Luvattu maa

– "Rakas äiti!" sanoi nuorukainen puristaen tytön käsivartta.

"Jos edes olisimme tietäneet minne sähköttää teille Neapeliin!" jatkoi tyttö. "Kun sähkösanomanne saapui, toivoin hetken aikaa, että olisitte siirtänyt tuonnemmaksi matkanne myrskyn takia. Ja kumminkin niin kovin halusin tavata teitä… Kello oli yhdeksän. Te olitte merellä. Kauhealta tuntui minusta myrsky sinä yönä. Kuuntelin ja rukoilin… Ajattelin äitiäkin. Kuinka suuret mahtoivatkaan olla hänen tuskansa tuon kauhean sodan aikana."

– "Unhottakaa se", keskeytti Francis haihduttaakseen tytön mielestä lapsuuden vielä kirvelevät muistot, jotka aina panivat hänen silmäluomensa kosteina värähtelemään, – "Niin, unhottakaa se, karkoittakaa nuo ajatukset kaikki mielestänne, niinkuin minä lupaan haihduttaa kaikki äitinne huolet, entiset ja nykyiset, suuret ja pienet. Hän ehkä minusta hiukkasen pitää, mutta minä pidän hänestä paljon. Olen hänelle suuresti kiitollinen siitä, että hän on teidät kasvattanut semmoiseksi kuin olette!.. Vaikka hän olisi liittoamme vastustanutkin, kiittäisin häntä kumminkin siitä, että sain teidät sellaisena tavata, elävänä todisteena siitä, etteivät nuoruuden unelmat aina petä…"

– "Elkäähän nyt!" keskeytti Henriette vuorostaan, lentäen punaiseksi ja pannen Francis'n suulle kätensä, jota tämä hansikkaan läpi suuteli. "Joko nyt taas rupeatte minua mairittelemaan, niin ettette ollenkaan muista katsella noita komeita sypressipuita, jotka minusta ovat niin kauniita, kun ne tummine oksatöyhtöineen kuvastuvat taivasta vasten. – Miten sanoikaan puutarhuri, kun ensimäisenä päivänä näytteli meille huvilaa – bel vaso, eikö niin? Kuinka näppärästi sanottu! Ja mitä taiteilijaluonteita tämä outo maa kasvattaa!.. Mutta Sisilia on liian kaukana. Jos voisimme ensi vuonna viettää talvemme jossakin, missä olisi tämänkaltaisia puita kasvava puisto ja tällainen valo, mutta lähempänä Parisia, jottei matka olisi niin väsyttävä, Provencessa tai Genuan rannikolla!.."

– "Olenhan luvannut Ranskaan palattuani käydä siellä tiedustelemassa", vastasi Nayrac. "Olen kovin hyvilläni siitä, että te rakastatte samanlaista luontoa kuin minä ja samalla tavalla… Ja huomasitteko toissa päivänäkin museossa käydessämme, kun pysähdyin Amatsoni parkaa surmaavan Herkuleen eteen, vaikka ette ollut siitä minulle koskaan puhunut, kuinka meillä on joka kohdassa samat mielipiteet, vaistomaisesti?"

– "Sekin on totta", sanoi Henriette, "samat, aivan samat… Ja tiesinhän, että niin oli oleva jo ensi päivästä, kun teidät näin…"

– "Mistä sen tiesitte", kysyi Nayrac.

– "Voiko sellaista selittää", vastasi nuori tyttö. "Mutta tiesin varmaan, astuessani ensi kertaa tähän puutarhaan, että se teidän mielestänne olisi kaikkia muita kauniimpi… Ja vaikka en ole paljoa lukenut ja tietoni ovat sangen vähäiset, olen vakuutettu, että jo ensi näkemästä tietäisin sanoa jostain kirjasta, miellyttääkö se teitä vai ei…"

– "Surkeata onkin", jatkoi Nayrac, "kun liitto solmitaan ilman tätä sopusointua, tätä sielujen yksimielisyyttä… Kun sitävastoin minun on niin suloista ajatella, että olette vaimoni, todellakin vaimoni, tarkoitan, että sydämenne sointuu niin täydellisesti minun sydämeni mukaan…"

– "Niinkuin minunkin on suloista ajatella, että te olette sulhaseni", vastasi Henriette puoliääneen, "rakas sulhaseni…"

– "Ja kuitenkin tämä täydellinen yksimielisyys melkein huolestuttaa minua. Mikä sattuma meidät tänne yhdyttikään? Tarkoitan, että olisi voinut yhtä hyvin sattua niinkin, etten olisi teitä tavannut! Jos en olisi virastani luopunut? Jos siitä luopuessani olisin asettunut asumaan Italiaan, niinkuin aikomukseni oli? Jos en olisi sinä keskiviikkona käynyt rouva de Jardes'in luona? Jos emme olisi sinä päivänä toisiamme kohdanneet?.."

