Skandinaviasta

"Sä pikku veitikka; kyllä pitäisikin olla sydän kivestä, jos sinulta voisi mitään kieltää, kun tuolla tavalla puhelet", sanoi Terning ja syleili hellästi vaimoansa.

IV

Lauantaina iltapuoleen oli rouva ahkerassa puuhassa, hän pyyhkieli pölyä ja siisti kaikin tavoin huonetta, katsoen vähäväliä kelloa.

"Liisa, sinun pitää mennä asemalle, ottamaan vastaan Terningiä."

Liisa istui kyökin penkillä, yksityiseen kirjeenvaihtoonsa kiintyneenä, ja maalaili vaan rauhassa suunnattoman suuria variksenvarpaita ruusunpunaiselle paperille eikä ollut tietävinäänkään rouvasta.

"Liisa, sinun pitää mennä asemalle tuomaan pari ruokakoria, jotka mieheni tuo mukanaan."

"Harvoin!"

"Mitä siinä mollikoit?"

"Minä olen pestautunut palvelemaan teillä kaupungissa enkä täällä maalla makaamaan ja raatamaan ja vetämään suuria koreja puolen peninkulman matkoja ja joutumaan humalaisten tai härkien tai muiden petojen käsiin."

"Laittaudu nyt heti matkaan taikka minä —!"

"Jos ajatte minut asemalle, niin menenkin minä junalla."

"Ole hyvä, mene, mihinkä haluat", tiuskasi rouva, kääntyen pois.

"Hyvä oli, että te olitte kuulemassa. Rouva antoi minulle luvan lähteä pois", sanoi Liisa kuurolle talonemännälle, joka hymyili tyhmän tavalla eikä tietysti ollut kuullut sanaakaan.

Hetkisen kuluttua palasi Liisa matkapuvussa ja hattulipas kädessä.

"Hyvästi sitte, rouva! Voikaa hyvin."

"Aiotko siis todellakin lähteä pois?"

"Aion, aion kyllä, ja ihan totta se on."

"Mihinkä sitte arvelet mennä?"

"Oh, kyllä minulla on pari sulhasta kaupungissa, ja useampia saan, jos tarvitsen, niin että kyllä minä toimeen tulen."

Ja niin sanoen hän ystävällisesti nyykäytti rouvalle päätään jäähyväisiksi ja läksi iloisesti astumaan.

Tunnin kuluttua saapui Terning kotiin, koreja vaivalla kantaen.

"Minä tuon terveisiä Liisalta", sanoi hän. "Minä puhelin hänen kanssansa asemalla."

"Hyväpä oli, että hän meni matkoihinsa; hän olisi muuten kiusannut minut kuoliaaksi, jos olisi kauemmin viipynyt."

Terning laski korit maahan. Rouva rupesi tarkastelemaan.

"Hyvänen aika, Terning, kun olet särkenyt lamppuöljypullon tiellä, niin että öljyä on juossut paistiin ja ruskosokuriin, jota aioin panna jäljisteesen. Mitä nyt pitää tehdä?"

"Paisti pestään ja sokuri kaadetaan toiseen pussiin. Paperiinhan se öljy vain on käynyt."

"Niinkö luulet?"

"Niinpä niin. Ja muuten eihän täältä voi mitään saada sijaan, niin että sitä nyt täytyy käyttää."

"Sinä olet oikeassa, ukkoseni; kun ollaan maalla, niin eihän käy kaikkea valikoiminen." Ja rouva tyyntyi.

Sunnuntai alkoi lämpimänä ja kirkkaana. Rouvan täytyi pysyä kotona lapsia katsomassa ja taloa siistimässä, vaan Terning läksi ottamaan vastaan vieraita.

Setä Pietari oli vanha poikamies, ja Terning hänen ainoa perillisensä. Hänellä oli sianlihan kauppa, niin että hänellä arkipäivinä oli kädet ja vaatteet rasvassa ja hän yleensä näytti "hyvin roskamaiselta", kuten rouva Terning sanoi, vaan muuten oli siisti ja kunnon mies. Hyvin lihava hän myöskin oli, surumielinen ja hyvin pikainen.

