Aikamme kuvia I-III

"No?"

"Mihinkä sinulla nyt sellainen kiire, odota hetkinen kuin minäkin ehdin, niin mennään yhdessä", toimitti Lautamies.

Santeri tulistui, oli vähältä paikalla kääntää hevosen takaisin.

Lautamiehelle tuli hätä… Jos juttelee kaikkea mitä on nähnyt, niin…

"Tuota … no, mitä sinä tahtoisit siitä lakistasi? Jos se nyt minun syyni oli niin täytyyhän minun se maksaa."

"Kaksi markkaa."

"Sinullahan oli vaan vanha, ijänpäiväinen lakki, eihän se niin paljoa maksa?"

"Vai oli se vanha! Sen se maksaa."

"Ota markka vahingon apua, sen saat. Kyllä siinä oli sun omaakin syytäsi."

Ruvettiin hieromaan sovintoa ja lopulta antoi Lautamies puoli toista markkaa. Tultiin ystäviksi, pantiin Lautamiehen hevonen valjaisiin ja otettiin ryypyt. Lähdettiin ajamaan ja Lautamies käski Santerin tulla häkki-rattaillensa.

Otettiin ja ryypättiin.

"Kuule Santeri", rupesi Mielonen koreasti ja opettavaisesti puhumaan. "Älä nyt huoli jutella siellä omalla paikalla näitä kaikkia. Nuo riivatut kun ajoivat niin sikamaisesti, että en huomannut yhtään kuin pyörät ottivat yhteen."

Lautamies katsoi sivulta Santeriin … mahtaako tuo juupeli edes uskoa, mitä ihminen sanoo?

"Hm … noo, mitähän noista", myönteli Santeri.

"Ja kun jo lakkisikin maksoin."

"No niin." Santerin teki mieli sanoa, ettei sen maksaminen ollut mikään armotyö, hänen mielestänsä, mutta ei viitsinyt kun oli jo muutenkin sovittu.

"Kun näin reisussa ollaan, niin ollaan niin kuin yhtä miestä."

"Niinpä tuota sopii."

Mutta Lautamiestä yhä epäilytti, kun ei Santeri tuon vahvemmin, vakuuttanut … rupeaa peto jaksattamaan kaikkea…

"Ota Santeri ryyppy tästä."

"Mitä te sitä nyt aina…"

"Ota vaan ja muista pitää suus kiinni, et sinä sitä kadu. Tuota … tuota, jos olet mies niin annan sulle palan heinimaata sieltä Suoniityn latvasta, ilmaseksi, hyvän tutun vuoksi vaan."

Santeri riemastui niin, että oli vähältä nauramaan ruveta pelkästä innostuksesta.

"Mitäpä minä rupeaisin sellaisia joutavia kellekään juoruamaan! eihän siitä minulle olisi mitään hyötyä, teille vaan kun olette lautamies ja muuta, olisi vähän ilkeätä."

Lautamies katsoi nurjasti Santeriin … mistähän tuo kollo sen ymmärtää, että se niin ilkeätä olisi…

Mutta Santeri luuli jo kumppaninsa kanssa olevansa niin tuttavan kannalla, että sopisi ruveta veljellisesti kiusaamaan:

"Jopa tuli teidänkin vahingossa liiaksi ryypättyä." Ja Santeri nauraa kurnutti ystävällisesti.

"No ei sitä minulle usein tule, mutta kyllähän se toisinaan viisaankin pettää… Noiden tervamiesten syy se oli nytkin, tuo vahinko, kun niin nolosti ajoivat, sen vietävät… Ei minulle viinan tähden kesken tule vahinkoa, ei!"

Santeri ei viitsinyt enää kiusata, ajatteli vaan hyvillä mielin kun oli saanut maksun pudonneesta lakistaan … ja sitä heinämaan kappaletta. Pitää vaan pitää suunsa kiini, että edes antaa… On se kunnon mies, tuo Mielosen Lautamies!

Olutta ja härjän heiniä.

