Luvattu maa

"Usko mitä tahdot", sanoi toistamiseen Pauline, samoilla sanoilla, samalla traagillisella itsepintaisuudella, samalla vihaisella katseella kuin silloin, kun häntä Francis ensi kerran loukkasi. "En välitä sinusta enää. Kohtelet minua kuin mitä ilotyttöä."

– "Ja minä olen jo sinun valheihisi kyllästynyt, sillä sinä valehtelet, valehtelet, niin, valehtelet aina…"

Pauline katsoi häntä, tähän uuteen herjaukseen vastaamatta. Hän vain toisti: "Niin, usko mitä tahdot." Ja sitten hän lähti pois, kutsuakseen Francis'n taas heti luokseen tai palatakseen kohta tämän kutsumana. Nämä heille kummallekin yhtä häpeälliset takaisintulot olivat siitä huolimatta ainoat muistot tältä ajalta, jotka saivat Francis'n mielen heltymään. Muistuipa hänen mieleensä eräs ilta, kauniin, ikävästi kuluneen talvipäivän ilta, jolloin Pauline, voimatta enää kestää, oli kotoansa karannut hänen luoksensa, laihtuneena, vapisevana, kalpeana, häneltä sovintoa anomaan, ja jolloin hän oli vaikeroinut:

– "Rakkautemme lie siis kirottu!.. Lupaan antaa sinulle kaikessa myöten, mutta luota minuun, rukoilemalla rukoilen, luota minuun…"

* * * * *

Voivatko sellaiset kyynelet ja sanat pettää! Ja suudelmat, sellaiset kuin Pauline oli hänelle antanut, pettävätkö ne? Ja nuo nyyhkytykset ja tuo silminnähtävä kärsiminen? Väliin, kun Francis'ta ei ahdistanut tuo kauhea hulluus, joka puristi hänen aivojansa kammottavien kuvien kehään, näytellen lakkaamatta kuinka hänen rakastajattarensa häntä petti, milloin toisen milloin toisen kanssa, hän heltyi hänkin kyyneliä vuodattamaan huomatessaan poloisen ruumiin riutumistaan riutuvan. Tätä kurjaa rakkautta ei ollut vuottakaan kestänyt, ja kumminkin oli sen vaikutus Paulineen ollut niin valtava, että hän joskus Francis'sta näytti aivan toiselta naiselta. Hänen silmänsä olivat kuopille painuneet, hänen kalpeutensa oli käynyt vieläkin värittömämmäksi, ja varsinkin oli tämä muutos tuntuva hänen luonteessaan, joka, ennen surunkin aikana lapsellisesti leppyisä, oli saanut jonkinlaisen synkän ja rajun, melkeinpä traagillisen vivahduksen. Mutta tätä järjen välähdystä ei kauan kestänyt. Kiusaantunut rakastaja uskotteli itselleen, että hän ennen oli rakastajatartansa toisin silmin katsonut, että tämä oli silloin hänelle teeskennellyt ja että Pauline oli hänelle nyt vasta naamarinsa riisunut, murtuneen olentonsa ilmaissut – niin, murtuneen, ja mistä? Epäilemättä kavaluutta katuvista tunnonvaivoista, aistillisuuden tulessa taistelevan sielun tuskista, kenties riettaudesta. Mustasukkaisuuden houreissaan hän meni niin pitkälle, että edellytti Paulinella olevan kolme, jopa neljäkin rakastajaa, että ajatuksissaan häntä kohteli langenneitten naisten vertaisena. Ja mikä oli katalinta kaikesta, kumminkin hän häntä yhä enemmän himoitsi, katkeralla, sairaloisella kiihkolla. Niin, Pauline oli hänen silmissään hirviömäiseen irstaisuuteen syypää. Ja sittenkin, jos Pauline olisi todellakin häntä vastaan rikkonut, hän ei olisi voinut sitä tehdä kenenkään muun hyväksi kuin de Quernen, ja siitäkään konnantyöstä ei vielä ollut todisteita. Voi, ovatko sellaiset asiat koskaan todistettavissa! Mutta sitten hän oli saanut vihiä eräästä toisesta lemmenkaupasta, jota hänen ei käynyt epäileminen ja joka vihdoinkin oli korjaamattomaksi rikkonut heidän välinsä. Helmikuun lopulla vuonna 1877, joka oli Francis'lle niin turmiolliseksi käynyt, eräs mies, jonka nimeä oli usein Francis'n ja Paulinen keskusteluissa mainittu, oli palannut pitkältä matkalta Itämailta. Tämä mies, – joka sittemmin kuoli ja saavutti jonkun maineen kirjailijapiireissä erään hänen kuolemansa jälkeen ilmestyneen, oudon teoksensa johdosta: "Otteita yksityisestä päiväkirjasta" – oli nimeltään François Vernantes. Hän oli rouva Raffrayen puoliorpana. Pauline puhui hänestä aina heltyneellä äänellä, koska Vernantes oli ollut hänen ainoana ystävänänsä hänen avioliittonsa raskaimpana aikana. Mistä Nayrac liekään saanut sen käsityksen rakastajattarensa lohduttajasta, että hän oli äreäluontoinen jörö. Ainakin hän suuresti hämmästyi, kun rouva Raffraye esitti hänelle tämän ystävänsä, joka vartalosta ja kasvoista päättäen tuskin oli neljänkäänkymmenen ikäinen ja siis jotenkin nuori Paulinen ikäisen naisen epäitsekkääksi uskotuksi. Miehen suhteet hänen lemmittynsä läheiseen ystävään ovat aina sangen arkaluontoista laatua, silloinkin kun hän luulee varmasti tietävänsä, ettei tuo ystävä ole koskaan muuta ollut kuin ystävä. Mutta jos hänen ja hänen lemmittynsä välit ovat muutenkin yhä uudistuvien mustasukkaisuuden kohtauksien alaisia, kuinka hän voisi kestää tätä ystävyysliittoa, josta hän ei voi tietää, rajoittuuko se vain ystävyyteen. Hän menettäisi järkensä pelkästä tuskasta. Francis Nayrac'in mustasukkaisuus Vernantes'ia kohtaan ei siis ollut vältettävissä. Mutta ikäänkuin hän olisi aavistanut tämän mustasukkaisuuden rakkautensa surmaksi, hän oli alussa koettanut sitä hillitä. Sitäpaitsi Pauline oli jo edeltäpäin koettanut torjua tätä uutta myrskyn puuskaa selvittämällä hänelle, päivää ennen kuin entinen ystävä saapui, asian perinpohjin, tavalla, jonka olisi pitänyt poistaa kaikki epäluulot.