Juuri kun Terning saapui aseman sillalle, tunkeutui setä Pietari ulos vaunujen ovesta, puhkaen kuin veturi. Hänen jäljestänsä hyppäsi neiti Riegel ulos. Hänellä oli yllä valkoinen leninki ja takana tulipunainen nauhasolmeke, päässä japanilainen hattu, lemmenkukka-seppeleellä ja ruusunnupuilla koristeltu, ja kädessä kitara.

"Miten hyvin teitte, kun otitte mukaanne kitaran, niin saamme vähän kuulla soittoa ja laulua", sanoi nuorempi Terning.

"Vaan ette usko, miten paljon vastusta se meille tuotti tiellä", sanoi neiti. "Ajatelkaahan vain, eräs puukauppias Drammenista luuli setäänne ja minua kuljeksiviksi saksalaisiksi musikanteiksi ja tarjosi minulle rahaa, jos laulaisin hänelle vähäsen."

"Ja sitte kysyi hän, enkö minä ollut torvensoittaja, koska näytin niin paisuneelta", sanoi setä Pietari. "Ja kun minä hänelle vastasin olevani silavan kauppias, sanoi hän minun luultavasti matkustelevan, päästäkseni vähän vähemmälle omasta silavastani. Niin, olipa meillä todellakin oikein hauskoja matkakumppaneja."

"Ilma kuitenkin teidän onneksenne on ollut erittäin kaunis", sanoi Terning maantiellä. "On oikein suloista matkustaa näin ihanassa päiväpaisteessa."

"Niin, erittäin hupaista on istua, kahdeksan henkeä sullottuna pörhövaatteella päällystettyihin ja topattuihin vaunuihin. Jos on sattunut vilustumaan, niin voi siinä saada oikein hikoilulääkettä. Minä en käsitä, kuinka te, neiti, jaksatte kantaa kaikki nuo monet hameenne."

Neiti Riegel käänsi punastuen alas katseensa ja katkasi tien varrelta voikukan käteensä.

"Eikö tämä tie aio koskaan loppuakaan?" kysyi setä Pietari, pyyhkien lakkaamatta otsaansa ja viuhtoen nenäliinallaan pois kärpäsiä.

"Puolen tunnin päästä me kyllä olemme perillä", sanoi Terning puolustuksekseen.

"Puolen tunnin päästä", ähki setä Pietari. "Jospa nyt istuisin kotonani viileässä huoneessani! En minä käsitä, miten järjelliset ihmiset voivat ollenkaan lähteä maalle."

V

Rouva Terning seisoi pihalla, pitäen vanhempaa poikaansa kiinni kädestä, ottamassa vastaan vieraitansa.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, setä, tervetuloa maalle! Hyvää päivää, hyvä Konkordia! Ah, et usko, miten minä olen sinua ikävöinyt."

Ja sitte alkoivat suutelemiset ja syleilemiset.

"Nyt pitää pikku Pietarin kauniisti tervehtiä setää."

"Ei, minä en tahdo."

"Miksi et sitte tahdo tervehtiä minua, poikaseni?"

"Kun mamma sanoo sinua niin roskamaiseksi."

"Eiväthän kaikki ihmiset voi olla niin sievät ja siistit kuin mamma", sanoi setä Pietari, ihan tulipunaisena kiukusta.

"Milloinka minä niin olen sanonut, kelvoton poika!" huudahti rouva ja näpisti häntä kovasti korvasta.

"Varovampi sinun pitäisi olla eikä antaa lasten kuulla semmoisia sanoja", virkkoi neiti Riegel lempeästi.

"Ne sanat lienee varmaankin Liisa opettanut pojalle. Jo kaiketi Terning on teille kertonut, että se itsepäinen vetelys läksi tiehensä juuri nyt, kun olisin enimmin tarvinnut häntä."

"En minä ole kauan vastuksinasi", sanoi setä Pietari. "Minä palaan heti kaupunkiin iltapäivän ensi junalla."

