Aikamme kuvia I-III

Melkein yhteen ääneen ruvettiin kiivaasti suutamaan poikaa.

"Kuka sitä sateen edellä tietää ja ymmärtää hätiä! Rupea nyt kotonakin sellaisia hölppäämään! Jolla on kello niin kellottakoon. Kuka käski lähteä isännän juominkiin, miksi ei pysynyt täällä."

"Jos tuollaisia puhut kotona, saat leu'oillesi että maukuu," uhkasi toinen renki.

Poika parka oli pahemmassa kuin pulassa, koetti oikein jo puolessa itkussa vakuuttaa ettei hän avaa suutansa niin ristin sielulle koko jutusta.

Sade taukosi hetkeksi. Lähdettiin edes niitylle kävelemään, kun ei tietty mitä tässä nyt olisi oikein tehtävä.

Silloin jo isäntäkin tuli tovereinensa. Jo kaukaa työväki tulon huomasi. Mieli oli heillä nyt ramea, vähän ilkeätä oli isäntää kohdata. Mutta kovin näkyi tuo poukkoilevan tuolla luhdassa, kun koetti jalkavaroillaan väkensä luoksi ponnistella… Jo katosi väestä kunnioituksen ja pelon tunne … tahtoi ruveta naurattamaan.

"No mitä se – sen päitä, e-eipä te o-olekaan saaneet lu-luokaan latoon!" Ja siihen Kalle vielä liitti muutamia paholaisen nimiä perään.

Heinä-väki rupesi yhteen suuhun vastustamaan:

"Kun tuli sade! Mihinkäs siitä päästiin!"

Kalle sytytteli hajanaista sikarin päätä, josta liepareita irtausi suuhun. Niitä koetti hän pois sylkeä, mutta siirtyivät ainoastaan leu'alle.

"Tphyi!" Mutta ei se siitä sen paremmaksi tullut.

"Hek, hek, hek … sonnin heiniä sait Kalle. Mitäs minä sanoin?"Tuomarin Iikkoja kutkutti tuo hupainen juttu.

"Mitä … sinä sanoit? öhö ho…" Kalle katseli pitkin nenänsä vartta, osoitteli tulitikulla valkeata sikarin rääsyyn, mutta ei osunut kohdalle. Sitten alkoi hän taas haukkua väkeänsä, sanoi heitä härjiksi ja jätkiksi, y.m.

"Härjän heiniä tuli, he he… Laiskaa väkeä," tuumaili Tolkun Matti.

"Tuota … mennään uudestaan Kevariin." Se oli Tuomarin Iikkoo joka ehdotuksen teki ja lähti edellä yrittämään hevosen luo, toiset perässä.

"Härjän heiniä tuli, he heh…" nauroi Matti. Kalle Pietunen kirosi ja mennä kompuroi tielle päin.

"Ei tuosta nyt sentään köyhdy … tällainen poika … ei, eijo!" Kalle puti nyrkkiä väelleen.

"Noo, noo, sakramenskattu, mennään nyt kevariin!" Matti tarttui Kallen hijaan ja veti häntä mukaansa.

Jo ehdittiin vihdoin tielle, päästiin, kun yritettiin, rattaille. Matti hujautti hevosta ohjaksilla selkään.

"Juodaan pystyyn ne sun sonnin heinäs, Kalle he, he, hek."

Kallen jo oikein pisti vihaksi.

"Onko se mun syyni, että nuo laiskat antavat iltasateen he-heiniä kastella?"

"No, hä, hä, hä, eihän se sun syysi ollut, mutta… Oo hevonen viina paikkaan!"

Heinäväet katselivat ja nauroivat niin kauan kuin meneviä näkivät.

"Vai meidän syy se oli, että heinät kastuivat! Miks'ei ollut itse kellottamassa."

Miehet panivat tupakaksi ja jaarittelivat, naiset odottelivat että johonkin lähdetäisiin.

"Ei edes nyt sanonut mihin tästä mennään," paneskeli Torpparin Tuomas.

Rupesivat kuitenkin ottamaan viikatteita alas ladon piiltä ja seinän raoista, sekä hiomaan niitä.

