Syrjästäkatsojan tarina

Eikö tuollaisen mielialan, joka oli niin lempeä, niin levollinen, niin harvinainen, olisi pitänyt tietää hyvää? Voi, mitään hyvää ei siitä koitunut! Karu todellisuus ryntäsi äkkiä esiin – niin pahana, kalpeana ja vastenmielisenä kuin se liiankin usein on.

Keskeltä tuota täydellisen hiljaista kiviseinää, joka kohosi yli käytävän, puiden ja korkean aidan, kuulin äänen: ikkuna narahti auki. Ennen kuin olin ehtinyt katsoa missä kerroksessa se oli ja kuka avasi, näin erään puunlatvan heilahtavan ikään kuin siihen olisi viskattu jotakin, ja muuan esine putosi suoraan jalkoihini.

Jean Baptisten kello löi yhdeksän, päivä oli laskenut, mutta ei ollut pimeä: uusikuu auttoi vain vähän, mutta syvä kultainen hohde sillä suunnalla taivasta, missä aurinko viimeksi oli loistanut, ja koko avaran ilmankannen kristallinen kirkkaus valaisivat kesäistä hämyä. Pimeässä käytävässänikin olisin jonkin aukon läheisyydessä voinut lukea pientäkin painettua tekstiä. Helppo oli minun siis nähdä, että heitetty esine oli lipas, pieni lipas valkoista ja värillistä norsunluuta. Sen irtonainen kansi aukesi käteeni, ja sisässä oli orvokkeja, joiden väliin oli piilotettu tarkasti taitettu palanen punaista paperia – kirjelappu, ja siinä osoite "Pour la robe grise".39 Pukuni oli todellakin harmaata ranskalaista kangasta.

Hyvä. Oliko tämä lemmenkirje? Sellaisista olin kuullut puhuttavan, mutta en tähän asti ollut saanut kunniaa nähdä tai pitää käsissäni ainoatakaan. Sellainenko kappale oli minulla peukalon ja etusormen välissä tänä hetkenä?

Tuskin vain – en hetkeäkään uneksinut sellaista. Kosija- tai ihailijakäsitettä ei ollut edes tajunnassani. Kaikki opettajattaret haaveilivat rakastajistaan, yksi heistä (mutta hän tietysti olikin herkkäuskoista lajia) uskoi vieläpä tulevaan mieheen. Kaikki neljäätoista vuotta vanhemmat oppilaat tiesivät jostakin sulhasehdokkaasta, kaksi tai kolme oli jo joutunut kihloihin vanhempiensa välityksellä ja ollut kihloissa lapsuudestaan saakka. Mutta niiden tunteiden ja toiveiden maailmaan, joita tuollaiset mahdollisuudet avaavat, ei ajatuksillani, vielä vähemmän itseluottamuksellani ollut kertaakaan ollut lupa tunkeutua. Jos toiset opettajattaret menivät kaupungille tai lähtivät kävelylle bulevardeille tai vain kuuntelivat messua, uskoivat he aivan varmaan (mikäli jäljestäpäin kerrottiin) kohtaavansa jonkun "vastakkaista sukupuolta" edustavan henkilön, jonka ihastunut vakava katse vakuutti heille heidän viehätys- ja vetovoimaansa. Minä en voi sanoa että kokemukseni tässä suhteessa oli samanlainen. Kävin kirkossa ja olin kävelyllä ja tiesin erittäin hyvin, ettei kukaan huomannut minua. Ei ollut Rue Fossetten varrella ainoatakaan tyttöä tai naista, joka ei olisi voinut eikä tahtonut todistaa aika ajoin saaneensa ihailevan katseen nuoren tohtorimme sinisistä silmistä. Minun on kuitenkin pakko, niin nöyryyttävältä kuin se kuuluneekin, jättää itseni huomioon ottamatta: mitä minuun tulee, olivat nuo siniset silmät yhtä viattomat ja tyynet kuin taivas, jonka sini näytti olevan niille sukua. Ja niin kuulin toisten puhelevan, ihmettelin usein heidän iloisuuttaan, varmuuttaan ja itseensätyytyväisyyttä, mutta en vaivannut itseäni nostamaan silmiäni tuijottaakseni polulle jota he niin varmaan uskoivat astuvansa. Tämä ei siis ollut mikään lemmenkirje, ja lujasti vakuuttuneena päinvastaisesta avasin sen levollisesti. Näin se kuului – minä käännän sen:

"Unteni enkeli! Tuhannet, tuhannet kiitokset siitä, että pidit lupauksesi: tuskin uskalsin toivoakaan sen täyttymistä. Uskoin tosiaankin Sinun laskevan leikkiä, ja sitä paitsi näytit pitävän yritystä niin vaarallisena – olihan hetki niin tavaton, käytävä niin ankarasti kielletty – ja kuten sanoit, kummittelee siellä usein tuo lohikäärme, englanninopettajatar – une véritable bégueule Britannique à ce que vous dites – espèce de monstre, brusque et rude comme un vieux caporal de grenadiers, et revêche comme une religieuse"40 (lukija suonee anteeksi vaatimattomuuteni, kun sallin tuon imartelevan kuvan rakastettavasta itsestäni säilyttää alkukielen hienon asun). "Sinä tiedät", jatkui tämä verraton vuodatus, "että pikku Gustave on sairautensa vuoksi siirretty erään opettajan huoneeseen – tuohon onnen suosimaan huoneeseen, jonka ikkuna viettää Sinun vankilasi pihaan. Sinne on minun, sedistä parhaan, lupa tulla tervehtimään häntä. Kuinka vavisten lähestyinkään ikkunaa ja silmäilin Edeniisi – minulle se on Eden, vaikkakin Sinulle erämaa – kuinka pelkäsinkään näkeväni vain tyhjyyttä tai äsken mainitun lohikäärmeen! Kuinka riemuisasti sykkikään sydämeni, kun noiden kateellisten oksien läpi näin vilauksen somasta olkihatustasi ja harmaan pukusi hulmahduksen – puvun jonka tuntisin tuhansien joukosta. Mutta miksi, enkelini, et katso ylös? Sinä julma, miksi epäät minulta ainoatakaan sädettä noista ihanista silmistä! – Kuinka yksikin katse olisi minua elähyttänyt! Kirjoitan tämän kuumeisella kiireellä, käytän hyväkseni tilaisuutta sillä aikaa kun lääkäri tutkii Gustavea, suljen sen pieneen lippaaseen kukkakimpun kera – ne ovat kukista suloisimmat, mutta kuitenkin vähemmän suloisia kuin Sinä, minun Perini – minun iki-ihanaiseni! Ikuisesti Sinun – tiedät kyllä kuka."

"Soisinpa tietäväni kuka se on", arvelin minä, ja vielä enemmän kuin sen kirjoittajaa toiveeni tarkoitti henkilöä jolle tämä rahanarvoinen epistola oli osoitettu. Kenties se oli jonkun kihloissa olevan oppilaan sulhaselta, ja siinä tapauksessa ei ollut tehty eikä aiottu tehdä mitään suurta virhettä – pieni säännöttömyys vain. Monella tytöllä – varmaan suurimmalla osalla – oli veljiä tai serkkuja naapurikoulussa. Mutta "harmaa puku, olkihattu", siinä varmaan oli avain – sangen hämmennyttävä. Olkihattu oli tavallinen puutarhapäähine, jota käytti hyvin moni. Madame Beck itse käytti juuri näihin aikoihin enimmäkseen harmaata pukua, eräs toinen opettajatar ja pari oppilasta olivat hankkineet samanvärisen ja – kuosisen puvun kuin omani: se oli jonkinlainen arkipuku, joka sattui siihen aikaan olemaan muodissa.