Terning vei vieraansa sisään.

"Tässä näette, miten sievä asunto meillä on."

"Minusta teillä on paljoa sievempi asunto siellä kaupungissa."

"No, entä maa-ilma sitte, hyvä setä?"

"Kyllä minusta täällä aika hyvä ilma on", sanoi setä.

"Tuskinhan täällä voi hengittää paistinhajulta ja kyökinhä'ältä."

"Mutta puutarha meillä on. Se sinun pitää nähdä, rakas Konkordia."

Rouva ja neiti läksivät kävelemään kaalimaahan.

"Eikö täällä ole kaunista ja raitista?" sanoi rouva juuri, kun joku märkä lapsenvaate löi häntä kasvoihin.

"Kyllä, erinomaisen hauskaa", sanoi neiti ja kumartui nuoran alatse.

"Jos vaan ei noista vaatteista niin tippuisi vettä."

"Meidän täytyy kuivata niitä täällä, sillä pihan puolelta ne porsaat repisivät ja söisivät."

"Tietysti, tietysti."

"Mutta nyt sinun pitää antaa anteeksi, minun täytyy mennä sisään vähäksi ajaksi. Minä pelkään, että vasikanpaisti palaa."

"Älä minusta ollenkaan huoli. Minä kävelen vähän katselemassa seutua."

Terning oli tällä välin saanut setän asetetuksi kiikkutuoliin ulos seinänviereen.

He istuivat varjossa ja puhelivat. Setä poltteli piippuansa ja oli jo sangen hyvällä tuulella. Mutta äkisti he molemmat hypähtivät hirmuisesta hätähuudosta ja näkivät neiti Riegelin tulevan juosten pitkin pihaa, koko hanhijoukko perästä ja jäljempänä juoksi emäsika monen porsaansa kanssa, olematta oikeastaan osallisena huvittelussa, vaan iloisina katsellen näytelmää, kuin muutkin ihastuneet katsojat.

Neiti oli nostanut hameensa niin ylös, että hanhi hyvin mukavasti saattoi hakata hänen pohkeitansa, ja paetessaan oli hän juuri pudottanut hattunsa.

Emäsika tietysti katsoi sitä oikein verrattomaksi saaliiksi, riensi heti siihen hampain kiinni, ja muutamassa minutissa oli se japanilainen taideteos revittynä ja jaettuna perheelle. Emällä itsellään oli suuri kappale kupua suussa ja porsaat riemuiten juoksennellessaan mielihyvin pureksivat ruusunnuppuja ja lemmenkukkia.

Neiti seisattui kauhistuneena ja katsahti ylöspäin, ikäänkuin huutaakseen taivaasta apua hatullensa.

Terning ja setä Pietari riensivät apuun. Pietari löi paksulla kepillään hanhea päähän, niin että se tupertui maahan. Sitte poikasi hän kantapäällään kaulalle, kunnes lintu tukehtui. Koko ajan seisoi hän ja katseli voittoisasti ympärilleen kuin Apollo Pyton-käärmettä tallatessaan.

Eipä hänen riemunsa kauan kestänyt, sillä kuuro talonemäntä juoksi raivoissaan ulos.

"Kylläpä tänne nyt olemme saaneet kelpo väkeä! Hyökätä tuolla lailla köyhäin ihmisten kotieläinten kimppuun ja tappaa niitä pyhänä keskellä päivää, kun vielä ukkoni on Jumalan huoneessa!"

"Minä maksan linnun", sanoi setä majesteetillisesti.

"Ettekö ole tappaneet? Voitteko vielä kieltää? Enkö nähnyt ihan omilla silmilläni ehkä?"

"No, minä maksan sen, sanon minä!"

"Valehtelenko minä, vai mitä höpisette? En minä valehtele, minä, mutta te olette valehtelija ja petturi, kun voitte seisoa tuossa ja sanoa, ett'ette tappaneet hanheani."

"Onko tuo akka ihan hullu?"