– "Hän on läheisin tuttavamme", oli hän sanonut, "ja minulle on hän sangen tärkeä. Hän on ainoa ystävämme, joka myöskin on mieheni ystävä. Sanon tämän sinulle edeltäpäin, jotta säästäisit minulta ja itseltäsi huolet hänen tähtensä… Mutta mitäpä se auttaa! Ethän sinä minuun luota. Mitäpä luottaisit tässä asiassa enemmän kuin muissakaan?.. Vaikka kuolemallani asian todistaisin, et sittenkään uskoisi…"

Francis näki hänet vieläkin edessään, hänen näin puhuessaan, ja näki itsensä sanattomana kuuntelijana. Kun rakastuneet sattuvat lausumaan toisilleen tuollaisia totuuksia, joiden he kumpikin tietävät olevan liiankin tosia, niin he näkevät ikäänkuin valon välähdyksessä sekä menneisyytensä että tulevaisuutensa, ja kauhistus valtaa heidät. He tajuavat kumpikin, että, vaikka he kuinkakin hyvin tietäisivät, mitä kurjuuden syvänteitä heidän edessään aukeaa, ei tämä tieto voi heitä estää niihin luisumasta, ja he tekevät sittenkin, vilpittömin mielin, päätöksiä, joissa he pysyisivät, jos ei heidän häiriintynyt sieluntilansa johdonmukaisuuden pakosta määräisi heille muita lakeja, joita vastaan lujimmatkin, järkeen perustuvat päätökset jäävät voimattomiksi. Kaksi viikkoa kului näin, eikä Paulinen läheinen suhde vastatulleeseen, taikka paremmin sanoen palanneeseen, ystävään näyttänyt Francisia vaivaavan. Ja kumminkin oli Francis tämän ajan kestäessä kaksi kertaa tavannut Vernantes'in Paulinen luona, kolme kertaa siellä käydessään. Kaksi kertaa hän oli kutsuttu päivällisille samoihin taloihin kuin Pauline, ja kummallakin kerralla oli Vernantes'kin vieraitten joukossa. – Kaksi kertaa oli Pauline käynyt Francis'n luona, ja tämän hänelle tekemistä kysymyksistä oli käynyt selville, että Vernantes edellisenä päivänä oli ollut heillä aamiaisella, tai että häntä seuraavana päivänä odotettiin, että Pauline aikoi käydä tai oli käynyt hänen kanssaan teatterissa. Näitä yksityisseikkoja lueteltaessa Francis tunsi vastenmielisyytensä Vernantes'ia kohtaan suurenemistaan suurenevan. Eiväthän nämä seikat yksitellen punnittuina paljoakaan merkinneet, mutta kun niitä toisiinsa yhdisteli, tuntuivat ne sangen painavilta. Francis'n vastenmielisyyttä yhä lisäsi se seikka, että Vernantes luonteeltaan ja mielenlaadultaan jollain tavalla muistutti häntä. Nämä satunnaiset yhdenmukaisuudet kahden kilpailijan välillä yhä enemmän ärsyttävät heidän keskinäistä vihamielisyyttään. Jo Vernantes'in ristimänimikin, joka niin vähän erosi Francis'n nimestä, oli omiansa herättämään Francis'ssa mitä tuskallisinta hermostumista… Sanalla sanoen, mustasukkaisuuden purkaus oli lauennut kaikista päätöksistä ja lupauksista huolimatta, sitä kiihkeämpänä, kun sitä oli niin kauan hillitty, ja se oli päättynyt samoin kuin edelliselläkin kerralla.

