Laakson lilja

Minä myönnyin punastuen ilosta ja häpeästä. Neljässä tunnissa me saavuimme pienelle linnalle, jota silmäni jo kauan olivat hyväilleet. Tuo rakennus, joka näyttää kauniilta maisemassa, oli todellakin vaatimaton. Siinä oli viisi ikkunaa julkipuolella; kukin niistä ikkunoista, jotka olivat eteläisen fasadin päässä, ulkoni muusta rakennuksesta noin kaksi syltä, ja tämän rakennustaiteellisen tempun avulla olivat ne kahden paviljongin näköisiä, siten kaunistaen rakennusta. Keskimäinen ikkunoista oli ovena ja siitä päästiin kaksoisportaita myöten pengermiksi järjestettyyn puutarhaan, joka ulottui erääseen kapeaan niittyyn Indre'n varrella. Vaikka yleinen tie erottaa tuon niityn viimeisestä puutarhan pengermästä, jota varjostaa akaasioiden ja jaappanilaisten kiiltopuiden reunustama käytävä, näyttää se kuitenkin puutarhan osalta, sillä tien tekee yhdeltä puolen syväksi puutarhan penger ja toiselta puolen sitä reunustaa normandilainen aita. Hyvin viljellyt rinteet asumuksen ja joen välillä olivat tarpeeksi laajat estämään veden läheisyyden tuottamia ikävyyksiä ryöstämättä kuitenkaan sen viehätystä. Taloon kuului vielä vaunuvajoja, talleja, säilytyshuoneita ja keittiöitä, joiden eri ovet oli kaavailtu holvikaarten malliin. Katot olivat sirosti kulmioituja ja taitteilla koristettuja, ikkunoiden puitteet veistoksilla kaunistetut ja niiden päädyissä lyijykukkia. Vallankumouksen aikana ränstymään päässyt ulkokatto oli matalista, punertavista sammalista syntyneen ruosteen vallassa. Ulkoportaiden lasioven yläpuolella oli kellotorni, johon oli veistetty Blamont-Chauvry'n vaakuna: pinta nelijakoinen, oikealla ja vasemmalla puolella kullan ja ihonvärinen koura, kumpaisessakin musta keihäs, jotka suuntautuvat ristikkäin. Tunnuslause: Nähkää tämä, kukaan älköön koskeko! vaikutti minuun voimakkaasti. Kannattimet, joina oli korppikotka ja kultakahlein sidottu lohikäärme, olivat erittäin vaikuttavia veistoksia. Vallankumous oli hävittänyt herttuan kruunun ja kypärinkoristeen, jonka muodosti kultahedelmäinen palmu.

Nämä seikat antoivat hienon näön tuolle pienelle linnalle, joka oli taitehikkaasti valmistettu kuin kukka ja näytti olevan aivan kuin irti maasta. Laaksosta nähtynä näytti alin kerros ensimäiseltä kerrokselta, mutta pihan puolelta se oli samalla tasolla kuin leveä hiekkakäytävä, joka johti useampien kukkalavojen kaunistamalle nurmikentälle. Oikealla ja vasemmalla kiersivät rakennusta viinitarhat, puutarhat ja muutamat jyrkät pähkinäpuita kasvavat rinteet. Ne ulottuivat aina Indre'n rannoille, joita tässä kohden reunusti itse luonnon värittämä vehreävivahduksinen puisto. Noustessani Clochegourde'en vievää tietä minä ihailin noita niin hyvin järjesteltyjä ryhmiä, minä hengitin onnellisuutta huokuvaa ilmaa. Onkohan moraalisella luonnolla, kuten fyysilliselläkin, tuo sähköinen välityskyky ja nuo nopeat lämpömäärän muutokset? Salaperäiset tapaukset, joita minä lähenin ja joiden tuli ainiaaksi muodostaa sydämeni, saattoivat sen vavahtelemaan, kuten eläimet ilostuvat vainutessaan kaunista ilmaa. Tuolta elämälleni niin tärkeältä päivältä ei puuttunut mitään, mikä voi kohottaa juhlatunnelmaa. Luonto oli kaunistanut itsensä kuin nainen, joka käy rakastettuansa kohtaamaan. Minun sieluni oli ensimäistä kertaa kuullut sen ääntä, minun silmäni olivat ihailleet sitä yhtä uhkuvana ja vaihtelevana kuin minä se esiintyi minulle kouluajan unelmissani, joista olen teille muutamilla sanoilla puhunut, riittämättömillä ilmaisemaan niiden vaikutusta. Ne ovat olleet minulle ilmestyskirjana, josta olen elämäni vertauksellisesti edeltäkäsin lukenut. Jokainen tapaus, onnellinen tai onneton, piirtyy siihen kummallisina kuvina, suhteina, jotka ainoastaan sielu voi nähdä.

