Juha. Heränneitä / Юха. Пробудившиеся. Книга для чтения на финском языке

– Luvataan sitten. Saaneeko katsoakaan?

– Katsoa saa.

– Onpa hyvä, ettei tarvitse ummessa silmin.

Marja hymähti hämillisen hellästi… Pilkkasiko se?

Syötyään loikoili Shemeikka pihamaalla, lämpimässä paisteessa, selällään, kädet niskan alla. Marja väijyi tuvan ikkunassa, kasvot kalpeina ja jäykkinä lasia vasten, povi kohoillen, silmä hivellen kaarevaa rintaa ja jalkojen jäntevää jousta, kun toinen jalka toisen päällä lepäsi.

Pääskyt liitelivät ylhäällä ilmassa Shemeikan pään päällä, lämmin tuuli leyhytteli rintaa ja kaulaa.

Ei tule puheille, välttelee. Joko liiaksi arkiutin? Olisiko pitänyt varovammin viihdytellä? Mikä mahtaisi oikein pitää olla tämän lintusen houkuttelulaulu? Itseänikö kiittäisin ja kehuisin: tämmöinen solakka poika, kauppias kuulu, metsänkävijä mainio sinua haluaa! Vai häntä itseäänkö kehuisin, korvaansa kuiskuttaisin: ylen ihana olet, en ole ikinä vertaistasi nähnyt; näethän, etten mitänä voinut, kun sinut näin, täytyi halata, täytyi suudella. Yksi sulaa suruisesta soitosta, toinen iloiseen lauluun hullaantuu. Mutta mitä laulanetkin, yhteen menoon laula naisen uuvuttelulaulu niinkuin lapsen, ettei herätä ehdi. Kun kiehtomassa olet, elä vaikene, ettei lumous laukea, kun olet säkeen sanonut, heti tiedä jo toinen, millä jatkat.

Ilmaantui aittansa kynnykselle emäntä, istahti ompelemaan, ei päätään kääntänyt, ei silmäänsä nostanut. Shemeikka häntä siihen katseli, ja jo tiesi, minkä houkuttelulauluistaan hän tälle linnulle laulaa.

Hän nousi, meni ja istahti kahareisin kynnykselle, toinen jalka aitassa, toinen ulkona – ja sanoi yhtäkkiä yllättäen:

– Haastaisit minulle huolesi, emäntä nuori.

Marjan ääni vähän vavahti:

– Huoleniko? Mitkä huoleni?

– Kaikki ne, mitkä sinulla on.

– Mistä sinä tiedät, mitä minulla on ja mitä minulla ei ole vai eikö ole ollenkaan?

Shemeikka piti vähän laulunsa lomaa, sitten kosketti uudelleen soitinta, jonka jo tunsi hyvin helähtäneen.

– Ei ole rattoisa elämäsi täällä erämaassa.

Marja ei vastannut, ompeli.

– Miehesi vanha ja jörö, piikatyttösi hiljainen ja mitätön, ei vierasta käy talvikausiin, kesällä jos joku tulee, niin meneekin.

– Kun ei ole parempaa nähnyt, ei osaa kaivatakaan.

– Lähde kanssani Karjalaan hupailemaan!

Marja katsahti säpsähtäen ylös, mutta sitten taas alas.

– Ja mitä minä siellä?

Silloin tuli kiihkeä, tiukka, ahdistava kysymys:

– Ja mitä sinä täällä – tässä surkeassa maassa – semmoinen kuin sinä?

– Ja mikä tällä maalla vikana? Ja lieneeköpä muuallakaan parempi?

– He huonosti täällä naisensa hoitavat. Ei meillä niinkuin täällä niskaansa työn teolla köyristetä, ei meillä silmiänsä riihen kitkussa soaista, ei meillä kaskessa kasvojansa noeta, ei meillä selkäänsä käsikivissä katkota. Talon nuorikot täällä kuin orja-akat meillä, köyryniskat, tihrusilmät, riippurinnat, pystymahat, kuin takkuiset, kesäiset koirat – et sinä, emäntä, ihme ja kumma, vielä semmoinen, mutta pian sinustakin semmoisen tekevät. Pian puna poskiltasi putoo, pian kiilto silmistäsi katoo.