– "Joko hän taikka minä!" siinä Paulinelle asetettu vaihtoehto. "Joko lakkaat vastaanottamasta Vernantes'ia, taikka minä herkeän käymästä luonasi…" Mutta silloin oli Francis kohdannut niin jyrkkää vastarintaa, Pauline oli niin selvin sanoin puolustanut kantaansa, että ensimäinen välirikko oli seurannut. Kymmenen päivää oli Francis hänen luonansa käymättä, eikä Pauline hievahtanutkaan lähestyäksensä häntä. Francis oli ensimäiseksi taipunut, ja – mikä kurjuus – hän oli palannut, tavataksensa perin kiusaantuneen naisen, joka oli hänelle sanonut: "Viimeisen kerran annoin sinulle anteeksi!.." Pauline oli uskaltanut sen hänelle sanoa. Paulinenko oli hänelle anteeksi annettava! Hän tunsi vieläkin veren niin kiihkeästi kiehuvan suonissaan tätä vastausta muistellessaan, että heti ajatuksissaan siirtyi niihin seikkoihin, jotka vihdoinkin olivat hänet pakottaneet lopulliseen ratkaisuun. Ensimäinen niistä oli sangen jokapäiväistä laatua, mutta sittenkin omiansa vaikuttamaan kipeään sydämeen, jossa, samoin kuin sairaassa ruumiissakin, mitättömimmätkin asiat aiheuttavat kuolettavia lisätauteja. Hänen kerran käydessään erään rouva de Sermoisen luona, joka oli yhtä kuuluisa terävästä kielestään kuin naurettavasta kirjailijamaineen tavoittelemisestaan, tämä piti pitkän puheen Vernantes'ista, jonka nimi sattumalta mainittiin, ja tehtyänsä hänestä sangen epäedullisen kuvan hän päätti puheensa näillä sanoilla:

– "Ja nyt hän on taas joutunut pikku rouva Raffrayen kynsiin. Kannattipa todellakin paeta niin kauas ja palata samanlaisena kuin oli lähtenyt. Ainainen vanha tarina: yhtyy ja eroaa, yhtyy uudelleen ja eroaa taas… Ja aviomies on aina sokea. Naurettava juttu!.."

Sellaisia puheita kuulee sadottain Parisissa pitkin päivää, aamusta alkaen, jolloin panettelijain tulva tekee matkansa Boulognen metsään, siksi kunnes se illalla myöhään palajaa Oopperasta, ja kuulijat kiinnittävät siihen yhtä vähän huomiota kuin itse kertojatkin. Mutta jos epäilette lemmittynne rehellisyyttä, niin nämä sanat vihavoivat epäluuloanne niinkuin vihtrilli haavaa. Te panisitte henkenne alttiiksi tietääksenne totuuden, ja tuo totuus näkyykin olevan muitten tiedossa – niin, kaikkien, tuosta vennon vieraasta alkaen, joka vastikään sydämenne lävisti, aina noihin miehiin asti, jotka hänen kodissaan hänen puheitansa kuuntelivat, kummastumatta. Silloin ette enää voi kestää. Teidän täytyy ryhtyä kyselemään, vaikkapa sellainen tiedustelu omissakin silmissänne häpäisisi rakkauttanne. Te puhutte kilpailijastanne milloin tälle, milloin tuolle, välinpitämättömästi, ikäänkuin sattumalta vain, vaikka hänen nimensäkin jo saattaa sydämenne mätähaavat vuotamaan. Toisen vastaukset eivät missään suhteessa teidän rakkauteenne koske. Toinen luettelee teille kaikenlaisia mitättömyyksiä, joita jo ennestäänkin tunnette. Ja yhä te vaan kysymyksiänne jatkatte, siksi kunnes onneton sana epätoivonne mitan täyttää. Niin kävi Francis'nkin. Hänen heitettyänsä taholle ja toisellekin taitavasti viritetyn kysymyksensä: "Pulska mies, tuo herra Vernantes, kenenkä suosiossa hän mahtaa olla?.." muuan Rue-Royal-klubin vetelehtijöistä hänelle vihdoinkin vastasi:

– "Vernantes'ko? Naineet naiset kuuluvat hänen alaansa. Luulenpa, että hän aikanaan oli pikku rouva Raffrayen kanssa hyvissä väleissä. Siitä on paljon puhuttu…"

