Laakson lilja

Tämä kertomus on yksinkertaisin selostus niistä puheista, joita salainen harmi sai lähtemään herra de Chessel'in suusta. Hänen maailmantuntemuksensa oli antanut hänelle vihiä muutamista Clochegourde'en haudatuista salaisuuksista. Mutta vaikka rouva de Mortsauf ylevällä käytöksellään pettikin maailmaa, ei hän voinut johtaa harhaan rakkauden hienovainuisia aistimia. Kun minä olin pienessä kamarissani, saattoi todellisuuden aavistus minut hypähtelemään vuoteessani. Minä en sietänyt Frapesle'ssa oloa, kun minä voin nähdä hänen huoneensa ikkunat; minä pukeuduin, hiivin hiljaa alas ja tulin erään kiertoportailla varustetun tornin ovesta ulos. Yön viileys rauhoitti jälleen minut. Minä menin Indre'n yli Punaisen myllyn siltaa pitkin ja saavuin ennen mainitussa onnellisessa ruuhessa Clochegourde'n edustalle. Linnassa loisti tuli viimeisestä Azay'hen päin olevasta ikkunasta. Vanhat mietelmäni valtasivat minut, mutta leppoisina, rakkausöiden sävel virtojen ja vesien satakielen yksisävelisen laulun sekoittamina. Minussa heräsi aatteita, jotka liukuivat kuin aaveet, kohottaen pois harsot, jotka tähän asti olivat peittäneet kaunista tulevaisuuttani. Sielu ja aistimet olivat yhtä paljon ihastuksen vallassa. Millä kiihkeydellä taivaani kohosivatkaan aina hänen luokseen asti? Kuinka monasti minä kertasinkaan mielettömän tavoin loppusäettä: Tuleeko hän omakseni? Jos edellisinä päivinä maailman kaikkeus oli laajentunut minulle, sai se yhdessä ainoassa yössä keskipisteen. Kreivittäreen kiintyivät minun tahtoni ja kunnianhimoni, minä toivoin olevani hänelle kaikki kaikessa, uudistaakseni ja täyttääkseni hänen särkyneen sydämensä. Se oli kaunis yö, jonka minä vietin hänen ikkunansa alla keskellä myllyjen sulkuluukkuihin syöksevien vesien kohinaa, jota katkaisi Saché'n tornikellon tuntilyönnit. Tänä valoa kylpevänä yönä, jolloin tuo tähtikukka kirkasti minun elämäni, minä kihlasin hänelle sieluni tuolla köyhän kastilialais-ritarin uskolla, jota me pilkkaamme Cervantes'issa ja jolla me alamme rakkauden. Ensimäisen valon sarastaessa taivaalla, ensimäisen linnun laulaessa minä riensin Frapesle'n puistoon. Kukaan maaseutulaisista ei ollut minua nähnyt, ei kukaan epäillyt minun keppostani ja minä nukuin aina siihen asti, jolloin kello ilmoitti aamiaisaikaa. Huolimatta kuumuudesta laskeuduin minä aamiaisen jälkeen niitylle mennäkseni jälleen katsomaan Indre'a ja sen saaria, laaksoa ja sen rinteitä, joiden intohimoiseksi ihailijaksi minä näytin tulleen. Mutta rientäen nopeudella, joka veti vertoja kiitävän hevosen vauhdille, minä jälleen löysin veneeni, pajuni ja Clochegourde'n. Kaikki oli siellä hiljaista ja värähtelevää, kuten päiväsydän maaseudulla on. Lehdet kuvastuivat tarkkapiirteisinä taivaan sineä vasten; hyönteiset, jotka elävät valosta, vihreät sudenkorennot, espanjankärpäset lensivät saarnimetsikköihin ja ruusupensaisiinsa. Karjalaumat märehtivät siimeksessä, viinitarhojen punaamat maat hehkuivat, ja tarhakäärmeet kiemurtelivat mäenrinteillä. Mikä muutos tuossa maisemassa, niin raikkaassa ja niin viehkeässä, ennen levolle menoani. Äkkiä minä hyppäsin veneestä ja läksin kiipeämään tietä pitkin sivuuttaakseni Clochegourde'n, josta minä luulin nähneeni kreivin lähtevän ulos. Enkä pettynytkään, hän meni pitkin niittyä ja käytti epäilemättä hyväkseen porttia, joka johti joen rantaa noudattavalle Azay'n tielle.

