Hedelmällisyys

"Vai niin, teidän lapsenne voivat hyvin? Oi, miten suloisia ne ovat! Ja te viihdytte maalla? Se on omituista; minä luulisin ikävystyväni siellä, siellä on niin vähän huvitusta. Luonnollisesti tulemme me ilolla tervehtimään teitä, koska rouva Froment on niin hyvä ja tahtoo nähdä meitä."

Mutta keskustelu kääntyi kuin vastustamattoman voiman pakosta takaisin Beauchêneihin. Se oli omituinen mielipide Morangeilla, he elivät ainaisessa ihailussa, johon kuitenkin oli sekaantunut hiljaista arvostelua. Valérie, joka oli hyvin ylpeä siitä, että sai olla mukana Constancen vastaanotoissa lauvantaisin ja talven kuluessa oli tullut kutsutuksi kaksi kertaa hänen luokseen päivällisille, oli myöskin ottanut "päivänsä", tiistain, antoi pieniä iltamia ja köyhdytti itsensä leivoksien hankkimisella. Hän puhui myöskin syvällä kunnioituksella rouva Séguin du Hordelista ja komeasta talosta d'Antin kadun varrella, jonne hän, kiitos siitä Constancen, oli tullut kutsutuksi tanssiaisiin. Ja hän oli vielä enemmän ihastunut siihen ystävyyteen, jolla häntä kohteli Beauchênen sisar Sérafine, jota hän ei koskaan kutsunut muulla nimellä kuin rouva paroonitar de Lowicz.

"Hän on ollut täällä minun vastaanotossani kerran, hän on niin iloinen ja hyvä! Tehän olette ennen ollut tuttavuudessa hänen kanssaan? Hänen naimisensa jälkeen, kun hän sopi veljensä kanssa, tuon ikävän perintöriidan jälkeen? Siinä on toki yksi, joka ei ole liiaksi ihastunut rouva Beauchêneen!"

Valérie alkoi taas puhua Constancesta, luuli, että pikku Mauricella, kuinka suuri ja paksu hän olikaan, oli sairaalloinen ulkonäkö, ja ajatelkaa, mikä kauhea isku se olisi vanhemmille, jos he kadottaisivat tuon ainoan poikansa! Heiltä on hyvin väärin, ett'eivät hanki hänelle pientä veljeä. Mutta sitten antoi hän ymmärtää, että oli saanut luottamusta osakseen, ja tiesi, että rouva oli yhtä haluton siihen kuin miehensäkin. Hän iski silmää, Reinen tähden, joka viattomasti katseli lautastaan.

"Mutta tehän näytätte noudattavan samaa politiikkaa", sanoi Mathieu nauraen.

"Oh", huudahti Morange, "miten voitte te verrata meitä köyhiä raukkoja Beauchênen herrasväkeen, jotka ovat niin rikkaita! Jos he antaisivat minulle rikkautensa ja asemansa, niin pitäisin mielelläni tusinan lapsia!"

"Ja muuten", sanoi Valérie tuntien pöyristystä, "jos me saisimme tytön lisää… Kiitoksia paljon! Mutta jos me olisimme varmat, että saamme pojan! Vaan minä pelkään liian paljon! Minä luulen, että olen samanlainen kuin äitinikin, joka sai neljä tytärtä. Ette voi kuvitellakaan … se on hirveää."

Hän sulki silmänsä ja oli näkevinään onnettoman kotinsa, neljä pelästynyttä, laihtunutta tyttöstä, jotka saivat kuukausia odottaa kenkiä, leninkejä ja hattuja ja jotka kasvoivat vanhoiksi piioiksi hirveästi odotellen kosijoita, joita ei tullut. Tytöillehän täytyy antaa myötäjäiset.

