Syvistä riveistä

"Enpä suinkaan," vastasi Taavetti.

"Siis kirjanne jääpi sisään. Tässä on muut passinne."

Taavetti otti todistuksensa ja antoi rovastille kaksi ruplaa,

"Kiitoksia!" sanoi rovasti ja pisti rahat taskuunsa. "Milloinka häät pidätte?"

"Kyllä ne pidetään kohta kun kuulutusaika on ohi mennyt," vastasi Pynnöläinen.

"Niinpä vainen, mitä viivyttelystä viisastuu," sanoi rovasti.

Sitten miehet menivät, ja lähtivät ajamaan. Kun taas ajettiin Töyryn pellon sivuitse, huusi Heikki:

"Lainatakki, lainalakki, lainakintahat kädessä lainakihlat kintahissa."

"Se on valhe!" huusi Taavetti, ja hyppäsi kuin nuoli kääsyistä tielle.

"Tukitko suusi? Muutoin tulet saamaan pehmeän seljän," huusi Taavetti uudestaan aidan ylitse.

Pynnöläinen oli saanut hevosen pysäytetyksi ja Ollikin isännän kanssa astuivat tielle.

"Johan se koko hävytöin on!" sanoi Pynnöläinen. "Oikein se olikin ettei tuonlainen rakki tytärtäni saanut."

"Ei siinä tarvitse vahdata meidän aidan vieressä kenenkään kyntämistä; menköön kukin tietänsä," sanoi olkapäitänsä nostellen Heikki.

"Mitäs sinä siinä puhut?" tiuskasi Taavetti hypäten yli aidan ja juosten Heikin eteen.

Heikki potkaisi Taavettia polveen, ja sanoi: "Tiehes mun pelloltani, kerjäläisen penikka!"

"Huonostihan sinä potkit, näinhän sinun olisi pitänyt tekemän," sanoi Taavetti ja heitti Heikin lakin päästä pois, tarttui tukkaan, jolla hän nosti Heikin ylös maasta ja huiskutti ympäri, samalla kysyen: "Minne minä tämän näin rikkaan heitän?"

"Heitä ojaan, heitä ojaan!" sanoi Pynnöläinen.

Ropsis, samassa olikin Heikki vedellä täytetyssä viemäri-ojassa suin päin silmillään.

"Kas niin, juo kuraa, ettäs opit ihmisiä puhuttelemaan!"

Heikki nousi ylös läpimärkänä ojasta ja vapisi kuin lanka-vyyhti paljaasta pelosta.

"Tahdotko lisää rakki?" kysyi Taavetti.

Heikki ei vastannut.

Silloin Taavetti pudisti häntä tukasta että hampaat helisivät ja toinen käsi oli ojennettuna korvalle pudottamaan.

"Vastaa, tai läiskähtää! Pidä itse huoli, jos samalla putoot ikitietä!"

"Anna anteeksi, Taavetti kulta!" sanoi Heikki.

"Anteeksi sinulle, ruoja! Kuka sinulle luvan on antanut haukkua tietä kulkevia ihmisiä? Häpeä! Älä luota siihen että pellossa on aita— näetkös uskalletaan sitä yli aidankin tulla, vielä tukastakin pöllyttää!"

Töyryn rengit kyntivät ja nauroivat toisilla saroilla.

"Näet nyt, omat isäsi rengitkin sinulle nauravat. Ja missä oikeastaan olen sinulta kerjännyt, tahi keltään muulta ihmiseltä tässä maailmassa?"

Pynnöläinen ja Ollikin olivat jo tulleet lähelle. Taavetti heitti irti tukasta.

"Mitäs siinä on", sanoi Pynnöläinen, "hänen pitää saada ajaa siinä Mustalaiskuormassa, joksi hän meitä nimitti. Ota kiinni, Taavetti, jaloista, minä pidän päästä; kannata sinä Olli keskisen paikasta!"

Nyt he veivät Heikkiä kuin veivätkin, yli aidan, nostivat kääsyihin ja sitten ajamaan niin paljon kuin kavioista pääsi.

"Kyllä minä opetan sinulle, poika, siveyttä!" sanoi Pynnöläinen ajaessaan, "kyllä minä sun selkäsi suolaan". Heikki koetti piehtaroida, vaan mikäs siinä auttoi. Pian oltiin Pynnölän pihalla ja Heikki kannettiin kamariin.

"Mitäs tuota tänne tuodaan?" kysyi Leena, "ja vielä väen väkisten ja ilman lakkia, läpi märkänä?"

"Sitä tuodaan Mustalaisten ja kerjäläisten kuulutus-pitoihin."

Heikki puri hammasta ja istui miesten välissä tuolilla, johon hän oli istutettu ja katseli permannon rakoja.

Viimein Heikki vielä kerran pyysi nöyrästi anteeksi ilkeän käytöksensä ja Pynnöläinen kyyditsi hänen saman paikan kohdalle, mistä ottanutkin oli. Sen enempää ei puhuttu eikä pakistu Töyryn Heikistä. Ei pidetty hänelle mitään sen pitempää vihaa, vaan päinvastoin sai hänkin kutsut häihin.

* * * * *

Tavan mukaan menivät sulhanen ja morsian kolmantena kuulutus-pyhänä kirkkoon. Viidellä hevosella lähdettiin Pynnölän talosta, Taavetti Leenoinensa ajoi ensimmäisenä. Leenalla oli kihlasilkki päässä ja uusi leninki ja hän oli erinomaisen sievä siinä puvussa. Kun ajettiin Naavalan sivuitse, sanoi Pynnöläinen, osoittain taloa kädellänsä: "Tuostakin se vielä tulee myytävä talo. Kuka hänen saaneekin?"

"Mitä vasten se myytäväksi tulee?" kysyi Pynnöläisen veljen poika.

"Siinä ei ole muuta perillistä kuin yksi poika ja hän lukee papiksi; luullakseni se ylioppilas saarnaakin tänä päivänä!" sanoi Pynnöläinen.

Kirkosta tultua alkoivat häät ja komeatkin. Vihkimisen jälkeen kannettiin vieraille kahvia, sitten alkoi pieni tanssi isossa tuvassa ja sitten tarjottiin ruokaa salissa.

Kun rovasti oli muutamalla sanalla siunannut ruoan alkoi syönti. Töyryn Heikki oli joutunut istumaan Taavetin sisarta tuota mainioksi kankuriksi tullutta Hannaa vastapäätä ja Hanna oli erinomaisen komean kaunis, tuossa hää-pöydässä istuessansa. Heikki vilkasi joskus kuin sivumennen Leenaakin; kyllä sekin oli herttaisen kaunis, vaan ei toki hänen mielestänsä niin kuin Hanna ja sitä paitsi oli se jo toisen vaimo. Toisetkin huomasivat pian, että Heikki tähysti Hannaa liian tarkkaan. Muutamat rupesivat nauraa virnistelemään. Heikin äiti pukkasi poikaansa kylkeen ja olihan se Heikki sitten syövinään.

Syönnin jälkeen alkoi taas isossa tuvassa vilkas tanssi. Töyryn Heikki se vaan Hannaa tanssitti, väliin hän levähti, mutta aina taas uudesti aloittaakseen. Taavetti, hän se vaan ei tanssinut, häntä kyllä kehoitettiin, vaan hän sanoi: "Minulla ei ollut aikaa niin turhanaikaiseen työhön opetella". Vihdoin, kun sitä alinomaa pyydettiin, sieppasi hän Leenan kainaloonsa, pyöritti kerran ympäri tupaa ja tuumi sitten: "Näyttikö sievältä?"

Ensimmäisiä toimiansa vävynä oli Taavetilla tutkia talon työkalut perinpohjaisesti. Isäntä koetti kyllä kehua niiden olevan vähintäänkin välttävässä asussa ja niinhän ne olivatkin, vaan Taavetti mieluummin näki kaikki kiitettävässä kunnossa ja siinä tuli ensinkin viikatevartten ja haravain kanssa rengeille tiukat paikat, sillä Taavetti ensihetkestä huomautti, että nyt oli Pynnölästä leikki työkomennossa loppunut ja totta tahdottiin. Toisiakin muutoksia tehtiin kohta. Työaika lyhennettiin ja ruoka-ajat enennettiin kolmesta neljäksi, mutta sitten pitikin työn sujua aika lailla. Eräänä päivänä tuumivat keskenään kaksi renkiä suovaa tehdessään tuosta uudesta olosta. He kyllä näkivät että Taavetti oli istahtanut mättäälle lähelle heitä huokaamaan, vaan eivät olleet huomaavinansa ja toinen kysyi:

"Mikähän tästä talosta tulee?"

"Vippeli vippu tästä tulee, jos ei pehtoria muuteta!"

"Luuletteko niin?"

"En luule, minä tiedän, sillä sitä ajoa ei kestä ihminen, vaikka söis viidesti päivässä. Minä kumminkin olen tässä vaan syksyyn asti."

"Niin minäkin."

"Sama se on kun isäntäkin niin mitättömäksi meni, että tuon tuommoisen ruojan taloon otti, painajaiseksi väelle."

"Niin, sano, veli hopea, muuta kuin satua!"

Taavetti oli sillä välin noussut ylös ja seisoi jo viimeistä säettä lausuttaissa puhujain vieressä.

"Hitaastihan se suovan teko käypi", sanoi hän rengeille.

"Eihän tuota enään jaksa mitenkään, johan tuosta luun särkykin tulee tuommoisesta kiireestä. Tästä pian joutuu joka mies lasarettiin herra pehtorin kustannuksella."

"Mistä paikasta särkee?"

"Käsistä, selästä, päästä ja jaloista."

"Minua särkee toisesta ronkastakin, yksi kerta jo puhuin isännällekin, vaan mitäs siitä oli, kun hän antoi kaiken vallan Taavetille."

"Paha se on, että teitä niin särkee!" sanoi Taavetti. "Jos minun kiirehtämiseni tähden olette säryn saaneet, niin minun täytyykin kustantaa teille lääkäri. Heittäkää työ pois, en minä sairaita työhön ahdista."

"Ei me toki niin sairaita olla, ettemme suovaa valmiiksi saa", tuumivat rengit.

Taavetti ei puhunut mitään, vaan alkoi astua pitkin niittyä. Siellä hän tapasi isännän jolle hän sanoi: "Niilo ja Juuso sairastavat sydämentykytystä minua vastaan. Minun täytyy lähettää ne huomenna lääkärin hoitoon."

XIV. Odottamaton onni

Pynnölän talossa oli heinä tehty paljoa ennen kuin toisten talojen ja väki olivat paljoa rivakamman näköiset kuin muina vuosina. Pidennetty lepoaika oli ollut siunaukseksi, vaikka olikin työssä ollessa kiireemmästi työtä tehty. Nuot niskoittelevat rengitkin olivat tulleet siivo miehiksi, kun Taavetti seuraavana päivänä valjasti hevosen ja aikoi viedä ruikuttajat lasarettiin. He löivät nyt leikiksi koko asian ja tunnustivat valittaneensa aivan turhaa.

Taavetti ja Leena työskentelivät puinensa puutarhassa, jonka olivat laittaneet akkunan alle.

"Ei tästä tänä kesänä tule mitään, vaan jos eletään, vasta ensi kesänä!" sanoi Leena.

"Kunhan ollaan toimessa, kylläpä hänestä kerran hyvä tulee!" vastasi Taavetti.

"Nääs mukulaa, ompa peruna kumminkin kasvanut!" sanoi Leena, pitäen isonlaista, soikeaa uutta perunaa kädessänsä, jonka hän oli kaivanut maasta. "Mutta kuules, Taavetti! Mitä minä eilen uusia kuulin kylässä käydessäni!"

"Mitä nyt?" kysyi Taavetti, hyvin odottavaisesti.

"Minä kuulin, että sinä saat piakkoin uuden lankomiehen—kihlattu on!"

"Kuka on kihlannut ja kenen—ja missä?"

"Pidämpä suottakin puntarissa sinua vähän aikaa, arvaa jos arvaat!"

Taavetti mietti: "Jaa—mutta—jaha! Se on Töyryn Heikki ja Hanna! Oliko oikein?"

"On oikeen!"

"No, paraiksi!"

"Kuinka niin? Kuinka sisarelles toivotat semmoista miestä?"

"Mikäs miestä vaivaa, varsinkin niin rikasta miestä?"

Heidän siinä jutellessa tulla lyyhäsi Taavetin kummimuori pihaan, hän pysähtyi aidan tykö, jonka takana tuo pieni puutarhan alku oli.

"Kuulkaas Taavetti!" sanoi hän. "Kun minä olin rovastissa hieromassa, niin sinne tuli kirje ja rovasti sanoi: 'Menkää nyt käskemään Taavettia tänne'."

"Mikä kirje se sitten on?" kysyi Taavetti hyvän päiväisesti hämmästyksissään.

"En tiedä, vaan kaukaa se tulee, mistä tullee."

Taavetti lähti työstään, puhdisti vähän itseään, muutti vaatteita ja alkoi pamppailevin sydämin astua pappilaa kohden.

Ennen kuin kerkisi hyvää päivääkään sanoa, sanoi jo hänelle rovasti: "No, sehän hyvä on että tulitte, minulla on täällä kirje, joka täytyy kuitata. Rahaa siinä ei ole, muutoin se olisi jäänyt kaupunkiin." Näin sanoen hän ojensi kirjeen ja lipun, johon Taavetti kirjoitti nimensä.

"Niitä tulee välistä minun laukussani tärkeitäkin kirjeitä", sanoi rovasti.

"Kiitoksia!" sanoi Taavetti ja aukaisi kirjeen kuoren, siinä oli suomenkielinen kirjoitus kirjoitettuna sinisen postiarkia kaikille neljälle sivulle ja sen sisässä eri paperi, jota Taavetti ei ymmärtänyt mitä sillä olisi virkana.

Rovastin silmät kiilsivät, hänen paperin nähtyään.

"Saanko minä katsoa?"

"No ihme ja kumma!" jatkoi hän sitten. "Kymmenen—arvatkaas te, paljoko tässä lipussa on rahaa?"

"Lipussako rahaa!" sanoi Taavetti hämillään.

"Niin, koko kymmenentuhatta ruplaa! Sillä saatte pankista rahaa, juuri te saatte ne rahat.—Kumpikohan nyt rikkaampi on, Pynnöläinen vaiko vävy?"

"Mistä maailman äärestä se raha sitten tulee?"

Taavetti oli siihen määrään hämillään, ettei osannut ruveta kirjettä lukemaan. Hän katseli vaan ja ojensi sen kohta rovastille.

"Olkaa niin hyvä ja lukekaa, herra rovasti!"

"Selväähän tämä on Suomea!" sanoi rovasti ja luki.

Moskovassa, tänä vuonna 13 p. Heinäk.

Satulamaakari Rahkosen vanhin poika Taavetti.

Kauvan on siitä kulunut aikaa, kun minä lähdin pois sieltä ja monenlaisia mutkia on ollut elämässäni ja naimatoinna olen vieläkin. En ole saanut tietoa pienintäkään kotikylästäni, aina siitä saakka kuin sieltä lähdin, niin että melkein alan jo erityisellä ikävällä muistella kotiseurakuntaani. Ne ajat ovat minulla mielessä usein, joina minä siellä asuin ja niitä vaikka elävästikin muistelen, on ne kuin katsoisin synkän sumun läpi. Minulla oli maailmassa yksi sisar ja hän joutui naimisiin rehellisen käsityöläisen, satulamaakari Rahkosen kanssa. Sieltä lähteissäni oli hänellä kuuden kuukauden vanha Taavetti niminen poika, joka oli ristitty minun kaimakseni ja siitä olen ollut hyvilläni elämän ikäni. Minä olen ollut kauvan aikaa knltasepän kisälli ja olen palvellut täällä Moskovassa yhdellä mestarilla jo alun kuudettatoista vuotta. Täällä Venäjällä pidetään myöskin raha arpajaisia pankeissa ja minäkin muiden mukana olen usein niihin uhrannut monta kymmentä ruplaa, mitään saamatta. Kerta päätin vahvasti, oikein sielusta ja mielestä, että kun nyt otan arvan, niin puoleksi panen voiton sisareni vanhimman pojan Taavetin kanssa ja sitten ostin setelin. Mutta kuka arvaa hämmästyksenä? Minä kun arpomisen jälkeen luin sanomalehteä, niin aivan oikein minä numeroineni olin voittanut kaksikymmentätuhatta ruplaa. En ole ollut juuri aivan houkka eläessäni, vaan häpeäkseni täytyy tunnustaa, että pastierasin asunnossani koko sitä seuraavan yön. Aamulla olin ensimmäinen mies pankissa kuulemassa, oliko unelmani silmän häiriötä vaiko perusteellista totta ja näytin seteliäni. Aivan oikeen, minulle työnnettiin tuo mainittu summa käteen! Minä pistin rahat takkini sisätaskuun ja menin ulos pankista, pastierasin hiukka kadulla ja mietin. Ja niin menin uudestaan pankkiin ja otin tämän vekselin, jonka tässä sinulle lähetän. Jos kuollut olet, niin lähettäköön kirkkoherra takaisin sen ynnä tiedon kanssa kuinka siellä eletään ja voidaan. Tämän kirjoitti omalla kädellään: Taavetti Hietaniemi.

Taavetti seisoi kuin puusta pudonneena; vähän ajan takaa hän viimein virkkoi: "Minä en ole halukas lahjoja saamaan!"

"Kyllä silloin saa ottaa, kun tuolla lailla tuleekin, se tapahtuu vaan muutamille miljoonista ihmisistä", sanoi rovasti.

Taavetti pisti remissin ja kirjeen taskuunsa ja kiitettyään rovastia alkoi astua kotiinsa.

"Mitä tämä oikeastaan kaikki merkitsee?" kyseli hän tallustellessaan omilta ajatuksiltansa ja niin hän saapui Pynnölään, jossa väki paraikaa söi päivällistä, Leena ja isäntäkin muiden mukana isossa tuvassa. Taavetti istahti myöskin sanaakaan lausumatta pöytään ja alkoi syödä.

"Mitä siellä pappilassa oli?" kysyi Leena uteliaana.

"No, eipä erikoisia, sain vaan kirjeen Moskovasta."

"Moskovasta! Kuka sieltä kirjoittaa?" kysyi isäntä ällistellen.

"Tunnetteko Taavetti Hietaniemen? hän se on."

"Hietaniemen! Vartoohan hiukan, kyllä! Sehän meni kultasepän oppiin Pietariin. Hänkö elää vielä?"

"Elää!" toisti Taavetti.

"Mitä hän sitten kirjoittaa?"

"Puhun sitten kun on syöty."

Syötiin tuota kaikessa rauhassa ja syönnin jälkeen meni Taavetti kamariin, johon isäntä ja Leena häntä seurasivat uteliaisuutta täynnä.

Taavetti istuutui pöydän päähän, isäntä toiseen ja Leena se seisahtui pöydän eteen. Taavetti veti taskustansa kirjeen ja ojensi Leenalle, joka kohta luki sisällön.

"Vekseli!" sanoi Leena.

"Siinä!" sanoi Taavetti, ojentaen sen Leenalle.

"Niin, semmoinen se olevan näkyy."

"Voi taivaan talikon pyörittäjä! Vai kymmenen tuhatta ruplaa!" sanoi Pynnöläinen, istuen hyvin nolona. "Oletpa vävyni kappaleen rikkaampi appeasi. Se on totta se!"

Leena piti vekseliä hyvin huolimattomasti kädessään. Isäntä sen huomasi.

"Älä niin välinpitämättömästi pidä kymmentätuhatta ruplaa! Pankaa nyt, hyvät lapset, joutuin korjuusen piirongin sisimpään sopukkaan ja älkää millään muotoa hiiskuko sanaakaan kellekään kuolevaiselle koko paikkakunnalla!"

"Niin, pistä vaan, Leena, piironkiisi se siihen asti, kuin kaupungissa käydessä vaihdetaan oikeaksi rahaksi", sanoi Taavetti.

Leena vei sen kohta määräpaikkaan. Sen tehtyään meni hän ulos ja Taavetti ja isäntä jäivät kahden kesken.

"Mitäs nyt mietit, vävyni?" sanoi isäntä, istuen käsi poskella. "Minä luulin saavani sinun pitää tässä enemmän aikaa."

"Mihinkäs minä tästä menen nyt sitten? Näkyypä tuota sijaa tässäkin olevan!" tuumi Taavetti.

"Tottahan toki rahoilla ostat oman talon!"

"Siihen aina ehditään."

Taavetin sitä sanoessa aukesi kamarin ovi ja Töyryn Heikki astui sisään.

"Hyvää päivää!"

"Jumal' antakoon!" sanoi isäntä ja Taavetti toisti saman.

"Kuules Taavetti! Minulla on sinulle hiukan sanottavaa."

"Sano pois, vaan älä hauku!"

"Voi kun sinä, Taavetti, olet hirveän pitkävihainen! Enhän minä sinua enään tässä maailmassa hauku. Johan minä silloin pyysin anteeksi. Etkö muista?"

"Muistan! Vaan mistä minä tiedän mitä sun sydämmesi sopukassa piilee."

"Piilee! Siellä ei piile mitään. Minä olin ennen aina valmis käyttämään tuota haukkujan virkaa, vaan tästä lähtien aivon ruveta oikeaksi ihmiseksi ja mukautua naapurienikin tahdon mukaan. Minä aivon tulla sinulle langoksi ja naida Hannan. Mitäs siihen sanot?"

"Nai pois!" sanoi Taavetti.

"Sinä et siis ole sitä vastaan. No, hyvä! Minä tiedän että sinä et ole halukas puhe-varastoasi kuluttamaan, sentähden en sinua kiusaakaan, ainoastaan tulin tietämään, ettet sinä suorastaan ole sitä vastaan."

Nyt puuttui Pynnöläinen puheesen ja sanoi: "Kyllä sinä teet siinä vallan viisaasti, että puhut semmoisen asian Taavetin kanssa hyvän sovun puolesta, vaikka kohta ihmisellä onkin valta naida kenen tahtoo. Isäntä katsoi Taavettia ja kysyi: 'Saanko ma?'"

"Saman tekevä!"

"Niin, minä siis sanon, että Taavetti, jollen vallan erehdy on kumminkin tämän kylän rikkain mies."

"Hei—mitä—kuinka—mistä?"

Nyt olivat kaikki ääneti vähän aikaa. Vihdoin jatkoi isäntä: "En juuri tahtois olla mikään kieli-kello, vaan kun noin sattui tulemaan puheeksi, niin saamma tuon sinulle sanoa.—Hän on voittanut Moskovasta kymmenentuhatta ruplaa."

"Moskovasta, kymmenentuhatta ruplaa!"

Sitä sanoessaan kallisti Heikki päätään.

"Niin, ei meidän sovi häntä kerjäläiseksi kutsua."

"Älkää puhuko, isäntä, tuommoisia vanhoja", sanoi Heikki, katsellen permannon rakoja.

"Niin, ei hänellä nyt tarvitse enään olla lainatakki eikä lainalakki."

"Voi, helpoittakaa jo, hyvä Pynnöläinen! Enhän minä häpeän tähdenkään voi tästä karkuun juosta."

"Jaa, ei sinulla siis, Taavetti, ole mitään sitä vastaan?" kysyi Heikki taas hetken päästä.

"Ei!" sanoi Taavetti, mutta katsoi samalla Heikin silmiin, juuri kuin se, joka silmäin kautta tahtoo kurkistaa sielun sisimpään.

Heikki huomasi sen tavan katseessa jotakin merkitsevän ja hän huoaten sanoi: "Luuletko, Taavetti, minun laittavan Hannan onnettomaksi?"

"Enhän minä nyt sitäkään juuri luule. Ei, päin vastoin minä toivon sinusta vanhemmuuten hyvää miestä!"

"No, hyvä Taavetti, siinä mielessähän tuota itsekin olen.—Hyvästi!"

"Hyvästi! voi hyvin!"

"Hyvästi Heikki!" sanoi Pynnöläinen ja puristi häntä lujasti kädestä. "Tule", jatkoi hän vielä, "onnelliseksi ja hyväksi heimolaiseksi ja naapuriksi!"

Heikki lähti hyvin liikutettuna Pynnölästä ja ohjasi kulkunsa Hannan mökille.

Leena tuli kamariin, kun Töyryn Heikki oli ulos mennyt ja sanoi: "Onko isä kuullut sitä, kun Naavalan isäntä ja emäntä muuttavat pois täältä ja myyvät talonsa?"

"En, no mihin he nyt menevät?"

"Kaupunkiin vaan."

Isäntä katsahti Taavettia silmiin ja tuli hyvin ajattelevan näköiseksi.

"Kuulepashan, Taavetti, tuota juttua, Leena, kuka kertoi sitä?"

"Renki Matti."

"Annas kun menen tuota juttua minäkin kuulemaan!"

XV. Eteen päin

Taavetti ja Leena kahden kamariin jäätyään tuumivat vielä samaa asiaa:

"Saapa nähdä", sanoi Leena, "eikö isä osta Naavalaa!"

"Ja mitä hän sillä tekee?" kysyi Taavetti.

Samassa nähtiin akkunasta kuinka isäntä jo oli matkalla kylään päin.

Vähän ajan päästä tuli hän taas takaisin ja haki Taavetin, joka jo oli ehtinyt mennä rukiin leikkuuta aloittamaan.

"Tules, Taavetti, minun pakinoilleni!"

Isäntä ja Taavetti menivät huoneesen.

"Se on nyt semmoista seikkaa, että se Naavalainen menee kun meneekin pois meidän paikoilta."

"Niin aina!" sanoi Taavetti.

"Mutta pyytää liian paljo siitä talosta."

"Mitä pyytää?"

"Seitsemäntuhatta ja viisisataa ruplaa, niin kaikkineen kuin se käy ja seisoo. Mitä sanot?"

"Maksetaan pois!"

"Sinunko rahoillasi?"

"Kenenkäs muun?"

"Niin, mene ja osta!"

"Vaikka vaan", sanoi Taavetti, lähti astumaan Naavalaan. Pian hän olikin oikotietä taloon päässyt. Kaikki tulivat kättelemään ja käskivät Taavetin istumaan. Kun siinä sitten yhtä ja toista puhua rupatettiin, vaan kun ei talon myynnistä sivumennenkään mitään puhuttu, kysäisi Taavetti vihdoin: "Isäntä käski minun tulla tänne talon kauppoja hieromaan. Onko siinä mitään alkua koko asiassa?"

"Kyllä se on aivan totta!" vastasi isäntä. "Kyllä tämä talo myydään."

"Mitä se maksaa?"

"Kahdeksan tuhattahan minä olen aikonut siitä äyhkäistä."

"Ja sitä minä en maksa, vaikken eläissäni näkis taloa."

"Kuinka niin? Onhan talo paraita koko näillä seuduin."

"Vaikka, mutta Sampiaho ostettiin kuudellakymmenellä viidellä ruplalla."

"Niin, ryöstö-huutokaupalla."

"Vaikka, onhan hinnassakin kouraan tuntuva eroitus."

"Eroitushan se nyt talossakin lienee ja kun minä myyn sen päällisineen päivineen!"

"Viidessä tuhannessa on kyllä tän talon hintaa!"

Nyt katselivat isä, äiti ja poika toisiansa. Kauvan he näyttivät miettivän, mutta vihdoin isäntä lausui: "Kyllä siinä viidessätuhannessakin on rahaa, vaan tää talo ei ole sillä maksettu."

"Ei kopekkatakaan enempää ja käteenne luen rahat, jos myydä tahdotte.

Viisi tuhatta! ja sanassani pysyn."

Taavetti pani nyt lakin päähänsä ja alkoi astua ovea kohden; hän jo seisoskeli pihalla.

Sillä välin kesti vilkasta neuvottelua kamarissa, jossa sommiteltiin asiaa sinne ja tänne ja tultiin viimein siihen päätökseen, että kukaan ei enempää maksa kuin Taavetin lupaaman summan. Sopisi kumminkin koettaa edes viittäsataa lisään kysyä. Siinä toivossa meni isäntä pihalle, jossa näki Taavetin seisovan.

"Viisi tuhatta viisi sataa! Tuoss' on käsi!" sanoi Naavalainen.

"Turha vaiva, hyvä isäntä, turha vaiva! Se on sanottu, mikä sanottu."

"Olkoon menneeksi!" Isäntä otti Taavettia kädestä ja talutti kamariin.

"Viisituhatta kaksi sataa", huusi isäntä. "Erota poika!"

"Eipä kuin neljä tuhatta yhdeksänsataa!" sanoi Taavetti."

"Mitä?" sanoi isäntä. "Tottahan nyt viisituhatta kumminkin pysynee."

"Olkoon sitten."

Maisteri löi kädet irti.

"Viisi tuhatta, halpa hinta, halpa hinta;" sanoi Naavalainen.

"Perin halpa kait se on!" sanoi maisteri.

Kun Taavetti tuli takaisin Pynnölään, olivat isäntä ja Leena uteliaat kuulemaan kuinka kauppain meno edistyy.

"Viisituhatta, niinkuin nakutettu!" vastasi Taavetti. "Kättä päälle jo, rahaa lähdin hakemaan."

"Vai niin, vai aleni niin paljon. No, ei viisituhatta ruplaa liikaa ole, se on hyvin sievä hinta se", tuumi Pynnöläinen.

Taavetti pyysi isännältä lainaksi viisituhatta ruplaa ja Pynnöläinen vastasi: "Luulet sinä minulla olevan niin paljon puhdasta rahaa?"

"Luulen! sillä muutoin en voi teitä rikkaaksi kutsua."

Tuo sana vävymieheltä sanottuna, veti naaman pitkäksi, Pynnöläinen sanaakaan sanomatta aukaisi kaappinsa laatikon ja luki Taavetin eteen pöydälle viisituhatta ruplaa.

"Vielä jäikin!" sanoi isäntä ja työnsi loput kaappiin takaisin.

Taavetti pisti rahat taskuunsa ja meni Naavalaan. Siellä ei ollut muuta kuin kirjat tehtiin ja rahat luettiin vierasmiesten läsnä ollessa. Taavetti oli nyt Naavalan Taavetti ja talonisäntä.

Naavalainen olisi tarjonnut ryyppyjäkin rahat saatuansa, vaan Taavetti oli ilmankin tyytyväinen ja niin hän talonkirjat taskussa palasi Pynnölään.

"Siinä on kirjat!" sanoi hän, heittäen ne Pynnölän kamarin pöydälle.

"Milloinka menevät pois?" kysyi Leena.

"Kahden kuukauden perästä saamme muuttaa sinne."

"Vai jo kahden kuukauden perästä!" sanoi Leena.

"Se oli onnen potkaus se, kun saatiin Naavala sopuhinnalla!" sanoi Pynnöläinen.

Seuraavana päivänä meni Taavetti kaupunkiin ja vaihetti pankissa kymmenentuhatta ruplaa. Kun hän oli kaupat ja asiat toimittanut mitä hänellä oli toimitettavaa, suoriutui hän kotimatkalle läpi yön. Tuo yöllinen kulku kymmenentuhatta ruplaa taskussa hieman peloitti, vaan eipä kuulunut mitään vaaraa missään.

"On tämä sitä elämän rytinää meillä!" sanoi Pynnöläinen. "Mikä tästä vielä mahtaa tullakaan?"

"Kunhan eteenpäin mennään!" sanoi Taavetti.

XVI. Katovuosia

Syksy tuli ja samalla se aika, jolloin Taavetin ja Leenan oli muuttaminen Naavalaan. Kuta lähemmä tuli eronpäivä, sen alakuloisemmaksi tuli Pynnöläinen. Selvästi huomattiin, ettei hän tahtonut jäädä yksin vieraan väen kanssa. Leena huomautti Taavettia: "Kysy isältä, eikö se tahdo seurata meitä Naavalaan."

Taavetti oli kohta siihen valmis.

"Ettekö tahdo lähteä meidän kanssa Naavalaan?" kysyi hän päivää ennen lähtöä, kun oli juuri päivällisiltä noustu.