– Kuinka voitte tänä aamuna, herra kreivi? Hän katsahti minuun onnellisen näköisenä, hän ei usein kuullut nimitettävän itseään sillä tavoin.

– Hyvin, sanoi hän; mutta tehän todella rakastatte maaseutua kävellessänne tällaisessa kuumuudessa?

– Onhan minut lähetetty tänne saadakseni oleskella ulkoilmassa.

– Aivan niin! Tahdotteko tulla katsomaan rukiini leikkuuta?

– Hyvin mielelläni, sanoin minä hänelle. Tunnustan teille, että olen uskomattoman tietämätön. Minä en erota ruista vehnästä enkä poppelia haapapuusta; en tiedä mitään viljelyksistä enkä maan eri käyttämistavoista.

– Siispä tulkaa! sanoi hän iloisesti lähtien kulkemaan. Käykää sisälle pienestä portista tuolla ylhäällä.

Hän nousi pitkin niityn sisäpuolta ja minä sen ulkopuolta.

– Te ette tule oppimaan mitään herra de Chessel'in luona, sanoi hän minulle, herra de Chessel on aivan liian suuri herra pitääkseen huolta muusta kuin pehtorinsa esittämistä laskuista.

Hän näytti minulle sitten pihansa, rakennuksensa, huvipuutarhansa, hedelmä- ja vihannestarhansa. Lopuksi hän vei minut tuolle jaappanilaisia kiiltopuita ja akaasioita kasvavalle tielle, jota joki reunusti. Sen toisessa päässä minä huomasin eräällä penkillä rouva de Mortsauf'in kahden lapsensa kanssa. Nainen on hyvin kaunis tuollaisen hienon, värisevän ja siropiirteisen lehdistön alla. Hämmästyneenä luultavasti minun lapsellisesta innostani, hän pysyi alallaan tietäen hyvin, että tulimme hänen luoksensa. Kreivi saattoi minut ihailemaan laakson näköalaa, mikä täältäkäsin oli aivan erilainen kuin ylängöiltä, joita olimme kulkeneet. Täällä te olisitte sanonut näkevänne pienen palasen Sveitsiä. Ruohotasanko, jota Indre'n virtaavat purot halkoivat, paljastui kaikessa pituudessaan ja katosi etäisiin sumuihin. Montbazon'in puolelta silmä näki suunnattoman vehreän lakeuden ja kaikilta muilta tahoilta sulki näköpiirin kukkulat, puistikot ja kalliot. Me pitensimme askeleitamme mennäksemme tervehtimään rouva de Mortsauf'ia, joka antoi äkkiä pudota kirjan, josta Madeleine luki, ja otti polvilleen Jacques'in. Pikku poikaa kouristi yskänpuuska.

– Mitä nyt! mikä hänellä on? huudahti kreivi kalveten.

– Hänen kurkkuansa ahdistaa, vastasi äiti, joka ei näyttänyt minua huomaavan, ei se ole mitään.

Kreivitär piti lasta samalla kertaa sekä päästä että hartioista, ja hänen silmistänsä läksi kaksi sädettä, jotka vuodattivat elämää tuohon heikkoon olentoparkaan.

– Sinä olet aivan äärimmäisen varomaton, jatkoi kreivi närkästyneenä. Sinä annat hänet alttiiksi joen kylmälle ja annat hänen istua kivipenkillä!

– Mutta, isä, penkkihän ihan polttaa, huudahti Madeleine.

– Ne tukehtuvat tuolla ylhäällä, sanoi kreivitär.

– Naiset tahtovat aina olla oikeassa! sanoi kreivi katsahtaen minuun.

Välttääkseni katseellani joko hyväksymästä tai epäämästä minä tarkastelin Jacques'ia, joka valitteli kipeää kurkkuaan ja jota hänen äitinsä läksi kantamaan pois. Ennenkun hän jätti meidät, saattoi hän kuulla miehensä äänen.