Me kuljimme etupihan poikki, jota ympäröi maanviljelykseen tarpeelliset rakennukset, riihi, viininpuserrus-huone, navetta, tallit. Vahtikoiran haukunnan ilmoittamana eräs palvelija tuli meitä vastaan ja sanoi meille, että herra kreivi, joka jo aamulla oli mennyt Azay'hen, oli epäilemättä pian palaava, ja että rouva kreivitär oli kotona. Isäntäni katsahti minuun. Minä vapisin pelosta, ettei hän tahtoisi tervehtiä rouva de Mortsauf'ia, tämän puolison poissaollessa, mutta hän pyysi palvelijan ilmoittamaan meidät. Lapsen kiihkeydellä minä kiiruhdin pitkään etehiseen, joka kulki talon läpi.

– Astukaa sisään, hyvät herrat, sanoi silloin kullanheleä ääni.

Vaikka rouva de Mortsauf ei ollut lausunut kuin yhden sanan tanssiaisissa, tunsin minä hänen äänensä. Se tunki minun sieluuni ja täytti sen, kuten auringonsäde täyttää ja kultaa vankikomeron. Ajatellessani, että hän saattoi muistaa minun näköni, minä tahdoin paeta; siihen ei ollut enää aikaa, hän ilmestyi oven kynnykselle, meidän silmämme kohtasivat toisensa. En tiedä, kumpi meistä enimmän punastui. Liiaksi hämmentyneenä mitään sanoakseen, hän palasi jälleen kirjo-ompeluksensa ääreen istumaan, sittenkun palvelija oli vetänyt esiin kaksi nojatuolia. Hän täydensi neulanvetoaan peittääkseen vaikenemistaan, laski muutamia pisteitä ja käänsi päänsä, joka oli samalla kertaa sekä suloinen että jalo, herra de Chessel'in puoleen kysyen häneltä, mitä onnellista tapahtumaa hänen oli kiitettävä vierailusta. Vaikka hän oli utelias tietämään, kuka minä olin, ei hän katsonut meihin kumpaankaan. Hänen silmänsä olivat pysyvästi kiintyneet jokeen. Mutta tavasta, jolla hän kuunteli, te olisitte sanoneet, että hän, kuten sokeat, osasi tuntea sielun liikutukset sanojen huomaamattomista koroista. Ja se oli totta. Herra de Chessel sanoi minun nimeni ja kertoi vaiheistani. Minä olin muutamia kuukausia sitten saapunut Tours'iin, jonne vanhempani olivat minut ottaneet luokseen sodan uhatessa Pariisia. Touraine'n lapsena ja Touraine'a tuntemattomana kreivitär näki minussa liiallisen työn heikontaman nuoren miehen, joka oli lähetetty Frapesle'en virkistymään. Hän oli näyttänyt minulle maitansa, minä kun olin täällä ensi kertaa. Vasta mäenrinteen juurella minä olin kertonut hänelle matkani Tours'ista Frapesle'en. Peloissaan heikon terveyteni vuoksi hän oli rohjennut tulla Clochegourde'en ajatellen että kreivitär sallisi minun siellä levähtää. Herra de Chessel lausui totuuden, mutta tämä onnellinen sattuma näytti niin etsityltä, että rouva de Mortsauf'ille jäi epäilyksen aiheita. Hän käänsi minuun kylmän ja ankaran katseen, joka saattoi minut luomaan alas silmäni niin hyvin jostakin nöyryytyksen tunteesta kuin kätkeäkseni silmiini puhjenneita kyyneleitä. Mahtava linnanvaltijatar näki otsani olevan hiessä; ehkäpä hän myöskin aavisti kyyneleet, sillä hän tarjosi minulle mitä minä tarvitsin, ilmaisten lohduttavaa hyvyyttä, joka vei minulta sanat. Minä punastuin kuin virheestä tavattu nuori tyttö ja vastasin värähtelevällä vanhuksen äänellä:

– Kaikki mitä minä toivon, lausuin minä hänelle kohottaen katseeni hänen silmiinsä, jotka minä kohtasin toisen kerran, mutta vain salamanlyhyen hetken, on, ettei minun tarvitsisi lähteä takaisin täältä. Olen niin väsymyksen uuvuttama, että tuskin jaksaisin kävellä.