Oli tavattoman hyvä luokoilma, tuuleskeli hiukan ja aurinko paahtoi niin täydeltä terältä…

Kalle Pietusen väki oli heinän teossa siinä vainioluhdassa, joka on aivan likellä kylää (sitä eroittaa kylästä vaan pieni mäen kaula), ja muuten käy tuo samainen luhta toisesta päästä kiini maantiehen. Siinä oli oikein erinomaista kylvöheinää, apilaa ja timoteeta sekasin. Ja kylläpä ylpeilikin Kalle Pietunen heinästään!

Luokona oli nyt iso joukko. Oikein oli hupainen sivullisenkin katsella, miten paksulta siinä makasi hyvältä tuoksuvaa heinää. Heinämiehet kehuivat, ylistelivät heinää ja isäntää. Kehuivat häntä kylän taitavimmaksi maanviljeliäksi. Kalle riemastui sydämessään, heitti pois haravan kädestään ja alkoi laapustella niityllä miehestä mieheen ja kertoa upeillen maanviljelystouhuistaan. Johtui mieleen, etteivät ne muutkaan isot maanviljeliät kuulu tekevän työtä, ankarassa kurissa vaan pitävät väkensä ja sillä kurin hyötyvät paremmin kuin nuo vanhanaikuiset kitupiikit, jotka tekevät itse kuin orjat. Ja Kallen rinta kohosi kuin katseli niittyänsä … iso maanviljeliä oli hänestä tulossa. Kalle puhui työväelleen kullekin erittäin ja neuvoi haravan käyttelemisen eri temput … hänhän sen tiesi juuri pisteesen, hän, joka oli kyennyt tällaisen heinän kasvun aikaan saamaan. Työväki ihmetteli: onhan sitä nyt ennenkin luokoa pidelty!.. Nuorempi väki suututteli, vanhemmat nauroivat partaansa ja kehuivat isäntää.

"No noin sitä pitää!.. Jos minä olisin isäntä niin en konsanaan työhön ilkiäisi kiini ottaa."

Kallea ensin vähän hävetti … mahtoiko pilkalla puhua tuo torppari Tuomas… Mutta Tuomas on vanha, rehti mies, ei mikään kurillinen eikä hunsvotti…

Ja Kalle rauhottui.

"No en minä siltä vallan joutilaana", sanoi Kalle, "mutta kun ei tässä nyt ole mitään järki kiirettä niin…"

"Niin, ja eikä isännän työllä paljoa kostu. Komento se on joka maksaa", vakuutti Tuomas vakavasti.

Kalle rupesi huomaamaan, että tuo Tuomas on oikein nätti järkinen ja ymmärtäväinen mies.

"Mutta meidän paikalla ei sitä vielä ymmärretä", innostui hän sanomaan, "vaan kun minä tästä ehdin, niin kyllä niille opetan, kuinka taloa asutaan."

Kalle ryähti.

"Tuota, kuules Kreeta, sinä jätit tuossa kokonaan kääntämättä alimaiset heinät! Sieppaa uudestaan haravallasi siitä… Kas noin." Kalle otti piian kädestä haravan ja opetti. —

"Päivää, Kalle, päivää!" huudeltiin maantieltä.

"Ka päivää!" Kalle näki maantiellä tuttujansa, lähti puoli juoksussa sinne menemään. Olipa hauskaa että näkivät juuri paraillaan piikaa opettamassa.

Kallen sydän riemuitsi.

"Päivää … päivää." Siinä käteltiin. Keisissä istui kaksi vanhaa tuttua, jotka vielä olivat poikamiehiä.

"Mihinkä miehet nyt ajelevat?"

"Lähdettiin vaan tänne asioille", sanoi Tolkun Matti, nauraa virnistellen toverillensa. "Etkö mukaan lähde?"

"Mihin sitä sitten mentäisiin?"

"Kevariinkin mentäisiin, ja… Vai uskallatko sinä enää sellaisiin lähteä, kun sulla on akka?"

"Akasta minä viisi!" Ja Kalle katseli suurennellen heinäväkeensä päin. "Mutta mulla on tässä vähän heinäväkeä, eikä se työ tahdo käydä jos ei ole itse joukossa."