Sade oli lakannut. Aurinko taas paistoi täydellä terällä. Mutta heinä, niin kaadettu, kuin kaatamatoinkin oli liko-märkää. Siinä oli oikein ilkeä kävellä, kun housut ja hameenliepeet niin kastuivat.

"Hyi!"

Vaan täytyihän sitä nyt jotain tehdä, että olisi aika kulunut iltaan ja sitten sopinut kotiin lähteä. Laskettiin arveluita ja leikkiä isännästä. Se teki oikein hyvää tunnoille, kun Kalle uudestaan kevariin meni… Tuskinpa huomenna viitsii enää sanaakan koko laiskuudesta puhua, kun itse nyt noin huilaa … syyttäköön itseänsä!

Mielet kävivät rattoisiksi ja ajatukset juoksivat ikään kuin itsestään tuota suuntaa.

Ja Kalle Pietunen istui olutpöydässä, rötkötti leuka rintaa vasten ja lauleli:

"Kustulla oli Faarttin kello liivin lakkarissa ja rissa…"

Kohtuus.

Lautamies Härkälä tuli tupaan pajasta, jossa oli ollut katsomassa kuinka seppä Paljeström siellä työskenteli.

Härkälä veti suunsa miettiväiseen nauruun ja sanoi emännällensä, seppää tarkoittaen:

"Pitäisiköhän sille tarjota viinaa?"

"Eihän … eikös hän ole raittiusseurassa?"

"Raittiusseurassa", hytkähti Härkälä, "kyllähän se luullakseni on, mutta arvelen että kyllä hän ryyppää kun vaan saa … ja tekee mieluisammin ja parempaa työtä sitten."

"Kunko on juovuksissa?"

"Ei, vaan kun häntä lahjoittelee … narraa … ei juovuksiin asti … ymmärrätkö?"

Emäntä ymmärsi kyllä näin selvän puheen ja suostui välinpitämättömästi; teki kuitenkin vielä muistutuksen:

"Entä jos ei hän ryppää…"

"Hah joutavia, kyllä hän minulta…"

Lautamies tunsi ilomielin, että hänellä oli niin paljon yhteiskunnassa arvoa, että hän voi saada yhden sepän raittiuslupauksensa rikkomaan.

Tuli iltapuolen aika ja lautamies käski Paljeströmin kamariin. "No mestari", alotti hän, "kuinka on sen raittiuden kanssa, passaako ryyppy?"

"En minä enään olekaan ehdottomasti raitis", kiiruhti seppä ikäänkuin pulasta päästäkseen.

Lautamiehen silmät hiukan avautuivat, kun hänen hupaiset toiveensa saada olla sepän langettaja raukesivat tyhjään.

"Vai et olekaan enää; no sitten…" Härkälä meni kaapista pulloa ottamaan.

"No, istu", sanoi hän, pantuansa pöydälle pullon ja "ryypynmitan."

"Vai niin … hm … no, mitä varten raittiusseurasta erosit? Ota ryyppy."

Seppä ryyppäsi.

"Erosinpahan … noo, ei juuri mistään muusta syystä, vaan arvelin, että saattaahan sen kohtuuden muutenkin pitää."

"Jaa, jaa, mutta tottapa sinulla jotain muutakin syytä oli?"

"Sitä jäsenmaksua pidin pahana, kun joka vuosi pitää maksaa … kun on omatekoisessa raittiudessa niin ei tarvitse maksaa mitään…"

"Jaa, jaa."

"Eikä se ehdoton olekaan oikein sopivaa … kohtuus on parhainta ja kyllä minä nyt jo saatan kohtuuden pitää ilman seurattakin."

"Vai niin … joo'o." Lautamies oli koko ajan muodostellut suutansa ja oli nyt onnistunut saada ylähuulensa samallaiseen viisaasen kurttuun kun oli nähnyt tuomarin tekevän vaikeita asioita käsitellessä. Hän katseli miettiväisesti ja viisaasti kattoon, luultavasti enemmän miettien, näkikö Paljeström kuinka viisaalta hän näytti, kuin Paljeströmin raittiusasiaa.