– Entäpä katookin – kenellepä siitä lie vahinkoa?

– Kyllä sen tiedät kenelle.

– Olisiko sielläkään parempi?

– Sielläkö? Miehet hankkii, miehet liikkuu, vierailta mailta viljan valmiina tuovat – naista ilonaan pitävät, ei orjanaan.

– Mitä sitten naiset tekevät?

– Ka, kankaita kutovat, koreitaan kirjaelevat ja orjia opastavat. Kesällä, milloin huvikseen haluavat, kalaa pyytävät, marjoja poimivat, makeita keittävät. Niinpä aina nuorina pysyvät, niin kauan kuin ikä antaa, punakkoina, pulleina, pehmeinä. On keveät jalkansa karkelossa, ovat heleät äänensä, kun illatsuissa laulaen karsinassa istuvat. Hellinä ja herttaisina pysyvät – täällä kaikki jöröjä ja äänettömiä. Ka niin Karjalan mies omaansa hoitaa!

– Hyväpä näkyy olevan heillä siellä elämä, sanoi Marja, ompelustaan kääntäen.

– Kullassa kuhajavat, silkissä sihajavat. Emme talvikausia heidän vuoteillaan viru. Rinta rakkautta täynnä joka kevät palaamme, kesän lyhyen kerrallansa karkelemme, heitä polvellamme istutamme.

Shemeikka ihan korvaan puhuu, yhä kiihtyy hänen laulunsa niinkuin metsolla soitimessa. Vähän aina lähenee, Marja sitä mukaa siirtyy, huuli omassa tekemässään hymyssä, silmä ompeluksessa kiinni, sormi kiivaasti neulaa käyttäen.

– Tulisit, emäntä, kerran Karjalaa katsomaan, koska Karjalasta olet kotoisin! Ollaanhan naapureja, toisten vaaroilta tulet toisten vaaroille tuikkaa. Päivä koskia lasketaan, toinen tyyniä vesiä soudetaan, väliin vähän kankaita astutaan, ja kolmas taas koskisia vesiä viilletetään – niin jo sieltä suvannon alta minun kalamajani kuumottaa, ja siitä vielä vähän, niin jo ollaan kotikylässä. Kylä siellä suuri korven koskemattoman keskessä. Talo siellä minulla vanha ja rikas. Käsillään sinua kantaisivat, heimonsa löytölasta, ilosta iloon kuljettaisivat, juhlasta juhlaan, karkelosta karkeloon kiidättäisivät. Vanha äiti minulla, ylen on hyvä ja herttainen, se sinua kuin sukulaistaan – silkkihin, samettiin pukisi. Tule Karjalaan, emäntä!

Olisiko tuo totta vai pilaa? Ääni totta, mutta pilaa mahdotonta, mitä puhui.

– Tule käymään, tule katsomaan! Tule heti! Minun kerallani!

– Sinun kerallasi?

– Mitä sinä täällä teet, kaunis, sorea emäntä! Vanhenet, ränstyt, tulet samanlaiseksi kuin kaikki muut. Täällä vähän vielä elät, ei huulesi hymyhyn kuonnu. Silmäsi samenee, tukkasi kuihtuu, poskesi painuu kurttuun kuin paleltunut marja. Niskasi köyristävät, vartesi vääristävät, liialla raatamisella sorjat jalkasi vinoon vääntävät … sinun sorjat jalkasi…

– Elä puhu semmoisia.

Mutta Shemeikka jatkoi:

– Ja ketä varten? Tuota – ryppyotsaista, unisilmäistä, jöröhuulista liuhupartaa, pitkäselkäistä, länkisäärtä…

– Elä puhu minulle enää mitään! – Marja melkein parkaisi, kuin hätää huutaen.

– Joka yökaudet siellä röhkii ja pöhkii – rykii ja röheltää —

– Voi, voi – elä!

– Että ilkesikin tarjota itsensä semmoiselle kuin sinä! Että saatatkin semmoisen vuoteessa virua?