– Kun on tehnyt noin heikkoja lapsia, pitäisi myöskin osata heitä hoitaa! sanoi kreivi.

Nämä sanat olivat syvästi vääriä, mutta hänen itserakkautensa yllytti hänet julistamaan syyttömäksi itsensä hänen vaimonsa kustannuksella. Kreivitär kiirehti nousten porraskäytäviä ja penkereitä myöten. Minä näin hänen katoavan lasiovesta. Herra de Mortsauf oli istuutunut penkille, pää painuksissa, mietiskellen. Asemani tuli sietämättömäksi, hän ei katsonut minuun eikä puhunut minulle. Sain sanoa hyvästit tälle kävelyretkelle, jolla minä toivoin hyvin pääseväni hänen suosioonsa. En muista elämässäni viettäneeni hirvittävämpää neljännestuntia kuin tämä oli. Suuria hikikarpaloita kihosi minusta kysyessäni itseltäni: Pitääkö minun lähteä vai jäädä? Kuinka paljon surullisia ajatuksia nousikaan hänen mieleensä, koska hän unohti mennä tiedustelemaan, kuinka Jacques jaksoi! Äkkiä hän nousi ylös ja tuli luokseni. Me käännyimme takaisin katsellaksemme hymyilevää laaksoa.

– Siirrämme toiseen päivään kävelyretkemme, herra kreivi, sanoin minä hänelle silloin vienosti.

– Menkäämme, vastasi hän. Minä olen onnettomasti tottunut näkemään usein samallaisia kohtauksia, minä, joka huoletta antaisin oman elämäni säilyttääkseni lapseni elämän.

– Jacques voi paremmin, hän nukkuu, ystäväni, sanoi kultainen ääni. Rouva de Mortsauf näyttäytyi äkkiä käytävän päässä. Hän saapui ilman vihaa, ilman katkeruutta ja tervehti minua.

– Näen ilokseni, sanoi hän minulle, että pidätte Clochegourde'sta.

– Tahdotko, rakkaani, että nousen hevosen selkään ja menen hakemaan herra Deslandes'ia? sanoi kreivi hänelle osoittaen halua hyvittää vääryytensä.

– Älä hätäile ollenkaan, sanoi kreivitär, Jacques ei ole nukkunut viime yönä, siinä kaikki. Tuo lapsi on hyvin hermostunut, hän on nähnyt pahaa unta ja minä olen koko ajan saanut kertoa hänelle tarinoita saadakseni hänet nukkumaan. Hänen yskänsä on puhtaasti hermostosta johtuvaa, tyynnytin sen yhdellä kumipastillilla ja hän vaipui heti uneen.

– Vaimo parka! sanoi kreivi ottaen hänen kätensä omiinsa ja luoden häneen kostean katseen, en tiennyt siitä mitään.

– Miksi sinä olet levoton turhan päiten? mene katsomaan rukiinleikkuuta. Tiedäthän sinä, että ellet ole siellä, antavat arentimiehet vieraiden tähkänpoimijain tulla vainiolle, ennenkun lyhteet ovat korjatut.

– Minä saan siellä ensimäisen maanviljelys-oppini, rouva, sanoin minä hänelle.

– Te olette hyvässä koulussa, vastasi hän, osoittaen kreiviä, jonka huulet vetäytyivät kokoon ilmaisemaan tuota tyytyväisyyden hymyä, jota tuttavallisesti nimitetään suun mutistamiseksi.

Vasta kaksi kuukautta jälkeenpäin minä sain tietää, että kreivitär oli viettänyt tuon yön hirveissä tuskissa, hän oli pelännyt, että hänen pojallansa oli kuristustauti. Ja minä, minä olin tuossa venheessä, jota rakkauden ajatukset vienosti keinuttivat, kuvitellen että hän ikkunastaan näki minun jumaloivan tuon kynttilän loistetta, joka silloin valaisi hänen kuolettavien levottomuuksien vaivaamaa otsaansa. Kuristustauti liikkui Tours'issa ja teki siellä kauheata hävitystä. Kun me olimme portilla, sanoi kreivi minulle liikutetulla äänellä: – Rouva de Mortsauf on enkeli! Tämä sana horjutti minua. En tuntenut vielä kuin pintapuolisesti tuota perhettä ja tuo niin luonnollinen tunnonvaiva, joka valtaa nuoren sielun tällaisessa tapauksessa, huusi minulle: "Millä oikeudella sinä häiritset tätä syvää rauhaa?"