"Niin on, kohtuus on paras!" sanoi hän vihdoin niin mahtipontisesti kun olisi hän lauaissut pistoolin. Sitten kaatoi hän taas ryypyn itselleen ja sepälle.

Istuntoa jatkettiin ja puhuttiin järkevästi maailman asioista ja lautamies käsitti että hänen piti ruveta "kruusailemaan" puheitansa enemmän sivistyneeltä näyttääkseen. Vähän pitkällaisen levon jälkeen meni seppä vihdoin pajaan. Oltuaan siellä puolen tuntia tuli hän taas tupaan ja vaati lautamiehen kamariin. Talon renki, joka oli pajassa sepän apulaisena, sai niin kauan jouten odotella.

"Antakaapas lautamies vielä ryyppy", sanoi seppä kun oli kamariin päästy.

"Onkohan se enää oikein kohtuutta?" kyseli lautamies.

"No … antakaa nyt vain. Taotaan sitten sen hurjemmin."

Lautamies suostui. Istuttiin, ryypättiin, pantiin piippuun j.n.e. Näissä toimissa kului Paljeströmin aika hupaisesti, mutta lautamies näytti tuskastuneelta. Hän oli niin perin onneton että unohti ryyppyjen kaatamisenkin siihen määrään, että sepän jo täytyi muistuttaa:

"Kaatakaa nyt lautamies vielä … viinamatoni ovat liikkeellä ja ne tahtovat lisää."

Lautamies pudisti päätänsä ja nousi seisomaan ikään kuin aikeessa lähteä pois huoneesta, ja sanoi:

"Ei hiidessä seppä!.. Ei nyt enään. Kuinkas nyt on kohtuuden laita?"

"Kohtuuden! Enhän minä nyt ole juovuksissa!"

Emäntä pisti päänsä kamarin oven raosta ja sanoi:

"Matti pyysi seppää jo tulemaan pajaan."

"Matti… Eihän se ole minun komenteeraajani, en minä tänä päivänä enää mene pajaan, nyt huilataan, sanokaa Matille niin. Antakaapas nyt ryyppy … saakuri…"

"Ei nyt enää … mun pulloni menee vallan tyhjäksi." Härkälä todella taisi niin ajatella, koska hän loi pulloonsa säälivän katseen.

"No perhana! eihän se nyt tuohon lopu?"

"Loppuu se. – No yhden ryypyn saat, mutta sitten täytyy tyytyä."

"Antaa nyt sitten edes sen, täytyy muualta lisää hankkia." Hän sai sen ja sitten pistettiin pullo kaapin oven taa. Kun Paljeström oli lähtenyt, kävi lautamies vielä pulloansa kamarin kaapissa katsomassa ja sanoi sieltä tultuaan emännälle:

"Hullua, kun kehtasi vielä raanata vaikka jo kyllä sai… Sellaisia ne ovat ne raittiusmiehet … ei työstä tullut enää mitään kun viinaa haisti olevan, muutama…" Niin paneskeli Härkälä ja piti vielä emännälle oikein pitkän ja asianmukaisen esitelmän "kaikkien kelvottomain turhista puuhailemisista, jotka lopulla kuitenkin menivät 'panskrottiin', niinkuin Paljeströminkin raittius" j.n.e.

Mutta Paljeströmin viinamadot mahtoivatkin olla liikkeellä jok'ainoa sorkka, sillä kiivaasti tallusteli hän pitkin kylän raittia kestikevaaria kohden. Sillä matkalla hänen ruumiinsa sai tarpeeksi tekemistä matkan rasittavista vaivoista. Vaan henkensä varmaan väsymättä työskenteli, koska hän avasi suunsa ja mustaan yöhön lähetti varaston henkensä tuotteita, rekivirsien ja paholaisen nimien muodossa.

* * * * *

Kestikevarin kamarissa istui muutamia paikkakunnan herras-miehiä hyväksensä käyttäen isännän vierasvaraisuutta. Keskustelu oli vilkkaanlainen ja jokaisen huomio niin siihen kääntynyt, että hyvin vähän huomiota voitiin lainata tapauksiin ympäristöllä. Kuitenkin tunki sinne heidän korviinsa Paljeströmin rämisevä laulu. Kuunneltiin hetkinen ja oltiin puuhassa lähteä katsomaan kuka tuo rääsy oli.