Siinä aprikoidessani huomasin että minun oli mentävä sisään. Makuuhuoneissa välkehtivät valot ilmaisivat että rukoushetki oli ohi ja oppilaat menossa levolle. Puolen tuntia vielä, ja kaikki ovet olisivat lukossa, kaikki valot sammuksissa. Päätyovi oli vielä auki, jotta kuumentuneeseen taloon pääsisi kesäillan raikkautta, ovenvartijattaren huoneesta sen vieressä loisti valoa, ja sen hohteessa näkyi pitkä eteinen, jonka toisella puolen oli salonkiin vievä kaksoisovi, ja näköalan sulki iso kadulle aukeneva ovi.

Yhtäkkiä kuului pikainen kellonsoitto, pikainen mutta ei äänekäs – pieni kilahdus vain, kuin varoittava metallikuiske. Rosine syöksyi esiin huoneestaan ja riensi avaamaan. Henkilö jonka hän laski sisään, puheli hänen kanssaan pari minuuttia: tuntui kuin olisi epäröity ja vitkasteltu. Rosine tuli puutarhanovelle lamppu kädessä, pysähtyi portaille, kohotti lamppua ja katseli ympärilleen epämääräisesti.

"Sellaista satua", hän huudahti keimaillen. "Kukaan ei ole ollut siellä."

"Antakaa minun mennä", pyysi ääni jonka hyvin tunsin. "Pyydän vain viittä minuuttia." Ja tuttu hahmo, pitkä ja kookas (sellainen se oli meidän kaikkien Fossette-kadun asukkaiden mielestä), tuli ulos ja lähti harhailemaan keskelle puutarhan käytäviä ja pöytiä. Se oli pyhyyden loukkausta – mieshenkilön tunkeutuminen tällaiseen paikkaan, tällaisena hetkenä – mutta hän tiesi olevansa etuoikeutettu ja ehkä sitä paitsi luotti ystävälliseen yöhön. Hän vaelsi käytävää, vaelsi toista, katseli puoleen ja toiseen, katosi pensaikkoihin ja tallasi kukkia, taittoi oksia etsiessään – tunkeutui vihdoin "kielletylle käytävälle". Siellä minä ilmestyin hänen eteensä, arvatenkin kuin kummitus.

"Tohtori John, se on löytynyt!"

Hän ei kysynyt kuka löysi, sillä hänen nopea katseensa huomasi että se oli minulla kädessä.

"Älkää antako häntä ilmi", hän sanoi ja katsoi minuun kuin olisin todellakin ollut lohikäärme.

"Vaikka olisin luonnostani miten petollinen tahansa, en voi antaa ilmi sellaista mitä en tiedä", oli vastaukseni. "Lukekaa kirje, niin näette miten vähän se ilmaisee."

"Ehkä olette lukenutkin sen", ajattelin itsekseni, enkä kuitenkaan voinut uskoa hänen kirjoittaneen sitä. Kirje ei juuri voinut olla hänen tyyliään; sitä paitsi olin kyllin hupsu kuvittelemaan että hän olisi ollut vähän kohtuullisempi antaessaan minulle tuollaisia nimiä. Hänen oma ilmeensä vapautti hänet epäluulosta – hän kuumeni ja punastui lukiessaan.

"Tämä on totisesti liian paljon, tämä on julmaa, tämä on nöyryyttävää", pääsi hänen huuliltaan. Minunkin mielestäni se oli julmaa, kun näin hänen ilmeensä niin järkyttyneenä. Yhdentekevää oliko hän moitittava vai ei; minusta näytti että joku toinen oli moitittavampi.

"Mitä aiotte sillä tehdä?" hän kysyi. "Kerrotteko madame Beckille mitä olette löytänyt, ja nostatteko hälinän – häväistysjutun?"

Minusta tuntui että minun tuli kertoa, ja sanoin sen hänelle, mutta lisäsin etten uskonut asiasta nousevan mitään hälinää eikä häväistysjuttua, madame kun oli aivan liian varovainen tehdäkseen hälytystä asiasta joka tällä tavoin koski hänen laitostaan.