– Miksi te epäilette meidän kauniin maakuntamme vieraanvaraisuutta? sanoi hän minulle. Myönnätte meille epäilemättä ilon syödä päivällistä Clochegourde'ssa? lisäsi hän kääntyen naapurinsa puoleen.

Minä loin suojelijaani niin monia rukouksia sisältävän katseen, että hän hankkiutui hyväksymään tuon tarjouksen, vaikka sen muoto vaati kieltäytymistä. Suuren mailman tottumus auttoi herra de Chessel'iä erottamaan nuo vivahteet, mutta kokemattomana nuorukaisena minä uskoin niin vahvasti kauniin naisen sanojen ja ajatusten yhteyteen, että olin hyvin hämmästynyt, kun isäntäni illalla palatessamme sanoi minulle: – Minä jäin, koska te olitte kuolla halusta, mutta jos te ette saa asioita paremmalle kannalle, rikkoutuvat ehkä välini naapureihini. – Tuo jos te ette saa asioita paremmalle kannalle saattoi minut pitkiin unelmiin. Jos minä miellytin rouva de Mortsauf'ia ei hän voinut osottaa nurjaa mieltä sitä kohtaan, joka oli tuonut minut hänen luoksensa. Herra de Chessel otaksui minun omaavan miellyttämiskykyä, olihan se samaa kuin antaa sitä minulle. Tämä selitys vahvisti toiveitani, hetkellä, jolloin minä tarvitsin apua.

– Pyyntönne näyttää vaikealta, vastasi isäntäni, rouva de Chessel odottaa meitä.

– Saahan hän olla kaikki päivät teidän kanssanne, sanoi kreivitär, ja voimme hänelle ilmoittaa. Onko hän yksin?

– Apotti de Quélus on hänen luonansa.

– Siispä, sanoi hän nousten soittamaan kelloa, te syötte päivällistä kanssamme.

Tällä kertaa herra de Chessel uskoi hänen todellakin olevan suoran ja loi minuun onnittelevia katseita. Heti kun olin varma siitä, että sain viettää tuon katon alla yhden illan, tuntui ikuisuus lähestyvän minua. Monelle onnettomalle olennolle on huominen merkityksetön sana, ja minä kuuluin silloin niiden joukkoon, jotka eivät vähintäkään usko seuraavaan päivään. Kun minulla oli muutamia hetkiä käytettävänäni, sisällytin minä niihin kokonaisen nautintojen elämän. Rouva de Mortsauf alkoi puhua maista, elonkorjuusta ja viiniköynnöksistä, keskustelu, joka oli minulle vierasta. Talon rouvan puolelta todistaa tällainen menettely joko kasvatuksen puutetta tai halveksumista sitä kohtaan, jonka hän näin asettaa aivan kuin keskustelun syrjään; kreivittärellä se kuitenkin oli hämmennystä. Minä luulin ensiksi, että hän tahtoi kohdella minua lapsena; minä kadehdin kolmekymmenvuotiaiden miesten etuoikeutta, jonka nojalla herra de Chessel saattoi keskustella kreivittären kanssa vakavista asioista, joista minä en ymmärtänyt mitään; minä kiusasin itseäni ajattelemalla, että kaikki oli tarkoitettu hänelle. Vielä muutamia kuukausia ja minä tiesin, kuinka merkitsevä on naisen vaitiolo ja kuinka paljon ajatuksia peittää hajanainen keskustelu. Koetin ensin asettua nojatuolissani niin mukavasti kuin suinkin, sitten minä huomasin asemani edut heittäytyessäni kuuntelemaan kreivittären lumoavaa ääntä. Hänen sielunsa henkäys ilmeni tavujen lausunnassa, kuten ääni jakautuu huilun soittoreijissä; se huokui aaltoilevana korvaan ja kiirehti veren toimintaa. Hänen tapansa lausua i-päätteitä kuului lintujen laululta, ch oli hänen suussansa kuin hyväily ja huolitellut t-kirjaimet todistivat sydämen itsevaltiutta. Hän laajensi siten tietämättään sanojen sisällystä ja vei kuulijan sielun yli-inhimilliseen maailmaan. Kuinka monta kertaa minä pitkitinkään keskustelua, jonka muuten olisin saattanut lopettaa; kuinka monta kertaa väittelin ilman syytä saadakseni kuulla noita ihmisäänen konsertteja, hengittääkseni ilmaa, joka kävi hänen sielukkailta huuliltaan, syleilläkseni tuota sanojen valkeutta tulisuudella, jolla minä olisin puristanut kreivitärtä rintaani vasten. Mikä pääskysen iloinen viserrys, kun hän nauroi! mikä ystäviään kutsuvan joutsenen ääni, kun hän puhui suruistaan! Tarkastelin kreivitärtä hänen huomaamattansa. Katseeni lepäsi hekumoiden kauniissa puhujassa. Se pusersi hänen vartaloaan, suuteli hänen jalkojaan ja piti leikkiä hänen hiuskiehkuroissaan. Minut valtasi kuitenkin pelko, jonka ymmärtävät ne, jotka omassa elämässään ovat tunteneet todellisen intohimon rajattomia iloja. Pelkäsin, että hän yllättäisi minun silmäni kiintyneinä hänen hartioihinsa, joita minä olin niin tulisesti suudellut. Tämä pelko lisäsi kiusausta. Minä lankesin, minä katsoin niitä! Silmäni tunkeutui kankaan läpi, minä näin kesakkopilkun, joka ilmaisi hänen kauniin selkäuurteensa lähtökohtaa. Se oli kuin maitoon pudonnut kärpänen, ja tanssiaisista lähtien se loisti joka ilta noissa siimeksissä, joissa nuorten uni virtaa, nuorten, joiden mielikuvitus on hehkuva ja elämä puhdas.