Kevarin piika, joka herroille oli toti-vettä toimittanut ja muuten passaillut, kuuli tuon herrojen uhkan ja mutisi sen johdosta: "Menkäähän kyllä, että pääsisi tästä makaamaan … vaikka taitaa tuokin hoila vielä itsensä tähän remuamaan laittaa… Uskaltaakohan isäntä nyt tuolle antaa, kun on herroja … eipä taida…"

Niin arveli ja mietiskeli piika tuvan takkakivellä istuen ja selkäänsä lämmitellen.

Kamarissa vieraidensa parvessa istui kevarin isäntä ja alkoi vähitellen tuntea laulajan äänen sitä mukaa kuin se läheni. Hän selvitti sen toisille lempeästi naurahdellen:

"Sekin on ollut jonkun viikon raittiusseurassa … siinäkös sekin oli … hih…"

Mutta sitä mukaa kuin sepän laulu läheni, tuntui vavistuksia isännän sydämessä, sillä seppä todellakin lähestyi sopimattomalla ajalla. Vaan mitäs auttoi; ovella jo paukkui sepän nokinen nyrkki ja kevarin isännän täytyi lähteä avaamaan vieraiden laulaessa: "Sepä on koko sika j.n.e."

"So hiljaa, hiljaa Paljeströmi! täällä on herroja ja…"

"Ja mitäs minä huolin herroista, hei herroista!.."

"No tukitko suus seppä!" Isäntä oli jo avannut oven ja seisoi sepän edessä portailla.

"Tuota isäntä … passaako nyt niin kuin muulloin passaa?"

"Ei saakuri, etkö kuule, ei nyt sovi kun on herroja ja vallesmannikin!"

Isäntä puhui kuiskaamalla.

"Mitäs me huolimme herrain kelloista, meillä on urakka, isäntä! Antakaa tänne puoli tuoppia, rahalla … ei pyydetäkään velaksi, niin kuin herrat."

"Tuki nyt suusi hurja! Etkö ymmärrä ettei nyt sovi, ei sovi … ymmärräthän … siitä on sakko."

"Sakko! No; s – na, eipä sitä sakkoa ennen!.."

"Tuki nyt…" Isäntä näin sanoessaan katsoi hyväksi peittää kädellään Paljeströmin suun. Tämä horjahtui portaista alas, mutta ainoastaan siksi ajaksi auttoi suun tuke, kun seppä taas pääsi jalkeille.

"Mutta minä olenkin se poika, joka ilmoitan sun päällesi viinan myymisen, sinä…"

Isäntä ilmaisi nyt mielialansa voimallisilla käsitempuilla, joiden tarkoituksena oli Paljeströmin vieminen ulos portista ja sullominen rapakkoon. Sitten palasi hän takaisin, lukitsi oven ja meni vieraiden joukkoon.

"Menikö se?" kysyttiin.

"Meni se." Sillä näytti koko asia olevan unohdettu.

Pian alkoi kuitenkin ulkoa, juuri ikkunan alta kuulua:

"Tämä kevari on suuri viinaporvari ja krouvari!"

Tuon kuultuaan näytti isäntä jonkullaisia hämmästyksen oikein ja hän naurahti ikään kuin armoa rukoillen. Nimismies hymyili hyväntahtoisesti, selvään tahtoen näyttää, että hän oli paljasta armoa. Sivulliset, joihin asia vähemmin koski, näyttivät onnettomimmilta.

Seppä ei yhteen huutoon kuitenkaan hellittänytkään, vaan ruisrääkän sitkeydellä jatkoi mieluisaa ilmiantoaan lasin takana pimeässä yössä.

Yhä kylmempää oli isännän hiki ja yhä ystävällisemmin täytyi nimismiehen naurahdella poistaakseen isännän tuskaa.