"Älä nyt niin ahnehdi", sanoi toinen toveri, tuo Tuomarin Iikkoo. "Kyllä ne siinä työtä ilman sinuttakin tekevät. Eikä sinusta paljon apua lienekään … laiska kun näyt olevan, eihän sulla ole edes haravaa."

Toverit nauroivat ja nauroi Kallekin.

"Lähde mukaan, lähde. Sano työväellesi vaan, että rupeavat panemaan luokoa latoon", kehoitti Tolkun Matti.

Kalle suostui, pyysi ettei jätettäisi ja hyppäsi aidan yli takaisin niitylle. Katsoi kelloansa ja käski väen ruveta päivälliselle. Itse sanoi käyvänsä näiden miesten kanssa tuolla kylässä, johon ne häntä vieraaksi mieheksi asioissaan iki soki vaativat.

"Pitäkää nyt kello 1: teen lepoa ja ruvetkaa sitten panemaan heiniä latoon… Ja kylläkai minäkin takaisin ehdin siksi."

Kalle mennä viiletti jo tiellepäin.

"Sinulla on tuossa hyvä niitty", rupesi Tolkun Matti kehumaan, kuinKalle nousi keisiin.

"Jaa, eikös ole sitten. Ei sellaista heinää kasvakaan joka pojan niitty."

"Ei totisesti."

"Mutta harvat täällä uskaltavat vielä antaa rintapeltonsa heinää kasvaa."

"Niin, eihän ne näy … mutta kyllä hyvin näyttää tuo kasvaneen ja poudalla nyt tulee tehdyksikin."

"Poudalla tulee tehdyksi", todisti Kalle toimessaan, ja jatkoi vielä: "Joka tällaisella poudalla jättää heinänsä kastumaan, se on aika nahjus."

Samaa sanoivat toisetkin.

Jo tultiin kestikevariin, joka oli yksinäinen, vähän muusta kylästä erillään oleva talo.

Ensin meni sisään Tolkun Matti ja löysi emännän yksin kotoa. Puhui asiansa: kehui olevansa kovin nälkäinen, kun koko päivän oli ollut syömättä "reisussa" ja pyysi olutta.

Eikä emäntä sitä ihmetellyt, että nälkäänsä olutta pyydettiin, sillä harvoin ne, nuo matkustajat naapurikylistä, pyysivät nälkäänsä sellaisia jokapäiväisiä aineita, kuin leipää, voita, perunoita, lihaa, y.m.

Emäntä puhui hiukan itsekseen sillä hän mieluimmin mutisi huuliinsa kuin rasitti toisen korvia.

"Jaa kuinka", kysyi Tolkun Matti, "saisko sitä olutta?"

"No, eiköhän sitä nyt…" Emäntä pyyhkieli hameen liepeisiin käsiänsä, joilla oli juuri perunoita kuorinut. Ottaen kellarin avaimen koukusta, muurin otsikolla, kysyi ulos mennessään:

"Paljonko pitäisi olla?"

"Josko tuota nyt kuusi pulloa", sanoi Matti, nähtävästi tarkkaan aprikoiden, mikä tuota olisi oikein kohtuullinen määrä nyt aluksi.

Emäntä seisahtui, mutisi taas jotain ja Matti kai pelkäsi, että ruvetaan kieltämään oluen antamista.

"Meitä on kolme miestä", ehätti hän sanomaan. Enempää väittelemättä haki emäntä olutta ja Matti kutsui kumppaninsa tupaan.

Ja ne nälkäiset miehet ahmivat suurella halulla ensimäiset pullot pohjaan. Heillä varmaan oli oikein suolia kuristava nälkä, kun eivät paljon puhellakaan ehtineet ensimäisten pullojen aikana.

"Kuulkaapas emäntä", meni Tuomarin Iikkoo emännän ääreen puhumaan, "minä ostaisin vielä kuusi pulloa olutta."

Hän oli oikein hengessä tuo ostaja, notkautteli polviaan ja puhui läähättäen asiansa.

"Jottako nyt vielä?" Emäntä katsahti ostajan silmiin … ja niiden toistenkin jotka kahden puolen pöytää vastakkain istuivat ja tarinoivat … varistelivat piipun poroa pöydälle läiskyneen oluen sekaan. Sitten kääntyi hän, sen enempää puhumatta, työhönsä takaisin, eikä ollut tietävinään koko asiasta.