– En minä hänen vuoteessaan viru! huusi Marja yhtäkkiä kuin vimmassa, silmä epätoivoisen vihaa välähtäen, ja hypähti ylös, häpesi sitä samassa ja istahti alemmalle portaalle.

– Etkö? Etkö todellakaan?

– Ja mitä se kehenkään kuuluu, missä minä virun, vaikka viruisin sikopahnassa?

Hän olisi purskahtanut itkuun, jos ei olisi noussut ja mennyt. Mitä se minusta kaikkia kysyy? Ja mitä hän minulle semmoisia haastaa? Ja mitä hän kaikkea halventaa? Minkä Juha sille mahtaa, että on semmoinen kuin on? Ja mitä se kehenkään kuuluu, kenelle minä menin? – Miksei Juha tule jo kalasta? – Ja mitä minä hänen puheitaan kuuntelen? Ja hänen koreitaan kannan?

Hän aikoi riistää ne, heittää ne menemään, kun näki Juhan tulevan järvellä. Hän pyörähti sinne, riensi rantaan, kiinnitti juoksuaan.

Mutta tottahan se oli puhunut – totta oli puhunut. Semmoinen oli Juha poloinen, juuri semmoinen: pitkäselkä, tihrusilmä, länkisääri, märässä sarkatakissaan kuin takkuinen koira. Mutta kuta surkeamman näköinen oli, sitä enemmän Marja tahtoi häntä hyvittää, sitä enemmän näyttää iloitsevansa hänen saaliistaan. Verkot olivat köytenään kutulahnoja, leveitä, lihavia, käsnäpäitä kämiläitä. Hän tempasi verkon, vei sen virepuulle.

– Elähän, Marja, elähän, varoitteli Juha. Elähän ryvettele silkkejäsi – saadaan nämä Kaisankin kanssa.

Mutta Marja riisui silkkihuivinsa ja pani sen luotaan, kääräisi ympärilleen Juhan takin, jonka tämä juuri oli riisunut yltään, tahtoi tekeytyä samanlaiseksi takkuiseksi ja harmaaksi kuin Juha, tahtoi näyttää Shemeikalle, joka asteli vihellellen pihalla … elköön luulko!

– Siinäpä vasta saalis, melkein niinkuin ne meidän muinaiset saaliit, Juha! innosteli hän verkkoa nostaessaan. Tulehan auttamaan, ettei repeä.

– Ei se repeä, ei se repeä! … kas niin, hekotteli Juha, kannattaen verkkoa keskeltä sill'aikaa, kun Marja sitä virepuille levitti.

– Missä sinulla oli verkot?

– Siellähän ne oli Heinälahden luhdalla.

– Siellähän me silloinkin, muistatko?

– Muistanpa toki, muistanpa hyvinkin.

– Montako korvollista minä silloin, ensimmäisenä kesänä, suolasinkaan?

– Taisitpa suolata, taisitpa suolata … ensimmäiset suoluusi… mo-montako lienetkään…

Se muisti ne ajat, se tahtoi niitä muistella … se sanoi sen ihan kuin sanoakseen!

Shemeikka seisoi aitaa vasten nojaten, katseli Marjan eleitä ja hymähti itsekseen ja vihelteli hiljaa… Et minua petä.

– Tuli näkyy Huutoniemestä! huusi Kaisa pihasta rientäen.

– Siellä on joku järven takana, joka pyytää venettä … mahtaisiko olla äiti?

– Anoppi? – Sen se on tuli. Se sen aina sytyttää suuren kuin juhannuskokon.

Siihen meni Juhan ilo. Marjan kasvot olivat jäykistyneet ja suu väännähtänyt katkeraan kaareen.

– Odottakoon, ei tästä nyt joudeta, oli Juha sanovinaan välinpitämättömästi.

– Parasta kun haet heti, haettavahan se on kuitenkin … muuten ehkä minua syyttää.

– Olkoon siellä.

Mutta hetken päästä hän kuitenkin lähti, sytytettyään ensin tulen rannalle merkiksi siitä, että kutsu oli huomattu.

Marja liikkui kiivaasti verkkoineen niinkuin olisi ollut vihassa niille, raastoi kalat irti rihmojakin katkoen…

– Ei ole anoppi mielivieras miniälle? sanoi Shemeikka yhä aitaan nojaten.

