Skandinaviasta

Sen keräjöimisen tähden köyhtyi Strömshagenin isäntä. Hänen kuoltuaan, jäi leskelle vain velkainen talo ja poika Gjermund, joka silloin oli kahdenkolmatta vuoden vanha. Hän oli lyhyehkö ja harteva, mustatukkainen poika, tiheät kulmakarvat tummain silmien yllä, muoto vähän leveähkö, vaan viisaan ja vilkkaan näköinen. Hänen virhepuolensa oli jommoinenkin kiivaus ja halu käyttää oman käden oikeutta siinäkin, missä hyvä sana vielä olisi kaikki sovittanut. Ylpeyttä hänessä oli enempikin, kuin ihmisille tahtoi näyttää; jos milloin syttyi riita, lausui hän useimmiten, että sitä tai sitä tuskin olisikaan uskallettu tehdä kellekään isotilalliselle.

Evjenin asujamet olivat varakasta väkeä. Vanhin tytär Sigrid oli valkoverinen, pitkävartaloinen ja erinomaisen kaunis. Sitä paitsi hän myöskin oli ripeä kaikissa taloustoimissa, luonteeltaan hiljainen ja ryhdiltään arvoisa; kaikki, mitä hän puhui, kuului hyvin viisaalta ja älykkäältä, hänelläpä kotona sentähden olikin melkein kaikki valta. Kaikki sanoivat hänen näyttävän oikealta isotilallisen tyttäreltä, ja paljopa niitä olikin, jotka tarjoilivat hänelle tiloja ja taloja, mutta kaikille kosijoillensa hän tähän asti oli antanut rukkaset. Vanhemmat tyytymättöminä arvelivat hänen joko tahtovan pysyä ikänsä tyttönä tai olevan sulhasen valinnassa tyhmemmän kuin muissa asioissa. Mutta Sigridin he kuitenkin antoivat tässäkin vallita. Eräänä sunnuntaina, kun seudun kolme rikkainta poikaa osoitti hänelle kirkolla tavatonta ylpeyttä – he olivat kaikki saaneet rukkaset – ei vanha Jon Evjen saattanut olla sanomatta, ett'ei hän muuta ymmärtänyt kuin että Sigrid hylkäsi kerrassaan kaikki, niin ett'ei kohta ollut jäljellä muita kuin Gjermund Strömshagen, joka aina riiteli kaikkien kanssa ja tuskin enää voi pysyä talonsa isäntänä. Niistä sanoista punastui Sigrid ja meni pois tuvasta, ja kun hän sittemmin jälleen palasi, näkyi silmistä selvään, että hän oli itkenyt. Jon kyllä älysi tyttärensä itkeneen tuon torunnan tähden, mutta ei kuitenkaan peruuttanut sanojansa.

Sigrid oli kasvaessaan ollut usein yhdessä Gjermundin kanssa; he olivat yhdessä leikkineet alhaalla joen rannalla ja ylhäällä koskisillalla; mutta heidän vanhempansa eivät niin tutut olleet, koska he eivät olleet sukua eivätkä talot samalla puolen jokea. Evjen ja Strömshagen eivät olleetkaan niin likellä toisiansa, kuin ensi silmäyksellä olisi luullut; sillä varsinainen ylikulku-paikka oli melkoista alempana, jossa Evjenin puolelta tuleva tie meni joen poikki ja edelleen vuonoa kohti. Strömshagenista oli ainoastaan polku tai ratsutie sinne alas.

Mutta lapset, kuten jo sanottiin, leikkivät usein yhdessä. Kun Sigrid, kolmea vuotta nuorempi heistä, saapui joen rannalle koivikkoon, oli Gjermund tavallisesti toisella rannalla onkimassa. Kallion kielekkeeltä, joka oli puristanut joen kapeammaksi, saattoi hän vapansa varassa helposti hypätä Sigridin luo alemmalle rannalle. Kun sitte kylliksensä oli rakennellut sulkuja ja taloja Sigridille, palasi hän kotiin koskisillan kautta. Sinne saattoi tyttönen Gjermundia, mutta yli sillan oli häntä kielletty menemästä. Se oli vaarallista, oli hänen isänsä sanonut, eikä hänellä ollutkaan siellä toisella puolella mitään tekemistä.