Onnellisena saadessaan kuulijakseen nuoren miehen, josta hän helposti voi saada voittoja, kreivi ilmaisi minulle tulevaisuuden, jota Bourbon'ien paluu valmisti Ranskalle. Meillä oli häilyvä keskustelu, jossa minä sain kuulla todellisia lapsellisuuksia, jotka minua oudosti hämmästyttivät. Selvät tosiasiat olivat hänelle tuntemattomia. Hän pelkäsi ihmisiä, jotka paljon tietävät, hän kielsi kaiken etevämmyyden; hän pilkkasi, ehkäpä syystä, edistystä; sanalla sanoen minä opin tuntemaan, että hänessä oli suuri määrä arkoja hermoja, jotka loukkaamisen välttämiseksi vaativat niin suurta varovaisuutta, että keskustelun jatko antoi minulle ajatuksen vaivaa. Kun minä olin niin sanoakseni koetellut hänen puutteellisuuksiensa valtasuonta, sopeuduin minä niihin yhtä suurella taitavuudella, kuin millä kreivitär häntä hyväili. Jonakin toisena elämäni ajanjaksona minä olisin hänet epäilemättä musertanut, mutta arkana, kuten lapsi, uskoen, etten mitään tiennyt tai että kypsyneet miehet tiesivät kaiken, minä ällistelin ihmeitä, joita tuo sitkeä maanviljelijä oli saanut Clochegourde'ssa aikaan. Minä kuuntelin ihailulla hänen suunnitelmiansa. Sanalla sanoen, vastentahtoisella imartelulla, joka minulle hankki vanhan aatelismiehen suosion, minä kadehdin tuota kaunista maata ja sen asemaa. Minä asetin tuon maallisen paratiisin paljon yläpuolelle Frapesle'a.

– Frapesle, sanoin minä hänelle, on raskas hopeateos, mutta Clochegourde on kallisarvoisten kivien lipas!

Lause, jota hän sittemmin usein kertasi mainiten lähteen.

– Niin, ennenkun me sinne tulimme, oli se hävityksen paikka, sanoi hän.

Minä olin pelkkänä korvana, kun hän puhui minulle kylvöistään ja taimitarhoistaan. Minä, joka olin perehtymätön maatalouteen latelin hänelle kysymyksiä hinnoista, viljelyskeinoista ja hän näytti onnelliselta saadessaan minulle opettaa niin paljon yksityisseikkoja.

– Mitä teille sitten opetetaan? kysyi hän minulta hämmästyneenä.

Jo tuona ensimäisenä päivänä kreivi sanoi sisäänastuessaan vaimolleen: – Herra Felix on ihastuttava nuori mies.

Illalla minä kirjoitin äidilleni pyytäen häntä lähettämään minulle puku- ja liinavaatteita ja ilmoittaen hänelle, että jäin Frapesle'en. Minä en tiennyt suuresta vallankumouksesta, joka täydentyi silloin ja ymmärtämättä mikä vaikutus sillä oli oleva minun kohtalooni, minä uskoin palaavani Pariisiin täydentämään lakiopintojani. Opisto alotti toimintansa vasta marraskuun ensi päivinä; minulla oli siis kaksi ja puoli kuukautta edessäni.