– "En hyväksy noita mahdollisuuksia", keskeytti nuori tyttö, kasvot veitikkamaisen hymyn kirkastamina. "Mahdotontahan olisi ollut, ettemme olisi toisiamme tavanneet."

– "Mutta jospa emme kuitenkaan…?" jatkoi sulhanen.

– "Ymmärrän kyllä, että on mieletöntä sellaista otaksua", vastasi Henriette käyden jälleen vakavaksi ja miettiväiseksi, "mutta tiedän, etten siinä tapauksessa olisi koskaan mennyt naimisiin…"

He pysähtyivät vaihtaakseen pitkän katseen. Noiden suloisten sinisilmien läpi Francis'n katse tunkeusi lemmityn sielun sisimpään, tuon sielun, joka oli kokonaan hänen omansa, jossa kaikki oli puhtautta ja totuutta. Hän tunsi, että sen oli vallannut nuhteettomin, syvin hellyys. Tätä neitsyellistä sydäntä ei ollut koskaan mikään koskettanut, ei väre sen pintaa liikuttanut, ei varjo sitä synkistyttänyt. Heidän ympärillänsä palmujen lehdet yhä notkuivat, tuuli yhä kuiski kuusien neulasissa, ruusupensaat ja sypressit yhä levittivät hienoja, heikosti myskinsekaisia tuoksujansa, lehdet yhä loivat väräjävän varjonsa marmoripatsaihin, joutsen yhä harhaili veden päilyvällä pinnalla. Tässä käytävän käänteessä täydellinen yksinäisyys heitä ympäröi, vilpitöntä hartautta herättävä yksinäisyys, jonka heidän rakkauttansa vaalivan, hellän äidin siunattu läheisyys ikäänkuin pyhitti. Francis sulki morsiamensa syliinsä painaen huulensa hänen otsalleen, jonka rauhaa ei ollut koskaan halpa ajatus häirinnyt, ei hetkistäkään. Ja hänet valtasi silloin sellainen autuuden tunne, että hänen liian täydellinen, liian ehdoton onnensa tuntui murtavan hänen voimansa, ensi kerran muuttuvan hänelle vaivaksi, ja aivan hiljaa hän kuiskasi "lemmitylleen", joksi hän tyttöä joskus sellaisina hetkinä rohkeni nimittää:

– "Onnemme on liian suuri, minä pelkään…"

Hän ei aluksi saanut mitään vastausta. Mutta hän huomasi selvään tuskallisen ilmeen samentavan tytön lempeätä katsetta ja väristyksen kulkevan hänen puoliavoimilla huulillaan; silmäluomet vapisivat, povi kohosi, sitten, katsoen Francis'ta jälleen suoraan silmiin, nuori tyttö koki voittaa mielenliikutuksensa ja sanoi, luottamuksen hymy huulillaan:

– "Minuakin joskus pelottaa tuo liiallinen onni. Mutta ei pitäisi pelätä. Eikö Jumala ole sen puolella, jonka omatunto on puhdas?.."