– Jos tekisin niinkuin tehtävä olisi, tuohon heittäisin heidän talonsa. Tuskin rannasta nousee, niin jo alkaa eikä lakkaa ennenkuin on haukkunut äänensä painuksiin ja vielä sittenkin kähäjää.

– Mistä se haukkuu?

– Vein muka suuresta suvusta heidän parhaansa … oli liian hyvä minulle.

– Liian hyvä sinulle? Kuka?

– Juha.

Shemeikka puhkesi sieltä aitansa takaa lyhyeen pilkalliseen nauruun, ja Marja antoi hänen nauraa.

Marja on päästellyt kalat ja virittänyt verkot kuivamaan, on lähettänyt piian koskirantaan, toiselle puolelle talon, noutamaan liossa olevia kala-astioita, ja itse istuu hän nuottakodan kupeella kivellä ja siivoo kaloja. Suomustaa, puhkoo, huhtaisee ja heittää vasuun. Kalan siivottuaan tarttuu toiseen, raastaa kuin vihassa… Mitä minä tässä enää? Hoitakoot itse talonsa, äiti ja poika! Jos olisi Juha mies, pois käännyttäisi kiusanhengen. Kun tietää, ettei anna minulle yön lepoa, ei päivän rauhaa. Mutta eipähän, vaikka olen sitä häneltä pyytänyt. Joka kesä antaa tänne tulla. Pelkää syöjätärtä, ei uskalla sanoa vastaista sanaa. «Kärsi häntä, kärsi häntä vielä vähän». Vaan onko minun pakko sitä kärsiä, että aina äitiänikin solvaa? … teen kerran semmoisen pystyn, että…

Shemeikka liikkui tuvan edessä. Näkyi laittavan laukkuaan… Lähtee jo hänkin… Tulleeko hyvästillekään, tyhjän puhuja, pilan tekijä. Mahtoi antaa olla niiden puheiden puhumatta.

Marja siivoo kaloja päätään nostamatta, huivi silmillä, mutta kuulee lähestyttävän, askel askeleelta. Nyt se on ihan takana, nyt kiertää eteen ja istuu kivelle vastapäätä. Marja näkee hänen jalkansa polvia myöten ja polvien välissä kädet, sirot ja sulavat; ja näkee omat sierettyneet sormensa ja suomujen pärskinän.

– Joko sitten lähdemme? kysyy Shemeikka.

– Minnekä?

– Karjalaan, niinkuin oli puhe.

– Minkä tähden sinä sitä taas minulle puhut?

– Sentähden, että sinä olet minun.

– Minkä tähden minä olisin sinun enemmän kuin muidenkaan?

– Sentähden, että minä tahdon.

Hän on kumartunut melkein kiinni Marjaan.

– Sentähden, että sinä tahdot? sanoo Marja yhä huivinsa sisästä.

– Ja sentähden, että sinä itsekin tahdot. Elä pärskytä. – Hän tarttuu Marjaa käteen, puristaa sitä niin, että veitsi putoaa siivuulaudalle.

– Elä, Shemeikka – päästä —

– Tuletko?

Marja koettaa irtautua, mutta ei pääse. Vasta kun hän herkeää riuhtomasta, hellittää Shemeikka. Marja on noussut, mutta vaipuu taas takaisin niinkuin hänen päätänsä huimaisi.

– Minähän olen toisen, hän melkein kuiskaa, silmissä avuton, säikähtynyt, kuin armoa anova ilme.

– Kenen toisen?

– Juhanpa.

– Et ole hänen enemmän kuin lintu, jonka on pyytänyt ja häkkiinsä pistänyt. Kun joku avaa oven, on lupa lentääksesi, minne mielesi tekee. Et ole hänen enempää kuin poro, joka on tunturilta väärän isännän aitaan eksynyt.

– Kuka se on sitten minun oikea isäntäni?

– Minä!

– Minkä tähden sinä olet oikeampi kuin Juhakaan?