Hän seisoi katse maahan luotuna ja mietti. Hän oli sekä liian ylpeä että liian kunniallinen rukoillakseen minua olemaan vaiti, kun velvollisuuteni ilmeisesti oli puhua. Minä halusin tehdä oikein, mutta en mitenkään olisi tahtonut tuottaa hänelle mielipahaa tai ikävyyksiä. Juuri silloin Rosine vilkaisi avoimesta ovesta. Hän ei voinut nähdä meitä, vaikka minä oksien lomasta saatoinkin selvästi nähdä hänet: hänen pukunsa oli harmaa kuten minunkin. Tämä seikka, yhdistettynä aikaisempiin tapahtumiin, herätti minussa ajatuksen että asia, joskin valitettava, oli sellainen jonka suhteen minulla ei ollut mitään velvollisuuksia. Niinpä sanoin:

"Jos voitte vakuuttaa minulle, ettei kukaan madame Beckin oppilas ole sekaantunut asiaan, pysyn hyvin kernaasti siitä erilläni. Ottakaa lipas, kukkavihko ja kirje – minä puolestani unohdan koko asian ilomielin."

"Katsokaa", hän kuiskasi äkkiä, sulkiessaan käteensä sen mitä hänelle annoin, ja viitaten samalla oksien taa.

Minä katsoin. Näin madamen aamupuvussaan, huivi hartioilla ja tohvelit jalassa äänettömästi laskeutuvan portaita ja hiipivän kissan lailla ympäri puutarhaa. Kahden minuutin kuluttua hän olisi yllättänyt tohtori Johnin. Jos madame oli kissa, oli tohtori John aivan yhtä hyvin leopardi: mikään ei ollut äänettömämpää kuin hänen käyntinsä, kun hän tahtoi. Hän piti varansa, ja kun madame kääntyi erään nurkan taa, harppasi hän puutarhan poikki kahdella äänettömällä askelella. Madame tuli näkyviin, ja hän oli poissa. Rosine auttoi häntä sulkemalla viipymättä oven hänen ja vainoojattaren väliltä. Minäkin olisin voinut poistua, mutta tahdoin mieluummin kohdata madamen avoimesti.

Vaikka minulla usein ja tunnetusti oli tapana viettää hämyhetkeä puutarhassa, en tähän saakka koskaan ollut viipynyt näin myöhälle. Ihan varmaan oli madame kaivannut minua – oli tullut etsimään ja aikoi nyt iskeä syylliseen äkkiarvaamatta. Odotin nuhteita. Ei. Madame oli itse hyvyys. Hän ei lausunut edes huomautusta, hän ei osoittanut ihmetyksen varjoakaan. Ehdottomalla tahdikkuudellaan, jossa en luule ainoankaan elävän olennon koskaan voittaneen häntä, hän vain ilmoitti lähteneensä ulos hengittämään "iltailmaa".

"Mikä kaunis yö!" hän huudahti katsoen tähtiin – kuu oli nyt kadonnut Jean Baptisten leveän tornin taa. "Kuinka ihanaa, kuinka raikas ilma!"

Ja sen sijaan että olisi lähettänyt minut sisään hän veti minut kanssaan kävelemään pari kierrosta isolla käytävällä. Kun vihdoin molemmat palasimme sisään, nojautui hän rakkaasti olkapäähäni saadakseen tukea portaita noustessaan, ja erotessamme hän tarjosi poskensa suudeltavakseni. "Bon soir, ma bonne amie: dormez bien!"41 oli hänen ystävällinen hyvänyöntoivotuksensa.