Minä voisin luonnostaa teille pääpiirteet jotka kaikkien katseille ilmaisisivat kreivittären; mutta vaikkapa piirros olisi mitä sattuvin, niin lämpiminkään väri ei kuitenkaan riittäisi vielä mihinkään. Hänen kasvonsa olivat noita kasvoja, joiden kuvaamiseen vaaditaan verratonta taituria, sellaista, jonka käsi osaa maalata sisäisen tulen heijastuksen ja joka osaa saada esille tuon utuisen kirkkauden, joka pakenee tutkimusta ja jota sana ei ilmaise, mutta jonka rakastaja näkee. Hänen hienot, tuhkanharmaat hiuksensa ilmaisivat usein sattuvia kärsimyksiä, joita epäilemättä aiheutti veren äkilliset nousut päähän. Hänen kaareva, ulkoneva otsansa, joka muistutti Mona Lisan otsaa, näytti olevan täynnä ilmaisemattomia aatteita, pidätettyjä tunteita, katkeriin vesiin vajonneita kukkia. Hänen vihertävissä, ruskeapilkkuisissa silmissään oli alati raukea ilme. Mutta jos oli kysymys hänen lapsistaan, jos hän sattui laskemaan valloilleen noita ilon ja tuskan voimakkaita purkauksia, jotka ovat niin harvinaisia kohtaloonsa alistuneiden naisten elämässä, silloin hänen silmistänsä välkehti ylevä loiste, joka näytti liekehtivän ja kuivaavan elämän lähteitä. Noiden silmien salamathan olivat pakottaneet minut kyyneliin silloin kun hän antoi pelottavan halveksumisensa käydä ylitseni, ja ne olivat riittäviä painamaan alas rohkeimmatkin silmäluomet. Kreikkalainen nenä, kuin Feidiaan muovailema, yhdistyi kaarevin sivuin hienosti poimuileviin huuliin. Se loi henkevyyttä hänen soikeille kasvoilleen, joiden iho valkean kameliakudoksen kaltaisena rusotti poskipäissä viehättävin ruusuvärein. Hänen ruumiinsa täytelyys ei turmellut vartalon kauneutta eikä pyöreyttä, niin että sen muoto oli viehättävä, joskin verhottu. Te saatte heti käsityksen tuosta täydellisyydestä, kun tiedätte, että nuo häikäisevät aarteet, jotka olivat minut lumonneet, näyttivät liittyvän kyynärvarsiin ilman mitään poimuja. Hänen päänsä alaosassa ei ollut ollenkaan noita uurteita, jotka saattavat muutamien naisten päät muistuttamaan puiden runkoja; lihaksissa ei näkynyt mitään jänteitä, ja kaikki viivat pyöristyivät taipuisuudella, joka saattoi epätoivoon niin katseen kuin siveltimen. Ihountuvat kulkivat tuskin huomattavina pitkin hänen poskiaan ja niskaansa ja antoivat iholle silkinhienon tunnun. Hänen pienet, hyvin muodostuneet korvansa olivat hänen omien sanojensa mukaan samalla kertaa sekä orjan että äidin korvat. Myöhemmin, kun minä omistin hänen sydämensä, sanoi hän minulle: "Kas tuossa herra de Mortsauf!" Ja hän oli oikeassa, vaikkakaan minä herkkäkuuloisuudessani en sitä vielä vähääkään kuullut. Hänen käsivartensa olivat kauniit, hänen kaarevasormiset kätensä pitkät ja hänen sormenpäänsä kapeat, kuten antiikkisissa kuvapatsaissa. Minä en miellyttäisi teitä antaessani etusijan mieluummin soukalle kuin pyöreälle vartalolle, ellette olisi poikkeus. Pyöreä vartalo