Ostaja jo tuskastui… Emäntähän välinpitämättömällä käytöksellään kerrassaan loukkasi hänen matkustaja-arvoansa ja oikeuksiaan… Kumma kun kehtaa, vaikka ollaan niin tuttuja ja likeltä!..

"No emäntä, menkää nyt noutamaan olutta!" tiuskasi Iikkoo jo kiivaanlaisesti.

Emäntä nousi, otti kellarin avaimen koukusta ja meni ulos.

Hupaista oli miehillä taas kun kuusi pulloa pöytään saatiin. Mieli rupesi vallattomaksi, puhe alkoi lauluksi muodostua.

Siihen tuli eräs jalkaisin matkustaja väsyneenä ja nälkäisenä. Miehet katselivat häntä karsaasti: mitähän tuollainenkin kevariin tulee, lurjus, mikä liekin … ei ainakaan herralta näytä, eikä varakkaalta, kun käyden kulkee. Mutta matkustaja ei huolinut miehistä mitään, tuskin hän heitä ajattelikaan, meni vaan emännän luoksi puhelemaan.

"Olette varmaankin emäntä?" hän kysyi.

"Kyllähän minä sen tapainen…" kuului vähäisen ajan kuluttua vaitoinen vastaus. Vieras katseli kummastellen: onpa aika kielevä eukko!..

"Jos emäntä olisi hyvä ja toimittaisi minulle päivällistä. Olen aamusta saakka kävellyt ja tarvitsisin hiukan saada vahvistaa itseäni."

Emäntä toimi kumarassa ollen, katsahti siitä hiukan vieraan jalkineisiin ja taas työhönsä … vielä toisella silmällä pöksyihin, takkiin, liiviin ja leukaan, mutta ei silmiin saakka: Kas mokomaa! kaikille sitä pitäiskin tässä olla valmiina kestikevarissa ruokaa laittamaan… Vieraan ulko-asu varmaankin herätti emännässä tuon suuntaisia ajatuksia, sillä leuka kohosi ja alahuuli venyi neljännes tuuman ulommaksi ylihuulta. Jonkun tapaisen äänen, jonka vieras käsitti sanaksi: "noo", hän huultensa takana hymisi ja poistui kamariin.

Vieras kummastui. Teki mieli mennä kamariin uudistamaan pyyntönsä, sillä alkoi ajatuttaa että mahtaa olla kuuro. Mutta sitten rupesi hän olettamaan ja luulemaan, että emäntä mahdollisesti toimeen ryhtyy… Istutaan penkille, koetetaan odottaa niin kauan kuin tulee … näkeehän sitte jos ryhtyy puuhaan…

Hän istui penkille, pani laukun viereensä ja laskeusi sen päälle nojailevaan asemaan odottamaan.

Toiset miehet elostivat omissa toimissaan, mutta mitä enemmän he itseänsä ravitsivat, sitä laajemmaksi heidän vaikutus-piirinsä leveni: alkoivat tallustella lattialla ja täyttää huonetta innokkaalla huutamisellaan.

"Kuulesta … sinä Matti, osaatko sinä laulaa tätä:

"Kaisalla oli kuppa-sarvet aina kainalossa ja lossa. Kustulla oli Faarttin kello liivin lakkarissa…"

Kalle Pietunen lauloi, löi jalalla ja nyrkillä tahtia. Ensin yhtyi häneen Tuomarin Iikkoo ja sitten Tolkun Matti.

"Ja Kaisalla oli kuppasarvet aina kainalolla ja lolla…"

Päät nytkyivät, nyrkit paukkuivat ja … jo innostui Kalle tanssiksi panemaan.

Ja vieras nauraa hytkähteli penkillä… Mokoma, kun miehisten miesten toimilla nauraa!..

"Mikä sinua naurattaa?" rupesi ensin Tolkun Matti kiinteästi kyselemään.

"Enhän minä mitään… Onhan jokaisella lupa huvitella tavallaan. Nauru huvittaa minua."