Minä huomasin hymyileväni maatessani valveilla ja miettivänä vuoteessani – hymyileväni madamelle. Hänen lienteä makea käytöksensä oli sille, joka hänet tunsi, varmana merkkinä siitä että jokin epäluulo askarteli hänen aivoissaan. Jostakin raosta tai tähystystornista, oksien lomitse tai avoimesta ikkunasta hän epäilemättä oli saanut vihiä – etäistä tai läheistä, harhaanvievää tai totuudenmukaista – sen illan tapahtumista. Niin hieno ja voittamaton hän oli vakoilun taidossa, että oli melkein mahdotonta ajatella että hänen puutarhaansa oli heitetty lipas ja että joku oli juossut hänen käytävillään ristiin rastiin etsimässä sitä, ilman että hän olisi oksan heilahduksesta, kiitävästä varjosta, oudosta jalanrapsahduksesta tai hiljaisesta supatuksesta (ja vaikka tohtori John oli lausunut harvat sanansa hyvin hiljaa, tuntui minusta siltä kuin hänen miehisen äänensä hyminä vielä olisi täyttänyt koko tämän luostarialueen) – ilman, sanon minä, että madame olisi jostakin vainunnut jotakin tavatonta olevan tekeillä hänen talossaan. Mitä se oli, sitä hän ei mitenkään voinut nähdä eikä keksiä tällä hetkellä, mutta hurmaava pieni sotkuinen vyyhti houkutteli häntä selvitystyöhön, ja olihan hän jo saanut "Meess Lucien", tuon hupsun kärpäsen, kömpelösti takertumaan keskelle hämähäkinverkkojaan.

XIII

AIVASTUS SOPIMATTOMALLA HETKELLÄ

Minulla oli tilaisuus uudelleen hymyillä madamen kustannuksella, vieläpä nauraa hänelle niiden kahdenkymmenen neljän tunnin aikana, jotka seurasivat edellisessä luvussa kerrottua pientä kohtausta.

Villetten ilmanala on yhtä vaihteleva, joskaan ei yhtä kostea kuin Englannin kaupunkien. Tuulinen yö seurasi tuota lempeätä auringonlaskua, ja koko seuraavan päivän raivosi kuiva myrsky; sää oli synkkä ja pilvinen, mutta sateeton, kadut sakeanaan hiekkaa ja pölyä, jota lenteli bulevardeilta. Tiedän ettei edes herttaisin ilma olisi houkutellut minua viettämään sen illan luku- ja lepohetkeä samassa paikassa missä olin viettänyt sen edellisenä päivänä. Käytäväni, ja itse asiassa puutarhan kaikki käytävät ja pensaikot, olivat tulleet uudella mutta ei hauskalla tavalla mielenkiintoisiksi, niiden yksinäisyyteen ei enää voinut luottaa, niiden rauha oli tullut epävarmaksi. Ikkuna josta satoi kirjelappuja, oli pilannut ennen niin rakkaan sopukan, jonka yllä se kohosi, ja sitä paitsi oli kukkasten silmillä nyt näkövoima ja puunrunkojen nystyrät kuuntelivat salaisten korvien tavoin. Tosin oli siellä muutamia kukkia, jotka tohtori John oli tallannut etsiessään ja juostessaan pois kiireisesti ja varomattomasti ja joita minä halusin suojella, kastaa ja herättää henkiin, olipa hän myös jättänyt pari jalanjälkeä kukkapenkkeihin, mutta nämä vahingot ehdin kovasta tuulesta huolimatta korjata hyvin aikaisin aamulla, ennen kuin yhteisen kansan silmät olivat ehtineet niitä nähdä. Miettivän tyytyväisenä istuin työpöytäni ja saksankirjani ääreen, oppilaiden lukiessa iltaläksyjään ja toisten opettajattarien tehdessä käsitöitä.

"Iltaluku" tapahtui aina ruokasalissa, joka oli paljon pienempi kuin kaikki kolme luokkahuonetta. Sinne ei koskaan laskettu muita kuin sisäoppilaat, ja näitä oli vain parikymmentä. Kaksi lamppua riippui katosta kahden pöydän yllä, ne sytytettiin hämärän tultua ja olivat merkkinä siitä, että koulukirjat oli pantava syrjään, kasvoille oli otettava juhlallinen ilme, yleinen hiljaisuus saatava aikaan ja "la lecture pieuse" aloitettava. Tämä niin sanottu "hurskas lukeminen" oli etupäässä tarkoitettu, kuten pian huomasin, terveelliseksi kuoletukseksi älylle, hyödylliseksi nöyryytykseksi järjelle ja sellaiseksi lääkeannokseksi terveelle ymmärrykselle, kuin se jouten ollessaan saattoi sulattaa ja käyttää hyväkseen parhaansa mukaan.