* * * * *

Francis Nayrac'in mieleen oli usein tapahtumain kehittyessä muistuva tuo outo tuskallisuuden tunne, joka oli häntä ahdistanut tänä aamuna – viimeisenä heille täydellistä onnea tarjoavana aamuna – ja joka oli herättänyt vastakaikua hänen kihlattunsakin sydämessä, silloin kun kaikki heidän ympärillään tuntui olevan heidän onnensa kanssa täydellisessä, ehdottomassa sopusoinnussa. He eivät mitenkään voineet tietää sitä vaaraa, joka juuri tällä hetkellä uhkasi heidän lempensä siunattua rauhaa. Olisiko heillä siis ollut noita salaperäisiä aavistuksia, joille meidän aikamme epäilijät hymyilevät, vaikka miehet sellaiset kuin Goethe ja Napoleon ovat väittäneet näitä tulevaisuuden enteitä mahdollisiksi joskus kiihotuksen hetkinä. Vai valtasiko heidät tuo ilon ahdistus, omituinen mutta kieltämätön mielenilmiö, johon samalla kertaa sekoittuu liian valtavasta tunteesta johtuvata hermojen herpoutumista sekä täysin oikeutettua kostottarien kateuden pelkoa. Sillä tunnustammehan kaikki sen yleisinhimillisen lain, jonka traagillisena vertauskuvana esiintyy muinaiskreikkalaisten Nemesis, kammottava kohtalon jumalatar, jumalien kateuden paremmin kuin jumalien oikeuden käskyjen toimeenpanija. Voihan tietysti antaa näennäisesti luonnollisen selityksen kaikkiin tämänkaltaisiin ennustuksiin ja voihan sitäpaitsi väittää, että aavistukset useimmiten eivät käy toteen. Mutta kun joskus sattuu, että todellisuus odottamattomasti ja hämmästyttävästi osoittaa ne oikeiksi, ei vähimminkään taikauskoinen voi olla vapisematta. Olemme havaitsevinamme ulkonaisissa asianhaaroissa salaperäisen sallimuksen vaikutuksia, ja olkoon tuo ilmestymismuoto laadultaan kuinka jokapäiväinen tahansa, saa se hetkeksi mielemme kiihkeästi kuohumaan. Mitä Francis Nayrac'iin tulee, oli hänen mielenliikutuksensa sitä valtavampi, kun hän aina oli ollut fatalismiin taipuvainen. Jos usko valaisee ja suuntaa fatalismia, johtaa se toivoon ja nöyrään tyytyväisyyteen taipuvaisia sieluja tunnustamaan Jumalan kaitselmuksen, joka on ensimäinen todellisesti uskonnollisen elämän periaate. Mutta vaikka nuori mies olikin saanut uskonnollisen kasvatuksen, oli hän säilyttänyt ainoastaan tuon näennäisen kristillisyyden, joka oli hänen säädylleen ja ajalleen ominainen, ja uskonto oli hänelle vain hypoteeseista jaloin. Hänen kaitselmuksensa oli hänen kihlattunsa kauniissa silmissä, ja niitä hän ajatteli Villa Tascan puutarhasta lähdettyänsä kulkien yksin Palermon katuja, joihin päivänpaiste loi hohtavan valkeita juovia mustien varjojuovien rinnalle. Hänen ei tarvinnut paljon ponnistella unhottaakseen tuntemansa epämääräisen tulevaisuudenpelon, joka oli hänet kohta uudelleen valtaava ja silloin mitä selvimpien syiden vaikuttamana. Aamukävelystä oli hänellä tällä hetkellä vain suloinen tunnelma jälellä. Koska hänellä oli asioita toimitettavana, oli hän antanut Henrietten ja rouva Scilly'n palata vaunuissa Hotel Continentaliin, missä he asuivat kaikki kolme. Itse hän seurasi toista noista kahdesta pitkästä kadusta, jotka leikkaavat toisensa Quatro Canti nimisellä torilla ja jakavat Palermon neljään melkein yhtä suureen osaan. Hän ei ollut koskaan elävämmin tuntenut Palermon viehätystä. Tämä vieras- luontoinen kaupunki yhdistää itseensä Itämaiden, Espanjan ja Italian ominaisuuksia, rokokotyylisine, kuvapatsailla ylenmäärin koristettuine suihkukaivoineen, ahtaine kauppapuoteineen, missä kauppiaat istuvat liikkumattomina ja välinpitämättöminä niinkuin turkkilaisissa myymälöissä, veistoksilla kirjailtuine palatsineen, syvennyksiin suljettuine madonnan- ja Kristuskuvineen, joita valaisee aina palava kynttilä, saksankuminavankkureineen, joiden laidoissa hohtaa