"Älkää nyt isäntä turhia … olemmehan tässä kaikki ystäviä, ei tässä nyt tuommoisista mitään piitata, he heh", täytyi nimismiehen ruveta, lain kunnioitus mielessään, sanomaan:

"Niin, niinhän nyt toki", säestivät toiset, mutta Paljeströmi jatkoi uskollisesti ilmiantoaan. Vasta sitten kun nimismies vihaisesti muristen oli mennyt ulos sepälle lainkuuliaisuutta opettamaan, ja jälleen takaisinkin palannut, palasi seuraankin vapauden henki.

* * * * *

Tavalliseen aikaan oli Paljeströmin perhe tänäkin iltana laskeutunut makuulle, isää odottamatta, sillä hän usein viipyi työssään myöhäiseen yöhön.

Perheesen kuului vaimo kolmen lapsen kanssa.

Rauhallisesti nukuttiin pienessä mökissä, ja miksei olisi nukuttu rauhallisesti, koska perheen isä oli hyvä. Miksei voi nukkua rauhassa perhe, jonka tuki ja turva on rauhaisa, kunnollinen isä.

Mestari Paljeström oli viime aikoina ollut semmoiseksi tunnettu, vaikka ei kauan, sillä suuresta juomarista, joka hän oli ollut, oli hän koettanut ruveta itseänsä semmoiseksi muodostamaan, rupeamalla ehdottomasti raittiiksi. Ennen tätä aikaa oli hän ollut juovuspäissään perheensä hirmu ja kauhistus.

Tämä oli pimeä syysyö. Sepän vaimo heräsi herkästä unestaan kuulemaan laulua, jota ei hän ollut pitkään aikaan kuullut. Se oli hänen miehensä tunnettu räminä, jota hän oli tottunut pitämään kauhean mylläkän edellä käyvänä enteenä. Hän alkoi valittaen huutaa ja herätti siten lapsetkin ylös.

Laulu kuului vielä jotenkin etäältä, mutta se läheni aina, joka oli merkki siihen että pakenijain ei ollut hyvä siekailla. Hiljainen valitus kuului mökissä kiireisen pukeumisen ohella. Pian lipittivät he jokainen, äiti nuorinta lasta kantaen, toisia mökkejä kohden, paeten uhkaavaa vihuria, jota perheen isä, nyt kauan tästä toimesta erillään oltuaan, toi. Paljaalla kaukaisella huminallaan saatti hän kotiväen jo kauhusta pakoon lähtemään.

Vihdoin Paljeström saapui huoneensa ovelle. Porstuan oven luuli hän olevan lukossa, vaikka se oli vaan kiinni vedetty; siihen hän saappaan korolla niin lujasti kojautti, että se komisten lensi takaseinään. Sitten tuli tuvan oven vuoro, joka ikään kuin ukkosen ampumana tempaistiin auki, niin että saranat roskuen irvisivät.

"Hoi helvetti! aivanko tämä on autio koko pesä kuin jätetty ryövärien luola!" karjui seppä ja astui hammasta purren ja kädet kokollaan sänkyä kohden, mutta sai kouraansa paljaita vaatteita vaan.

Nyt teki hän pitkän luettelon helvetin asukkaista, jonka toimen ohessa hän etsi tulitikkuja ja löysikin niitä vihdoin. Hän sytytti sitten päreen ja asetti sen pihtiin. Takkakivellä sattui olemaan pata, johon hän vähän satutti kättänsä. Tämä oli niin sapelle käypä ja kiukuttava asia, että täytyi ottaa kirves ja ruhtoa sillä tuo musta ilkiö takalla vallan pieniksi. Tuo tyydytti koston himoa.

Sitten hän meni ulos ja rupesi isällisen rakkauden koko voimalla kutsumaan takaisin kotolaisia, jotka hän ymmärsi pois paenneen. Mitään vastausta ei kuitenkaan kuulunut. Epätoivoisena palasi hän noituen tupaan. Useammalla eri tempuilla vielä itseään huviteltuaan, rupesi hän, viinan jumalaa hartaasti rukoillen, riisuutumaan levolle. Mutta vaatteet takertuivat jollain tapaa riisuessa, niin että niitä oli vähän vaikeallainen irroittaa.