merkitsee voimaa, mutta sellaiset naiset ovat vallanhimoisia, oikullisia ja enemmän aistillisia kuin helliä. Soukkavartaloiset naiset sitävastoin ovat uskollisia, hienotunteisia ja melankoliaan taipuvaisia; he ovat naisellisempia kuin nuo toiset. Hoikka vartalo on notkea ja pehmeä, pyöreä vartalo taipumaton ja luule vainen. Te tiedätte nyt minkä näköinen hän oli. Hänellä oli tuollainen hienon ja säädyllisen naisen jalka, joka astuu vähän, väsyy nopeasti ja ilahuttaa silmää pilkistäessään esiin hameen helmoista. Vaikka hän oli kahden lapsen äiti, en minä ole koskaan hänen sukupuolessaan tavannut nuorempaa tyttöä kuin hän. Hänen näkönsä ilmaisi teeskentelemättömyyttä, johon oli yhdistynyt jotain niin sanoakseni hämmennystä ja uneksivaisuutta. Hän veti puoleensa, kuten maalaria vetää kuva, johon hänen neronsa on kiinnittänyt kokonaisen tunne-maailman. Näitä näkyviä ominaisuuksia ei voida muutoin ilmaista kuin vertauksilla. Muistelkaa noita kanervia, joita me poimimme palatessamme villa Diodati'sta, niiden villiä ja puhdasta tuoksua, tuota kukkaa, jonka mustaa ja punaista väriä te niin ylistitte, ja te aavistatte, kuinka tuo nainen saattoi olla aistikas kaukana maailmasta, luonnollinen ilmaisuissaan, samalla kertaa sekä ruusuinen että tumma. Hänen ruumiillansa oli tuo vehreys, jota me ihailemme vasta puhjenneissa lehdissä, hänen sielullansa oli luonnonihmisen syvä ytimekkäisyys. Hän oli lapsi tunteiltaan, vakava kärsimyksiltään, linnanrouva ja neito. Hän ihastutti myöskin teeskentelemättömillä eleillään, tavoillaan istuutua, nousta, vaieta, lausua joku sana. Hän piti tavallisesti ajatuksensa koossa, tarkkaavaisena kuin vahtisotamies, jonka vastuulla on kaikkien menestys ja joka tähystelee vaaraa, mutta joskus häneltä kuitenkin pääsi hymyily. Se toi julki hänen luonteensa iloisuuden, jonka elämä oli pakottanut hänet hautaamaan. Hänen viehättelystänsä oli tullut mysteerio. Hän saattoi uneksimaan sen sijaan että olisi synnyttänyt tuota liehittelevää huomaavaisuutta, johon naiset houkuttelevat. Hän antoi nähdä heleästi liekehtivän ensimäisen luontonsa, ensimäiset kirkkaat unelmansa, kuten nähdään taivas pilvien lomitse. Tämä tiedoton paljastus teki miettiväiseksi ne, jotka eivät tunteneet itsessään himojen tulen kuluttamaa sisäistä kyyneltä. Hänen liikkeidensä ja etenkin hänen katseidensa harvinaisuus (paitsi lapsiinsa hän ei yleensä katsonut kehenkään) antoi uskomatonta juhlallisuutta kaikelle, mitä hän teki ja sanoi, hänen tehdessään tai sanoessaan jotain tuolla ilmeellä, jonka naiset osaavat ottaa hetkellä, jolloin he tunnustuksellaan saattavat arvokkuutensa vaaraan. Tuona päivänä rouva de Mortsauf'illa oli päällään monijuovainen ruusuvärinen hame, leveäpäärmeinen poimukaulus, musta vyö ja samanväriset kengät. Hänen hiuksiansa, jotka yksinkertaisesti oli kierretty pään päälle, piti koossa kilpikonnankuorinen kampa.