räikeävärisiä maalauksia. Ja nuo maalaukset, mitä ne esittävät! Kohtauksia Medoren ja Angelique'n elämästä, Bouillonin Gottfridia hänen kiivetessänsä Jerusalemin muureille, Garibaldia, joka puheillaan innostuttaa tuhatmiehistä joukkoansa. – Eikä Palermon laaja ja jalopiirteinen lahti ollut nuoren miehen mielessä koskaan herättänyt niin suurta ihailua kuin nyt, kun hän sivuutettuansa kunniaportin, joka muinoin oli pystytetty pyhän Rosalian juhlakulkuetta varten, näki sen aukeana edessään. Saavuttuansa hotellin portille, joka aukeaa tälle rantakadulle päin aivan lähellä Villa Giulian viehättävän kaunista puutarhaa, hän kääntyi katsomaan sataman mastotiheikön tuolla puolen siintävää meren ulappaa ynnä taivaalle kuvastuvia punertavan ja alastoman Pellegrino-vuoren piirteitä, joka vuori sekin on pyhälle Rosalialle pyhitetty. Eivät hänen mieleensä silloin synkät ennustukset muistuneet. Ei hän silloin voinut aavistaa, että hänen kaunista maisemaa ihailevat katseensa olivat hänen jäähyväisensä, – jäähyväiset hellyyden suloisille päiville, jäähyväiset hänen kalleimmalle toivolleen, jäähyväiset hänen sielunsa elpyvälle nuoruudelle, joka kauan ikävöitynä jo oli alkamassa, jäähyväiset luvallisen onnen ihanalle paratiisille. Aivan jokapäiväinen tapahtuma sai häviämään tuon unelmien linnan, joka puoli vuotta oli hänelle suojaa tarjonnut, ja asetti hänen eteensä sielun tuskan yhtä kauhean kuin se, jonka jäljet liiankin usein näkyivät hänen suunsa ja silmiensä ilmeessä. Äkkiä se tuli, yksinkertaisena niinkuin ainakin kamalat tapaturmat, rautatieonnettomuudet, maanjäristykset, talojen luhistumiset, jotka tuntuvat meistä sitä kauheammilta, kuta vähemmän niitä odotamme ja kuta turvallisemmalta kaikki ympärillämme näyttää. Astuessaan hotellin holvikattoiseen etehiseen Nayrac näki ovenvartian järjestämässä aamulaivassa saapuneita kirjeitä. Tuo mies, jättiläiskokoinen, kielitaitoinen ja vaaleapartainen saksalainen, muhkea virkapuku yllä, päässä kullasta kiiltävä suuri lakki, käsitteli kirjeitä niinkuin pelaaja kortteja, silmänkääntäjän sukkeluudella. Punaisella lyijykynällään hän töhersi itsekuhunkin vastaanottajan huoneen numeron, ja hänen ympärillänsä useat hotellin asukkaista tähystelivät tämän toimituksen loppua miltei sairaloisella kirjeenvaihtohimolla, sellaisella, jonka huomaa varsinkin saarimaiden postitoimistoissa, missä uutistenhalu kiihtyy, kuta harvemmin posti tulee. Monta kertaa, vaikka olikin semmoiseen sangen tottunut, Francis myöhemmin muisteli tuon pienen kosmopoliittisen taulun yksityiskohtia, ne kun niin läheisesti yhtyivät häntä siinä hetkessä kohdanneeseen yllätyksen iskuun. Hän ei mennytkään suoraa päätä huoneeseensa, vaan pysähtyi konemaisesti itsekin odottamaan kirjeitänsä, ja yhtä konemaisesti hän odottaessaan silmäili hotellissa asuvien matkustajien nimiluetteloa. Äkkiä hän tunsi sydämensä vavahtavan. Hämmästyksen, melkeinpä kauhistuksen tunne kuristi hänen kurkkuansa. Hänen jalkansa horjuivat. Hän lähestyi ilmoitustaulua lukeaksensa vielä kerran nimien joukosta viimeisen edellisen, arvattavasti muutamia tunteja sitten tai edellisenä iltana saapuneen henkilön nimen: "Rouva Pauline Raffraye", ynnä siihen tehdyn pienen lisäyksen: "perheineen", sekä sitten: "Molamboz'n linnasta. Arbois. Ranska". Nuori mies jäi siihen hetkeksi ikäänkuin näiden muutamien sanojen hypnotiseeraamana; sitten, huomatessaan, että ovenvartia, joka vihdoinkin oli päässyt vapaaksi kiusaajajoukosta, astui ulos kopistaan, kirjepinkka kädessään lähteäksensä niitä jakelemaan, hän kutsui hänet luoksensa osoittaakseen hänelle tätä nimeä. Epäilemättä hänen oli vaikea sitä lausuakaan, sillä hän sanoi yksinkertaisesti:

– "En tiennyt tämän rouvan olevan täällä. Tänäänkö hän saapui?"

– "Hän saapui eilen, Messinan junassa", vastasi jättiläinen.

– "Hän kai on ranskalainen, eikö niin?"

– "Niin kyllä."

– "Onko hän yksin?"

– "Ei ole. Hänellä on mukanaan pieni, kahdeksan tai kymmenen vuoden vanha tyttö sekä kaksi palvelijatarta."

– "Tahtoisinpa tietää onko hän se, jonka minä tunnen…", sanoi Francis, mutta huomatessaan, että tässä kyselyssä mahtoi olla jotakin outoa, hän lisäsi saattaakseen väärälle tolalle toisen uteliaisuuden, jos se jo olisi herännyt, ja saadakseen kumminkin tietää mitä halusi:

– "Vanha, sangen kookas nainenko?"

– "Vanhako? Ei suinkaan", vastasi saksalainen. "Kolmenkymmenen tai kenties viidenneljättä ikäinen. On vaikea tietää. Hän näyttää niin sairaalta! – Pieni ja hoikka päinvastoin…"

– "No niin", ajatteli Francis noustessaan portaita, "täytyy uskaltaa katsoa totuutta silmiin. Hänen linnansa, hänen syntymä- ja sukunimensä, hänen ikänsä, hänen tyttärensä ikä… Hän se on…"

Hän kertoi mielessään Pauline Raffrayen nimeä noustessaan portaita, jotka johtivat hänen kolmannessa kerroksessa olevaan huoneeseensa. Tieto, että hänen entinen rakastajattarensa oli saman katon alla kuin hän, olisi joka tilaisuudessa ollut omiansa suuresti hänen rauhaansa häiritsemään, – sillä entinen rakastajatar vain voi siihen määrin järkyttää näin rakastuneen sulhasen mieltä. – Mutta että tämä tieto hänelle saapui juuri samalla hetkellä kuin tuo outo, tuntemattoman onnettomuuden aavistus oli sekä hänessä että Henriettessä herännyt, se seikka kiihdytti hänen mielenliikutustaan omituisella tavalla. Sillä tämä rouva Raffrayen nimi ei ainoastaan hänelle muistuttanut hänen nuoruutensa tulisimman rakkauden aikoja, se muistutti hänelle myöskin sitä naista, jossa hän oli luullut huomaavansa mitä kauheimpia irstaisuuden syvänteitä, joka kaikista oli hänelle enimmän tuhoa tuottanut, joka oli ollut hänen paha hengettärensä niin monen vuoden aikana, ja myöskin sitä, jota hän oli kohdellut leppymättömimmällä kovuudella, jopa armottomuudellakin. Ja tuo nainen oli tullut Palermoon, vaikka on olemassa niin monta muuta talvenviettokaupunkia, tähän hotelliin, vaikka Palermossakin on niin monta muuta hotellia tarjona ja paljon kuuluisampiakin. Ja vieläpä tällä hetkellä, jolloin hän luuli olevansa hyvässä kätkössä tässä maailman kaukaisessa sopessa, nuoren tytön seurassa, jota hän rakasti ja joka rakasti häntä ja josta oli tuleva hänen vaimonsa, Nuoressa miehessä, jonka synnynnäinen herkkätunteisuus vielä oli aamukävelyn ihastuksen kiihottama, heräsi pakostakin ajatus lukea tämä tulo jonkun pelottavan salavehkeen juoneksi. Tuo mieletön ajatus sai hänet kokonaan valtaansa hänen noustessaan huoneeseensa, ja silmittömän kauhun sairaloinen ja vastustamaton houre hätyytti häntä niin ankarasti, että se kuvastui hänen kasvoillansakin, kun hän astui yksityiseen pieneen salonkiin, missä hänen oli tapana nauttia kaikki ateriansa rouva Scilly'n ja morsiamensa seurassa. Hänen oli kestettävä tämän viimeksi mainitun hellästi kysyvä katse. Hänen oli ensi kerran teeskenneltävä sanomalla helteen vaikuttamaa päänkivistystä syyksi siihen muutokseen, joka oli tapahtunut hänen mielessään ja kasvojensa ilmeessä, hänen, jonka suhteet Henrietteen olivat aina olleet kaikkea vilppiä ja valhetta vailla, ajatuksien täydellistä yhteyttä. Hänen täytyi nähdä lempeän levottomuuden synkistävän noita suloisia kasvoja, ja valehtelemisen pakon vaikuttama mielenahdistus, yhtyen hänen sydäntä kalvavaan, vastustamattomaan tuskaansa, kävi hänelle vihdoin niin sietämättömäksi, että hänen täytyi sulkeutua huoneeseensa koko iltapäiväksi ilmoittaen syyksi yhä lisääntyvän pahoinvoinnin. Hänen piti mistä hinnasta tahansa päästä kokoamaan ajatuksensa ja punnitsemaan, mitään itseltään peittelemättä, niitä ratkaisumahdollisuuksia, joita tämä äkkiarvaamattoman tulon probleemi hänelle tarjosi, tulon, jota hän ei mitenkään voinut satunnaiseksi ajatella. Mutta mitenkä tämä tutkiminen kävisi päinsä elvyttämättä samalla menneisyyden muistoja ja tunnelmia, jotka liian räikeästi erosivat niistä hennoista ja viattomista unelmista, joita Henrietten äiti muutamia tunteja aikaisemmin oli sydämessään luonut. Voi surkeutta, kun tuntee sielunsa uudelleen laittoman ja huonon rakkauden äitelän katkeruuden täyttämäksi – rakkauden, jonka on luullut ja tahtonut päätetyksi – , ja vieläpä hetkellä, jolloin siinä uhkuu toisen rakkauden huumaava autuus, missä kaikki on valoa ja toivetta!