"Kyllä minä teille näytän…" seppä tuskastuneena arveli, otti puukon ja alkoi sillä repiä vaatteitansa. Tuo teko häntä niin verrattomasti huvitti, että vielä vähän ajan kuluttua silmäellessään vaatteitaan, purskahti nauruun, arvellen:

"Saittepa te … tarpeenne."

Monista puuhistaan väsyneenä hän vihdoin kellistyi lattialle makaamaan, sillä vuodetta ei hän halunnut käyttää. Siinä maatessaan hän vielä muun muassa sorisi:

"Tuokin … lääsmannikin … vain mua lyömään rupesi, kun sanoin että kevari viinaa myy … se saa itsekin sieltä … aina siellä juov … voi … ei niiden herrain kanssa auta … mutta, mutta…"

Ovet jäivät koko yöksi auki. Oli oikein erinomainen sattuma ettei varkaita ilmestynyt noita särkyneitä padan kappaleita huostaansa korjaamaan!

* * * * *

Jo hyvin aikaisin aamulla istui Paljeström käsi poskella harmittelevan näköisenä rikkilyötyjä tavaroitaan katsellen.

Pelokkaasti tupaa kohden katsellen saapui pakoon lähtenyt perhe kotiin.

"Jesus siunatkoon!" pääsi äidin huulilta, nähtyään minkälainen järjestys huoneessa vallitsi. Hän astahti askeleen taaksepäin ja antoi sijaa lapsille, joiden myös teki mieli sisään kurkistaa.

Vähän syrjäisesti muljautti isä ovelle päin, mutta kääntyi sitten selin, näyttäen jonkullaista häpeän tunnetta tuntevan. Vihdoinkin uskalsivat pakolaiset sisään mennä, kukin tavallaan kummastustaan ilmoittaen. Katseltiin perheen isää oudoilla katseilla. Äänettömyyden perästä löysi perheen äiti vihdoin sanat, joilla mielestään katsoi soveliaaksi puheen alottaa.

"No mitähän pahaa nuo astiat ovat sinulle tehneet, ettäs olet ruvennut niitä pienistämään?"

Paljeström nosti sumuiset silmänsä ylös ja vikansa tuntevan näköisenä hän painuneella äänellä virkkoi:

"Voisitko olla minua härnäämättä, minä tunnustan vikani."

Vaimo näki että mies nyt oli hyvin kykenemätön riitelemään. Siispä piti tilaisuutta hyväksensä käyttää.

"Kyllähän se on se sama, härnää sinua, eli on härnäämättä… Voi taivahan herra tätä siivoa ja vahinkoa!"

"Mutta ole tämä kerta…" mies pyysi.

"Hmh, hmh, hmh", pani vaimo eikä ollut kuulevinaan miehen pyyntöä, "parahinta olisi tästä jo heti kerjuulle lähteä kun!.."

"Ole vaiti!"

Vaimo säikähti ja (surunko vai kiukun kiihoittamana?) alkoi vuodattaa kyyneliä.

Lapset olivat tällä välin jo ehtineet viedä ulos joukon savi-astian palasia ja koettaen olla juopposilla, opettelivat niitä isän tavalla särkemään.

Miehen sydäntä särki ja vaimon oli kiukusta pakahtumaisillaan.

"Missä olette olleet?" kysyi seppä taas kun vaimo itkeissään ei joutanut puhua.

"Mitä sinä siitä?.."

"Kuule rakas, hyvä ystäväni, jos vaan suinkin voit, niin ole nyt murisematta, minulla on hyviä aikomuksia, rukoile Jumalaa että voisin ne toimeen panna."

"Niin sinä silloinkin sanoit, kun raittiusseuraan rupesit; tuossa se nyt oli."

"No niin, minä olisin kentiesi voinut olla juomatta, mutta kun sinä aina murisit siitä markasta, jonka pitää joka vuosi seuralle maksaa, niin minä rupesin päätöksessäni horjumaan ja noin se nyt kävi. Voi! miksi et ilman vastustamatta antanut minun sitä maksaa ja koettaa."