"Mutta minua ei huvita, tiedä se!" ärähti Tolkun Matti ja toiset katselivat vihaisesti pöydän takaa.

"Samapa tuo, kun se vaan minua huvittaa." Ja vieras taas naurahti, toisten mielestä ylvästellen.

"Mitä se kerjäläinen siellä?.." huusi Kalle Pietunen julmasti.

Ja tällä tavalla siitä sekautui oikein sekava vyhti, niin että emäntäkin ahdistui kamarista tupaan.

"No, mutta mikä täällä nyt on?" Sen emäntä puhui oikein selvällä kurkkuäänellä. Iikkoo meni selvittämään, että tuo roisto, kerjäläinen, y.m. oli ruvennut pilkkaamaan heitä… "Ja varjele sitä ihmistä joka tällaisista pojista ilvettä tekee!" Hän hypähti kohoksiin, löi käsiä yhteen ja oli todellakin ihan kuin sydämystyksissään. Toiset jo hätyyttelivät vierasta.

"Jos ei nyt olla koreasti, niin…" Emäntä sekautui käsihapusin joukkoon.

"Emäntä, laskekaa minut vieras-huoneesen! Minä en tahdo näiden sikain kanssa taistella!" huusi vieras ja astui vaateliaana emännän eteen, pakoittautuen kuitenkin jälleen heti kääntymään päin ystävällisiin kylänmiehiin, jotka haukkuivat ja ärhentelivät ympärillä.

"Laskekaa heti minut näiden käsistä toiseen huoneesen!" vaati vieras.

"Kaikkia sitä nyt tässä vieraskamariin…"

Emäntä kekautti ylvästellen päätään taaksepäin ja väänsi alahuulta pitemmälle.

"Mitä! häh? Eikö minulla ole täysi oikeus saada teillä käyttää vieraskamaria?" Vieraalla oli kädet puuskassa ja poskiltaan punotti hän kuin keitetty rapu.

"Ei sitä tässä kaikkia maantien kulkiaimia kamariin lasketa, ei tarvitse luullakaan… Ensin ruvetaan tappelemaan ja mellastamaan ja sitten vielä pitäisi kamariin laskea…"

"Mitä! minunko syyni se on, että nämät juopot tässä, joita olette juottaneet, rupeevat kimppuuni käymään?"

"Ketä minä olen juottanut, ketä? … sinä…"

Toiset miehet olivat pysyneet hiukan loitompana, niin kauan kuin vieras emännän kanssa riiteli. Mutta nyt he taas rupesivat hätyyttelemään:

"Vai sinä tässä isäntänä, rutku!"

Vieras huomasi, että tässä todellakin aiottiin ruveta väkivaltaa tekemään. Hän innostui kiroilemaan.

"Tämä näyttää olevan oikein rosvojen pesä!" hän kiljui ja sivui taskustaan revolverin.

"Joka askelenki astuu, niin läpi ammun kuin suden!" Hän piti revolveria ojennettuna miehiin.

Emäntä rupesi siunailemaan ja parkumaan. Miesten meni siivet laukkuun: pakenivat niin kauas kuin suinkin pääsivät tuvassa ja änkyttivät jotain sellaista kuin: "Älähän nyt hulluttele mies!"

Vieras huomasi, että kyllä tässä sentään suhdalla saa henkensä suojelluksi ja häneltä olisi melkein purskahtanut nauru, jos ei olisi ollut niin nälkä. Hän pisti revolverin taskuunsa ja kysyi emännältä josko hän saa ruokaa.

Emäntä itki.

"Kun tuolla tavalla rupeatte hulluttelemaan, niin kuka sen tietää mikä te olettekaan", itki hän katkerasti.

"Vai niin, vai minä hulluttelemaan!.." Vieras rupesi sarattamaan tätä kestikevaria ja uhkasi mennä nimismiehen luo.

Toiset miehet olivat hämmästyksestä toinnuttuaan lauhtuneet iki hyväksi.

"Tulkaa ottamaan täältä olutlasi ja sovitaan pois", tuli Iikka kehoittamaan ja veti vierasta takin hijasta.