– "Ja kumminkin", vaikeroi Francis, kun jälleen oli yksin ja vapaa antautumaan muistojensa valtaan, "enkö jo niin monen vuoden jälkeen ole kuollut hänelle, niinkuin hänkin on minulle kuollut?"

II

ENTISYYS

Niinkö monta vuotta! Kokoontaitetuissa, vielä siteissä olevissa sanomalehdissä, joita nuoren miehen käsi sattumalta hipaisi tuona niin tuskallisissa tunteissa alotettuna iltapäivänä, oli todellakin vuosiluku 1886. Huhtikuussa v. 1877 hän oli viimeisen kerran puhutellut rouva Raffrayeta. Ensimäisen kerran hän oli hänet tavannut kevättalvella v. 1876. Tämän naisen muisto siis sisälsi tuskin kaksitoista kuukautta hänen elämästään. Ne rakkaussuhteet, jotka meihin jättävät häviämättömiä arpia, eivät olekaan aina kauimmin kestäneitä, yhtä vähän kuin ovat traagillisimpia ja romaanintapaisesti monimutkaisimpia. Sitävastoin jää rakastamamme nainen ainiaaksi meidän muistossamme elämään, jos hän on loukannut jotain sydämemme arkaa ja kipeätä kohtaa, vaikka olisimme hänelle antaneet vain muutamia viikkoja elämästämme. Erottipa meidät sen jälkeen mikä tahansa välimatka, aika, uudet kasvot, uudet suudelmat, uudet surut, uudet ilot – turhaa kaikki. "Hän on mennyt meidän vereemme", niinkuin sattuvasti ja kuvaavasti sanotaan. Siihen on lisättävä, että Francis kohtasi Pauline Raffrayen aikana, joka olosuhteiden vaikutuksesta kävi hänelle erityisen vaaralliseksi. Hän oli silloin viidenkolmatta ikäinen. Kun hän oli jäänyt orvoksi aivan nuorena, oli koko hänen perherakkautensa kohdistunut ainoaan sisareen, rouva Julie Archambault'iin, joka, ollen avioliitossaan onneton, vietti sangen ilotonta elämää. Tämä sisar, joka oli neljä vuotta häntä vanhempi, johti hänen kasvatustansa arkaluontoisen kehitysajan loppupuolella, jolloin hellyys ei voi saada mitään aikaan, ellei sen rinnalla vaikuta oikea käsitys yhteiskunnassa toimivista laeista. Julie tahtoi alussa pitää veljensä luonaan. Koulusta päästyään, joka sodan tähden tapahtui vuotta myöhemmin kuin olisi pitänyt, Francis suoritti lakitiedetutkintonsa ja sekaantui muutamiin sangen jokapäiväisiin, sangen mitättömiin rakkausjuttuihin, joista sisar, saatuansa niistä tiedon, suuresti pelästyi. Ajatellen, ettei joutilaisuudesta varakkaalle nuorelle miehelle onnea koituisi, hän piti katkerana, mutta välttämättömänä velvollisuutenansa hankkia hänelle työtä – työtä kaukana Parisista. Hänen perhe-elämänsä surkeat kokemukset olivat hänessä herättäneet ennakkoluulon tätä pääkaupunkia kohtaan, joka ennakkoluulo perin siveellisissä naisissa on yhtä tavallinen kuin bulevardien ihailijoissa ennakkoluulo kaikkea muuta maailmaa kohtaan. Siinä hän erehtyi. Jos tämän kaupungin joka paikassa tarjona olevat huvitukset ovatkin turmiolliset useille kevytmielisille ja turhamaisille nuorukaisille, on henkinen ja siveellinen yksinäisyys monelle maaseutukaupungeissa tahi ulkomailla oleskelevalle nuorelle miehelle vielä turmiollisempi, varsinkin jos hänellä jo ennestään on mielikuvitteluun ja liialliseen tunteellisuuteen taipuvainen luonne. Niin oli Francis'n laita. Parisissa hän olisi pian väsynyt ensimäisiin säännöttömyyksiinsä, ja luonteensa