Oloni ensi aikoina minä koetin turhaan liittyä kreiviin. Tuo aika oli täynnä repiviä vaikutuksia. Minä havaitsin tuossa miehessä aiheetonta äkäpäisyyttä ja toivottoman tapauksen sattuessa äkkipikaista toimintaa. Kumpainenkin seikka pelästytti minua. Hänessä saattoi äkkiä tulla näkyviin Condén armeijassa niin arvossa pidetty aatelismies, muutamia noita tahdonilmausten salamia, jotka voivat vakavien olosuhteitten vallitessa pommin tavalla lävistää politiikan ja jotka suoruuden tai rohkeuden uhmailulla tekevät aateliskartanoonsa suljetusta miehestä elbalaisen, Bonchamp'in tai Charette'n. Muutamat mielipiteenilmaisut saivat hänen nenänsä nyrpistymään, hänen otsansa säihkyi ja hänen silmistänsä sinkosi nopeasti sammuvia salamoita. Minä pelkäsin, että jos herra de Mortsauf yllättäisi silmieni kielen, hän tappaisi minut siekailematta. Tuona aikana minä olin yksinomaisesti hellämielinen. Tahto, joka niin ihmeellisesti muuttaa ihmiset, alkoi minussa vasta orastaa. Yltiömäiset toiveeni synnyttivät minussa tunteellisuuden rajuja väristyksiä, jotka muistuttavat pelon puistatuksia. Taistelu ei minua värisyttänyt, mutta en tahtonut kadottaa elämää maistamatta vastatun rakkauden onnea. Vaikeudet ja toiveeni suurenivat rinnakkain. Mitenkä puhuisin tunteistani? Minut oli vallannut liikuttava neuvottomuus. Minä odotin sattumaa, tein huomioita, minä seurustelin tuttavallisesti lasten kanssa ja kiinnytin heidät itseeni, minä koetin perehtyä talon asioihin. Huomaamattomasti kreivi hillitsi itseänsä vähemmän minun seurassani. Minä opin siten tuntemaan nuo äkilliset mielialan muutokset, nuo syvät, aiheettomat surumielisyydet, äkilliset kuohahdukset, tylyt ja katkerat valitukset, vihamielisen kylmyyden, tukahutetun hulluuden puuskat, lapsen huokaukset, epätoivoisen miehen huudot, odottamattomat kiukustumiset. Moraalinen luonto eroaa fyysillisestä luonnosta siinä, että moraalisessa ei ole mikään itsenäistä: vaikutusten voimakkuus riippuu luonteen laajuudesta tai aatteista, joita me ryhmitämme jonkun teon ympärille. Oloni Clochegourde'ssa, elämäni tulevaisuus riippui tuosta oikullisesta tahdosta. En voi ilmaista teille mikä tuska pusersi minun sieluani, joka silloin vielä yhtä helposti sekä laajentui että supistui, kun minä sisäänastuessani sanoin itselleni: Miten ottaa hän minut vastaan? Mikä sydämen ahdistus minua raastoi silloin, kun myrskypilvet äkkiä kokoontuivat hänen lumiotsalleen! Se oli yhtämittaista vahdilla-oloa. Minä jouduin siis tuon miehen yksinvaltiuden alaiseksi. Omat tuskani antoivat minulle aavistuksen rouva de Mortsauf'in kärsimyksistä. Me aloimme vaihtaa ymmärtäviä katseita, kyyneleeni vuotivat välistä, kun hän pidätti omiansa. Kreivitär ja minä, me koettelimme siten suruilla toisiamme. Kuinka paljon salaisuuksia minulle selvenikään noina neljänäkymmenenä ensimäisenä päivänä, jotka olivat täynnä todellisia katkeruuksia, hiljaisia iloja, milloin painuvia, milloin pinnalle kohoavia toiveita! Eräänä päivänä minä tapasin hänet uskonnollisissa mietteissä katsomassa auringon laskua, joka punasi niin viehättävästi huippuja ja saattoi laakson näyttämään vuoteen kaltaiselta. Oli mahdotonta olla kuulematta tuota ikuista laulujen laulun säveltä, jolla luonto kutsuu olentonsa rakkauteen. Saavuttiko nuori tyttö jälleen paenneet harhakuvansa? Kärsikö nainen jostakin salaisesta vertaamisesta? Minä luulin näkeväni hänen asennossaan hyljätyn yksinäisyyttä, joka oli edullista ensi tunnustukselle, ja sanoin hänelle:

– Teillä on vaikeita päiviä!