"Niin … et saattanut olla juomatta! Mitä minä huolisin siitä markasta, mutta saattaahan sitä olla muutenkin juomatta jos tahtoo."

"Sinun olisi pitänyt tietää, etten minä voi olla juomatta muuten.Raittiusseurassa se kentiesi olisi voinut tapahtua."

"Siitäpä syystä, kun et saata olla juomatta, onkin turha maksaa vielä lisäksi tuota markkaakin."

"Mutta suotko että minä rupean uudestaan … enköhän koeta?"

"Olenko minä kieltänyt! Kyllähän kun on tämmöisen vahingon tehnyt, sopisi jotain koettaa jos vaan olis vähänkin ihmisyyttä, mutta mitä sinä…"

"Kun sinä voisit olla kerrankin härnäämättä." Miehen ääni oli valittavan vaikeroiva, ja hän nojautui taas kyynäspäänsä nojaan.

"Herra Jumala! … eikö sulle sen kuvaselle saisi enää puhuakaan, muutama…"

"Saa … mutta ihmisittäin."

"Ihmisittäin? Oletko itse ollut ihmisittäin?"

"En, en, Jumala paratkoon, mutta toivoisin edeskäsin voivani olla jos saisin apua … vaan…"

"Apua", vaimo matkien ivallisesti naurahti, ja jatkoi sitten kuin sarvesta huutaen: "Tottahan nyt mies voi, jos vaan olis tahtoa … mutta sinulla ei ole tahtoakaan. Sinä yritätkin vaan meidän hätäämme ja kurjuuttamme suuremmaksi… Millä nyt keittää, kun pata on rikki… Ka Herra Jumala, se on pienistänyt vaatteensakin! … ja pyhävaatteet nyt ovat päällä, voi!.."

Vaikeroiden laski vaimo kätensä ristiin ja istui penkille.

Paljeström lähti ulos. Hän sattui juuri paraiksi näkemään, miten seitsemän vuotias poikansa ajoi kiivaasti takaa viiden vuotiasta sisartaan, joka kädessään vei särjetyn saviastian kappaletta.

Veli kirosi ja nimitteli sisartaan portoksi.

Isän silmissä maailma musteni tuon kuullessaan. Hän tiesi, että lapsi oli tuon sanan monasti, hänen juovuspäissä ollessaan, hänen omasta suustaan kuullut.

"Poika, poika, mitä sinä huudat?" kysyi isä hämmästyksissään. Poikanen seisahtui ja näytti käsittävän että häntä oli pahanteosta tavattu.

Isä seisoi ja katseli poikaansa, mutta ei kyennyt häntä nuhtelemaan.Äitikin tuli ulos…

"Mihin nyt? Pitääkö nytkin viinan hakuun?"

"Pitää!" seppä hammasta purren kiljasi. Sitten hän kiireesti lähti kylään päin rientämään.

Itkevä sydän hukkuen haparoitsi pelastuksen perään, mutta saavutti kylmän jään-reunan, josta toivottoman paatumuksen hyinen virta vikkelästi esiin hyökkäsi ja sammutti toivon…

Ja kotona saratteli vaimo ja lapset kiistelivät ulkona.

Härkälän lautamiestä nauratti, kun sai kuulla mitä seppä oli tehnyt.

"Semmoista se on", hän sanoi, "raittiusmiesten kohtuus, kun se vaan saadaan oikein karvassaan näkymään." Ja hän piti itsensä oikein toimellisena miehenä kun oli saanut semmoisen asian maailman valkeuteen.

Oliko Mikko lurjus?

Ihmiset sanoiset että hän oli oikein rehellinen, kunnon mies tuo Rantalahden Mikko. Ei ollut mikään turhan puhelias, eikä "filisteeri", ei koskaan ollut käräjissä käynyt, ei edes niin paljoa, että todistamassa naapurien välisissä rajariidoissa. Kaikki kyläläiset kehuivat Mikkoa, ja se on jo paljon, kun kaikki kyläläiset kehuvat. Mutta siinä ei kyllä, he myöskin toimessa osoittivat luottavansa Mikkoon.