syvän kunniantunnon pakottamana hän olisi pian tasaantunut ja hakenut onnensa siitä, mistä se on varmimmin löydettävissä, aikaisesta avioliitosta. Mutta kun hän nyt, seuraten sisarensa neuvoa, miltei käskyä, antautui diplomaattiselle uralle, johon hänellä ei ollut vähintäkään halua, niin hän onnettomuudekseen heti alussa joutui Saksaan, sen etäisimpiin lähetystöihin. V. 1876 hän oli viettänyt kaksi vuotta Münchenissä, melkein kokonaan itseensä vajonneena, lukien, haaveksien, odottaen elämää sen sijaan että se olisi ollut elettävä, joutilaana sielläkin kansliassa palvelevien tavalla, pakotettuna yhtä mittaa näkemään virkatovereita, joiden seura vielä enemmän lisäsi hänen sisällistä yksinäisyydentunnettansa, se kun ei voinut johtaa ystävyyteen. Näiden kahden vuoden tuloksena oli hänessä sen omituisen mielentilan kehittyminen, jonka ohimenevänä tapaa muutamissa nuorissa miehissä, varsinkin kirjailija- ja taiteilijaluonteissa, sekä pysyväisempänä nuorissa naisissa, jotka ovat onneensa tyytymättömät tai määrättyjen velvollisuuksien puutteessa. Tämä mielentila on paljon turmiollisempi terveen järjen kehittymiselle kuin mitättömät himojen tyydyttämiset, ja sen on sattuvalla, kuuluisaksi käyneellä sanalla kuvannut se kirkkoisä, joka kirkkoisistä parhaiten käsittää ihmisluonnetta ja sen kiusauksia. Tarkoitan liiallista rakkauden rakastamista, – tautia, joka piakkoin ohimenevänä on viaton, mutta joka käy vaaralliseksi ja seurauksiltaan turmiolliseksi, jos sitä kauemmin kestää. Joka näin rakkautta rakastaa, hautoo onttojen romaanien utukuvia, jotka todellisuus heti haihduttaisi. Hän tottuu vähitellen arvostelemaan vähäpätöiseksi kaikkea, joka ei jollakin tavalla koske hänen rakkauskiihkoansa. Hän ammattinsa riennot ja velvollisuudet käyvät hänen mielestään vähempiarvoisiksi. Miehen jalot unelmat perheen muodostamisesta, ihanteellisen aatteen, tieteen, taiteen, politiikan palvelemisesta, hänen omaa etua enemmän kysyvät pyrintönsä kunnian niittämiseen virkauralla kaikki nämä pontevan toiminnan tehokkaat vaikuttimet väistyvät, heikkenevät, kuihtuvat, suodaksensa sija tuolle kaikki nielevälle tunteiden puhkeamispäivän valmistamiselle. Milloin saapuneekaan tuo epämääräisten toiveiden toteutumishetki, ja minkälaisena? Joka rakkautta rakastaa, käyttää päiviä, viikkoja, kuukausmääriä tämän iankaikkisen ongelman pohtimiseen, liioitellen jo edeltäpäin intohimojen draamallisuutta, ahmien mielin kuvituksen luomien rakkaussuhteiden kaikkia iloja ja suruja, samalla kertaa tylsistyen ja harjaantuen niiden hienoimpia väreitä käsittämään, niin että nämä unelmien hurjat lemmennautinnot ja henkisen hekuman kiihotus, yhtyen lapselliseen kokemattomuuteen, luovat hänessä omituista viattomuudensekaista turmelusta. Hienoimmatkin mielistelyn vivahdukset ovat hänelle tutut. Hän on perehtynyt kaikkiin viettelijäviekkauksiin, kaikkiin teoreetikkojen anatomisista tutkimuksista selville käyneihin sydämen tunneilmiöihin. Ja samalla kertaa hänessä on jälellä jonkinlainen todellisen tunteen neitsyellisyys, joka johtuu hänen päiviensä ja hänen öittensä fyysillisestä nuhteettomuudesta. Francis oli