– Sentähden, että mielesi palaa minussa eikä hänessä. Sentähden, että olet sieltä mistä minä. Ja sentähden, etten minä kysy lupaa, vaan otan kysymättä, ja että jos et tule hyvällä, niin minä vien sinut väkisin.

Shemeikka on hänen takanaan, puhuu hänen korvaansa, Marja jo selin hänen sylissään, silmät ummessa.

– Sentähden, että olet minua toivonut ja odottanut, että olet minua päivillä tähystellyt ja öillä ikävöinyt, puhteet pitkät pimeään iltaan kuunnellut!

– Mistä sinä sen tiedät?

Marja kavahtaa päin ja puristautuu kahden käden hänen toiseen käteensä.

– Kun sen vieressä tuskissasi viruit, mielessäsi voivottelit: voi, jos tulisi joku, joka minut tästä tempaisi…

– Mistä sinä sen tiedät?

– Tule! Riennä koskelle!

– En saa!

– Tule – mene – kierrä! ei kukaan saa tietää.

– En uskalla.

– Näin sinut silloin – koko ruumiisi – rintasi – jalkasi —

Marja kyyristyy, suojaa itseään, niinkuin olisi alasti, Shemeikka erottaa hänen kätensä hajalleen, Marja saa viimeiset voimansa kootuksi, ettei kaatuisi selin nuottakodan korkean kynnyksen yli, ja sysää Shemeikan menemään niin, että hän jalka kalavasuun takertuen horjahtaa ja kaatuu vasun kanssa veteen.

Kun hän siitä selvisi nousemaan, oli Marja kadonnut. Lähimmän saaren takaa pisti esiin venhe, jonka kokassa istui airoilla Juha ja perässä joku nainen.

Marja oli paennut pihaan ja kätkeytynyt aittaansa. Hän näki Shemeikan tulevan, tempaavan laukkunsa tuvan rappusilta, heittävän sen olalleen ja pitkin, kiukkuisin askelin poistuvan koskelle päin. Oli satuttanut itsensä, koska oli verinaarmu poskessa.

Mutta tuskin oli Shemeikka kadonnut, kun Marjan sisässä parkaisi: Minkä tähden sinä sen sille teit? Minkä tähden sinä hänet suututit? Minkä tähden sinä työnsit hänet pois, joka tahtoi sinut pelastaa? Tuli, tuli kerran se, jota olet kaiket ikäsi odottanut, tuli maailman komein poika – antoi silkit ja soljet – tahtoi väkisin viedä sinut, ottaa näissä ryysyissäsi sinut, kuluneen kapineen, toisen tähteen! Sinä hänet sysäät luotasi, että otsansa veriin satuttaa… Vihoissaan lähti, lienee jo venheeseensä hypännyt, taakseen katsomatta koskea alas viilettää eikä enää milloinkaan tule…

Hän riisti yltään kalaryysynsä, jätti ne siihen, missä seisoi, tempasi orrelta oman pyhänuttunsa ja syöksyi ulos.

– Anoppi!

Pihamaalla seisoi häntä vastassa iso, laiha, luiseva, vanha nainen.

Ei sanonut sanaakaan, ei hyvää päivää. Silmät seisoivat kuin valmiina iskemään, ja kasvojen rypyt vuoroin kiristyivät, vuoroin laukeilivat pinnistyksestään. Seisoivat siinä anoppi ja miniä vähän aikaa vastakkain, niin äsähti anoppi:

– Minkä tähden on kalat kaadettu vasusta ympäri ja toiset jätetty siivoamatta?

Marja ei vastannut.

– Heitetty sinne sikain suolattavaksi – ja jo näkyvät suolanneenkin – ja itse tultu aittaan maata?

Marja ei vieläkään vastannut, pyörähti ja meni tupaan, anoppi perästä…

– Ei sanaa vastata – ei hyvää päivää sanota.

Yhäkään ei Marja mitään sanonut. – Kun istuu, sitten lähden!

– Tiettiin tulevan, vaan ei ole kuivaa kannikkata pöytään varustettu, saati kalaa paistettu.

– Ei nyt anoppi heti tultuaan riitaa rakenna.