Tällainen on tuo lupaamani epätäydellinen luonnos. Hänen sielunsa pysyvä vaikutus hänen omaisiinsa, se ravitseva ydinmehu, joka hänestä vuoti, kuten aurinko vuodattaa valoansa, hänen sisin olemuksensa, hänen mielialansa kirkkaina hetkinä, hänen alistuvaisuutensa pilvisinä päivinä, sanalla sanoen kaikki nuo elämän käänteet, joissa luonne tulee julki, riippuvat, kuten taivaan ilmiöt, odottamattomista ja häilyvistä seikoista, joilla ei ole muuta yhteistä keskenänsä kuin perusta, josta ne saavat alkunsa. Niiden kuvaus liittyy välttämättömästi tähän kertomukseen, josta on tuleva todellinen perhe-epopea, yhtä suuriarvoinen viisaalle, kuin mitä murhenäytelmät ovat kansalle. Se tulee kiinnittämään teidän mieltänne niin hyvin sen osan vuoksi, mikä minulla siinä on, kuin yhtäläisyydellään niin monien naiskohtaloiden kanssa.

Kaikella Clochegourde'ssa oli oikein englantilaisen säädyllisyyden leima. Sali, jossa kreivitär istui, oli täydelleen paneloitu ja maalattu kaksivärisellä harmaalla. Uunia koristi mahonkijalustaisen lasikuvun sisään asetettu kello ja kaksi kultajuovaista, kanervankukilla täytenä valkoista maljaa. Peilipöydällä oli lamppu. Vastapäätä uunia oli lautapeli. Kaksi leveätä puuvillaista uutimenpidintä kiinnitti ripsuttomia, valkeasta puuvillakankaasta tehtyjä ikkunaverhoja. Harmaat, vihreällä nauhalla reunustetut päälliset peittivät istuimia. Tuossa yksinkertaisuudessa oli suuruutta. Ei mikään sittemmin näkemäni huoneusto ole vaikuttanut minussa niin hedelmällisiä, niin versovia tunteita, kuin ne, mitä minä sain tuossa Clochegourdje'n salissa. Se oli rauhallinen ja hillitty, kuten kreivittären elämä, ja siitä saattoi aavistaa hänen toimiensa luostarimaista säännöllisyyttä. Suurin osa aatteistani, vieläpä kaikkein rohkeimmat tieteen tai politiikan alalta, ovat syntyneet siellä, kuten tuoksut lähtevät kukista. Siellä viheriöitsi tuo tuntematon kasvi, joka siroitti minuun hedelmällistä pölyään, siellä säteili auringon lämpö, joka kehitti minun hyviä ja ehkäisi minun huonoja ominaisuuksiani. Ikkunasta näkyi laakso, sitten kukkula, jolla Pont-de-Ruan levitteleikse, aina Azay'n linnaan asti vastaisen rannan kaarrelmia myöten, joille Frapesle'n tornit antoivat vaihtelua; lisäksi vielä kirkko, kauppala ja Saché'n vanha aatelishovi, jonka rakennuksilta oli laaja näköala ruohokenttien yli. Sopusoinnussa tuon rauhallisen elämän kanssa, jota eivät häirinneet muut kuin perheen aiheuttamat liikutukset, nuo seudut välittivät hänen sieluunsa omaa kirkkauttaan. Jos minä olisin ensimäistä kertaa kohdannut hänet täällä kreivin ja lapsiensa keskuudessa, tapaamatta häntä häikäisevänä tanssiaispuvussa, en olisi häneltä ryöstänyt tuota huimaa suudelmaa, jota minä nyt kaduin, luullen että se hävittäisi rakkauteni tulevaisuuden. Ei, synkässä tilassani, johon onnettomuus minut oli asettanut, minä olisin taivuttanut polveni, olisin suudellut hänen kenkiänsä, jättänyt niihin ehkä muutamia kyyneleitä ja mennyt heittäytymään Indre'en. Mutta kun minä olin tuntenut hänen ihonsa raikkaan jasminituoksun ja juonut maitoa tästä rakkauden täyttämästä maljasta, sain minä sieluuni ihmisnautintojen maun ja toivon. Minä tahdoin elää ja odottaa nautinnon hetkeä, kuten villi vaanii koston hetkeä. Minä tahdoin riippua puissa, madella viinitarhoissa, lymytä Indre'ssa. Minä tahdoin rikostovereikseni yön äänettömyyden, elämän väsymyksen, auringon kuumuuden syödäkseni loppuun tuon hurmaavan omenan, josta minä jo olin maistanut. Jos hän olisi pyytänyt minulta laulavaa kukkaa tai Morgan hävittäjän seuralaisten kätkemiä rikkauksia, minä olisin ne tuonut hänelle saadakseni pysyväisen aarteen ja äänettömän kukan, jota minä toivoin. Kun lakkasi tuo unelma, johon epäjumalani pitkä katseleminen oli minut saattanut ja jonka aikana eräs palvelija saapui ja puhui kreivittärelle, kuulin minä hänen kysyvän kreiviä. Olin siihen aikaan yksinomaisesti sitä mieltä että naisen tuli kuulua puolisolleen. Tuo ajatus pyörrytti minua. Sitten minut valtasi raivokas ja synkkä uteliaisuus nähdä tämän aarteen omistaja. Kaksi tunnetta oli minussa vallitsevana, viha ja pelko; viha, joka ei tuntenut mitään esteitä, joka arvioi ne kaikki pelkäämättä niitä, ja epämääräinen mutta todellinen pelko taistelua, sen päättymistä ja etenkin häntä kohtaan. Selittämättömien aavistusten valtaamana minä pelkäsin noita käden puristuksia, jotka ovat häpeäksi, minä näin kimmoisia vaikeuksia, joihin voimakkaimmatkin tahdot kilpistyvät ja menettävät tehonsa; minä pelkäsin tuota jatkuvaisuuden voimaa, joka ryöstää yhteiskunnalliselta elämältä intohimoisten sielujen etsimät loppuratkaisut.