Jutun aljettua kuitenkin kaikki muuttui toisin, vaan Sigrid ja Gjermund pysyivät vielä täysikasvuisinakin hyvinä ystävinä. Bjerkenaaven oli niin paljon korkeammalla, että Gjermund sieltä kesällä saattoi nähdä alas Evjeniin; hän itse silloin näytti vaan pienoiselta pilkulta tunturin laelta, mutta Sigrid hänet sentään aina huomasi. Gjermund kävi usein metsästämässä, ja monesti sattui hänen palatessaan sitä tietä, että he tapasivat toisensa metsässä, ja silloin he paljon puhelivat keskenänsä. Kirkolla heidän sitä vastoin oli ikäänkuin vähän vaikea katsoa toisiaan silmiin, vaikka he useimmiten seisoivat hyvin likekkäin.

Strömshagenissa oli hiirakko hevonen, josta Gjermund suuresti ylpeili. Se oli hyvin kaunisvartaloinen, leveärintainen, hienojalkainen ja sieväpäinen, jossa suuret silmät pyörivät ja pienet, vilkkaat korvat elivät. Muukalainen olisi sitä kyllä saattanut moittia notkoseljäksi, mutta sitä ei näillä seuduin minään vikana pidetty, kun tiedettiin semmoisten hevosten useimmiten olevan paraita ja tuon ominaisuuden tulevan vain siitä, että elukat ovat kasvaneet tuntureilla. Hiirakko oli kasvanut Strömshagenissa pienestä varsasta asti, ja nyt oli se kahdeksvuotias.

Aina se oli yhtä uutta, kun hiirakko palasi ylhäältä laitumilta ja hirnui talon veräjällä; se poikkesi vain katsomaan, mitenkä kotona jaksettiin, ja saamaan ehkä vähän suoloja tai muuta mieliruokaa. Mielellään se silloin, koira haukkuen ympärillänsä, juoksi tallin ovelle ja pisti päänsä tuohon tuttuun pimeään huoneesen, mutta kääntyi äkisti takaisin ja heilautti päätänsä, niin että tumma harja poistui silmiltä, ja käveli ympäri pihan, nuuhkien joka paikan, kunnes vihdoin seisattui tuvan ovelle. Siinä se rauhassa odotteli, mitä tapahtuva oli, ja jos odotus joskus sattui kestämään liian kauan, katosi hiirakon pää ja ruumis vähitellen pieneen porstuaan, niin että ulos näkyivät vaan takajalat ja heiluva häntä ja tuvassa olijain täytyi ensin ajaa hiirakko pois, ennenkuin voivat saada oven auki.

Olipa muu karja mimmoinen hyvänsä – ja kevätpuolella se monesti saattoi olla hyvinkin huonossa tilassa, kun täällä niinkuin muuallakin karjamaiden seuduilla ollaan halukkaammat pitämään liian paljon elukoita kuin liian vähän – niin aina oli hiirakko lihava ja hyvässä karvassa. Kaikki tiesivät, vaikk'eivät siitä koskaan kovasti puhuneet, että tallinhaltija oli ottanut hiirakon erityiseksi suosikikseen. Senpätähden hiirakkokin aina, milloin irrallisena juoksi kartanolle, suorastaan meni ensinnä pilkistämään talliin, ja harjassa sillä oli taikapalmikko, joka juuri tuota haltijan nimikkoa merkitsee. Sitä ei kukaan saa purkaa, sillä silloin tulee hevonen yhtä laihaksi, kuin se ennen oli lihava ja kaunis.

Hiirakko oli myöskin osannut hankkia itselleen ystäviä Evjenissä. Siihen aikaan, kun se vielä oli vain pieni varsa ja käyskenteli jyrkässä hevoshaassa Strömshagenin puolella, oli Sigrid ruvennut viskelemään sille leivänpaloja joen yli. Joka kerran kun hiirakko vain näki hänet, alkoi kuulua iloista hirnuntaa, ja hiirakko juoksi alamäkeen, pää suorana odottamassa, mitä tuleva oli, ja pudottaen suustansa viimeisen tuoreen heinätukun kulki se Sigridin mukaan pitkin rantaa toisella puolella.

Eräänä päivänä oli se varovaisesti koetellen astunut koskisillan yli ja tullut Evjenin pihaan, jossa Sigrid sisarinensa sille antoivat leipää ja suolaa suuret joukot. Vaikka Strömshagenin väki koettivat tuota vierailua estää, oli kestitys hiirakosta kuitenkin niin houkuttelevainen, että se aidoista ja sulkupuista huolimatta kohta pistäytyi sinne uudelleen. Muutaman kesäpäivän iltapuolella, kun hiirakko seisoi Evjenin pihalla, oli nuorin lapsi ryöminyt kaivolle, jossa ei ollut kantta eikä aitaa ympärillä. Jo oli lapsella kädet kaivon aukossa. Silloin hiirakko astui luo ja nosti vaatteista lapsen pois hyvän matkan päähän. Sen tapauksen jälkeen oli hiirakolla talossa jonkinlainen oleskeluoikeus. Jon Evjen ei muuten pitänyt hänen käynnistänsä, vaan ei nyt enää koskaan ajanut häntä poiskaan, ennenkin itse läksi, ja niin tapahtuikin heti, kun vain jotakin oli annettu suuhun. Hiirakko astui aina niin siivosti hiekkakäytävää myöten, koskaan polkematta nurmikolle tai muutenkaan niihin koskematta.

Kun Gjermund ratsasti kirkolle tai häihin tai alas keräjiin, sujui matka hiljaa, vaan tasaisesti; Gjermund kyllä tiesi ihmisten katselevan häntä ja sanovan hänen ylpeilevän hevosestaan. Hän ei myöskään ollut näkevinään, että niin paljo väkeä seisoi aina sen paikan ympärillä, johon hän sitoi hiirakkonsa. Jonkun kerran hän kuitenkin oli näyttänyt, mihin hepo kelpasi; hän oli ajanut maakauppiaasta vuonon rannalta ylös kotiinsa vähemmässä ajassa, tunnittain lukien, kuin peninkulmia oli matkaa; ja kapteeni lainasi sen aina sotaväen katselmukseen, joka pidettiin alhaalla tasangolla.

II

Siitä asti, kun Evjenissä oli ruvennut käymään kosijoita, oli Gjermund alkanut ajaa kovemmin ja tullut yhä levottomammaksi. Pidoissa oli hän suurisuisempi, kuin nuoren miehen oikein olisi soveltunut; hän joi ja pelasi ylpeydessään mieluimmin niiden kanssa, joilla oli varaa menettää paljon enempi kuin hänellä. Gjermund oli väkevä ja kyllin rohkea, että voi pitää kaukana itsestään taistelupukarit, joita aina on paikassansa kussakin. Enimmäkseen hän aina joutui sekä sanasotaan että käsikahakkaan seudun rikkaimpien poikien kanssa, varsinkin niiden, joilla hän arvasi saattavan olla asiaa Evjeniin. Siten joutui hän pahaan maineesen, eikä kukaan hänestä juuri pitänyt, vähimmän kaikista Jon Evjen.

Kerran särkyi lahonnut koskisilta. Vanhastaan oli talojen välillä sopimus, että se oli yhteisesti ylläpidettävä. Mutta kun Gjermund meni Evjeniin puhumaan asiasta, vastasi Jon välinpitämättömästi, ett'ei hän tarvinnut siltaa eikä myöskään tiennyt, mitä Gjermund sillä teki. Jos tietä tarvittiin talojen välillä, niin olihan suuri maantie; koskisilta oli tehty ennen aikaan, jolloin maantietä vielä ei ollut.

Jon vastasi näin sentähden, että hän äskettäin oli saanut kuulla ihmisten sanovan, että on melkein vaarallista kulkea Evjeniin Gjermund Strösmhagenin tähden ja että Sigrid kyllä hänestä pitää, kun hylkää kaikki muut kosijat. Jon oli myöskin kuullut Gjermundin käyvän metsällä Evjenin mailla, ja oli sentähden suutuksissaan sekä Gjermundiin että tyttäreensä.

Sigrid seisoi ulkona kaivon luona jotakin työskennellen, kun Gjermund tuli. Hän tervehti, mutta ei mennyt mukana tupaan. Kun Gjermund palasi, oli Sigrid alempana mäen rinteessä yksinänsä; Gjermund katsahti vakavasti häneen.

"Nyt ei hiirakko enää pääse kosken yli, Sigrid;" sanoi hän. "Isäsi ei huoli muusta kuin maantiestä."

"Sehän se kaikissa tapauksissa sitte lieneekin lyhin, Gjermund!" vastasi hän hiljaa.

"Paljopa niitä on, jotka nyt päivillä sitä kulkevat," sanoi Gjermund katkerasti, "eikä minulla ole niinkuin heillä isotaloja perittävänä."

"Minä odotan, senhän sinä kyllä tiedät", sanoi tyttö vielä hiljemmin ja maahan katsoen.

"Jumala sinua siunatkoon niistä sanoista, Sigrid; kyllä ne välistä ovatkin hyvin tarpeen." Niin sanoen kääntyi Gjermund ja meni pois.

Molemmat he olivat kalpeat, ja keskustelun eli yhtymyksen, jolta se heistä tuntui, täytyi pihassa olijoiden tähden tapahtua vain sivumennen; mutta Gjermund otti muistoksi kukkivan kukkaroheinän, joka Sigridillä oli kädessä.

Gjermund oli aina ollut katkeramielinen, kun ihmiset sanoivat, että hänen, kun ei sen rikkaampi ollut, pitäisi myödä hevosensa, josta voisi ehkä saada neljäkymmentä taaleria. Nyt hän ei enää huolinut, mitä kenkin puhui, vaan oli kaikkein ihmeeksi ystävällinen ja taipuisa kaikissa asioissa. Hän aikoikin myödä hiirakkonsa jollekin hyvälle isännälle, joka sitä hyvin hoitaisi. Ehkäpä sitte voisi sen joskus jollakin keinolla saada takaisin. Sillä nyt hän päätti lähteä kuljeksimaan hevoskauppiaana.

Tämän seudun talonpoikien ja tunturien tuolla puolella asuvain välillä oli aina ollut riitaa ja vihaa tunturilaitumista ja metsistä. He tappelivat, missä vain markkinoilla tapasivat toisensa, ja ylhäällä tuntureilla tapahtui paljo, joka ei soveltunut virastojen kuuluville tulla. Oli siis se aivan erinomainen näky, kun rikas Östen Storset sieltä ratsasti Evjeniin; hänen asiansa kyllä kaikki ymmärsivät ja saivat myöskin tietää hänen saaneen rukkaset. Siitä iloitsivat kaikki, mutta kaukaa Östenistä kuului hänen uhanneen kostaa Gjermund Strömshagenille, jonka hän tiesi syyksi onnettomuuteensa, silloin kun hän sitä kaikkein vähimmin oli sietävä. Hänellä oli rahaa lainassa monella taholla, mutta näillä seuduin hänellä tiettävästi ei ollut saamista keltään äyriäkään, niin että naurettiin vain hänen uhkauksilleen ja ihmeteltiin, mitenkä sen koston piti tapahtuman; sillä voimiltansa hän toki ei uskaltanut Gjermundiin käsiksi käydä.

Ennen juhannusta piti nimismies verorästien tähden huutokauppoja kirkolla. Tiedettiin yleensä, ett'ei niillä totta tarkoitettu, koska nimismies aina odotti veroa, kunnes kukin velallinen jaksoi maksaa, mutta järjestyksen tähden hänen kuitenkin täytyi niin toimia, ja nimismies se itse saikin kaikki huudot, kun muut eivät mitään tarjonneet. Tänä vuonna kuitenkin tuli joukko väkeä ratsastaen pihaan, kun huutokauppa juuri oli alkava; Östen Storset ynnä muutamia muita. He tervehtivät, istuutuivat ja kuuntelivat tarjouksia. Kun tuli hiirakon vuoro, joka oli myötavä viime vuoden veroista, tarjosi Östen kaksitoista taaleria. Nimismies katsoi vakavasti sinne päin ja selitti, ett'ei niin ollut seudun tapa ja että tarjous muutenkin oli hävyttömän alhainen.

"Huonopa se esivallan sijainen on, joka ei lakia tunne", vastasi Östen pilkallisesti, otti taskustaan lompakon ja näytti paperiraha-tukkua; "minä luulin vasaran täällä niinkuin muuallakin paukahtavan korkeimmalle lailliselle huudolle."

Nimismies punastui, mutta huutokaupan täytyi hänen antaa mennä laillista menoansa.

Kun Gjermund kuuli, että hiirakko oli noin myötynä verosta ja että sitä nimismiehen renki oli tuleva noutamaan, harmistui hän ensin kovin ja mietti kostaa, mutta tuli sitte niin murheelliseksi, että istui tuntikausia paikaltaan liikahtamatta.

Samana päivänä, kun hiirakko oli pois vietävä, meni hän äkisti sitä taputtelemaan. Hän seisoi ajatuksiinsa vaipuneena pitkät ajat, kyynäspäät hevosen seljällä, eikä ollenkaan huomannut, miten äitinsä monta kertaa tuli tuvan ovelle ja katseli huolestuneen näköisenä poikaansa, eikä hän myöskään nähnyt, miten äiti pyhäpuvussa meni alas Evjeniin päin.

Siellä hän tervehti tuvassa olijoita sanoen, että jos pikku Sigrid vielä tahtoi nähdä hiirakkoa, ennenkuin se pois vietiin, niin piti hänen nyt heti tulla, koska se kyllä ennen illallisen aikaa oli tapahtuva, ja nyt päivä jo oli puolisissa. Jotakin omituista oli tässä kalpeassa, mustamyssyisessä naisessa, niin että Sigridin vanhemmista hänen kehoituksensa tuntui ihan luonnolliselta; olihan hän aina ollut ystävällinen ja hyvä lapsille.

Vähän ajan perästä, joll'aikaa vanhukselle tarjottiin kahvia vehnäleivän kanssa, läksi Sigrid hänen mukaansa paljain päin, vaan pyhäpuvussa, paitahihasillaan, jotka kirkkomatkoilla kuitenkin peitetään mustalla mekolla. Varjot jo olivat pitkät ja iltapäivän aurinko paistoi punertavana Bjerkenaavenin harjalta, välkkyen takaisin Strömshagenin ikkunoista, kun astujat kävelivät ylämäkeen joen vartta, toinen pieni ja kumarruksissa suuren, mustan päähineensä alla, toinen hoikka ja notkea, kullankarvaiset hiuspalmikot riippuvina. Mutta kumarruksissa oli hänenkin päänsä ajatusten painosta, joita nyt mielessä pyöri.

Heidän ehdittyänsä ylös pihaan tuli kolmaskin henkilö, nimismiehen renki. Gjermund oli pannut hevoselle paraat suitset päähän ja seisoi jo ratsustimet kädessä valmiina antamaan ne miehelle. Mutta nähtyään Sigridin hän säpsähti ja kalpeni häntä tervehtiessään. Äiti käski miehen heti tupaan saamaan jotakin virvoitusta; hän ajatteli semmoisen kyllä olevan tarpeen, kun hänellä niin huono asia oli toimitettavana, ja olihan päivä muutenkin jo pitkälle kulunut.

Niin jäivät molemmat nuoret yksin hevosen luo. Sigrid asetti sen pään olallensa ja taputteli sen kaulaa; otti sitte taskustaan suolaa ja leipää, mutta hiirakko ei syönyt, vaikka kyllä oli vähän hirnunut Sigridin tullessa; se kaiketi nyt ymmärsi jotakin pahaa olevan tulossa. Gjermund seisoi ääneti, kyynärvarsin nojaten hevosen selkään. Vihdoin sanoi hän hiljaa:

"Näyttääpä siltä, kuin tänään läksisi talosta hiirakko ja vielä muitakin lisäksi, Sigrid!"

Silloin ojensi Sigrid hänelle hevosen seljän yli kätensä ja katsoi itkien häntä silmiin, niinkuin häneen sittekin luottaen. Molemmat he olivat jotenkin yhtä pitkät, vaan Sigridin tukka oli vaalea ja kasvot punakat, mutta Gjermundin tukka musta ja kasvot kalpeat.

"Minä koetan parastani, Sigrid;" sanoi Gjermund, ikäänkuin jatkaen hänen ajatuksiansa, "mutta vähä sitä nyt on millä alkaa."

"Sinun pitää ruveta kauppiaaksi, Gjermund, ja olla varovainen ja viisas; niinhän on moni muukin kunnon mies näillä seuduin alkanut ennen sinua."

"Mitenkä tiesit minun sitä ajatelleenkaan?"

"Minä sen arvasin ja äitisi sen minulle myöskin sanoi."

Kun renki samassa tuli tuvasta, päästivät he toistensa kädet ja Sigrid kuiskasi vielä:

"Jumala kyllä auttaa, Gjermund, ja minä odotan."

Renki otti ohjat Gjermundin kädestä, joka vielä viimeisen kerran keveästi taputteli hevostansa jäähyväisiksi, ja vei vitkastelevan hiirakon pois. Kaikki kolme, jotka jäivät pihalle, astuivat sitte alas veräjälle ja erosivat.

Seuraavana aamuna ajoi Gjermund edellänsä lehmää ja hiehoa tietä myöten alas vuonolle päin. Ne hän möi maakauppiaalle, täytti laukkunsa rihkamoilla ja läksi kuljeskelemaan kauppiaana.

III

Kului noin seitsemän vuotta. Muutamana aamuna istui erään itäisen tien varrella kestikievarissa herrasmies, joka myöhään edellisenä iltana oli tullut täyttä ravia ajaen äsken päättyneiltä markkinoilta ja ollut tässä yötä. Oli juuri kelirikon aika keväällä, niin että kyytihevosilla oli pahat päivät. Ikkuna oli auki päivänpaisteessa, ja mies, joka sen edessä istui, oli puettu kuin säädystänsä vähän kerskaileva kauppias, hopeanapit mekossa; hän näytti ajatuksiinsa vaipuneelta. Hänen edessään pöydällä oli olutta, leipää, juustoa ja voita sekä maljassa maitoa, jota hän tuontuostakin ryyppäsi, jota vastoin olutpullo oli vielä ihan koskematta. Silloin tällöin pani hän kätensä posken alle ja katsoi ulos ikkunasta.

Tämä mietteihinsä vaipunut mies oli Gjermund. Jotakin ryhdikästä näkyi nyt hänen kasvoistansa, ja kauan olisi niitä saanut tutkia, ennenkuin hänet olisi tuntenut siksi hyväntahtoiseksi, vaikka vähän pikaiseksi ja kiivaaksi nuorukaiseksi, joka ennen muinoin käveli Strömshagenissa vain kultastansa muistellen.

Kaksi ensimäistä vuotta oli käynyt huonosti, varsinkin sentähden, että hän uskoi liian hyvää ihmisistä, jotka häntä pettelivät. Mutta sitte luotti hän vain itseensä eikä uskonut ketään, niin että kaikki rupesi käymään hyvästi, hyvinkin hyvästi. Rihkamoista ja kellonvaihdoista oli hän kohonnut hevoskaupan alalle ja harjoitti sitä viimein suuressa määrässä. Nyt markkinoilla oli hän myönyt, mitä oli jäljellä koko viime vuoden hevoskarjasta, ja ostellut muutamaa metsäpalstaa.

Jo ammoin oli hän lähettänyt niin paljon rahaa kotiin, että äiti oli päässyt kaikista veloista. Mutta sitte arveli hän, ett'eipä olisi hulluinta, jos vielä odottaisi, kunnes saisi ostetuksi ne kaksi niittyä, jotka olivat Bjerkenaavella ihan hänen talonsa vieressä. Ja kun oli päässyt niin varakkaaksi, ett'ei se osto enää ollut mahdoton, johtui hänelle mieleen, että mitäkähän Jon Evjen sanoisi, jos hän teettäisi uudet huoneet Strömshageniin alusta loppuun asti. Se hänen ajatuksensa vähitellen kasvoi niin, että talon viimein piti tulla semmoiseksi kuin nimismiehen kaksinkertainen kartano kirkolla. Hänellä oli jo paitsi velatonta Strömhagenia kaksitoista sataa taaleria koossa; mutta nyt hän mietti vielä odotella, kunnes jaksaisi ostaa naapuritalon Bjerkestrandenin, jolla oli tunturilla omat laitumet ja karjatalot ja joka muutenkin oli toista vertaa suurempi kuin Strömshagen. Sen toivoi hän onnistuvan kahden vuoden kuluttua, jos vain hyvin onnistui tuo metsänkauppa, johon hän nyt aikoi panna rahansa.

Kun kerran maiden ja rahan himo oli hänessä päässyt valtaan, ajatteli hän aina vain, mitä Jon Evjen oli sanova, eikä, mitä hänen tyttärensä ajatteli. Kaksi, kolme ensimäistä vuotta, kun kaikki onnistui huonosti, oli Sigrid yksin hänen ajatuksissansa kaikkein puuhien osamiehenä. Mutta sittemmin oli Gjermund nähnyt ja kokenut niin paljon, että kaikesta oli hänelle vain jäänyt halu nähdä, mitenkä Jon Evjen, tuo keräjäjutun voittaja, oli kerran kumartava veräjällä, kun hän joskus kotiin ehti ja, luonnollisesti, läksi pyytämään tytärtä vaimoksensa.

Hän nyt hyvin punnitsi mielessänsä, oliko hänen lähteminen maantietä myöten metsää ostamaan vai jatkaminen kauppaansa, niinkuin tähänkin asti. Metsänkauppaa sanoivat muutamat hyvin vaaralliseksi.

Siinä hän istui poski käden varassa ja kuvitteli mielessään jo Bjerkestrandenin ja Strömshagenin olevan yhtenä talona, kun vaalea hevosenturpa nuuhkien nousi ikkunanlaudalle ja sysäsi hänen kyynyspäätänsä. Gjermund työnsi ystävällisen elukan hyvänluontoisesti syrjään, mutta kun turpa hiljaa hirnahdellen tuli takaisin, antoi hän sille puoleksi ajatuksissaan palasen leipää. Se oli pieni, sanomattoman laiha, hiirakko hevonen, harja lyhyeksi leikattuna, ja niin likainen koko elukka, kuin olisi se loassa vieriskellyt ja sitte sinänsä kuivanut; seljässä ja olkapäissä oli suuret haavat, länkien ja selkävyön lyöttämät. Pää riippui alhaalla niin kauan, kun leipää suussa oli, vaan sitte taas kohosi turpa ikkunaan. Sen silmistä juoksi vettä, niinkuin välistä sanotaan tapahtuvan, kun hevonen myödään, ja muutenkin se niin hyvillänsä hieroi turpaansa ja levottomasti heilutteli lyhyeksi leikattua häntäänsä sekä tunkeutui yhä likemmäksi seinää.

Gjermund, tietämättänsä miten, – ehkäpä sentähden, että hän arvattavasti oli niin omituisella tuulella – johtui ajattelemaan hiirakkoa sinä päivänä, kun se vietiin pois Strömhagenista. Bjerkenaaven harmaine, turvekattoisine huoneineen ja joki alempana, punainen Evjenin talo toisella puolella, kaikki oli hän näkevinään ihan selvästi, kuin olisivat ne todellisina olleet hänen edessänsä. Kotimaillakin alkoi jo varmaankin lehti puhjeta puihin, ja äiti istui neulomus kädessä, ja väki puuhaili talon ympärillä kukin omassa toimessansa; alhaalla Evjenin pihalla istui vanha Jon ja kalpea, hoikka tyttö käveli mitään sanomatta, vaan silloin tällöin pistäysi pyhähihasillaan Strömhagenin emäntää tervehtimään ja viivähti aina hetkisen pihalla niinkuin sinäkin päivänä, jona hiirakko meni rengin kanssa ja Gjermund itse kohta jäljestä. Eipä Gjermund ollutkaan pitkään aikaan muistanut hiirakkoa; hänellä oli ollut niin monta hevosta sen jälkeen ja hän itse nähnyt monta ja jotain.

Hänen siinä niin istuessaan ajatuksissansa päivänpaisteessa ikkunan luona ja antaessaan hevoselle leipäpalan toisensa perästä, muuttui hänestä kaikki kummallisen todelliseksi. Hän oli tuntevinaan hevosen pään, sen pienet korvat ja kirkkaat silmät, se kun tuontuostakin ojensi turpansa ikkunaan ja vähän hirnahteli; ja vieressä hän oli selvästi näkevinään solakan, valkoverisen tytön, joka itkien ojensi hänelle seljän ylitse kätensä ja pyysi häntä vain koettamaan onnea, luvaten itse puolestansa kyllä odottaa.

Mutta sitte taas hän luki hänen silmistänsä jotakin muuta ja hänen teki mieli vastustaa sitä näkyä kukkaronsa rahallisilla perusteilla; mutta tytön kasvot kuitenkin ylevästi sanoivat, mikäli hän niiden näköä muisti, että hän oli odottanut sulhoaan juuri hänen itsensä eikä hänen kukkkaronsa tähden. Gjermund näytti yhä tuskallisemmalta, ja viimein hän todellakin lienee nähnyt jotakin elävää, joka hänen unelmansa vahvisti; sillä hän, ääneensä huudahtaen: "hiirakkohan se on!" hypähti seisoalleen ja riensi ovesta ulos hevosen luo.

Gjermund seisoi ensin hetkisen hiljaa ja katseli hevosta, nosti sitte hiljaa länkiä ja muita hevoskaluja, joiden alla näkyi olevan haavoja, tutki jalat ja suitsilla revityn suun eikä väsynyt astumasta sen ympäri ja sitä joka puolelta tarkastelemasta.

"Niin, hiirakko se on, ja miten ne ovat sinua kohdelleet!" sanoi hän tuontuostakin.

Mutta taempana piili toinen ajatus, joka ei heti sanoiksi pukeutunut. Hän inholla työntäsi seljästä pois hevoskalut, jotka olivat nuoranpäistä ja nahkanpalasista huonosti kokoon solmiellut, ja talutti hyvin liikutettuna hevosen rappujen eteen, jossa kestikievari Antti Brunsbergen seisoi hyvin ihmeissään siitä, mitä näki. Mutta astuessaan muuttui Gjermund taas hevoskauppiaaksi ja kysyi:

"Otatteko kahdeksan taaleria tästä hevoskonista, Brunsbergen. Ei se enää näy kauankaan kelpaavan kyytihevoseksi, vaan minulla siitä aina voi olla kotona hyötyä kynnön aikaan."

"Ja kuitenkin ajoit sillä viime yönä täyttä kyytiä markkinoilta tullessasi, Gjermund, jos poika totta puhui."

Se pahastutti Gjermundia. Hän muisti olleensa markkina-iloissaan ja ajaneensa yöllä hirveän kovaan sekä käyttäneensä piiskaakin koko lujasti, kun kärrit tahtoivat uppoella. Hän siis vain sanoi:

"No, mitä tahdot siitä?"

Brunsbergen alkoi nyt laveasti ylistellä kaikkia hevosen hyviä ominaisuuksia. Hän oli ostanut sen erään prokuraattorin huutokaupasta, joka aina oli pitänyt vain hyviä hevosia, ja vasta se nyt oli ollut kolme vuotta kyytihevosena eikä vielä kaikkiaan vanhempi kuin yksitoista vuotta. Ijän Gjermund itse paraiten tiesi; hiirakko oli ainakin viidentoista vuoden vanha. Mutta hän ei virkkanut hevosesta mitään halventavaa. Kun Brunsbergen vihdoin sanoi ei myövänsä hevosta kahtakymmentä taaleria vähemmästä, luki Gjermund hänen ihmeekseen heti rahat penkille, tinkimättä yhtään.