"Ei, mutta ihan kuuro hän on", sanoi Terning. "Antakaa hänelle taaleri, niin hän ymmärtää paremmin."

Setä Pietari ojensi hänelle taalerin.

"Kas, se oli viisain sana, kuin teiltä olen tänään kuullut", sanoi emäntä paljoa leppeämmin. "Mutta liian vähä tässä on. Hanhi maksaa puolitoista taaleria ja höyhenet sitä paitsi."

Setä antoi hänelle vielä yhden taalerin. "Kas tässä, ja mene nyt jo sen kanssa vaikka minne!"

"Niin, paljon kiitoksia, nyt minä jo olen ihan tyytyväinen. Olisitte sanoneet sen heti alussa, niin ei meillä olisi mitään riitaa syntynyt." Hymyillen ja niiaillen peräytyi hän pois.

"Tuosta saat, nyt voit miehellesi laittaa hanhenpaistia", sanoi setä, antaen hanhen rouva Terningille.

"Paljon kiitoksia. Olettehan te, setä, oikein jalo metsästäjä. Mutta lähtekäämme nyt saamaan vähän päivällistä."

Paisti tuli pöydälle. Setän mielestä oli siinä vähän omituinen maku, mutta ei hän kumminkaan mitään sanonut. Kun jäljistettä maisteltiin, oli se vieläkin katkerampaa.

"Onpa tässä herkussa varsin omituinen maku."

Rouva Terning punastui ja katsahti mieheensä.

"Minusta se maistuu arsenikilta", sanoi neiti ja katsoi terävästi rouvaan.

"Mahdollista kyllä", vastasi rouva. "Minä en koskaan ole syönyt arsenikkia, enkä siis tunne sen makua."

"Hyvältä tämä ainakaan ei maistu", sanoi setä Pietari ja pani pois lusikan.

Terning söi hyytelöä suunnattomat joukot eikä virkkanut sanaakaan.

Pöydästä noustua jäivät neiti ja setä Pietari vähäksi ajaksi kahden kesken.

"Herra Terning," sanoi hän, "minä mielelläni kysyisin teiltä jotakin. Te ehkä pidätte sitä kummallisena ja luonnottomanakin, mutta omatuntoni pakottaa minua."

Setä katsoi häneen kummastuneena.

"Sanokaa, eikö teillä tunnu vatsanpakotusta?"

"Vatsanpakotustako?"

"Niin juuri. Minun vatsaani pakottaa, ja minulle johtuu mieleen – niin, ehkä se on hyvin väärin —."

"Mitä tarkoitatte?"

"Johtui mieleen, että – että jäljiste oli – oli —."

"Myrkytettykö!" huudahti setä.

"Niin juuri. Mutta hyvänen aika, miten kalpea te olette!"

"Niin, en minäkään voi hyvin."

"Näettekös, jäljistehän tuotiin valmiiksi talrikeille pantuna, ja helpostihan voi sokurin sijasta ottaa vähän arsenikkia. Minä näin Terningin ja rouvan katsahtavan pöydässä toisiinsa."

"Ettehän toki luulle omien sukulaisteni rupeavan minua myrkyttämään?

Vaikka – eipähän tuo ehkä liene niin ihan mahdotontakaan.

Myrkytyksethän ovat niin uusimuotiset nykyään."

"Te olette rikas, Terning on ainoa perillisenne ja —"

"Minä lähden kotiin!" huusi setä ihan harmaana kasvoiltansa. "Minun täytyy päästä lääkärin puheille!"

"Oletko kipeä, setä?" kysyi Terning, astuen juuri sisään.

"Pitää sinun toki ensin juoda kahvia", sanoi rouva, tullen kahvitarjottimen kanssa.

"En huoli, kiitoksia hyvin paljon. Jo sain kylliksi – jälkiruoastasikin!"

"Sinä tiedät siis —."

"Niin, minä tiedän kaikki!"