Vieras kääntyi riivatusti.

"En minä ole teidän oluttanne vailla, kyllä minulla on itselläkin rahaa ostaa, mitä tarvitsen."

"No, no, ei sitä riidan päälle…"

"Teidän pitää toimittaa minulle ruokaa heti paikalla!.. Tämäpä nyt on helvetinmoinen kevari!"

"Eikö te nyt ottaisi vaan olutta, kun ei meillä tässä ole mitään ruokalaitoksia valmiina … pitäisi ruveta keittämäänkin", puheli emäntä ruikuttavalla äänellä.

"Olutta!" kiljasi vieras, "tiedättekös etten minä juo ikänä olutta, minä olen raitis. Mutta onko se totta, ettei teillä ole antaa matkustavaiselle ruokaa, voita, leipää, silakkaa ja piimää? Eikö perunoitakaan?"

Emäntä toimiskeli loukossaan, eikä puhunut mitään.

"Mitä? Sanokaa!"

"On helposti, mutta kaikkiako sitä tässä nyt pitää niin kovin passata … tiedä, olisko edes maksaa…"

Viimeisetkin kärsivällisyyden oireet, jotka vielä kiekailivat vieraassa ja kauan olivat jo lähtöä hankaileet, lehahtivat nyt, kuin kurki lentoon. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja veti taskunsa esille.

"Jos te pelkäätte, ettei minulla ole rahaa, niin täytyy minun sekin näyttää, että sitä on sen verran kuin yksi peruna-ateria maksaa."

Ja hän näytti kohtalaista seteli-tukkoa.

Emännän mieli alkoi taipua. Rupesi vähän vikkelämmin liikkumaan ja pani perunoita pannuun, nouti aitasta lihaa sekaan ja teki yhtä ja toista valmistuksia kelpo päivällistä varten. Jo avasi vihdoin vieraskamarin ovenkin, ja laski vieraan sinne… Ei sitä tiedä mikä mies tuo on, kun rahoja on noinkin runsaasti, vaikka on huonoinen nuttu…

Kalle Pietusen joukko oli ollut jo pihallakin, mutta tulleet uudestaan tupaan. Hoh, kun siellä nyt oli helppoa, kun ei tuo riivattu ollut enää revolverin kanssa uhkaamassa!.. Olkoon nyt siellä kamarissa, vaikka se onkin liikaa arvoa tuollaiselle kulkurille … mutta:

"Emäntä hoi, hakekaa vielä kuusi pulloa olutta!"

Mutta jo nyt pani akka piutaan, tiesi muka hän, mikä on kohtuullinen määrä. Ei sanonut enää antavansa, puhui vaan siitä, että tässä tappelette ja muuta.

Ei sitä tiedä, mikä mies se on, tuo vieras, ajatteli hän.

Vaan ei siinä niin vähällä päässyt … annoit yhden, niin annat toisenkin kerran. Kalle Pietunen sanoi olevansa reisaavainen yhtä hyvin kuin tuollaisetkin jotka jalkaisin saapastavat ympäri maanpiiriä.

Suun piekseminen auttoi, että emäntä muutti mielensä. Koitui kun koituikin taas pöytään kuusi pulloa varoituksen kanssa, hiljaa olemaan. Ja miehet rupesivat paisuttamaan ravistuneita ruumiitaan. —

"Ja trom, trom, trom … ja Kaisalla oli kuppasarvet aina kainalossa ja lossa… Tuota, tältä oluelta lihoo mies kuin härkä."

"No, tämä kevarikin, miltä muulta olisi lihonut? Laiha oli ennen kuin korento ja nyt punottaa kuin härkä."

"Ja äänikin on muuttunut niin saakuristi, että öyhkyy kun härkä, öhöm … öhöö!"

Toverit öyhkyivät jokainen, – mistä lie tullutkaan sellainen yhteinen puuska? Öyhkyivät vaan ja koettelivat josko he jo saattaisivat härjän tavalla öyhkyä.

"Ja Kustulla oli Faarttin kello liivin lakkarissa ja rissa…"

"Älä nyt laula Kalle, sun luokos kastuu", keskeytti pihalta tullessaanTuomarin Iikkoo.