– Se on sanottava, mikä on sanottava – kuta pikemmin sitä parempi – ja mikä on ennenkin sanottu ja sanotaan, niin kauan kuin kieli suussa liikkuu ja ääni kurkussa kulkee!

Nyt ei Marjakaan enää voi hillitä itseään.

– Silloin on parasta, että anoppi jää ja minä lähden.

– Lähde, veikkonen, ja mitäs tulitkaan!

– Jo tässä karjalan mies minua houkuttelikin mukaansa – tahtoi jo väkisinkin viedä.

– Valehtelet! Ei ne sinua Karjalaan huoli, koska sieltä emäsikin hylkäsivät.

– Elkää äitiäni häväiskö!

– Häpäisen! Häpäisen sekä äidin että tytön – häpäisen aina ja iankaikkisesti – haudassanikin sinua häpäisen, joka veit minulta parhaan poikani – mahdoit mennä, mahdoit antaa itsesi viedä – voi, kuinka minä olisin ollut iloinen, jos olisit mennyt – kuka se oli, joka muka olisi semmoisen vienyt ja jolle tämä muka ei lähtenyt?

– Uhtuan Shemeikka! huusi Marja anoppinsa nenän alla ilkahtaen, keikahti, pyörähti ja meni.

Portailla tuli Juha vastaan. Törmäsivät yhteen, olivat kaataa toisensa kumoon.

– Minne sinä sillä tavalla juokset?

– Äitiäsi pakoon! huusi Marja mennessään.

– Marja! huusi Juha hänen jälkeensä, mutta Marja katosi jo tuvan nurkan taa, silmissä kylmä, pistävä, viiltävä katse, joka tunki Juhaan, niinkuin olisi veitsi rinnasta isketty aina selkäytimeen asti.

Raskain askelin astui Juha tupaan ja istahti penkille soudusta uupuneena, hikikarpaloita otsaltaan pyyhkien.

– Etpähän totellut, äiti, vaikka lupasit, sanoi hän alakuloisesti. Tuskin pihaan pääsit, niin jo riidan rakensit. Jo sen rantaan kuulin, eihän tästä elämästä taas mitään tule enemmän kuin ennenkään.

Äiti tuhkaisi vain pilkallisen hymähdyksen. Mutta silloin Juha vimmastui ja kimmahti ylös ja löi lakkinsa pöytään ja huusi niin, kuin olisi samalla itkenyt:

– Mutta sen minä sanon ja sen saat uskoa, – että jos tästä ei sopua synny – ja jos vielä kerran Marjan metsään ajat, – niin venheeseen sinut istutan ja soudun takaisin, – ja vaikka – vaikka koko Huutoniemen polttaisit, en tule sinua sieltä toista kertaa hakemaan.

Äiti tiesi, että se oli vain uhkaus, monta kertaa ennen sanottu ja kuultu.

– Jos sinä jonkun tahdot venheeseen istuttaa, niin istuta hänet, ja anna mennä Rajakoskesta alas. Silloin teet sen, mikä olisi pitänyt tehdäksesi jo aikoja sitten. Lähetä narttu omain koirainsa luo, niin ei sieltä niitä enää tänne kerää. Kyllä tiedetään! Vai ryssäin kievari tästä nyt tulee! Sitä olen odottanutkin. Onpa ihme, ettei jo ennen. Vaan satuinpa parhaaseen aikaan, ja paraspa sinulle sattuikin, kun Shemeikan poika!

– Shemeikan?

– Shemeikka Shemeikan poika! huusi eukko. Isäsi tappajan! Pikku velivainajasi kärventäjän! Sen poikaa täällä sinulla suojelutti, jonka isä sinun isäsi seinään seivästi ja sen tehtyään lapsen kätkyestä palavaan uuniin nakkasi. Sen teki ja sen sukuja täällä suojelee akkasi, joka lienee itsekin samaa ja onkin!

– Mistä te sen tiedätte, että se oli Shemeikan poika?

– Itse sen minulle juuri mennessään ilkkuen huusi.

– Kuka siellä itkee ja voivottaa? kysyi Juha yhtäkkiä kuulostaen.

Kuului juoksun jytinää ja yhä lähenevää itkua ja voivotusta.

– Marjako siellä itkee?