"Tietysti on taas tämä hyvä Konkordia ollut lavertelemassa myrkyllisellä kielellään. Sehän se vanhojen mamselien ainoa ilo onkin, että saavat toimeen eripuraisuutta ihmisten ja sukulaisten välillä."

"Oh, ei sinun pitäisi puhua myrkyllisistä asioista, Teodora", vastasi neiti.

"Hyvät lapset, mitenkä olikaan teillä sydäntä surmata minut vanha mies!"

"Mutta, herranen aika, setä, eihän tuosta nyt vähästä lamppuöljyn hajusta kuole."

"Lamppuöljyä!" huusi setä ihan tulipunaisena kiukusta. "Senkötähden minun siis piti olla hikoilemassa kuin saunassa rautatiellä, sitäkö varten astua puoli peninkulmaa pölyssä ja kuumuudessa, riidellä pahanilkisten akkojen kanssa ja maksaa 2 taaleria laihasta hanhenruojasta – kaikki vaan sitä huvia varten, että täällä saisin lamppuöljyssä keitettyä jäljisteen roskaa!"

"No, hyvä setä!"

"Missä minun hattuni on? Minä lähden heti paikalla."

"Tuossa paikassa tulee sadetta, setä. Kyllä sinun pitää ainakin odottaa, kunnes se ohitse menee", sanoi Terning.

"Satakoon vaikka korvosta kaataen, sama se. Minä lähden kotiin heti paikalla. Missä minun hattuni on?" sanon minä.

"Se on porsailla", sanoi pikku Pietari riemuiten.

"Porsaillako?"

"Niin, ne pitivät niin paljon täti Konkordian hatusta, sentähden annoin minä niille setänkin hatun."

"Voi hattuani, oikeaa panama-hattuani! Se maksoi 8 taaleria."

Äänetön kauhistus seurasi tätä tietoa. Setä Pietari ensinnä keskeytti vait'olon.

"Minä lähden hatutta."

"Ota nyt ainakin tämä päähäsi", sanoi Terning, antaen hänelle vanhan hattunsa. Se oli liian pieni ja kieri lakkaamatta alas niskaan.

Neiti Riegel sitoi nenäliinan päähänsä.

"Hyvästi, rouva Terning. Minä lupaan, että kauan kyllä kuluu, ennenkuin minun myrkyllinen kieleni toiste loukkaa teidän korvianne."

"Kiitoksia siitä, neiti Riegel. Siinä todellakin teette hyvin ystävällisesti."

"Hyvästi, rouva Terning!"

"Hyvästi, neiti Riegel!"

"Hyvästi", murisi setä Pietari lähtien astumaan, neiti Riegeliä kainalosta taluttaen.

Niinkuin Terning oli sanonut, rupesi satamaan, ennenkuin vieraat vielä kovinkaan pitkälle ehtivät, ja läpimärkinä pääsivät he lähimpään taloon, josta hyvillä sanoilla ja runsaalla maksulla saivat hevosen ja vanhat kärrit kyytiin asemalle.

Sinikirjainen sateenvarjo, jonka lainasivat talosta, suojeli heitä hyvin vähän sateelta.

"Oiva huvimatka tämä!" sanoi neiti.

"Sen turhamaisen Teodoran syytä se kaikki tyyni on. Miksikä pitää köyhäin ihmisten, joilla on vaan nimeksi tuloja, ruveta matkimaan ylhäisiä ja vetelehtää maalla?"

"Ei, heidän pitäisi odottaa, kunnes saavat periä teidät, niin sittehän voivat ostaa oman maatilan."

"Heidän ei pidä saamaan äyriäkään minulta. Minä teen heidät perinnöttömiksi."

"Minä olenkin jo kauan ihmetellyt, miksi ette jo ennemmin ole naineet, herra Terning."

"Mitä? Niin – niin, te olette oikeassa. Sehän se olisi helpoin keino saada heidät syrjään. Ettekö luule, että se todellakin oikein suututtaisi Teodoraa?"

"Se nyt on tietty. Puhumattakaan siitä, miten suloista se olisi teille itsellenne, jos olisi luonanne nainen, joka hoitelisi ja huvittelisi teitä. Ette savistakaan, miten rauhallista ja hauskaa naineella miehellä on."