"Häh? … ja Kaisalla ooli…"

"Siellä tulee sadet."

"Tulkoon, kyllä ne luon latoon saavat, onpa väkeä ö-höm!"

"Makaavat kuin porsaat vaan, kun ei ole isäntää", nauroi Tolkun Matti.

"Mun väkenikö? Häh? Älä usko, ne pelkäävät minua kun syntiä, pojat!"

"Ähä, hä, hä, juodaan me vaan, korjatkoon köyhät luokoa!"

"Niin hei!.. Älä itke Kalle, vaikka luokos kastuu. Juodaan me vaan, me miehet!"

"Minäkö itkisin? … voi sun… Ja täälä on Kalle, se Pietusen Kalle, joka ei ole surun Kalle…"

Ulkona pirskutti sade ikkunaruutuja vasten, mutta sisällä kevarissa oli Kalle Pietusenkin niin turvallinen ja hauska laulaa rillittää ja tyhjentää olutlasi toisensa perään.

* * * * *

Kello oli 11 kun Kalle Pietusen väki meni päivällistä syömään. Siirtyivät siitä sitten levolle varjoisiin paikkoihin ladon seinän vieremillä lepoa nauttimaan. Naiset peittivät kasvonsa huiveilla, miehet takeilla, ollakseen suojassa villi-kärpäsiltä jotka itsepintaisesti tekivät alinomaisia rynnäköitään laulaen köörissä hermoja härnääviä ryöväri-laulujaan.

Yksi toisensa perästä saivat heinämiehet unen päähän kiini ja laskivat säännöllisessä tahdissa ilmoilla nenänsä kautta hurjan voitto-marssin säveleitä.

"Horoo … groo… Horoog … grooh…"

Ja se mahtoi pistää kärpästen vihaksi, tuo ylvästeleminen. He tutkivat jokaisen sokkelon ja rotkon noissa monikomeroisissa vaatteiden laskoksissa … eikö missään löytyisi ihmisen verta? Ja missä löysivät sattumalta vartioimattomaksi jääneen kohdan, esimerkiksi käden, siihen heti kuolemaa ja turmiota tuottavalla aikomuksella iskivät kärsänsä kiinni, imeäksensä viimeisenkin verenpisaran tuosta riivatusta ylvästeliästä. Silloin käsi pian huimalla vauhdilla pakeni ja kärpänen lensi nauraen vähän matkan päähän, ilkkuen: "Kerskaa vielä! kerskaa vielä!"

Tällä tavalla jatkettiin taistelua vaihtelevalla onnella. Väliin yksi, väliin toinen makaavista heräsi, katsoi kelloa, jos sitä sattui olemaan, jos ei, niin aprikoitsi muuten kuinka paljo aikaa lie kulunut.

Mutta kun toiset vielä nukkuivat rauhassa, niin täytyi laskea taipumuksensa puntariin, koetteeksi kumpi voittaa: lähteäkö luo'olle, vai laskeako vielä painavan pään lepäämään nurmelle? Jälkimäinen voitti aina.

Mikä velvollisuus mun on nousta muita herättämään ja olla ahkerampi kuin toisetkaan!..

Ja se näytti niin verrattomalta tyhmyydeltä, omistaa itselleen tuollaista velvollisuutta, että sydän oikein riemusta hetkahteli kun sai laskea päänsä rauhassa varjoon ja tuntea, ettei ollut suorastaan mitään muuta velvollisuutta kuin odottaa käskyä.

Noin kello puoli kolmen ajoissa nousi Torpparin Tuomas kuitenkin oikein jaloillensa. Kävi ensin ottamassa siemauksen juomaleilistä ja rupesi sitten herättelemään toisia.

"Eiköhän jo pitäisi ruveta luo'olle kiirehtimään, näkyy pilviä nousevan tuolta, taitaa sade tulla."

Miehet ja naiset nouseskelivat, ensin istumaan, silmiä hieromaan ja kismittelemään sekä kulettelivat kaljaleiliä kädestä käteen.

"Ho'hooi, kun on kovin lämmin!"