Siinä toinen seikka, joka oli Francis'lle lopullista ratkaisua jouduttanut. Kolmas oli toisenlaatuinen ja enemmän tositapauksiin perustuva. Noin viikko sen jälkeen kuin Francis'lle oli toisen kerran todistettu, kuinka armottomasti maailma sellaisia liittoja kohtelee ja etteivät Pauline ja Vernantes siinä suhteessa olleet edullisemmassa asemassa kuin muutkaan, hänen piti eräänä päivänä tavata Pauline. Sen päivän aamuna – se oli tiistaipäivä, sen hän muisti, muistipa tyystin kaikki, yksin päivämäärän ja tunnin, sumuisen ja pilvisen taivaan ja katkeran mielialansa – Pauline oli lähettänyt hänelle kirjelipun, missä hän peruutti lupauksensa ilmoittaen päänkivistyksensä siihen syyksi. Hän sanoi aikovansa ruveta vuoteeseen, nopeammin parantuaksensa, ja pyysi häntä tulemaan seuraavana päivänä. Niin, Francis kyllä muisti kaikki. Oliko Paulinen sanoissa todellakin perää, vai oliko tuo päänkivistys tekosyytä vain? Hän oli käyttänyt aikansa aina kello viiteen saakka tämän kysymyksen harkitsemiseen. Sitten hän oli mennyt kävelemään. Hänen käveltyänsä sinne tänne, miten sattui, oli hänet voittamaton uteliaisuus johtanut, melkeinpä hänen itsensä tietämättä, Monceaun puiston poikki sitä Murillo-kadun taloa kohti, missä tiesi kilpailijansa asuvan. Sen kynnyksen yli oli hänen rakastajattarensa kenties useinkin astunut, ja missä tarkoituksessa! Tuo ajatus synnytti hänessä tulisen tuskan. Mikä sallima hänet tälle portille pysähdyttikään, ikäänkuin hän olisi aavistanut viikkokausia toivotun totuuden hänelle vihdoinkin täällä selviävän? Vastaus oli helppo löytää: hän uskoi vain puoleksi Paulinen esittämään syyhyn ja epäili hänen peruuttaneen mennäksensä toisen luo. Ja siitä huolimatta näky, joka äkkiä kohtasi hänen silmäänsä, hänen tässä jalkakäytävän kulmassa lapsellista ja häpeällistä urkkijatointansa harjoittaessa, oli vähällä hänet siihen paikkaan surmata. Ajurinvaunut, verhot sen verran laskettuina, että kyydittävän kasvot jäivät varjoon, vaunujen kuitenkaan liiallista huomiota herättämättä, ajoivat talon eteen ja katosivat porttikäytävään. Nayrac kiiruhti niiden jälkeen ja saapui parahiksi nähdäksensä naisen, kaksinkertainen harso silmillä, pujahtavan alikerran ovesta sisään. Vaikka hänen oli ollut mahdotonta tuon naisen kasvoja erottaa, niin hän oli voinut nähdä, että tämä oli hoikka niinkuin Pauline sekä vartaloltaan muistutti häntä. Ja vielä eräs seikka, sangen vähäpätöinen kyllä, mutta Francis'n silmissä varsin tärkeä, oli hänestä yhtä kieltämätön todiste kuin konsanaan kuuluisassa draamassa tunnettu nenäliinajuttu: tuntemattomalla oli pitkä saukonnahkainen turkki yllä, samankuosinen kuin Paulinenkin käyttämä. Francis'n tuska tätä nähdessä oli niin kova, että hän vaunujen lähdettyä uskalsi astua naisen jälkiä porttiholviin, saman alikerran ovelle, ja painaa sen soittokelloa. Ovi ei kuitenkaan auennut. Jumala, kuinka tuon kellon ääni hänen korviansa vihloi! Hän aikoi soittaa toisen kerran vielä, mutta kuuli samassa itseänsä puhuteltavan. Ovenvartia katsoi häntä huoneensa ovelta, sanoen, kasvot liikkumattomina niinkuin ainakin asiaanperehtyneellä palkatulla palvelijalla:

– "Herra Vernantes ei ole kotona…"

Tässä siis Vernantes todella asuikin. Hän muisti jälleen astuneensa jalkakäytävää sen raivokkaan epäluulon vallassa, joka sivistyneessä ihmisessä aina irroittaa sukupuolihäiriöiden urisevan pedon. Hänen halunsa toimimaan, tarkempia tietoja hankkimaan, pakotti hänet rientämään François I: n kadun varrella sijaitsevaan taloon, missä Pauline asui. Minne hän joutuikaan, kun hänelle siellä vastattiin:

– "Rouva voi paremmin. Hän jaksoi mennä ulos nyt iltapäivällä!.."