"Entä naidulla naisella sitte?"

"Kyllä, tietysti naisella myöskin."

"Mutta eipä ole ketään, joka huolisi niin 'roskamaisesta' miehestä, kuin minä olen."

"Oi, herra Terning, kuinka voitte niin puhua?" sanoi neiti ja käänsi punastuen katseensa alaspäin. "Tahtoisitteko – huolisitteko te minusta?"

"Kyllä, kiitoksia vain, tahdon niin mielelläni."

"Onko se teillä ihan täyttä totta?"

"Ettekö sitte ole huomanneet ystävällisistä silmäyksistäni, että minä jo kauan olen rakastanut teitä?"

"En, en todellakaan ole huomannut."

"Voi niitä miehiä, miten ne kuitenkin ovat sokeat!"

Terning katseli ympärilleen ja näytti olevan jossakin pulassa.

"Mitä nyt, ystäväiseni?" kysyi neiti.

"Minä tahtoisin niin mielelläni syleillä sinua, mutta en saata sateenvarjolta."

"Tule vain, niin minä pidän sitä sen aikaa", sanoi neiti.

Pietari Terning kiersi kätensä hänelle kaulaan ja suudella läjäytti häntä miehen tavalla.

"Olkaapa hiljaa kärryissä, muuten saattavat ne kaatua, sillä toinen vieteri on rikkinäinen", sanoi kyytipoika.

Neiti vetäytyi kainosti pois rakastettunsa sylistä, ja kohta he jo pääsivätkin asemalle, tullen ihan paraiksi ennen junan lähtöä. Ilman muita onnettomuuksia saapuivat he sitte pääkaupunkiin.

Parin päivän kuluttua saivat Terningit kauniin kihlakortin, johon oli latinalaisilla kirjaimilla painettu:

Pietari Terning Konkordia Riegel.

Sinä päivänä ajoi rouva Terning pois uuden palvelustyttönsä ja antoi pikku Pietarille kahdesti vitsaa.

VI

Terningin perhe on jälleen kaupungissa, huonekalut entisessä järjestyksessä, rouvan kultakello ja silkkileninki panttilaitoksessa.

Kaikki on talossa vanhalla paikallaan paitsi Terning, sillä hän on menettänyt paikkansa; mutta syksyllä hän ottaa setä Pietarin sianlihakaupan, hän kun itse aikoo luopua siitä.

Rouva Terningiä tosin vähän kammottaa, että hänen miehensä nyt pitää tuleman rasvakouraksi ja vaatteiltaan roskamaiseksi; mutta hän lohduttelee mieltänsä, että ehkäpä siitä talouskin tulee vähän rasvaisemmaksi kuin tähän asti.

Setä Pietari tuntee olevansa perin onnellinen, kun häät ovat jo niin lähellä; ei hän enää voi elää riidassa lähimpien sukulaistensa kanssa. Hän on toimittanut sovinnon, ja Konkordian ja Teodoran ystävyys on yhtä harras kuin ennen.

Neiti Riegel varustelee pukineitansa ja juoksee lakkaamatta rouva Terningin luona kysymässä neuvoa, kuinka monta kyynärää silkkiharsoa menee morsiushuntuun, pitääkö hänen ottaa paksua vai tavallista silkkikangasta leningiksi, punaistako vai viheriäistä kangasta hän valitsee salin huonekalujen päällykseksi, ja kaikkea muuta semmoista.

"Minä sinua varmaankin väsytän, hyvä Teodora; mutta eihän minulla ole ketään muutakaan, jolta voisin kysellä, ja tiedäthän, että minä olen tuommoinen pieni, ymmärtämätön tytönriepu, ett'en itsestäni tiedä mitään."

"Sua, viatonta pikku olentoa", sanoo rouva Terning ja hymyilee, kuin aikoisi purra häntä.

* * * * *

On synkkä syysilta. Terningin piika istuu kyökissään savuavan lampun ääressä ja odottelee isäntäväkeänsä.