– Olette lukenut minun sielustani, sanoi hän minulle, mutta miten?

– Meillä on niin monta yhteistä kohtaa! vastasin minä. Kuulummehan me tuohon pieneen ryhmään olentoja, jotka ovat etuoikeutettuja surun ja ilon puolesta, joiden tunteelliset osat värisevät kaikki yhteen ääneen synnyttäen suuria sisäisiä kaikuja ja joiden hermosto on pysyvässä sopusoinnussa asioiden alkusyyn kanssa. Asettakaa tuollaiset henkilöt paikkaan, missä kaikki on epäsoinnussa, ja he kärsivät hirvittävästi, kuten heidän ilonsakin kohoaa aina innostukseen asti, kun he kohtaavat aatteita, vaikutuksia tai olentoja, jotka heille ovat myötätuntoisia. Mutta meitä on olemassa kolmaskin laji, joiden onnettomuuksia eivät tunne muut kuin sielut, joita vaivaa sama sairaus. Heidän kesken vallitsee veljellinen ymmärtämys. Voi sattua, ettei meissä ole pyrkimystä hyvään eikä pahaan. On kuin heikentyvät ja paisuvat urut täyttäisivät silloin meidän tyhjän sielumme, sytyttäisivät intohimon ilman päämäärää, soisivat säveleitä muodostamatta sävelmää, löisivät korkoja, jotka häipyvät äänettömyyteen. Sen on jonkinlainen tyhjyyden hyödyttömyyttä vastaan nousseen sielun hirvittävä vastalause; kuolettava leikki, jossa meidän voimamme kuluu kokonaan loppuun ilman ravintoa, kuten veri vuotaa tuntemattomasta haavasta. Tunteellisuus pursuaa hyökylaineissa, se tuottaa hirveän uupumuksen ja sanomattoman melankolian, jolle rippituolilla ei ole korvia. Olenko ilmaissut meidän yhteiset surumme? Hän vapisi ja yhä katsellen auringon laskua vastasi:

– Kuinka te niin nuorena tiedätte nämä asiat? Oletteko ollut siis nainen?

– Ah! vastasin minä liikutetulla äänellä, lapsuuteni on ollut kuin pitkällistä sairautta.

– Kuulen Madeleinen yskivän, sanoi hän minulle, jättäen minut hätäillen.

Kreivitär näki minun usein tulevan luoksensa olematta siitä loukkaantunut, kahdesta syystä. Ensiksikin hän oli puhdas kuin lapsi, eikä hänen ajatuksensa horjahtanut minnekään harhateille, toiseksi minä huvitin kreiviä, minä olin ravintoa tuolle kynnettömälle ja harjattomalle leijonalle. Lopultakin minä olin keksinyt saapumisen syyn, joka näytti kaikista pätevältä. En osannut pelata lautapeliä, herra de Mortsauf tarjoutui opettamaan sitä minulle ja minä suostuin. Hetkellä, jolloin me teimme sopimuksen, kreivitär ei voinut olla lähettämättä minulle säälin katsetta, joka tahtoi sanoa: "Mutta tehän heittäydytte suden kitaan!" Minä en aluksi ymmärtänyt siitä mitään, vasta kolmantena päivänä minä tiesin, mihin olin sitoutunut. Kärsivällisyyteni, jota ei mikään väsytä, tuo lapsuuteni hedelmä, kypsyi tänä koettelemusten aikana. Kreivi tunsi nautintoa saadessaan heittäytyä purevaan ivailuun, kun minä en sovittanut käytäntöön periaatetta tai sääntöä, jonka hän oli minulle selittänyt. Jos minä mietin, valitti hän pelin hitautta, jos minä pelasin nopeasti, kiukustui hän ahtaalle joutumisestaan, jos minä tein virheitä, sanoi hän niitä hyväkseen käyttäen, että hutiloin liiaksi. Se oli opettajatyranniutta, patukkaitsevaltiutta, josta minä en voi antaa teille käsitystä muutoin kuin vertaamalla itseäni Epikteteeseen [stoalainen filosofi, eli vv. 50-120 j.kr.], joka on joutunut pahanilkisen lapsen valtaan. Kun me pelasimme rahasta, synnyttivät hänen alituiset voittonsa hänessä kunniatonta, halpamaista iloa. Yksi ainoa hänen vaimonsa sana korvasi minulle kaiken ja palautti kreivin nopeasti kohteliaisuuden ja säädyllisyyden tuntoon. Pian vajosin minä odottamattoman vaivan liekkeihin. Tuo peli vei kaikki minun rahani. Vaikka kreivi pysyi alati vaimonsa ja minun välillä aina siihen asti, jolloin minä heidät jätin, joskus hyvinkin myöhään, toivoin minä yhä löytäväni hetken, jolloin minä olisin voinut puikahtaa hänen sydämeensä. Mutta saavuttaakseni tuon hetken, jota minä odotin metsästäjän tuskaisella kärsivällisyydellä, täytyi minun jatkaa noita kiusallisia pelejä, jotka yhtämittaa repivät minun sieluani ja kuluttivat kaikki rahani. Kuinka monta kertaa me jo olimme ääneti katselleet auringon valovaikutuksia ruohoaavikkoon, pilviä harmaalla taivaalla, utuisia kukkuloita tai joen pinnalla hopeana helmeilevää kuunvaloa sanomatta toisillemme muuta kuin: – Yö on kaunis!