Kirja, joka kannettiin esiin (se ei koskaan vaihtunut, vaan kun päästiin loppuun, alettiin taas alusta), oli kunnioitettava nidos, vanha kuin vuoret, harmaa kuin kaupungintalo.

Olisin antanut kaksi frangia, jos kerran olisin saanut tuon kirjan käsiini, saanut käännellä sen pyhiä keltaisia lehtiä, päässyt selville nimestä ja tutkinut omin silmin noita suunnattomia valhejuttuja, joita minun arvottomana kerettiläisenä oli lupa ammentaa vain ällistyneillä korvillani. Tämä kirja sisälsi pyhimyslegendoja. Hyvä Jumala (minä sanon kunnioittaen nämä sanat), mitä taruja ne olivatkaan! Mitä kerskailevia veijareita olivatkaan nuo pyhimykset, jos he ensimmäisinä olivat ylpeilleet noista tekosista tai keksineet nuo ihmeet! Nämä tarut eivät kuitenkaan olleet muuta kuin munkkien mielikuvitusta, joita sai itsekseen nauraa, mutta sitä paitsi oli siinä papillisia aineksia, ja kirjan pappisvoima oli paljon vaarallisempi kuin munkkien höpsötys. Korvat kuumottivat molemmin puolin päätäni, kun pakosta kuulin kertomuksia siitä henkisestä marttyyriudesta, johon Rooma alistaa ihmiset, pöyhkeilevistä rippi-isistä, jotka olivat ilkeästi käyttäneet väärin valtaansa, saattaneet syvään alennustilaan ylhäissäätyisiä naisia ja tehneet kreivittäristä ja prinsessoista viheliäisimpiä orjia auringon alla. Tarinat sellaiset kuin Konradin ja Unkarin Elisabetin toistuivat yhä uudelleen koko pelottavassa rikollisuudessaan, inhottavassa tyranniudessaan ja mustassa jumalattomuudessaan, tarinat jotka olivat kuin painajaisunia, täynnä ahdistusta, hätää ja tuskaa.

Istuin muutamina iltoina kuuntelemassa tätä "hurskasta lukua" niin hyvin ja levollisena kuin taisin. Vain kerran katkaisin saksieni kärjet työntäessäni ne vaistomaisesti aika syvälle edessäni olevaan madonsyömään pöytään. Mutta vihdoin se sai minut niin polttavan kuumaksi, ohimoni, sydämeni ja ranteeni tykyttivät niin nopeasti, ja uneni jäljestäpäin oli niin katkonaista ja levotonta, etten voinut enää jäädä paikalleni. Näin varovaisimmaksi nopeasti hävitä niin pian kuin tuo ilkeä vanha kirja kannettiin esiin. Mause Headrigg ei koskaan voinut tuntea voimakkaampaa kutsumusta nousta todistamaan kersantti Bothwellia vastaan kuin minä lausumaan mielipiteeni tuosta paavilaisesta "hurskaasta lukemisesta". Onnistuin kuitenkin hillitsemään ja hallitsemaan haluni, ja vaikka aina livistin niin pian kuin Rosine tuli sytyttämään lampun, tein sen kuitenkin aivan hiljaa, käyttäen hyväkseni edullista pientä hälinänhetkeä ennen kuolemanhiljaisuutta, ja kadoten silloin kun oppilaat panivat kirjansa pois.

Kun katosin, katosin pimeyteen, kynttilöitä ei ollut lupa kantaa, ja opettajalla joka poistui ruokailuhuoneesta, oli pakopaikkanaan vain pimeä eteinen, luokkahuone tai makuuhuone. Talvella pakenin pitkiin luokkahuoneisiin ja astelin niissä edestakaisin pysyäkseni lämpimänä. Olin onnellinen jos kuu paistoi, ja jos vain tähdet tuikkivat, totuin pian niiden himmeään loisteeseen, vieläpä täydelliseen pimeyteenkin. Kesällä ei koskaan ollut aivan pimeä, ja silloin menin yläkertaan, omaan osastooni pitkään makuuhuoneeseen, avasin oman ikkunani (huonetta valaisi viisi suuren oven kokoista ikkunaa), nojauduin ulos ja katselin puutarhan takana leviävää kaupunkia, kuuntelin orkesterin soittoa puistosta tai palatsipuistikosta, ajattelin väliin omia ajatuksiani, elin omaa elämääni omassa hiljaisessa varjomaailmassani.