Kivettyneenä tästä ilmeisestä totuudesta, joka hetki hetkeltä yhä vakaantui, hän oli jo vähällä palata Murillo-kadulle väijymään. Mutta sitten hän hylkäsi tämän tuuman ajatellen: "Turha vaiva! Pelästyivät tietysti soittamisestani niin että Pauline lähti pois, heti kun olin kadonnut näkyvistä. Kyllä kai ovenvartia heille ilmoitti. Ja mitäpä sitäpaitsi näkisin? Ajurinvaunut, joihin hän katoaisi verhojen taa niinkuin tullessaankin." Hän päätti siis paremmaksi odottaa Paulinen tuloa hänen oman talonsa portilla. Siten hän ainakin saisi nähdä, mikä puku hänellä oli ollut yllään… Puoli tuntia kului. Kuinka pitkältä se tuntui!.. Yksityisvaunut, jotka Francis tunsi rouva Raffrayen vaunuiksi, ajoivat katua alas. Sehän on salaiseen lemmenseikkailuun sekoittuneen naisen tavallisimpia kepposia, että hän jättää omat vaununsa jonkun kauppamakasiinin tai valtakujan edustalle, josta hän ne sitten jälleen tapaa. Niinhän Pauline teki hänenkin luo tullessaan. Portti avautui ajurin käskystä, ja vaunut ajoivat pihaan. Pauline laskeutui vaunuista. Sama puku, sama nahkakaulus…

Kauhea kohtaus, johon heidän vihansa seuraavana päivänä purkautui! Millä järkähtämättömän rohkealla ylenkatseella olikaan Pauline hänen syytöksensä torjunut, kuinka hän itse, vimmatun vihansa sokaisemana, oli niin hairahtunut, että oli käynyt Paulineen käsiksi – häntä lyönyt! – Koko tämän ratkaisevan ottelun kamala muisto sai hänen sydämensä vieläkin hurjasti sykkimään. Hän oli palannut kotiinsa kauhistuen omaa itseänsä, niin että oli ajatellut: "Täytyy lähteä pois…" Ja heti, vuorokaudessa, hän oli matka valmistuksensa tehnyt. Hän oli noussut junaan niinkuin rikoksentekijä, joka pakenee, sokeasti, tietämättä minne, seurauksia laskematta, päästäkseen vaan pois. Vasta Marseillessa hän oli pysähtynyt ja sieltä hän oli viimeisen häpeällisen kirjeensä kirjoittanut. Tämä kirje sisälsi hänen lopullisen sovintoehdotuksensa, ja sen sepittämiseen hän pani puolen päivää, purkaen siihen vuorotellen hellyytensä ja kirouksensa, palasiksi repien konseptin toisensa perästä, kunnes vihdoinkin lähetti vain kymmenkunnan lausetta, joiden sisällöstä hän ei enää muistanut muuta, kuin että oli pannut kurjan rakastajattarensa sen mielettömän koetuksen alaiseksi, että hänen oli kaikesta luopuminen, pakeneminen kodistaan ja yhtyminen häneen. Tähän sekavaan ja hurjaan kirjeeseen hän ei saanut vastausta. Viikon kuluttua nuori mies saapui Egyptiin. Siellä hän nousi laivaan matkustaaksensa maailman ympäri.

– "Tuo nainen on paha hengettäreni", ajatteli hän. "Minun täytyy unhottaa hänet, jos tahdon elää. Ja minä hänet unhotan."

Useimmilla on se väärä käsitys rakkaudesta, että se tappaa kaikki muut tunteet sydämessä ja kaikkein ensimäiseksi ylpeyden. Onnelliset ne rakastajat, joidenka niin käy. Ja onnettomat päinvastoin ne, joissa tämä ylpeys yhä virkeänä ja vaativana elää rakkauden rinnalla, tämän kiihkoa ja vilpittömyyttä vähentämättä. Sellainen tunneyhtymä on pahimpia, kalvavimpia tautejamme. Joka siitä kärsii, hänelle ei matka parannusta tuota, päinvastoin se myrkyttää hänen kaksipuolista haavaansa. Mitä kyyneliä vuodatammekaan yksinäisinä iltoinamme, hakiessamme ylpeydellemme katkerata tyydykettä siitä seikasta, ettei hän niitä näe!.. Mitä loistavia kuvia uudet näköalat meille tarjonnevatkaan, kotikaihoamme ne eivät haihduta, mielestämme eivät karkoita kotoisen lämmön suojaa, missä kukkasien ympäröimänä kaivattumme viihtyy. Voi, jospa emme siinä muuta näkisi! Ja me riennämme, yhä vaan riennämme eteenpäin, matkoja matkoihin lisäämme, katkeruutta kartutamme, milloin hylkäämämme suloutta muistellen, milloin hänen suutelonsa hellyyttä, milloin hajallansa olevia hiuksiansa, milloin sulavia liikkeitänsä, kun hänet syliimme painoimme, milloin katseensa surunvoittoista lempeyttä autuuden hetkinä. Ja liittäessämme sitten heti näihin unelmiin, jotka saavat olentomme voimakkaimmat kielet väräjämään, vihatun kilpailijan muiston, ääretön tuska meitä kouristaa, ja siihen tiedämme vain sen yhden lohdutuksen – kurjan kurja sekin – että olemme itse vapaaehtoisesti välit rikkoneet. Mitä antaisimmekaan tietääksemme mitä tällä hetkellä tekee se, jonka kumminkin luulemme, niin, tiedämme uskottomaksi ja jolle emme mistään hinnasta enää kirjoittaisi – mieluummin hakkaisimme itseltämme käden poikki! Ja päivät liittyvät päiviin, viikot viikkoihin, kuukaudet kuukausiin, korjaamattomat korjaamattomiin, emmekä me koskaan enää tiedä, mitä on ilo, mitä kuluvan hetken sulous ja nykyisyyden elävät nautinnot. Edessämme leviävät kaupunkien ja maisemien vaihtelevat kirjokutoiskuvat, kotikaihoamme haihduttamatta, muistostamme karkoittamatta kotoisen lämmön suojaa, missä kukkasien ympäröimänä kaivattumme viihtyy. Voi, jospa emme siinä muuta näkisi! Ja me riennämme, yhä vaan riennämme eteenpäin, matkoja matkoihin lisäämme, katkeruutta kartutamme, vihat vihoihin liitämme, eikä onneton ylpeytemme voi rakkauttamme tappaa, eikä rakkautemme ylpeyttämme, ja me palajamme samoin kuin palasi Nayrac, kiusaantuneempina, avuttomampina kuin lähdön hetkenä.