– Tuolla on herra de Mortsauf, sanoi kreivitär.

Minä käännähdin jaloillani kuin pelästynyt hevonen. Vaikka tuo liike ei jäänyt herra de Chessel'ilta yhtä vähän kuin kreivittäreltäkään huomaamatta, en minä joutunut minkään äänettömän huomion esineeksi, sillä tämän johti pois nuori, luullakseni kuusivuotias tyttö, joka astui sisään lausuen: – Tuolla on isä.

– Mitä nyt, Madeleine? kysyi hänen äitinsä.

Lapsi ojensi herra de Chessel'ille kätensä, jota tämä pyysi, ja silmäili minua hyvin tarkkaavasti kohdistettuaan minuun suurta hämmästystä ilmaisevan pikku tervehdyksensä.

– Oletteko tyytyväinen hänen terveyteensä? kysyi herra de Chessel kreivittäreltä.

– Se on parempi, vastasi hän, sivellen hänen helmaansa jo vetäytyneen pikku tyttösen tukkaa.

Eräs herra Chessel'in kysymys ilmaisi minulle, että Madeleine oli yhdeksän vuotias; minä osoitin hiukan hämmästystä erehdyksestäni, ja se kokosi pilviä äidin otsalle. Esittelijäni loi minuun yhden noita merkitseviä katseita, joilla hienon maailman ihmiset parantavat meidän kasvatustamme. Tässä oli epäilemättä joku arka äidillinen haava, jonka sidettä ei saanut koskea. Kivuloisena lapsena, jonka silmät olivat raukeat, jonka iho oli valkoinen kuin valaistu porsliini, Madeleine epäilemättä ei olisi voinut elää kaupungin ilmakehässä. Maaseudun ilma ja huolenpito, jolla äiti näytti hänet peittävän, piti elämää yllä tuossa ruumiissa, joka oli yhtä hento, kuin kasvi, joka vieraan ilmaston ankaruudesta huolimatta on tuotu ansariin. Vaikka Madeleine ei missään muistuttanut äitiään, näytti hän kuitenkin saaneen äidin sielun, ja tuo sielu piti häntä yllä. Hänen ohut, musta tukkansa, hänen syvälle painuneet silmänsä, hänen kuoppaiset poskensa, hänen laihtuneet käsivartensa ja hänen kapea rintansa ilmaisivat elämän ja kuoleman taistelua, loputonta kamppailua, jossa kreivitär tähän asti oli voiton puolella. Madeleine epäilemättä tekeytyi elämänhaluiseksi ollakseen tuottamatta surua äidilleen, sillä muutamina hetkinä, kun hän ei ottanut itsestänsä vaarin, hänellä oli kyynelpajun asento. Te olisitte sanoneet häntä pikku kulkijattareksi, joka kärsii nälkää ja joka on tullut kerjäten maastaan tyhjänä, mutta rohkeana ja koristettuna yleisöänsä varten.