Tässä hiljattain, eräänä keväänä, juuri siinä vähää ennen tervanpolton aikaa, oli koolla joukko kylän miehiä. Puhuttiin tervan poltosta, tervan hinnoista y.m. Johduttiin puhumaan siitäkin, kuin viinaa saataisin, kun kaikille yhtäläinen tarve lähestyy tuon tervanpolton aikana.

"Yksi hakemaan kaikille", sanoi Nietulan Aatami.

"Niin kai se on parhain", sanoi Rantalahden Erkki, "ja sopivin menemään on toisen tuvan Mikko."

"Mikko tosiankin", sanoi joku toinen isäntä, "silloin tulee kunnolla suoritetuksi."

Toiset miehet hymisivät tyytyväisesti. Ruvettiin kyselemään josko Mikko lähteä viitsi.

"Samahan tuo, jos niin tahdotte, mutta saisi tuota nyt joku muukin mennä."

Mutta kun Mikko kerran lupasi, niin ei enää ajateltukaan muita kuulustella. – Eräänä ehtoona Mikko valmisteli lähtöä: veti tervatut rattaat liiteristä ulos ja rupesi rasvaamaan. Totisena mies siinä puuhasi, nosti pyörästä kellelleen, pisti tuen orren alle, väänsi ruuvin pois navan päästä, veti pyörän ulos ja alkoi takeltaa keltaista porsaan rasvaa napaan. Sitten pisti pyörän tilalleen, ruuvasi ruuvin kiini ja antoi kädellään aika huilauksen pyörälle, siten rasvaa navan ympärillä tasoittaaksensa.

Sukevasti meni pyörä, ainoastaan hiukan narisi paksussa rasvassa.

"Noh", morahti hän tyytyväisesti, otti tuen pois alta, nosti toisen pyörän ja uudisti sen kanssa samat temput.

Siihen tuli hiljaksensa kävellen toisen tuvan Erkki.

"Malttaapa panna paljon rasvaa", hän paremman puheen puutteessa sanoi, kun siinä laiskana toisen työtä katseli.

Mikko katsahti lakinpellin alta vakavasti Erkin silmiin … mahtoiko tuo pilkataksensa sanoa? Ei se tainnut sentään mitään tarkoittaa, ilman aikojaan lie vaan sanonut…

"Panen rasvaa kun panen, en minä viitsi porsaita kaupitella", hän vihdoin äännähti ja heilautti pyörän pyörimään.

"Ei kitaja", sanoi Erkki.

Toisiakin miehiä rupesi jo saapumaan pihaan.

Mikko laski pyörän alas, pyyhkäsi hikeä otsaltaan ja tunsi siinä ehkä hiukan ylpeyttä itsessään, kun näki kyläläisten kokoutuvan hänelle asioitansa tuomaan. Hikeä pyyhkiessä kääntyi lakin peili syrjälle, mutta Mikko oikasi sen … ei ollut tottunut sillä komeilemaan että lakin peiliä sivulla pitäisi.

"En tiedä tuota", rupesi hän sanelemaan, "tuo Maijan Kaaperi tässä sanoi, ettei sitä nyt enää saakaan ostaa muille, sitä viinaa, kuin itselleen."

Toiset eivät tulleet oikein tolkulle, vaan katselivat kysyväisinäMikkoa.

"Ettäkö mitä?" kysyi toisen tuvan Erkki, silmiänsä sirristellen ja tirkisteli Mikon lakin keulan alle.

"Jottako ei saisi toisen toiselle ostaa?" tutkaili Ollilan Hentrikki.

"Niin, sitä kai se Kaaperi arveli." Mikko kynsäsi korvantaustaa, rytkäytti kärryin pyörästä, jotka huljahtivat edestakaisin ja hölkähtivät omituisesti. Hän näytti syvästi miettivän asiaa.

"Mutta eihän se ole mahdollista", arveli Hetkelän Tuomas ja rupesi hänkin kärryn pyöriä hölkyttelemään. "Mitä se kenellekään kuuluu, mitä kukin toiselle ostaa."