– Yö on nainen, rouva.

– Mikä rauhallisuus!

– Niin, täällä ei voi tuntea itseään täysin onnettomaksi.

Vastaukseksi tähän hän palasi kirjailutyönsä ääreen. Minä olin lopettanut kuulemalla hänen sisimmästään levotonta liikettä, jonka aiheutti esille pyrkivä tunneliikutus. Rahattomana sain minä sanoa hyvästit iltavierailuille. Kirjoitin äidilleni ja pyysin hänen lähettämään minulle. Äitini nuhteli minua eikä antanut mitään kahdeksaan päivään. Keneltä saatoin siis pyytää? Ja kysymyksessä oli elämäni! Minä tunsin siten ensimäisen suuren onneni ääressä samoja kärsimyksiä, jotka olivat minua ahdistaneet kaikkialla. Pariisissa, opistossa ja koulukodissa minä olin päässyt siitä mietiskelevällä kieltäytymisellä, minun onnettomuuteni oli ollut negatiivista; Frapesle'ssa se tuli aktiiviseksi. Minä tunsin silloin varkauden halua, minä uneksin rikoksia, minulla oli hirvittäviä kiusauksia, jotka murtavat sielun ja jotka meidän täytyy tukahuttaa, jos mielimme oman arvomme säilyttää. Muistot katkerista mietiskelyistä, tuskista, joita äitini säästäväisyys minulle tuotti, ovat synnyttäneet minussa nuorta väkeä kohtaan niiden pyhän laupeuden, jotka lankeamatta ovat saapuneet kuilun reunalle ikäänkuin mitatakseen sen syvyyttä. Vaikka kyynelten ruokkima rehellisyyteni voimistui noina hetkinä, jolloin elämä avautuu ja paljastaa vuoteensa hedelmättömän pohjasoran, olen joka kerta, kun pelottava inhimillinen oikeus kohottaa miekkansa jonkun ihmisen kaulan yli, itselleni sanonut: Rikoslain ovat tehneet ihmiset, jotka eivät tunne onnettomuutta. Tässä äärimmäisessä hädässäni minä löysin herra de Chessel'in kirjastosta lautapeliä käsittelevän kirjan ja tutkin sitä. Isäntäni suostui kernaasti antamaan minulle muutamia opetustunteja; vähemmän kovakouraisesti pideltynä minä saatoin edistyä, sovelluttaa sääntöjä ja laskuja, jotka minä opin ulkoa. Vähässä ajassa minä kykenin lannistamaan mestarini. Mutta kun minä voitin hänet, tuli hänen mielialansa sietämättömäksi; hänen silmänsä säihkyivät kuin tiikerin, hänen kasvonsa vetäytyivät kokoon, hänen kulmakarvansa liikkuivat tavalla, jota en ole kenessäkään huomannut. Hänen valituksensa olivat hemmotellun lapsen valituksia. Välistä hän heitti nopat, polki raivoissaan jalkaansa, puri arpamaljaansa ja lausui minulle loukkaavia sanoja. Näillä väkivaltaisuuksilla oli rajansa. Kun minä olin saanut pelin haltuuni, ohjasin minä taistelua mieleni mukaan. Minä järjestin niin, että lopussa peli kävi jokseenkin tasan, antaen hänen voittaa pelin ensiosassa ja palauttaen tasapainon toisessa osassa. Maailman loppu olisi vähemmän hämmästyttänyt kreiviä kuin hänen oppilaansa äkillinen etevämmyys, syytä siihen hän ei saanut koskaan tietää. Peliemme pysyvä loppuratkaisu oli hänen mielellensä uutta ravintoa.