– Minne sinä olet jättänyt Jacques'in? kysyi äiti häneltä suudellen häntä tuolle valkealle juovalle, joka jakoi hänen hiuksensa kahteen, korpin siipiä muistuttavaan suortuva-nauhaan.

– Hän tulee isän kanssa.

Tällöin astui kreivi sisään taluttaen kädestä poikaansa. Jacques, joka oli todellinen sisarensa kuva, osoitti aivan samoja heikkouden merkkejä. Kun näki nuo kaksi hentoa lasta niin suurenmoisesti kauniin äitinsä vieressä, oli mahdotonta olla aavistamatta lähdettä tuohon suruun, joka hellytti kreivittären ohimoita ja saattoi hänet vaieten kätkemään yhden noista ajatuksista, joiden uskottuna on ainoastaan Jumala, mutta jotka jättävät otsaan peloittavia merkkejä. Tervehtiessään minua loi herra de Mortsauf minuun silmäyksen, joka ei ilmaissut niin paljon tarkkaavaa katselijaa kuin joutavanlevotonta miestä, jonka epäilys johtuu hänen vähäisestä tottumuksestaan arvostella ihmisiä. Esitettyään hänet ja lausuttuaan minun nimeni hänen vaimonsa luovutti hänelle paikkansa ja jätti meidät. Lapset, joiden silmät kiintyivät äidin silmiin ikäänkuin he niistä olisivat saaneet valonsa, tahtoivat seurata häntä, mutta hän sanoi heille: – Jääkää, rakkaat enkelini! ja asetti sormensa huulilleen. Lapset tottelivat, mutta heidän katseensa himmenivät. Mitäpä ei olisi tehnyt saadakseen kuulla lausuttavan tuon sanan rakkaat? Kuten lapsilla niin minullakin oli vähemmän lämmintä, kun häntä ei enää ollut huoneessa. Nimeni sai aikaan muutoksen kreivin suhtautumisessa minuun. Kylmyys ja ynseys hävisi ja hän tuli, jolleikaan sydämelliseksi, niin ainakin kiihkeän kohteliaaksi. Hän osoitti minulle kunnioitusta ja näytti onnelliselta saadessaan minut vieraakseen. Isäni oli kerran uhrautunut hallitsijahuoneen puolesta ottaen suoritettavakseen suuren, mutta hämärän tehtävän, vaarallisen, mutta ehkä tehokkaan. Kun kaikki oli menetetty Napoleonin tultua asioiden ylimmäksi johtajaksi, oli hän, kuten monet salaliittolaisista, paennut maaseudun ja yksityiselämän hiljaisuuteen saaden osakseen syytöksiä, jotka olivat yhtä ankaria kuin ansaitsemattomia. Sehän on välttämätön palkka niille, jotka panevat kaikki alttiiksi kaikki voittaakseen ja sortuvat palveltuaan poliittisen pyörän akselina. Minä en tiennyt mitään perheemme vaiheista, sen entisyydestä tai sen tulevaisuudesta yhtä vähän kuin yksityiskohtaisemmin tuosta karille ajautuneesta tarkoitusperästäkään, jonka kreivi de Mortsauf muisti. Mahdollisesti nimen vanhuus, joka hänen silmissään oli ihmisen arvokkain ominaisuus, saattoi selittää tuon minua niin hämmästyttävän vastaanoton, todellisen syyn siihen sain minä kuitenkin tietää vasta myöhemmin. Tällä hetkellä oli tämä äkillinen muutos minulle mitä tervetullein. Kun nuo kaksi lasta näkivät meidän kolmen ryhtyneen keskusteluun, taivutti Madeleine pois päänsä isänsä käsistä, vilkaisi aukinaiselle ovelle ja puikahti ulos kuten ankerias ja Jacques seurasi häntä. Molemmat he liittyivät äidin seuraan, sillä minä kuulin heidän äänensä ja liikkeensä, jotka etäältä muistuttivat mehiläisten surinaa rakkaan pesän ympärillä.