Sillä Francis oli palannut neljätoista kuukautta maailmaa kierrettyänsä turhaan parannusta hakien, ja heti oli hänelle kerrottu outoja uutisia. Kertoja oli eräs niistä naisista, joidenka luona hän ennen oli tavannut lemmittynsä, tuo sama rouva de Sermoise, joka kerran hänen siellä käydessään oli hänen sydämensä lävistänyt ja jonka luo hän oli palannut niinkuin pelihimon köyhdyttämä baccarapöydälle palajaa. Rouva Raffraye oli joutunut leskeksi. Hänen miehensä oli äkkiä kuollut muutamia viikkoja sen jälkeen kuin Francis oli lähtenyt. Tieto Paulinen leskeksi joutumisesta olisi jo yksinkin saanut hänen mielensä kuohuksiin. Mutta rouva de Sermoise jatkoi yhä juorujansa kertoen hänelle, että tämän kuoleman tapahtuessa Pauline oli ollut raskaana ja että hänelle oli syntynyt tytär. Äiti oli siinä vähällä menettää henkensä, hänkin. Sitten, parannuttuansa, hän oli muuttanut pois Parisista, syystä että hän oli joutunut vararikon partaalle Raffraye vainajan epäonnistuneiden kauppayrityksien tähden. Hän oli myynyt talonsa vaunuineen, hevosineen ja sanonut päättäneensä asettua maalle asumaan omistamallensa maatilalle Jura-vuoristoon, missä hänet oli kasvatettu. Ja sydämetön parisitar, aavistamatta, että hänen sanansa sattuivat Francis'n arimpiin tunteihin – jollei hän suorastaan tahtonut vahingoittamishalulleen tyydytystä hankkia – lisäsi, ettei hän paljo näihin peräytymistuumiin luottanut, ja päätti puheensa hymyillen:

– "Ei aikaakaan, niin näemme hänen taas palaja van, keimailevampana vielä kuin ennen ja rouva Vernantes'iksi muuttuneena. Vernantes ei ole viime aikoina hänen luotansa hievahtanut ja viettää vieläkin viikkomääriä Molamboz'ssa…"

– "Ja kun ajattelee", huokasi Francis, tämän keskustelun päätyttyä, kauhean alakuloisuuden painamana, "kun ajattelee, että, huolimatta siitä mitä olen nähnyt, aioin häntä armahtaa, epäilemättä hänelle kirjoittaa, nöyryyttää itseäni!.. Ei. Rakkautta hän ei ole koskaan minua kohtaan tuntenut. Mielikuvituksen, aistien oikkua se vain oli… Hänen rakastajansa ei ollut saapuvilla. Olivat kai syystä tai toisesta, epäilemättä Paulinen uskottomuuden johdosta. Minä olin hänelle väliaikaisena ajanviettona vain. Toinen palasi, ja Pauline sai hänet jälleen valtaansa. Eikä sitten tahtonut kummastakaan luopua… Onneton! Jos hän olisi minua rakastanut, niin tuo mies, joka oli syynä meidän epäsopuumme, olisi hänessä herättänyt kauhua ja hän olisi kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan…" Ja sitten hän vielä ajatuksissaan jatkoi: "Kuinka katkeralta kumminkin tuntuu tieto, että hän on sairas, köyhä kenties, enkä voi mitään hänen hyväkseen, vapaa, enkä tahtoisi hänelle nimeäni antaa!"

