pois!

Unelmia

        Kuin monta unta kullaista        On, kurja Suomi, sulle nähty,        Ja toivotusta harrasta        Kuin monta, mont' on sulle tehty!        Pois aavaan maahan Aasian        Sä täältä toivottiin takaisin,        Sun ratsus polki hiekkahan,        Ja tuuli jälkesi lakasi.        Siell' istuit luona karjaisi        Ja mietit huopasuojan alla,        Ja lapsesi ne viihdytti        Sua soittain, laulain, tanssimalla.        Ja toisen kerran lohkaistiin        Sä entisiltä juuriltasi,        Ja merten keskeen heitettiin        Näin nauttimahan onneasi.        Min suloisena saarena        Kohosit siellä lainehesta,        Ja palmut peitti varjollaan        Sua kuuman päivän polttehesta.        Omana siellä kansanas        Olostit tyytyväisin mielin,        Ei estetty siell' onneas        Ei miekoin, eikä vierain kielin.        Ja laajat lahtes ahtausi        Kaupungin, kansoin, laivoin ylpein,        Ja niin sun siell' ol' ollasi        Kuin neidon tyyntä merta kylpein.        Taas toisen kerran toivottiin        Sä kaukaisehen lännen maahan,        Ja palstat laajat lohkottiin        Kylvääsi korpeen viljavahan.        Sä maata läksit perkkaamaan        Vapautuneella voimallasi;        Maa siellä antoi antiaan        Sataisen viljan vaivastasi.        Näin hyödyit, kasvoit laajensit        Sä valtaas, maitas, mantereitas,        Ja suuret laulun sankarit        Sun helkyttävät kanteleitas.        Sun kuulus kulki maailmaan,        Ja onnen oksia sä taitoit;        Maan toista puolta ohjaamaan        Myös miehen suomalaisen laitoit.* * *        Näin, Suomeni, on moni mies        Jo uniansa sulle nähnyt,        Ja toivotusta, ken ne ties,        Kuin monta onnellesi tehnyt.        Et koskaan näiden nähdä saa        Hourauksien totehen käyvän,        Tää köyhä maasi antamaan        On suotu sulle onnes päivän.        Tääll' olet vahvaks' varttuva,        Tääll' elos kauniiks' muutettava,        Tääll' on sun kieles karttuva,        Vapautes, valos voitettava.

Miksikä aina suret?

        Immyt ainoseni, joka toivoni tähtenä tuikat,        Suomeni, miksikä niin suret ain', mitä silmäsi aina        Kylpevi kyynellen, virtana vuotavi vaan?        Miksikä mustin huntuisin sinä poskesi peität.        Silmäsi myös sulon et loistaa ilmahan suo?        Miksikä kuitenkin pimeälläkin yöllä mä aina        Kaipaus virsiä sun kuulen soittavasi?        – Surkea kohtalonen omp' armahaselleni luotu,        Riemu sen riutunut on, toivo on vaipunut myös.        Voipas, kuink' usehin kovan ankarat kuormat, Luoja,        Lapsilleis latelet, vienot he pois menehtyy!        Vienot he pois menehtyy, vaan vaipuinkin kätösensä        Nostavat taivohon päin, sielt' apuaan anoen. —        Jos rakkauteni kyllä vaan ois, niin kohtapa kaihot,        Piikani, poskiltais pilvinä pois pakeneis:        Jos vaan toivot nuo toteneisivat lämpimät, armaat,        Kohtapa kuultava ois sullekin aurinkonen;        Ei suinkaan idän ankarat tuulet pääsisi sulta        Kukkia kaatelemaan, ruusuja ryöstelemään,        Ei suinkaan suruvirtesi silloin särkisi syöntäin,        Lounas lauhkeasuu laulasi lempeä vaan. —        – Turhaan taidan toivoa, tyhjäpä tuskani lienee,        Uskoni pilveen käy, sammuu rakkauskin        Koitar oi, joka oot tulevaisien aikojen neito,        Virkko'os vienollen, lausuos, lempeä, nyt:        Onkopa sun sen armahan aamun poskia käsky        Kullin kultailla, käsky rusoin punata,        Aamun sen, jona sais tuhatvuotisen huolien itkun        Suomeni sammuttaa, uutt' elämist' alottaa,        Päivän sen, jona tyttöni tuskia-huokuva rinta        Pääsisi kerrankaan riemua laulelemaan?        Jos päivyt tämä valkenev' ois, niin kylläpä silloin        Maaliman hämmästäis Suomeni suur' sulosuus,        Hämmästäis ihanuus, ja se kullaistan' kumarrellen        Painusi polvilleen, sammusi sen sätehiin.        Mies polonen minäkin, jopa varmaan saattasi silloin        Riemuksi muuttauta mieleni murheet kai,        Pannen pois surusoittoni voisin ma huoleta huutaa:        "Laske, Luojani, nyt lapsesi pois lepohon!"