Juha riensi ulos. Ei ollut itkijä Marja, vaan Kaisa, joka voihkien vaipui rappujen eteen, sydänalaansa painaen, saamatta sanaa suustaan.

– Mikä sinun tuli?

– Juoskaa koskelle apuun!

– Menikö Marja koskeen? kiljahti Juha.

– Kun se Karjalan mies – kunse – vei – emännän.

– Mitenkä vei? Missä?

– Nyt, nyt – ihan ikään – minä näin —

– Mitä näit?

– Tempasi venheeseensä.

Enempää ei tyttö saanut sitä selitetyksi, kättään huiskuttaessaan ja taas itkuun purskahtaessaan.

Juha riensi koskelle, Karjalan miesten valkamaan, johon toisten lähdettyä eilen oli jäänyt Shemeikan venhe. Se oli poissa. Hän riensi alemmaksi niemeen, josta voi nähdä kosken alijuoksun. Ei näkynyt muuta kuin valkeat kuohut mustaa pilveä vastaan, ja lohi loikkasi ilmaan niskasuvannossa. Turhaa se on! Mutta karkasi hän kuitenkin vielä eteenpäin, niin pian kuin pääsi kivikolla rannalla, kaatui, nousi ja pääsi suvannon ympäri lahden pohjaan. Siinä oli suvannon poukamassa heinikkoa, tallattua, ja vesakkoa, josta oli käsin lehtiä riivitty. Tuossa oli huivi, Marjan huivi, tuossa oli lipokas, hänen lipokkaansa.

Juha ei käsitä muuta, kuin että hänen täytyy saada apua lähteäkseen jälkeen … jälkeen niin pitkälle, kunnes tavoittaa, vaikka maailman ääreen, vaikka olkoon maan alle mentävä, minne koski näytti putoavan kuin manalan mustaan kitaan.

Äiti, Kaisa ja pari tervanpolttajaa seisoi pihalla, kun Juha tuli.

– Tiedätte tapauksen, sanoi hän miehille, huohottaen, tuskin ääntä saaden, juoksusta hengästyneenä. – Ryösti, katala. Tuossa on hänen huivinsa.

– Mikä sen on sisässä?

– Lipokas – ne rannalta löysin. – Olisi ollut upotettava.

– Itsehän sen estit. Mahdoit antaa meille vallan.

– Olisi pitänyt.

Juha istui ääneti hetken.

– Autatteko minua kuitenkin, miehet, vaikken minä teitä? Lähdemme jälkeen, ehkä vielä saavutamme.

– Emme enää saavuta, kun kerran koskille pääsi. Rajakoski on peninkulmaa pitkä ja ennenkuin päästäisiin lähtemäänkään, on se jo alla, ja siellä kääntyvät vedet kolmeen suuntaan, eikä kukaan tiedä, mitä tietä se on mennyt.

– Seuraamme häntä, kunnes tapaamme, vaikka omaan maahansa.

– Se retki on tehtävä isommilla joukoilla.

Juha ymmärsi itsekin, ettei hän näillä miehillä, jos olisivat lähteneetkin, olisi mihinkään kyennyt.

Miehet juttelivat kuin mitä muuta asiaa tahansa.

– Olisinpa luullut olevan hankalata saada niin iso ihminen väkisin venheeseen.

– Mikäs siinä, sanoi toinen. Kun kerran venheeseen sai, ja miksei olisi saanut vaikka kantamalla, ja potkaisi venheen koskeen, niin aikapa siinä enää pois hypätä. Vei onnekseen ja pitää. Ovat ennenkin pitäneet. Eikä se ole tässä teossa yksin. Siellä vartovat muutkin, vaikka olivat edeltä lähtevinään.

Piika tuli yhä nyyhkien, tuvasta, tarhalle menossa.

– Mitenkä se oikein kävi? kysyi Juha.

– En minä tiedä, voi, en minä osaa…

– Se siitä poukamasta sen otti?

– Siinä oli yht'äkkiä venhe … en tuloaan nähnyt, mutta siinä olin.

– Missä sinä olit?