* * * * *

Tuo suru oli ollut suuri. Nyt se oli lopussa. Vuosikausia se oli painanut nuoren miehen sydäntä, lieventymättä, lisääntymättä. Paulinesta ei Francis'lla ollut muita tietoja kuin että hän yhä eli kaukana Parisista, ettei hän ollutkaan Vernantes'ille mennyt, ja sitten että Vernantes oli kuollut. Harvoin hän kuuli hänestä puhuttavankaan. Pauline oli katkaissut kaikki yhdyssiteet, toisen toisensa perästä, ja pieni seurapiiri, johon hän oli kuulunut, oli hänet jo melkein unhottanut. Francis vain ei voinut unhottaa, vaikka oli lujasti päättänyt olla hänen nimeänsä mainitsematta ja karttaa kaikkia Paulinen entisiä tuttavia sekä hiipiä pakoon, milloin vain keskusteltaessa puhe sattui häneen kääntymään. Ne tunteet, joihin Paulinen muisto liittyi, olivat olleet liian kiihkeitä. Hän oli niistä aluksi liiaksi nauttinut ja lopulta liiaksi kärsinyt. Hän oli niitä varsinkin liiaksi ajatellut. Ja vihdoin, vaikka olikin tuomionsa langettanut ja pannut toimeen, hän oli yhä vielä epäilevällä kannalla. Mustasukkaisuuden oudoimpia ilmiöitä on voimattomuus asettua vakaantuneelle kannalle niin uskollisuuden kuin uskottomuudenkin suhteen. Nayrac'in kokoamat todisteet rakastajatartansa vastaan eivät hänestä aina kaikki näyttäneet yhtä sitovilta, ja joskus hän ajatuksissaan otti puoltaakseen tätä naista, jonka itsepintainen äänettömyys hänen suhteensa oli hänelle uusi arvoitus. Jospa panettelijain puheissa ei sittenkään ollut perää, jos nainen, jonka hän oli nähnyt Murillo-kadun talon alikerran ovella, ei ollutkaan Pauline? Jospa Pauline sinä päivänä oli vain satunnaisen asian pakosta käynyt ulkona, vaikka olikin sairas! Nopeasti hän kuitenkin palasi entiseen kantaansa, ja todisteet, joiden johdosta hän oli uhrannut kaikki, näyttivät hänestä taas kyllin päteviltä. Mutta, kaikesta huolimatta, hänen unelmansa näinä kaihon hetkinä kohdistuivat vastustamattomasti tuohon tyttöseen, jota Pauline kasvatti yksinäisyydessään, kaukaisessa kodissaan. Äärettömällä tuskalla hän silloin ajatteli, että tämä tyttö voisi olla hänen lapsensa, hänen omansa, äidinkin uskottomuudesta huolimatta. – Voisi olla! Kauhea, sydäntä kouristava ajatus, kun ei tiedä kenenkä veri juoksee pienen raukan suonissa, kun täytyy ajatella: – "Jospa se sittenkin on minun vereni? Jospa minä olen hänen hengestään vastuunalainen?.." Ja kun sitten heti täytyy lisätä: – "Sitä en ikinä saa tietää. Äitikään ei voisi minulle sanoa, kuka tämän lapsen isä on…" Miksikä ehtymättömäksi surun lähteeksi naisen uskottomuus käy! Kuinka hirveältä tuntuu, kun valhe jaloimmatkin pyrintömme lamauttaa! Francis, jolla sisarensa kuoleman jälkeen ei enää ollut ainoatakaan läheistä sukulaista, olisi ilomielin antautunut tämän pienokaisen suojelijaksi, jos hän olisi uskonut Paulineen. Sen sijaan hänet nyt valtasi melkein kuolettava pelko, henkeä ahdistava kauhu, hänen ajatellessaan, että jokin sattuma voisi asettaa hänet tämän elävän salaisuuden eteen, täten elvyttäen hänen tuskallisimpia tunteitaan, ja hän oli asiansa niin järjestänyt, ettei hän enää tietänyt, oliko tämä lapsi elossa vai ei. Se koetus olikin häneltä säästynyt; hän ei ollut koskaan tavannut ei äitiä eikä lasta. Siinä suhteessa tuo tuskallinen sieluntila oli ollut hänelle edullinen, että se suojeli hänet hänen iällensä ja varallisuudellensa tavallisilta viettelyksiltä. Niinkuin kaikki, joiden sydämeen onneton rakkaus on kirvelevän haavansa iskenyt, oli hänkin voinut hetkellisiin kiusauksiin langeta, mutta hänen olisi ollut mahdotonta rakentaa vakavaa liittoa, yhtä vähän siveellisen kuin siveettömänkin maailman piiriin kuuluvan kanssa. Sentähden ei panettelu voinut mainita ainoatakaan nimeä, kun rouva Scilly tiedustelunsa teki. Surkeat huvitukset, joilla hän oli koettanut kauheata alakuloisuuttaan haihduttaa, olivat yhtä vähän kaikua herättäneet kuin hänen entinen liian lyhyt liittonsa siinä seurapiirissä, jossa hän eli, tai paremmin sanoen, johon hän sivumennen poikkesi. Hän oli nimittäin taas astunut