Pietari Terning ja neiti Riegel näet viettävät nyt häitänsä Suuressa ravintolassa.

Vaunut seisattuvat portaiden eteen, piika juoksee avaamaan, ja kohta astuu Herman Terning rouvinensa sisään.

Teodora päästelee yltään koko joukon saaleja ja sadevaippoja ja vaipuu nojatuoliin.

"Ah, miten väsyksissä minä olen! Hyvä toki, että se kaikki nyt on ohitse."

"Miten ihastunut setä oli vaimoonsa", sanoo Terning.

"Morsian oli paljoa enemmin ihastunut uuteen silkkileninkiinsä kuin mieheensä. Minulla oli niin hyvä halu kaataa pullo punaista viiniä hänen päällensä."

"Ruoka oli hyvä."

"Entä puheet," sanoi rouva, "oivallisethan nekin olivat. Muistatko jumaluusopin kandidaattia, miten hän kertoi setän löytäneen rakkahansa vehreäin puiden varjosta, eikä koko likitienoilla ollut muita puita kuin ne kolme vanhaa omenapuun rahjusta, ja niistä todellakaan ei tullut varjoa. Rankkasateessa, vanhan sateenvarjon alla he kihloihin joutuivat."

"Ja siinä sateessa meidän perintömmekin hukkui. Se huvitus meille kävi vähän kalliiksi."

"Koko minun oloni siellä maalla oli vain lakkaamattomia vastuksia," sanoi rouva, nousten ylös. "Konkordia on minua hyvin kiusannut; mutta tottapahan kerran vielä tulee kostonkin hetki. Paras toivoni on, että hän ja hänen miehensä joutuisivat kesäksi maalle."

KILDENBAUERIN LESKI

Niin, Kildenbauer tietysti oli kuollut; mutta hänen leskensä eli.

Kildenbauer oli nyt enkeli.

Niin sanoi pappi, joka piti ruumissaarnan, ja tottapa se on uskottava; sillä ainahan pitää uskoa, mitä pappi sanoo.

Kildenbauerin leski ei lainkaan ollut mikään enkeli. Asianajajan rouva sanoi hänen olevan jokin ihan päinvastainen olento; mutta sitä ei pidä uskoa. Sillä tiedättehän, miten pahaa naiset puhuvat toisistansa, varsinkin jos vielä ovat sukua.

Kildenbauerilla oli ollut pääkaupungissa suuri siirtomaan-tavarain kauppa ja sen lisäksi oli hän vähin autellut lähimäisiänsä pienillä rahalainoilla, joista otti vain 50 prosenttia korkoa.

Kildenbauerin kuoltua jatkoi rouva jonkun aikaa liikettä nimellä: Kildenbauerin leski; mutta sitte hän äkisti möi loppuun kaikki, mitä hänellä oli, ja luopui kokonaan kauppatoimista.

Hän oli niin hirveän rikas, ett'ei hänen enää tarvinnut kaupustella, sanoivat ihmiset.

Tosin kyllä toiset sanoivat Kildenbauerin viime aikoinaan menettäneen koko omaisuutensa eräässä hurjanrohkeassa yrityksessä, mutta se tietysti vain oli loruja.

Kuinka Kildenbauerin leski joutui tähän kaupunkiin?

Niin, se on kokonainen eri historia, joka alkaa kuin tuommoinen sanomalehti-novelli:

Oli pimeä syysilta. Myrsky vinkui, sade rapisi ikkunoita vasten, ja kaikki oli niinkuin tavallisesti romaanin ensimäisessä luvussa, milloin rakastavaiset eivät saa toisiansa sen lopulla.

Pitkin autiota katua pienessä kaupungissa vaelsi pitkä olento vaippaan kääriytyneenä. Se oli Kildenbauerin leski.

Pääkaupungissa liikkui kolera-rutto, sentähden oli Kildenbauerin leski paennut tänne pikkukaupunkiin, jossa hänellä oli sisar naimisissa asianajaja Bisbyllä.