Oli oikein hauska kismitellä, kun ei isäntää ollut joukossa … sai odottaa vaan määräystä, vaikka ei kellekään joukossa ollut isännyyttä uskottukaan eikä määräämisen oikeutta… Olihan isäntä sanonut tulevansa siksi kuin isäntää tarvitaan.

Tuomas, kun oli vanhin joukosta, omaksui kuin vaistomaisesti itselleen jonkullaista käskiän virkaa. Käski siis toisia menemään jo heiniä takkoihin panemaan ja lupasi itse mennä tuosta mäestä takkavitsan itsellensä noutamaan. Kun Tuomas meni pois, ei kukaan enää katsonut itseänsä senkään vertaa isännäksi.

"Ho'hooi, kuinkahan tästä nyt taas jaksaa."

Rengit ja päiväläiset istahtivat vielä piippuun panemaan. Yksi oikaisi itsensä selälleen … siksi ajaksi vaan kun ehtisi yhden piipun täyden polttaa … toiset seurasivat esimerkkiä. Piiat ottivat sukkakutimet ja odottivat miehiä. Mutta ennen kun ehtivät näiltä tupakatkaan oikein hyvästi loppuun palaa, valahtivat silmät kiini, kuin niin kovin raukaisi. Se oli niin rakasta tuo uni… Saisi edes pari hyvää siemausta vielä kuorsata, niin sitten tuota jaksaisi…

Naiset kutoivat rauhassa noin puolen tunnin verran, mutta sitten toinen piika otti huomataksensa pilvi-joukon tuolla taivaalla kiertelemässä.

"Hyvät ihmiset!" hän rupesi mamkoimaan, "ei tämä makaaminen kelpaa nyt enää mihinkään, kun tuossa tuokiossa tulee sade ja kastelee luo'on."

"Totta totisesti, niin se on!" Toisetkin naiset hämmästyivät, heräsivät nyt vasta niin kuin huolettomuuden unesta. Koppoivat kaikin rivakasti haravat käteensä, lähtivät työhön ja kohlivat mennessään miehiä hereille.

Tässä syntyi oikein omantunnon kiire. Jokaisen sydän tarvitsi lohdutusta … kun pilvet niin uhkaavina lähenivät ja oli maattu lähes 4 tuntia. Mutta ikään kuin yhteisestä neuvosta sai jokaisen tunto yhtäsuuntaista lohdutusta:

… Kun ei kukaan ollut ryhtynyt herättämään, niin mikä velvollisuus minun ulisi ollut, sehän on vallan selvä ja helpottava asianhaara.

Oltiin polttavassa kiireessä. Haravat oikein vinkuivat naisten käsissä ja miehet kantoivat juoksujalassa heiniä latoon. Voi turkanen kun ne olivatkin kuivia! … oikein ritisivät. Vaikka jo edelläpuolisen olisi latoon pantu, olisivat kyllä kelvanneet.

Mutta kun oli saatu latoon 12 taakkaa, tuli sade. Ja se vuosikin niin suurina pisaroina, että läpi vaatteiden heti menivät kuin kuulat… Väki juoksi latoon.

Huh, kun sitä satoikin! Siinä hetkessä kastuivat heinät aivan likomäriksi.

Tuomas ehti vitsoinensa parahiksi sadetta pitämään toisten joukkoon.

Siinä istuttiin noloina ladolla ja katseltiin ulkona pisaroivaa veden tulvaa. Ei puhuttu juuri mitään erinomaisia, arveltiin vaan, että kummapa oli, kun tänäkin päivänä sade tuli.

"Olisi pitänyt mennä kohta puoli päivältä luo'olle, niin nyt saataisiin maata," sanoi eräs puolikasvuinen pojannullikka.

Jokainen kohta kavahti: Mitä tuo poika-riivattu tuollaisia rupee hokimaan… Kyllähän sen nyt muutkin tietävät, mutta kenenkä sitä sitten on syy? Ei minun ainakaan!

… Ja jos alkaa, ruoja, vielä kotona lörpötellä, että tässä maattiin nyt vähän, niin kuin entistä runsaammin, niin…