joutunut tähän nuoruuden ratkaisevaan hetkeen, jonka sekavuutta hänessä ennenaikaisten kokemusten muisto vielä lisäsi, kun hänen sisarensa Julie Archambault kohtasi Pauline Raffrayen, joka hänkin oli sangen onneton avioliitossaan, ja näiden välillä syntyi kiihkeä ystävyydenliitto, yksi noita, joita surkean kohtalon yhtäläisyys, luottamuksen ja sympatian tarve, maailman vihamielisyys tai välinpitämättömyys niin helposti ja nopeasti luovat nuorien, joutilaitten ja turvattomien naisten kesken. Julien kirjeet olivat Francisille merkkitapauksia hänen maanpakolaisuudessaan. Niissä oli niin paljon hienouteen yhtynyttä älyä ja niin säälivää myötätuntoisuutta veljen sydäntä koskevia asioita kohtaan, niitä nimittäin, joista tämä oli voinut hänelle puhua. Tästä ajasta lähtien näissä kirjeissä ei ollut puhetta muusta kuin Paulinesta, samaten kuin Francis oli ystävättärien ainaisena keskustelun esineenä. Satunnaiset asianhaarat yhä lisäsivät rouva Raffrayen ja Nayrac'in uteliaisuutta toinen toistansa kohtaan. Nuoren miehen käydessä Parisissa kaksi kertaa sen jälkeen, kuin tämä ystävyysliitto oli solmittu, Pauline oli matkoilla. Sitten eräs tapahtuma, joka olisi riittänyt heidän rauhaansa häiritsemään, vaikka he olisivat olleetkin toisilleen aivan välinpitämättömiä, vei heidät yhteen. Rouva Archambault kuoli, muutamia päiviä lavantautia sairastettuansa, ja tämän kuolinvuoteen luona Francis, kiireessä Parisiin saapuneena, näki ensimäisen kerran Paulinen solakan vartalon, ruskean tukan, kauniit, kalpeat kasvot, joita harmahtavat, vienoa surumielisyyttä ilmaisevat silmät elähyttivät. Kaikkina aikoina runoilijat ja fysiologian tutkijat ovat kiinnittäneet huomionsa kuoleman ja rakkauden herättämien tunteiden salaperäiseen yhteyteen. Tarvitseeko todellakin luonnonlakien salaperäisiin vaikutuksiin vedota voidakseen näyttää toteen, että helläluonteisissa naisissa sääliväisyys on tehokkain yllyttäjä lankeemukseen, niinkuin epätoivo korvaamattoman ystävän menettämisestä luonteeltaan monimutkaisimmassakin miehessä on siihen vastustamaton, selvää kieltä puhuva neuvonantaja. Francis ja Pauline surivat yhdessä. Nuoren miehen kärsimys kävi Paulinelle sääliksi. Francis näki sen ja tunsi sydämessään syvän liikutuksen. Pauline oli niin kaunis, niin hieno. Hänen suhteensa herra Raffrayeen jokapäiväiseen ja törkeään, nautinnonhimoiseen elostelijaan, olivat niin perin surkeat. Tämä nimittäin, naituansa hänet rahojen tähden, oli heti palannut tyttöjen seuraan, erään noiden alkoovi-draamojen jälkeen, jotka nuoressa vaimossa herättävät niin sanomatonta vastenmielisyyttä. Esiintyypä sitten toinen mies, helläluonteinen ja hienotapainen, joka melkein naisen tavoin käsittää sydämen kaikki tunnevivahdukset, – mikä pelottava koettelemus! Ja mikä suuri vaara, kun sitten tämän miehen tapaa kerta toisensa perästä, tuttavallisesti, mieli yhteisen surun hellyttämänä, näkemättä siinä mitään pahaa, kun tietää vaikuttimet jaloiksi. Julia kuoli maaliskuussa. Toukokuussa oli Francis vielä Parisissa. Hän oli ministeristöstä saanut virkavapautta epämääräiseksi ajaksi. Hän oli rouva Raffrayen rakastaja.