– Varmaankin, sanoi hän, minun pää parkani väsyy. Te voitatte aina pelin lopussa, silloin kun minulta ovat kaikki keinot kadonneet.

Kreivitär, joka ymmärsi pelin, huomasi minun menettelytapani jo ensimäisellä kerralla ja aavisti siinä suuria kiintymyksen osoituksia. Noita yksityiskohtia eivät voi arvostella muut, kuin ne, joille lautapelin hirvittävät vaikeudet ovat tunnettuja. Mitä kaikkea ilmaisikaan tuollainen pikku seikka! Mutta rakkaus, kuten Bossuet'n Jumala, asettaa rikkaimpienkin voittojen yläpuolelle köyhälle tarjotun vesilasin, tuntemattomana kaatuvan sotamiehen ponnistuksen. Kreivitär soi minulle yhden noita mykkiä kiitoksia, jotka murtavat nuoren sydämen: hän loi minuun katseen, jolla hän silmäili lapsiaan. Tuosta onnellisesta illasta alkaen hän katsoi aina minuun puhuessaan minulle. En osaisi selittää minkä tilan vallassa minä olin poismennessäni. Minun sieluni oli niellyt ruumiini, minä en painanut, minä en kävellyt ollenkaan, minä lensin. Minä tunsin itsessäni tuon katseen, hän oli peittänyt minut valkeudella, kuten hänen lähtiessään lausumansa: hyvästi herra! sai minun sielussani kaikumaan sointuja, joita pääsiäishymni O filii, o filiae! sisältää. Minä synnyin uuteen elämään. Minä olin siis jotain hänelle! Minä nukuin purppurakehtoon. Liekkejä kulki minun suljettujen silmieni edessä ajaen toisiansa takaa pimeyksissä, kuten nuo kauniit tulikiemurat, jotka peräkkäin juoksevat poltetun paperin tuhkassa. Unissani hänen ääneensä tuli jotain värähtelevää, se ympäröi minut tuoksujen ja valon kehällä, sävelmällä, joka hellästi kosketti minun mieltäni. Seuraavana päivänä hänen vastaanottonsa ilmaisi minun unelmani oikeutetuiksi, ja siitä lähtien minä olin osallinen hänen äänensä salaisuuksiin. Päivällisen jälkeen me kävelimme ylängöillä ja menimme nummelle, jossa ei mitään voinut kasvaa; maa oli kivinen, kuiva ja hedelmätön. Siellä oli kuitenkin muutamia tammia ja pensaita, mutta ruohon asemesta vaalea, käpristynyt sammalmatto, jota laskevan auringon säteet punasivat ja jolla jalat luisuivat. Minä pidin Madeleineä kädestä, tukeakseni häntä, ja rouva de Mortsauf antoi kätensä Jacques'ille. Kreivi, joka kävi edellä, kääntyi, iski kepillään maata ja sanoi minulle hirvittävällä korostuksella: – Tällainen on minun elämäni! Ennenkun opin teidät tuntemaan, jatkoi hän, luoden anteeksipyytävän katseen vaimoonsa. Hyvitys oli liian myöhäinen, kreivitär oli tullut kalpeaksi. Kuka nainen ei olisi horjunut, kuten hän, saadessaan tuollaisen iskun?