Merkillistä kyllä muisti hän nyt äkisti sisartansa, vaikka muuten olisi saattanut luulla hänen jo kokonaan unhottaneen rouva Bisbyn osoitteen.

Ainakin oli Kildenbauerin leski jättänyt vastaamatta pariin kirjeesen, jotka sisar oli kirjoittanut hänelle parin pienen rahalainan tähden.

Asianajaja Bisbyllä oli suuri perhe ja pienet tulot, ja mitä hän ansaitsi, tuhlasi vaimo taloudessa.

Rouva Bisby oli noita taloudellisia naisia, jotka saattavat miehensä vararikkoon ainoastaan sillä, että asuskelevat liian paljon kyökissä.

Se voi monesti olla yhtä tyhmää kuin miehen käynti liian usein ravintoloissa.

Niinkuin pyhä neitsyt aina ilmestyy uskoville katolilaisille vaaleassa pilvessä, niin ilmestyi rouva Bisby aina kyökkihöyryjen pilvessä, ja hänen suurin ilonsa koko tässä maailmassa oli tehdä jäljisteeksi "makeaa laatikkoa".

Muuten hän oli hyväsydämminen vaimo, joka ei koskaan laskenut köyhää ravitsematta pois menemään, ja Bisby-perheen kasvavilla jäsenillä, kymmenellä luvultaan, oli aina suussa jotakin pureksittavaa.

Oli, kuten jo sanottiin, pimeä syysilta.

Ovikelloa soitettiin kovasti, ja kohta sen jälkeen riensi asianajaja hätäillen kyökkiin vaimonsa luo.

"Kildenbauerin leski tuli."

Rouva pyyhki toivottomana käsiään.

"Ei meillä onnettomilla ihmisillä koskaan pidä oleman muuta kuin surua ja vastuksia."

Keskellä lattiaa seisoi pitkäkasvuinen vaimo. Kaapun hän jo oli heittänyt yltänsä. Vanha, musta leninki verhosi hänen hoikkaa vartaloansa. Kasvot olivat kalpeat ja kulmikkaat, silmät mustat ja syvälle painuneet, ja valkoinen tukka näkyi pörröisenä huonohkon pitsimyssyn alta.

"No, herranen aika, Tea, mitä varten nyt tänne olet tullut?"

"Olipa tuokin tapa tervehtiä sisartansa. Etkö ole iloinenkaan, kun näet minut?"

"Kyllä, tietysti, mutta tämä oli niin odottamatonta."

"Minua alkoi väsyttää pääkaupungissa eläminen. Ja nyt olen päättänyt elää lopun ikäni rauhassa teidän luonanne."

Rouva Bisby ihan peljästyi.

"Meillä – meillä on niin vähä tilaa —."

"Oh, ei minulla ole suuria vaatimuksia. Voithan muuttaa vain sängyn tähän saliin, niin kyllä minä tähän yhteen huoneesen tyydyn."

"Mutta mitenkä, jos vieraita tulee?"

"Vieraitako? Teidän asemassanne ei toki koskaan pidettäne syönti- eikä juontikemuja? Minulla kyllä on varaa käyttää luonani vieraita, mutta minä en sitä koskaan tee."

"Lapset, tulkaapa nyt sisään ja tervehtikää kauniisti täti Teaa."

Asianajaja Bisbyn jälkeläiset, kymmenen luvultaan, tottelivat kehoitusta.

"Ovatko nämä lapset kaikki sinun omiasi?"

Rouva Bisbyn se täytyi myöntää.

"Eipä sitte olekaan kumma, että täällä on vähän tiukkaa elämä. Minulla on varaa siksi, että voisi lapsiakin olla, mutta minulla ei ole niitä koskaan ollut."

"Tässä on vanhin tyttäreni Andrea. Hän on kelpo tyttö, joka ei ole oppinut kieliä, ei musiikkia eikä muuta semmoista roskaa, vaan hänet on kasvatettu tulemaan kelvolliseksi emännäksi."