palvelukseen ja anonut sangen etäisen paikan, jonka hän kohta oli vaihtanut toiseen, ja sitten taas toiseen, rauhatonna kuten ainakin se, jota päähänpiintymä vaivaa. Mutta sen sijaan itse tämä päähänpiintymä sekä väsymys kodittomaan elämään, irstaiden nautintojen äitelyys, alituinen henkisen yksinäisyyden tunne, kaikki oli hänessä herättänyt ääretöntä elpymishalua, sitä kiihkeämpää, kun hänen muistonsa tuntuivat häneltä riistävän kaikki elpymistoiveet. Yhä jatkuvat huolet, jotka olivat häntä niin kauan vaivanneet, olivat hänessä kehittäneet uuden miehen, joka oli yhtä kyllästynyt luvattomaan rakkauteen kuin entinen oli ollut siihen halukas ja utelias, miehen, joka yhtä kiihkeästi halusi henkistä rauhaa kuin toinen oli myrskyisen rakkauden riemuja halunnut. Siinä syy hänen ihastukseensa, kun hän, erottuaan virastansa uudestaan ja tällä kertaa lopullisesti, oli tavannut Henrietten ja oli tuntenut häntä rakastavansa. Vuosikausia kestäneiden surujen ja hairahduksien jälkeen hän oli taivaanrannallansa nähnyt kajastavan uuden nuoruutensa, Luvatun maan odottamattoman autuuden; – nähnyt rakkautensa syttyvän puhtaaseen olentoon, jolla ei entisyyttä ollut ja johon hän saattoi ehdottomasti luottaa, hän, joka oli niin kauan kärsinyt epäluulon ja epäilyksen kaikkia tuskia; – nähnyt uskollisuuteen perustuvan lemmen, hän, joka oli niin kauan pureskellut petoksen myrkkyhedelmiä; – nähnyt säännöllisen ja taivaallisesti yksitoikkoisen elämän suloutta, hän, joka oli niin kauan koditonna harhaillut; – nähnyt perheylpeyden mahdollisuuden, hän, joka oli niin usein itkenyt sitäkin lohdutusta, joka hänen elämällensä olisi koitunut, jos hän olisi tietänyt vihattavan rakastajattarensa lapsen omakseen. Oi, vihattava hän tosiaankin oli, tuo nainen, joka oli niin kauan hänen sydäntänsä turmellut! Pitkän kidutusaikansa vaiheita näin muistellessaan hän antausi tietämättänsä sen omituisen mielihoureen valtaan, joka estää meitä huomaamasta, missä määrin itse olemme vastuunalaiset onnettomuudesta, jota olemme kauan kärsineet rakastamamme naisen tähden. Hän ei Pauline Raffrayelle sitä hyvitystä suonut, että olisi myöntänyt vielä kaipaavansa sellaisen konnamaisuuden tosiasioihin perustuvaa todistetta. Syyttömiä on usein tuomittu todennäköisyyksien nojalla. Hän ei huomannut erehtyneensä siinä, ettei ollut koskaan armotonta tuomiotansa tarkistanut tiedustamalla, miten Pauline yksinäistä elämäänsä maalla vietti. Hän ei edes tiennyt, vieläkö Pauline oli maalla, matkusteliko hän, kävikö hän Parisissa silloin tällöin vain, tai oliko hän kokonaan maallaolostaan luopunut. "Tekipä mitä tahansa", ajatteli hän, "pahasti hän aina tekee." Hänen silmissään Pauline oli perin turmeltunut nainen, jonka parannuksesta ei toivoa ollut. Ja nyt hän tiesi Paulinen olevan täällä, tiesi heidän olevan täällä kummankin, sekä äidin että lapsen, muutaman askelen päässä rouva Scilly'stä ja Henriettestä. Hirvittävä läheisyys, joka hänessä yhä enemmän herätti kauhua, kuta enemmän hän syventyi rikoksissa ja kärsimyksissä kuluneiden aikojen muistoihin, aikojen, joita hän tuskin ollenkaan oli ajatellut, sittenkuin hänen puhtaan rakkautensa raitis Eeden oli hänelle avautunut. Ja aina hän tuohon kysymykseen kompastui: – "Mitä hän tahtoo?.. Nähtävästi hän on kuullut puhuttavan aikomuksestani mennä naimisiin ja olostani täällä… Kostoako se lienee?.." Ja hurja kauhu, jonka entinen rakastajatar hänessä herätti, vei hänet vieläkin pitemmälle: – "Olisiko hänellä mielessä aikomus hankkia itselleen joitakin etuja? Niinkö pitkälle hän olisi joutunut? Olisiko hän kenties tullut Palermoon kiristystarkoituksessa, lasta näyttääkseen?.." Hän ei rohjennut itselleen myöntää, ettei Paulinella niin monen vuoden vaitiolon jälkeen nyt ollut mitään syytä ryhtyä häntä kiusaamaan. Hän ei voinut muuta nähdä, kuin että Pauline oli tullut, eikä tuntenut muuta kuin mieletöntä pelkoa, kunnes häneltä vihdoin, otettuansa Henrietten valokuvan ja sitä kauan katsottuansa, pääsi helpotuksen huokaus: