bannerbanner
Syvistä riveistä
Syvistä riveistä

Полная версия

Syvistä riveistä

Язык: Финский
Год издания: 2019
Добавлена:
Настройки чтения
Размер шрифта
Высота строк
Поля
На страницу:
2 из 8

"Ruvetaanpas nyt illalliselle", sanoi äiti. "Lähtään syömään lapseni, niin pääset sitten nukkumaan".

"Eikö se isä tulekaan?" kysyi Elsa hiljaa äidiltä.

"Johan se on tullut. Tuossahan se on isä, se on uusi isä. Ole kilttinä isälle, se on hyvä lapsille."

Katkera tunne kohosi Elsan mieleen, nousi kuin synkkä pilvi, joka heittää mustan varjon maahan. Mikä oudolta näytti, vieraalta, se mieltä loukkasi ja tunnonomainen herätti syvää kaipauksen tunnetta, kaipauksen ja säälin.

Elsa pantiin istumaan äidin ja Marin väliin. Ennen hän istui isän vieressä, omalla korkealla tuolillaan, jonka isä oli ostanut markkinoilta. Ja isä laitteli ruuan, riputteli valmiiksi. Nyt se tuolikin oli nurkassa tuolla ja jalka poikki siitä… Mies istui vastapäätä. Minkälaiset sormetkin sillä oli! Isällä oli toisessa peukalossa erilainen kynsi, vaan tällä molemmissa samallaiset. Se näytti rumalle, tuntui niin ilkeälle ettei Elsa saattanut syödä, ei vaikka. Itku oli aivan ratkeamassa, tuon tuostakin syöksähti jo kurkkuun. Vaan koetti pidättää voimansa perästä. Kuin olisi päässyt tuonne loukkoon isän turkin taakse…

"Lapsi rukka on väsyksissä", puheli äiti syötyään ja kuletti Elsan kamariin, johon tuli Marikin. Sinne laittoi äiti heidät nukkumaan pieneen sänkyyn, jossa ennenkin aina olivat nukkuneet.

"Lukekaa siunaus", sanoi äiti ja lähti.

Elsa pistäysi huppukorviin ja peitteen laidatkin kääri tarkoin alleen ettei rakoa jäisi. Tuntui niinkuin siellä peitteen ulkopuolella olisi uusi isä ollut, tahi jotakin semmoista pahaa. Vaan hupussa kuin oli niin ei peloittanut, tuntui vaan turvalliselta. Eikä nyt tuntunut niin tuskalliselta olo kuin iltaspöydässä, pahalle ja tympeälle kuitenkin. Hänen entinen oma sänkynsähän se oli, jossa hän nukkui, vaan se oli nyt toisessa huoneessa ja eri peitekin oli.

Uni ei tahtonut tulla silmään. Puoli horroksiin vaipui, ja siitä aina säpsähti hereilleen kuin yritti näkemään jotain pahaa unta.

Hän luki siunauksen ja painoi silmänsä umpeen.

Pikipallot oli hänellä olevinaan silmäin siassa ja Mari nauroi ja ilvehti… Isäkin oli kotona ja korjasi tuolin jalkaa ja sitten tuli hänen luokseen, vaan olikin parta punane… Tuli hyvin likelle ja hieroi parralla hänen poskiaan…

Elsa parahti huutamaan ja heräsi. Häntä pelotti nyt niin että valveillakin yhä itki. Ja äiti kuin tuli katsomaan, itki Elsa sedän viereen päästäkseen. Uusi isäkin tuli siihen ja sanoi:

"Hyi, kuka se yöllä juonittelee? Iso tyttö! Nuku nyt vaan, että muutkin saavat nukkua."

Elsaa peloitti, ei tohtinut puhua mitään. Vaan kuin uusi isä meni, pyysi hän äidiltä yhä päästäkseen sedän viereen. Äiti veikin viimein.

"Tämäpä taitaa ollakin aika passattava," sanoi uusi isä. Vaan äiti laski Elsan sedän viereen ja sanoi:

"Siunaa uudestaan lapseni ja nuku."

Elsa tunkeutui aivan sedän selkään kiinni ja luki rukouksensa. Tässä ei tarvinnutkaan nyt hupussa maata, uskalsi muutenkin. Akkunasta sopi näkemään ulos taivaalle. Ilma ulkona oli kirkas ja tähdet vilkkuivat kauniisti.

Tuolla se on isä ja pikku Armas, katsovat tänne, ajatteli Elsa. Kuin isä pyytäisi Jumalalta, että Jumala lähettäisi enkelin ajamaan tuon miehen pois.

Sinne sinertävään etäisyyteen tähystellessään välkkyviä tähtiä ja isää muistellessaan vierähti kyyneleet silmiinsä ja mieli purkaantui hiljaiseen itkuun. Mutta joutui unikin rauhalliseen helmaansa ottamaan tämän pienen ihmisen—ensikerran pettyneen—toivonsa.

NAAVALAN TAAVETTI

Kirjoittanut Eero Sissala.

I. Maata viljelemään

Vähämäen alangossa oli mökki. Siinä asui pitäjän satulamaakari Simo Rahkonen, sokean vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa. Hänellä oli yksi poika ja neljä tytärtä: Poika, Taavetti oli vanhin ja seitsenvuotinen, kun hänen äitinsä tuli vähänäköiseksi, melkein sokeaksi. Samaan aikaan tunsi mieskin ruumiissaan pahoja luunsäilöstyksiä, eikä sentähden aina voinut työtä tehdä niin kuin tarve olisi vaatinut. Monta kertaa loppui leipäkin mökistä, kun ei Simo itsekään oikein jaksanut työtä tehdä ja maksettiin vielä liian pientä palkkaa satulamaakarille.

"Pitääkö minun mennä köyhäin apua pyytämään?" arveli Simo erään kerran.

"Mitä isä puhuu", aivotteko mennä köyhäin apua pyytämään? sitä älkää tehkö, isä!"

"Mikäs minun hyvittää, kun leipä loppuu?"

"Kuulkaas, isä! minä voin alkaa tehdä työtä, teidän apunanne, ja luulen että yhdessä ansaitsemme niin paljo kuin joukko syöpi."

"Sopisi tuotakin koettaa. Jos sinä nyt edes jaksaisit köykäisemmät työt tehdä, niin joutuisi paljonkin pikemmin. Vaan olen minä ajatellut, että kun vähän tästä pääsis siirrähtämään, täytyis ottaa uudet tuumat ja ruveta maata viljelemään."

"Kyllä se olisikin paljo edullisempi", sanoi siihen vaimo.

"Me rupeamme maata viljelemään", sanoi Taavetti.

"No, sitten minä menen pyytämään maata Lassilan isännältä; kynnämmehän sen vaikka kuokalla, kun vaan sen nurin saa."

"Tehkää niin, isä, pyytäkää maata", sanoi Taavetti, ja hypähti ilosta,

"Jätämme ne tuumat kumminkin tältä päivältä, ja menen vaikka huomenna."

Huomispäivänä menikin Simo Rahkonen Lassilan isännän pakinoille ja sai luvan määrättyjä päivätöitä vastaan hyväkseen käyttää Vähämäen alangossa olevia paikkoja, mitkä vaan jotakin kasvavan näyttäisi. Kun Simo toi tuon vastauksen kotiin, iloitsi Taavetti, mutta pian hän kävi hyvin miettiväiseksi.

Oli kevät, ja sopisiko enää saada sinä keväänä peltoa kylvöön, siinä seikka. Sitä tuumivat Simo, hänen vaimonsa Esteri ja Taavetti.

"Ei suinkaan ensi kesänä vielä saa muuta kuin kuokituksi", sanoi Simo, "ja mitä häntä saisi toimeen."

"Minä kun olen melkeen sokea", arveli Esteri, "niin en paljokaan voi teitä auttaa. Mutta voisimmehan sen kuitenkin panna keto-perunaan."

"Ai, keto-perunaan me voimmekin panna," sanoi Simo.

"Ja me saamme perunoita monta tynnyriä," sanoi Taavetti, "ja syömme niitä perunoita talvella, kun satulamaakarin työtä teemme."

"Vaikka niinkin", sanoi isä.

"Ja se onkin hyvä asia, kun perunoita saapi omasta pellosta; siitä on hyvä apu leivälle", sanoi vaimo.

II. Kiitä poikaa

Kun lumi suli ja kevät tuli, oli Vähämäen alangossa kiirettä; siinä Simo ja Taavetti käänsivät kenttää nurin. Olipa Taavetin äitikin vääntämässä, perunoita oli saatu kylästä velaksi vasta tehtävästä satulamaakarin työstä, ja niitä, joissa jo ituset olivat pitkällä, sijoitettiin kentälle, ja turpeet kaadettiin päälle. Iso ala oli pian laitettu perunaan ja lopetettiin työ hyvässä toivossa.

Saattoihan tuota satulamaakarin työtä tehdä kesälläkin. Kun olivat pitkät kauniit kesä-päivät, niin silloinhan tuo luunsärkykään ei niin kovasti ukko Simon luita säilöstänyt, ja näkihän tuota vähän Esterikin eteensä kirkkaalla päivällä, että saattoi edes lapsia hoitaa, ja ruokaa laittaa. Siinä nyt vanhempien suureksi iloksi Taavetti poika pikilankaa veteli, niin ettei se sivullista paljo naurattanut; enemmän se ihmetytti, kun kahdeksanvuotinen poika neuloi kuin aikainen mies. Kovin rupesi vanhempia peloittamaan, että kasvava poika voisi niin ahkeralla työntekemisellä turmella terveytensä, ja käskivät häntä ulos toisten lasten kanssa leikkimään, mutta Taavetti vastaeli:

"Ei ole leikillä väliä; ei kaikki lapset tarvitse leikkiä yhtä vanhaksi."

Pian kuului maine Taavetin työtelijäisyydestä ylt'ympäri, ja kylän väki alkoi katsella Simo Kähkösen perhettä toisilla silmillä. Aina enemmän tuli tilauksia, kun saivat pian työnsä valmiiksi. Ja kun ukko Simo vakuutti, että pojan työ on yhtä kestävää kuin hänenkin työnsä, kantoivat isännät nahkoja nurkat täyteen, ja oli kiire ettei tahtonut joutaa päätään sammuttamaan.

Simo Rahkonen oli hyvä satulamaakari. Sen tiesi jokaikinen mies sillä paikkakunnalla että jos vaan nahka kesti, min työ kyllä kesti vaikka minkälaisen oriin riuhtoa. Vaan hän oli aina ollut hiukan hiljainen työssään; oliko se sitten siitä syystä, kun kaikki pistot niin lujaan vedettiin; kenties vähän siitäkin. Pian kumminkin tuli työtä liikaa, kun Rahkonen oli juuri nykyjään laskenut hiukan työpalkkansa, eikä hän poikineenkaan, ei millään muotoa voinut kaikkia tilauksia suorittaa. Vaan vähäpä siitä, saahan apua, jos tarvitsee, tilausta ei ole koskaan liiaksi.

"Odottakaa, odottakaa hiukan! minä otan apulaisen", sanoi Simo muutamille kiirehtijöille, ja niille, joilla ei ollut aikaa odottaa. Hän tiesi toisessa seurakunnassa olevan välttävän satulamaakarin, jolla oli useampia poikia, ja tiesi myöskin ettei hänellä ole mitään polttavaa kiirettä. Hän matkusti sinne ja toi apulaisen tullessaan, ja nyt sitä tehtiin työtä kolmissa miehin.

Nyt sujui asia aika vauhdilla, työt valmistuivat ja rahaa ja viljaa karttui; ja perheellä oli riittävä toimeentulo, ja ukko Simo tuumaili, että olisi hän ollut ilmeinen hassu, jos olisi mennyt köyhäin apua pyytämään, kun noin hyvin ilmankin pääsi läpi asioissa.

"Kiitä poikaa siitä!" sanoi vaimo.

Pian rupesi sen verran ylikin kokoontumaan että Rahkonen voi ostaa nahkoja karvarilta ja valmistaa omaa työtä kaupaksi. Olihan niitä maallakin sellaisia, jotka mielellään valmista ostivat; eihän sitä kaikilla nahkojakaan ollut ja täytyihän niitä kaupungista kumminkin toimittaa. Niinpä ennen pitkää Simo Rahkosella oli täydellinen satulamaakarin tehdasliike.

"Niin se näyttää, kuin minun maanviljelykseni jäisi sikseen satulamaakarin työn tähden; näyttäähän tuota käsityölläkin leipänsä saavan", arveli Rahkonen eräänä päivänä syksyllä.

"Otetaanhan nyt kumminkin perunat maasta ylös; näkeehän tuon sitten mitä maanviljelys vaikuttaa", vastasi vaimo.

Perunoita kaivettiin maasta turpeen alta, ne olivat kovia, valkoisia, puhdaskuorisia, mutta ei niitä ollut ylön paljon; kumminkin arveltiin niiden talven yli riittävän. Permannon alla oli lämmin kuoppa, sinne kaadettiin perunat säilöön.

Pian sen jälkeen tuli markkinat kaupungissa. Simolla oli nyt muutamia hevosenkaluja sinne vietäväksi tehtyjä. Hän lähetti ne kaupunkiin erään naapurin isännän rattailla. Itse käveli hän jalkaisin, ottipa Taavetinkin mukaansa myödessä perään katsomaan.

Kun päästiin kaupunkiin, oli siellä jo väkeä kuin soipaa sotaa, ja saihan tuota Simokin paikan kamuilleen torin laidassa, vaikkei kaikkein edullisinta mielestään. Eihän ne kaupat juuri kiivaasti käyneet, kun tavaraa oli kokoontunut kosolta idästä ja lännestä ja ostajia tahtoi olla niukanpuoleisesti. Alenivathan ne kuitenkin vähät tavarat kaupaksi kahden päivän kuluessa, ettei jäänyt kuin muutamia päitsiä, ja niin lähti Simo poikineen pois torilta niine päitsineen, ja olikin sitä rahaa kokoontunut koko joukko, hopeata ja vaskea semmoinen pieni, villalangoista kudottu kukkaro melkein puolilleen.

Simo osti nyt kalanelikon, jauhomaton, vähän nahkaa, hiukan kahvia ja sokeria, jotka sama isäntä sai kotiin kulettaa, joka hevosenkalutkin oli tuonut. Simo Taavetin kanssa astua juppasi taas jalan, huolimatta siitä että sai yhtenään kulkea ojan laitaa ja ehtimiseen väistyä juopuneiden markkinamiesten edestä, jotka tahtoivat ojaan siimalleen suistua.

"Nyt on rauha maassa!" tuumasi Simo Rahkonen, kun pääsi rauhaisaan mökkiinsä markkinamelusta.

"Kyllä kai siellä elämää taas olikin", sanoi vaimo.

"No, sitä oli jäämäänkin asti, sitä tavaraa olisi piisannut ylikin antaa. Mitähän ne ihmiset luulevat senkin rähinän hyödyttävän", arveli Simo.

Tuskin kukaan iloisempi koskaan on, kuin Rahkosen vaimo oli kun kaupunkituliaiset, jauhot, kalat, kahvit ja sokerit kotiin tuotiin. Saattoipa nyt talvea hyvissä turvin odottaa.

III. Jokainen tekee, niin kuin hyväksi näkee

Markkinain jälkeen meni apumies pois, sillä hänen kotiseurakunnassansa alkoi kiire työ, niin kutsuttu syksykiire. Simo jäi Taavetin kanssa kahden, ja nyt heidänkin täytyi mennä taloihin työhön, sillä ei kaikista paikoista voinut työtä kotiin saada. Koko syksyn he talosta toiseen muutellen työskentelivät, ja ansaitsivat koko joukon viljaa. Ihmiset ihmettelivät Taavettia, kun hän niin nuorena oli voinut tulla semmoiseksi satulamaakariksi. Taavetti olikin vilkas poika, ja isokasvuinen.

Kun hän työskenteli talonpojan penkin ääressä oli hänellä tilaisuus tutustua talonpojan elintapoihin, ja useassa talossa työskennellen sai hän nähdä monen eri talon elämää.

Joulun pyhiksi menivät satulamaakarit kotiinsa, sillä Simo tahtoi oman perheensä keskuudessa viettää korkeata juhlaa. Erittäin hauskaa oli Taavetistakin nähdä noiden pienten siskojen leikkimistä ja iloa, joka pienokaisten silmistä loisti joulukynttilöiden valossa. Hän tunsi rinnassansa veljen iloa, kun oli voinut olla isällensä avullinen perheen onnellisuuden ja koossa pysymisen tukemisessa, ja yhdistyi vanhempainsa kanssa kiitoshuokaukseen Jumalalle, kaiken hyvän antajalle.

Vähä jälkeen joulun pyhien tuli muudan varakas naapuritorppari Tahvo Luntinen kaupittelemaan Simolle torppaansa, hän kun oli aikeessa matkustaa Amerikkaan.

"En minä voi ostaa teidän torppaanne", vastasi Simo, "minä olen köyhä mies, ja mitä maan omistajakaan siihen sanoisi?"

"Olen jo puhunut Pynnöläiselle ja hän on juuri yllyttänyt minua tulemaan teidän kanssanne kauppoja hieromaan; sillä hän sanoo teidän toivorikkaan poikanne tähden olevan juuri tarpeellista, että ajoissa hankitte itsellenne laveampaa työskentely-alaa."

"Vaikka vaan; mutta mistä siihen rahat tulevat?"

"Lähtäänpä kuulustelemaan, eikö mahtaisi jostakin löytyä," sanoi Tahvo.

"Ja minä sulan suotta lähtisin laittamaan itseni velkaan; kuka siihen voipi minua pakoittaa?"

Esteri oli tarkasti kuunnellut keskustelun menoa, ja kuultuansa että asia alkoi saada epäedullisen käänteen, sekaantui hän puheesen.

"Minä kun olen vähänäköinen, niin minulla ei ole juuri tuohon asiaan paljo puhumista; muussa tapauksessa olisin minä kova yllyttäjä torpan hankkimiseen. Varsinkin minä noiden lasten vuoksi kehoittaisin Simoa jotakin heidän eduksensa koettamaan."

Simo tiesi hyvin että vaimollansa oli hyvä tarkoitus ja että hän puhui äidillisestä rakkaudesta; hän ei siis nyt enää hennonnut vastustaa tarjousta, vaan pani vaatetta päälleen ja lähti Luhtisen kanssa kylälle.

Koko päivän odottivat kotona äiti ja lapset isän kotiin tuloa.

Erittäinkin ikävöiden odotteli Taavetti tuon uuden tuuman päättymistä.

Isä tuli viimein myöhään illalla kotiin, hyvin väsyneenä, mutta muutoin hyvillään.

"Kuinkas kävi?" kysyi Esteri.

"No, niin se kävi", vastasi Simo, "että minä nyt olen torpan omistaja tämän kauppakirjan nojalla". Samalla hän veti povestansa paperi-arkin. "Minä kuljin pitkin kylää rahan haussa, ja sain sitä vähän paikastaan vastaisesta satulamaakarin työstä edeltä päin. Minä kävin kumminkin kuudessatoista paikassa ja juuri yhtä monta eri velkamiestä on nyt minulla. Mutta hyviä ihmisiä ne isännät tuntuvat olevan, ja jos he eteenkin päin yhtä hyviä ovat, etteivät ajattomalla ajalla rupea velkojansa hätyyttämään, niin meidän käypi auttavasti hyvin vielä. Meillä on nyt torppa, yksi hevonen, kaksi lehmää, kymmenen lammasta ja kaikenlaista muuta maanpäällistä. Tuo Amerikkaan-menon into pakoitti hänen myymään kaikki melkoisella hinnan alennuksella minun edukseni."

"Vai on hevonenkin, sillä minä ajan!" sanoi Taavetti.

"Aja pois, kyllä sitä vielä saatkin ajaa tarpeeksesi asti", sanoi isä naurahdellen.

"Oli onni että torppa saatiin", sanoi Esteri.

Seuraavalla viikolla tuli majan muutto. Elukkain hoitamisen tähden täytyi Rahkosen joukon olla heti sijassa, kuta entiset asukkaat pois menivät. Niin he jo muuttivatkin uuteen paikkaansa päivää ennen entisten asukasten lähtöä.

Siitä sitä sitten torppaa asumaan ruvettiin, ja Simon täytyi ajaa hevostakin, jota hän ei ollut tehnyt paitsi nuorena poikana. Vähän hän sitä kumminkin tarvitsi tehdä, sillä Taavetti pian tottui hevosta hoitamaan. Kumminkin ennen pitkää rupes ukkoa itseänsä huvittamaan hevosen ajanta, hän kun ei luunsäryltänsä oikein voinut aina istuntatyötä tehdä. Hän toimitti Taavetin tekemään satulamaakarin työtä ja poika tekikin köykäsemmät työt niin, ettei isän osaksi jäänyt muuta kuin kaikkein raskaimmat, joihin ei Taavetin voimat vielä riittäneet. Töitten lomasta Taavetti myös selkää oikaistakseen juoksenteli pitkin pellon hankea navetan takana, josta oli erittäin viehättävä katsella järven jäälle ja kuunnella kuinka iki-hongat pihan laidassa humisivat hauskasti ja kodikkaasti.

Äidin apuna voivat jo Mari ja Hanna kaikenlaista toimittaa ja ihmeeksi äidinkin silmät paranemistaan paranivat, kun hän tuli suurempaan huoneesen ja vapaampaan liikuntaan, niin että hän hyvin näki elukat ruokkia ja kehrätä.

IV. Orpoja

Entinen asukas oli kylvänyt ruista, jonka laiho kevään tultua erittäin vihriänä pellolla virkisti uutten asukasten silmiä, samalla uusilla toiveilla rohkaisten mieliä. Nyt se ken kynnelle kykeni, oli pellon-työssä lantaa vetämässä, hajottamassa ja pöyhimässä, sillä oli suvitoukojakin tehtävä. Simo se kynti hevosella ja tunsi että hän oli käsityöläisenä täydellisesti maantyön unohtanut, vaikka nuoruudessaan oli siihen jo joltisesti perehtyneenä ollut. Kylästä ei hän kumminkaan lähtenyt apua hakemaan, itse hän tahtoi tehdä, vaikka kömpelöstikin ja niin saatiin tuotahätää ohra tehdyksi. Samaa tietä saivat mennä muutkin kesä-työt, omatakeisen väen kanssa. Siinä oli kumminkin heinänteko-aikana pulma edessä, kun torpasta piti kaksi viikkoa olla mies talossa niittämässä ja Simo ei kehdannut mennä huonoa niitto-taitoansa kylän väelle näyttämään. Olisi hän vaihettanut satulamaakarin työhön ne päivätyö-päivät, vaan isäntä ei siihen myöntynyt. Senvuoksi Simo palkkasi edusmiehen edestään ja pääsi sillä pälkähästä.

Kaikenlaisten kesätöiden aikana, erittäinkin heinän teossa, kunnosti pieni Taavetti itseään niin, että isä ja äiti arvelivat: siitä pojasta se kalu tulee, jos tullakseen! Isä oli pääsemättömissä siitä pienestä viikatteesta, jota Taavetti tahtoi itsellensä toimitettavaksi; vaan kun viikate saatiin, niitti hän, ettei aikamies paremmin.

Simo ja Taavetti kahden puivat riihen. Pellon leikkuussa teki äiti täyden työn, vaan riiheen ei hän voinut mennä; sillä hänen silmiensä kipeyteen oli suurena syynä entiset nuoruutensa aikuiset riihen puimiset.

Viljaa tuli niin paljo kuin sitä tullakin piti; sillä siinä paikassa, jossa tuo torppa oli järven rannassa, ei halla uskaltanut kynsiänsä näyttää, vaikka sinä kesänä kyllä kävi talollistenkin pelloilla.

Nyt kun hän oli saanut kaiken viljansa korjatuksi, järjesti hän ja laski kuinka paljon hän tarvitsisi perheen ylläpidoksi ja siemeneksi ensi uutiseen; hän huomasi, että koko joukko viljaa liikeni velkamiehille luovuttaa, ja niin hän maksoi pois viljalla viisi velkojaansa, että jäi enään vaan jäljelle yksitoista. Syksyllä hän taas kävi niissä hevosen kaluja tekemässä, jotka vielä saamista olivat, ja niin hän maksoi torpan hintaa jättiläis-askeleilla, kotiväellä kun oli murheeton leipä, ja kaiken työpalkan voi käyttää velan maksoksi. Että pian vaan velasta päästäisiin, teki Taavettikin työtä niin kiivaasti, että ihmiset rupesivat poikaa varoittamaan hiukan terveyttään säästämään. Taavetti oli kumminkin saanut pieneen päähänsä innon, ja kun taas kotiin palattiin talvea viettämään, tuumi hän, että isä tekisi niin hyvin, panisi hevosen aisoihin, ja menisi kaupunkiin valkoista lammas-nahkaa ja saphiania noutamaan. Isä täytti pojan pyynnön ja toi kaupungista tarpeelliset aineet. Taavetti rupesi nyt tekemään kintaita sekä tupakki- ja raha-kukkaroita. Mutta että työ joutuisi sukkelaan, asetti hän apu-neulojaksi molemmat vanhemmat sisarensakin, ja oli itse mestarina. Sillä tavoin valmistui niitä kintaita ja kukkaroita niin, että tuli sen talven kululla koko kylään melkein joka miehelle. Taavetti ansaitsi sillä tavalla vähän nopeammin rahaa kuin satulamaakarin työllä ja isä kulki rahti-ajossa, ettei hevonen joutavana syönyt.

Keväällä huomattiin, että Taavetin ansiolla voitiin maksaa pois kaksi velkamiestä ja Simo taas maksoi kolme pois rahdin-veto rahoilla. Nyt jäi enään vaan kuusi velkamiestä, eikä nekään olleet kaikista suurimmat.

Taas tuli kesä ja ruvettiin kesätöitä toimittelemaan, mutta ennen kuin ohra saatiin tehdyksi, tuli Simo kipeäksi ja viisi päivää sairastettuansa kuoli. Se oli tuntuva suru vaimolle ja lapsille. Kun pikkusen olivat alkuun päässeet, niin näin se nyt kävi, ja isä, jonka olisi vielä kauvan aikaa tarvinnut työskennellä, korjattiin pois.

Esteri suri ja itki, niin että hänen entisestä huonot silmänsä tulivat vielä huonommiksi, ja pelko että velkamiehet vievät torpan vielä enensi hänen suruansa. Jumalaan Esteri tosin luotti lujasti, mutta ei hänen päähänsä kuitenkaan se seikka tahtonut mahtua, että velkamiehillä olisi jotain luottamusta hänen kymmenvuotiaasen poikaansa. Sen Taavetti kumminkin vakuutti, että ne häneen täydellisesti luottavat.

Isä haudattiin, eikä kukaan velkamiehistä näyttänyt pitävän mitään kiirettä; ei ääntäkään päästetty että Simo velkaakin olisi. Kumminkin kun hautajaispuuhat olivat ohitse, meni Esteri kaikkien jäljellä olevien velkamiesten luo, kysymään mitä he nyt aikovat tehdä.

Yksi sanoi yhtä toinen toista, mutta kaikki ne pääasiassa olivat sitä mieltä että heillä kiireempi olisi velkaansa vaatimaan, jos poika olisi kuollut isän sijasta, ja että Esterin ei tarvinnut hätäillä niin kauvan, kuin hänellä oli Taavetti elävänä luonansa. Pitäköön huolta asioistansa miten parhaiten taisi.

Kun äiti kotiin tultuansa hyvillä mielin kertoi Taavetille, mitä isännät hänestä arvelivat, sanoi poika:

"Sanoinhan sen jo, että ne minuun luottavat, jos ei muuhun, niin minun käsityöhöni."

Nyt täytyi ottaa apumies kylvöjä tekemään, sillä Taavetti ei toki vielä siihen kyennyt, ja niin saatiin taas kylvöt tehdyksi ja pellot lainehti kauniissa laihossa. Kun niityn aika tuli, niitti Taavetti torpan niittämiset pikku viikatteellansa yksinään, vaikka se kävikin hitaammasti ja huonommasti kuin perin aikaiselta.

Isäntä, kun tuli päivätyö-viikot, tyytyi siihen että Taavetti ne suoritti, hän ei pitänyt väliä, kun torpasta vaan oli mies niityllä, ja mieshän Taavettikin oli, vaikkei vielä henkirahaa maksava. Mutta vaikka isäntä ei enempää vaatinut, niin ei Esteri kumminkaan isäntää jättänyt ilman hyvitystä, vaan kävi lisäksi viikon peltoa leikkaamassa, josta isäntä oli erittäin kiitollinen.

Sillä tavalla sitä sitten eteenpäin elettiin. Taavetti vahvistui vuosi vuodelta, niinpä siskonsakin, ja velka tuli käsityöllä maksetuksi, vaikka Taavetin täytyi apulaisena käyttää toisen kylän satulamaakaria vaikeampien töiden tähden monena peräkkäisenä vuonna.

V. Uusia tuumia

Vuodet ovat eteenpäin vierineet. Taavetti on jo käynyt rippikoulun, ja on, vaikka kuudentoista vanha, jo täyden miehen kokoinen. Parina viimeisenä vuonna ei ole enää tarvinnut käyttää vierasta apua maan töissä; ne on Taavetti tehnyt äitinsä ja sisartensa kanssa. Äidin silmät ovat kumminkin nyt lopullisesti pimenneet, ettei hän voi enään nähdä omia kauniita lapsiansakaan. Lääkärikään ei voi enään niille mitään, ja hän on täydellisesti lastensa ja Jumalan huostassa. Päiväkaudet istuu hän nurkassa jotakin nypistellen, että saa vähänkin hupaisemmasti aikansa kulumaan.

Taavetti se isännöitsee torpassa. Hän ei ole tähän asti vielä yrittänyt muuta käsityötä kuin satulamaakarin työhön vivahtavaa, vaan hän nyt, kun on velatoin, myös rupeaa tekemään kaikenlaista talouskalua. Satulamaakarin työt on tehty niin tarkkaan, että tuskin koko kylässä pistoakaan sellaista työtä olisi koko talvena. Puutyötä siis nyt on torpassa ensimmäiseksi tehtävä. Hevonen on aikansa kuluksi jyrsinyt seimen laidan. Vajassa on entisiltä ajoilta muutamia vanhoja lautoja, tuvassa on kirves ja vanha saha. Sahan hampaat ovat tylsät, mutta Taavetilla on viila, jolla hän on hevosen kaluja tehdessään naskaliaan teroittanut. Nyt viilaa hän sahan hampaat teräviksi, ja vääntää niitä siihen asemaan että ne tulevat tarkoituksensa mukaisiksi. Sitten laittaa hän seimen laidan ja sanoo ruunalle:

"Syö muuta ruokaa äläkä pilaa seimen laitaa! Etpä luullakseni nälässä ole ollut, koska lautasesi on niin tasainen."

Tallista lähtiessä näki Taavetti sisaren menevän navettaan ja muisti hänen puhuneen, että sielläkin on jotain vikaa.

"Mari, onko se lehmän parsi kaatunut?"

"Kyllä se kallellaan vähä on."

"No, syntihän se on että parsi kallellaan on. Harmittaahan se lehmääkin, kun seinät kallistuvat. Mitäpä sanoisimme, jos pirtin seinä rupeaisi päällemme taipumaan emmekä pääsisi alta pois."

"No, eihän tuohon tarvitse muuta kuin kaksi hyvää kiilaa, siinä on vaan jalat perään antaneet."

Silloin veisti Taavetti kiilat ja löi parren suoraksi.

"Tytöt, teidän pitää oppia kankaita kutomaan", virkkoi Taavetti taas kerta sisarelleen; "kehrätä te jo vähän taidatte jokainen.—Onko meillä kangaspuut kunnossa?"

На страницу:
2 из 8