– Siinä olin, astioita huuhtelin, niin näin emännän tulevan … ja sitten se heitti sen venheeseen ja hyppäsi perään … ja Marja kaatui selälleen venheen pohjaan ja meni alas esiliina silmillä. En minä muuta tiedä…

– Sen näit?

– Sen näin.

Juha nousi ja meni aittaansa.

– Oletko varma, että se sen väkisin vei? kysyi emäntä.

– Voi, mikä piti tapahtua! itki tyttö.

Emäntä näki Juhan aitassaan kiireesti muuttavan pyhävaatteita ylleen.

– Lähdetkö sinä minnekä?

– Lähden.

– Minnekä?

– Nostatan koko pitäjän.

– Taitaa jäädä nostamatta siitä asiasta pitäjä.

Juha riensi jo rantaan, sysäsi venheen vesille ja alkoi soutaa etelää kohti.

IV

Se oli ensin ollut Juhalle niinkuin tapaturma, niinkuin olisi Marja häneltä joutunut jonnekin, josta ei kuulunut huutoa, josta se ei päässyt omin voimin enemmän kuin elukka suosta tai metsän peitosta. Mutta kun hän istui venheessään ja souti ja souti, alkoi hänelle selvitä, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Marjahan oli ryöstetty, vieras mies oli hänet väkisin vienyt, oli vienyt häneltä vaimon. Mutta vähän se Marjasta väkisin hyötyy. Ei tuntenut Marjaa, jos luuli hänestä kourin puristaen pehmeän tekevänsä. Ei lyömälläkään, ei väkivallalla millään. Oli anoppinsa aikoinaan parastaan pannut. Eihän mahtanut Marja mitään, kun roisto rinnalta yllätti, eikä vielä venheessäkään. Mutta Juha oli näkevinään, miten käy, kun ryöstäjä laskee maihin ja alkaa lähennellä. Ei vastaa Marja, ei katso, ei ole kuulevinaan. Se ahdistaa häntä, Marja puree, potkii. Se lyöpi häntä vimmoissaan, ei suu Marjalla värähdä, vaikka kivusta silmä vettyykin. Pidä puoliasi Marja, pidä puoliasi, avun saat, avun saat!

Juha souti, nyökkäsi, samaa tahtia myötätuulet, vastatuulet, selät, salmet; hankavitsa kun kului poikki, pisti uuden sijaan; kun tuli nälkä, ei pysähtynyt, puri kannikkata soutaessaan, tuhdolle laski, siitä taas otti, murensi sitä vastaan, siihen takaisin laski, puraisi taas ja taas souti, kasvoilla luottava, päättävä ilme, huulilla silloin tällöin värähtävä hymy ajatellessa: «Elä hätäile, minä tulen miesten kanssa» – ja Marja juoksee vastaan, kaulaan käy, jo nyt kerran kaulaankin käy, ja sanoo: «Tulitpahan, Juha, – etpähän jättänyt.»

Oli kokan edessä aava ulappa ja sen toisessa päässä vanha kotitalo. Siellä näkyi jo selän niemessä tuulimylly. Juha asetti sitä kohti venheensä kokan, perän kotivaaraa vasten, joka vielä vähän siinteli jäleltäpäin.

Oli vuosia siitä, kun hän oli siellä käynyt. Pahoin olivat Marjaa siellä pienestä asti pitäneet, ei hänellä orvolla muuta ystävää kuin minä. Ja niin oltiin sydämiköitä, ettei häitä laitettu, kahden saatiin vihille mennä, sieltä palatessa ohi soudettiin Rajavaaraan, ohi silloin ja ohi sen jälkeen. Ei ollut Marja sen koommin jalallaan siihen taloon astunut.

Soutaisinko kirkolle suoraan? Mutta onhan kohtuus ja oikeus, että ma kotitalostanikin jotakin saan. En ole perintöjäni heiltä pyytänyt, en ole heitä talkoihin vaivannut. Ei ole muuta saatua kuin äidin jokakesäiset kiusat. Sen toki saanen vaatia, että veljet tässä hädässä avun antavat. Ensi kerran pyydän, mitä pyydän. Enkä nytkään pyydä, jos eivät itsestään tahtone tarjota.