Sinä iltana, tapani mukaan paeten paavia ja hänen teoksiaan, nousin yläkertaan, lähenin makuuhuonetta ja avasin hiljaa oven, jota pidettiin aina huolellisesti suljettuna ja joka, kuten kaikki muutkin tämän talon ovet, avautui äänettömästi voidelluilla saranoillaan. Ennen kuin näin, tunsin että suuressa, tavallisesti tyhjässä huoneessa oli elämää – eipä silti että olisi kuulunut hiiskausta tai henkäystä tai pientäkään rasahdusta, mutta tyhjyys puuttui. Yksinäisyys ei ollut kotona. Kaikki valkoiset vuoteet – "enkelinvuoteet", kuten niitä runollisesti nimitettiin – olivat näkyvissäni ensi silmäyksellä: kukaan ei nukkunut niissä. Korviini sattui varovasti avatun lipastonlaatikon ääni, ja kun astuin vähän syrjemmälle, aukesi eteeni vapaa näköala, jota laskeutuvat verhot eivät häirinneet. Saatoin nyt nähdä oman laatikkoni ja oman lipastoni, jonka päällä oli lukittu ompelulipas ja jonka laatikot olivat lukossa.

Erinomaista! Tanakka äidillinen pikku olento, säädyllinen huivi hartioilla ja päässä yömyssyistä puhtain, seisoi piirongin edessä kovasti puuhaten ja nähtävästi teki minulle sen palveluksen, että "järjesti laatikkoni". Ompelulippaan kansi oli auki, ylin laatikko auki, ja muut laatikot avattiin vuorollaan puolueettomasti ja kaikella kunnialla: kaikki esineet nostettiin esiin niiden sisästä ja käärittiin auki, kaikki paperit tarkastettiin, kaikki pienet lippaat avattiin, ja ihailtava oli taitavuus, mallikelpoinen huolellisuus, jolla etsintä suoritettiin. Madame teki työtänsä kuin todellinen tähti, kiirehtimättä, lepäämättä. Myönnän katselleeni häntä salaisella ilolla. Jos olisin ollut mies, luulen että madame olisi löytänyt armon silmissäni, hän oli niin kätevä, niin siisti kaikessa mitä teki. Muutamien ihmisten liikkeet ärsyttävät sielua huolimattomalla kömpelyydellään, hänen taas tyydyttivät huolekkaalla kiinteydellään. Lyhyesti sanoen seisoin kuin lumottuna, mutta oli välttämätöntä pyrkiä rikkomaan lumous, täytyi peräytyä. Etsijä olisi voinut kääntyä ja huomata minut, edessä olisi välttämättä ollut kohtaus, hän ja minä olisimme äkkinäisessä romahduksessa heti paikalla oppineet tuntemaan toisemme perin pohjin: tipotiessään olisi ollut kaikki sovinnaisuus, pois puhallettu kaikki teeskentely. Minä olisin katsonut hänen silmiinsä, ja hän minun – olisimme tunteneet ettemme enää voisi työskennellä yhdessä, ja eronneet ainiaksi.

Mitä hyödytti koetella sellaista ratkaisua? Minä en ollut vihoissani enkä suinkaan halunnut jättää häntä. Olisin tuskin mistään voinut saada työnantajaa jonka ies olisi ollut niin helppo ja kevyt kantaa, ja minä todellakin pidin madamesta hänen verrattoman järkensä tähden, ajattelinpa sitten mitä hyvänsä hänen periaatteistaan. Hänen järjestelmänsä ei minua vahingoittanut, hän sai kernaasti soveltaa sitä minuun mielin määrin: toimenpiteistä ei kuitenkaan ollut mitään tulosta. Minä, jolla ei ollut mitään rakastajaa ja joka en odottanut rakkautta, olin sydämeni köyhyydessä yhtä turvassa vakoojilta kuin kerjäläinen varkailta. Niinpä käännyin takaisin ja pakenin, laskeutuen portaita yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin hämähäkki joka samalla liukui kaidepuuta alas.