Suomalainen sonetti

        Ei tainnut vanha Väinämöinen luulla,        Ett' oisi kenkään laulajoista meillä        Soveltuva sonettien siteillä        Runon tekoon Kalevalaisten kuulla.        Ei istukaan käkömme mandelpuulla,        Ei Laurat meitä kohtaa kirkkoteillä; —        Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä        Ei soi sonetti Arnolaisen suulla.        Suloneinen kuulla kuitenkin tuo oisi,        Ja siitä Suomalainen toivojensa        Tulelle uutta kiihoitusta toisi,        Jos kautta näiden lanlukahlettensa        Sen kieli, halvaksi havaittu, voisi        Siteistä muista päästä irrallensa.

Silloin saisi Tuoni tulla

        Milloin saisi Tuoni tulla,        Mua kuolema kohata?        Silloin saisi Tuoni tulla,        Sulo kuolema kohata,        Kuin tuo tyttö suuta soisi.        Ja silloin saisi Tuoni tulla,        Kova kuolema kohata,        Kuin loppuisi laulaminen,        Väsähtäisi virren virta.        Ja silloin saisi Tuoni tulla,        Armas kuolema kohata,        Kuin näkisin näännyksistä        Suomenmaani suoriavan,        Kuin kuulisin Suomen kielen        Suomen kaiken kansan suusta.

Tuopa tuopi tuiman tunnon

        Nurmell' on jo nukka päällä,        Päällä kaunis peittehensä,        Peittehellä päivän immet,        Aurinkoisen armahaiset,        Kukat kaikilla keoilla,        Lehti täysi jo lehoissa.        Jopa lammin lämmin laine        Likistävi rantaansa,        Iltavirttä veisoavi,        Kullallensa kuiskuttavi,        Kunne kulta nukkunevi,        Kaunis maa makaelevi,        Kunne itsekin ihana        Armas aaltonen nukahti,        Kullan vierehen väsähti.        Jopa linnut laulelevat,        Käköset kukahtelevat;        Mitä linnun laulaminen,        Mikä käellä kukunta?        – Toivon tult' on rinta täysi,        Lemmen liekkiä povensa,        Toivo kultansa tuloa,        Armahan alenemista,        Mieli muiskujen mehua,        Suloisuutta suuta-saannin.        Kaikki on riemu, kaikki rakkaus,        Kaikki kultien kujerrus,        Kaikki autuas ilonen,        Taivahan tulen palanta;        Missä toivo, siinä täyttö,        Missä laulu, siinä vastaus.        Tuota kuuntelin ja katsoin,        Katsoin kurja kaiken yötä,        Iloni alas aleni,        Aleni kuin allin mieli        Uiessa vilua vettä,        Toivoni tuli tukehtui,        Sammuivat suloiset suonnat,        Mieleni matala mustui,        Syämeni surkastihen,        Silmästä vetonen vieri,        Kyynel kulki kasvoilleni.        Mikä toi sen tuiman tunnon,        Mikä mustan mielialani?        Tuopa tuopi tuiman tunnon,        Tuo ainakin mustan mielen:        Milloinhan sulavi Suomi,        Milloin Suomessa syämet,        Konsahan kevät tulevi,        Konsa hanget lähtenevi        Suomen poikien povista,        Verestä viluisen kansan!

Uunna vuonna 1853

        Voi, kuinka usmat raskaat, summat        Nyt kaiken ilman täyttävät!        Voi, kuink' on taivaan tähdet tummat,        Ja pilvet päivän peittävät!        Näin Maa salaisten huoliensa        Sumuja huokuu yksinään,        Ja paljoutta vaivojensa        Välistä ratkee itkemään.        Juur' tällä lailla ihmisyyden        Nyt surun sumut peittelee.        Ken näiden arvannee syvyyden,        Luvun ja määrän laskenee!        Pimeyden valt' on joukkoinensa        Lihan ja muodon ottanut,        Pahuuden herra istuimensa        Isosti ilmi nostanut.        Sen istuimensa alaiseksi        Hän ihmisyyden kahlitsee,        Ja jalkojensa astuimeksi        Valosi, Herra, vangitsee.        Kuitenkin tiedän tarkoillehen        Ja toivon turvallisesti:        Et unhota unohduksehen        Ikuiseen ihmisyyttäsi.        Sä muistat kaikki kyyneleemme,        Kuin koston päivä valkenee,        Ja juotat ne vihoilliseemme,        Ken niille nyt myhähtelee.        Ja muistat, kuinka monta kertaa        Hän meihin miekan syösnyt on,        Ja vaikk' ei aina näykään verta,        Sydän se tyhjäks' juosnut on.        Kuin liian suuren huolten painon        Sä päällemme näät karttuvan,        Ja kuin vihoillistemme vainon        Näät meitä liioin sortavan;        Juur' silloin, silloin, Herra, Sulta        Jo loppuu pitkämielisyys;        Kovasti silloin isket tulta,        Ei kestä konnain ilkeys.        Kumohon silloin kaikki kaatuu        Valois pyhän vihoilliset,        Ja niiden neuvot maaksi maatuu,        Jos olkoot kuinka loistoiset.        Tät' aikaa meidän ootellessa        Sä meihin nöyrä mieli luo!        Ja maalla myrskyin raivotessa        Sä rauha Suomellesi suo!