Kuinka nauroinkaan päästyäni kouluhuoneeseen! Minä tiesin nyt, että hän oli nähnyt tohtori Johnin puutarhassa, ja minä tiesin mitä hän ajatteli. Tuon epäluuloisen luonteen näkeminen, joka omissa kuvitelmissaan oli joutunut niin kauaksi harhaan, kutkutti mieltäni suuresti. Mutta kun nauru kuoli, iski mieleeni eräänlainen viha, ja sitten seurasi katkeruus; kallioon oli lyöty, ja Meribahin vedet syöksyivät valloilleen. En koskaan ollut tuntenut niin outoa ja ristiriitaista sisäistä temmellystä kuin sinä iltana tunsin yhden tunnin ajan: kipeys ja nauru, polttava tuli ja haikea mielipaha riitelivät sydämestäni. Itkin kuumia kyyneleitä: en siksi että madame ei luottanut minuun – minä viisi hänen epäluuloistaan – vaan toisista syistä. Monimutkaiset ja hämmennyttävät ajatukset mullistivat olemukseni koko rauhan. Melske asettui kuitenkin, ja seuraavana päivänä olin jälleen Lucy Snowe.

Tutkiessani laatikoitani huomasin ne kaikki hyvin lukituiksi, eikä paraskaan tarkastelu olisi löytänyt muutosta tai näennäistä häiriötä ainoankaan esineen asemassa. Harvat pukuni olivat käärössä niinkuin olin ne jättänyt, pieni kimppu valkoisia orvokkeja, jotka muuan vieras (vieras minulle, sillä emme olleet koskaan vaihtaneet sanaakaan) oli kerran vaieten ojentanut minulle ja jonka olin kuivannut ja sen suloisen tuoksun tähden kätkenyt parhaan pukuni laskoksiin, oli paikallaan, musta silkkivyö, pitsiröyhelö ja kaulukset olivat ennallaan. Jos hän olisi rypistänyt ainoatakaan esinettä, myönnän että minun olisi ollut paljon vaikeampi antaa hänelle anteeksi, mutta huomatessani kaiken olevan kunnossa ja paikallaan, sanoin: "Jääkööt sikseen menneet asiat. Minä olen vahingoittumaton, miksi kantaisin kaunaa?"

Eräs asia minua kummastutti, ja aivoissani etsin avainta siihen arvoitukseen melkein yhtä uupumatta kuin madame oli etsinyt johtolankaa lipastonlaatikkojeni hyödylliseen tuntemiseen. Kuinka oli mahdollista että tohtori John, jollei hän kerran ollut osallisena lippaan heittämiseen puutarhaamme, tiesi että se oli heitetty ja niin nopeasti ilmaantui paikalle etsimään sitä? Niin voimakas oli haluni päästä selville tästä asiasta, että aloin hautoa uskaliasta ajatusta:

"Miksi en voisi, jos joskus saan tilaisuuden, pyytää tohtori Johnia itseään selvittämään tätä sattumaa?"

Ja niin kauan kuin tohtori John pysyi poissa, uskoin todellakin rohkenevani koetella häntä tuollaisella kysymyksellä.

Pikku Georgette oli nyt toipumassa taudistaan, ja niin ollen hänen lääkärinsä teki käyntejään hyvin harvoin, olisipa lopettanut ne kokonaan, mutta madame tahtoi hänen silloin tällöin pistäytyvän talossa, kunnes lapsi tulisi kokonaan terveeksi.

Hän tuli lastenkamariin eräänä iltana juuri kun minä olin kuunnellut Georgetten murteellista iltarukousta ja pannut hänet vuoteeseen.