"Ei, ei", jatkoi hän, "me olemme siksi viisaat, ett'emme tahdo pahentaa tilaamme. Kun täytyy ajatella taloutensa varmistamista, niin silloin on synti hankkia itselleen suurta lapsijoukkoa. Minä en salaakaan sitä, että olen hyvin kunnianhimoinen mieheni puolesta; jos hän seuraa minun neuvojani, kohoaa hän korkeaan asemaan, ja minua kauhistuttaa sellainen ajatuskin, että minä sulkisin häneltä tien tyttöjoukolla. Ei, minä toivon, että voimme antaa Reinelle runsaat myötäjäiset, kun itse tulemme rikkaiksi."

Morange oli liikutettu, hän tarttui vaimonsa käteen ja suuteli sitä. Hän oli tuon heikon miehen tahto, hän oli istuttanut kunnianhimonsa mieheensä, ja mies rakasti häntä siitä syystä paljon enemmän.

"Minulla on kunnon vaimo, rakas Fromentini. Hänellä on päätä ja sydäntä."

Kun Valérie jatkoi tuumainsa kehittämistä ja puhui siitä kauniista huoneustosta, joka hänellä tulisi olemaan, vastaanotoista, niistä kahdesta kuukaudesta, jotka hän viettäisi jossain kylpypaikassa kuten Beauchênetkin, katseli Mathieu häntä mietteisiinsä vaipuneena. Tämä oli toista kuin Moineaud, joka tiesi, ett'ei hänestä koskaan tule ministeriä. Morange ehkä uneksi, että hänen vaimonsa tekee hänet ministeriksi jonakuna päivänä. Kansanvaltaisessa maassa tahtoo ja voi jokainen vähäpätöinen porvari kohota, ja siellä on kilpajuoksua, jokainen tulee julkean hävittömäksi, sysää tieltään toiset päästäkseen sitä pikemmin askeleen ylöspäin. Tällainen yleinen ylöspäin kohoaminen on ainoastaan mahdollista sellaisessa maassa, jossa vallitsee valtiollinen tasa-arvoisuus ja taloudellinen epätasaisuus, sillä siellä on jokaisella sama oikeus onneen, vaaditaan vaan, että se valloitetaan sydämettömän itsekkäisyyden taistelussa, jos nimittäin ihminen janoaa yliluokan viekottelevain huvien nauttimista. Kansa ei voi elää onnellisena kansanvaltaisen hallitusmuodon ollessa vallalla, ell'eivät tavat ole yksinkertaiset ja yhteiskunnalliset ehdot jotenkin yhtäläiset. Muuten syntyy ankara kilpajuoksu valtion virkain saamisesta, ruumiillista työtä halveksitaan, loisteliaisuus tulee välttämättömäksi, kilpaillaan rikkaudesta ja vallasta, jotta voitaisiin tyydyttää ahnasta nautinnonhimoa. Se oli niinkuin Valérie sanoi. Ei tahdota rasittaa itseään lapsilla, tahdotaan pitää kädet ja jalat vapaina tällaisessa sodassa, jotta voitaisiin helpommin kavuta toisten ylitse.

Mathieu ajatteli myöskin matkimishalua, joka saa aikaan sen, että varattomat köyhdyttävät itseään vielä enemmän matkimalla varakkaampia. Mitä tuskaa on tuon jäljitellyn loisteliaisuuden takana, joka on niin kallista, vaikka se olisi mukailtuakin! Kaikenlaisia hyödyttömiä tarpeita luodaan, ja se hidastuttaa tuotantokykyä. Ei ole enään sopivaista sanoa, että leipää puuttuu, kun tahdotaan kuvata köyhyyttä. Se mikä puuttuu, se on ylellisyys; jos siitä täytyy luopua, niin luulevat ihmiset olevansa kuolemaisillaan nälkään.

Kun jälkiruoka oli tarjottu ja palvelijatar mennyt pois, tuli Morange hyvän aamiaisensa vaikutuksesta avomieliseksi; hän katseli vaimoaan, iski silmää ja katsoi vierastaan.

"Hänhän on luotettava ystävä, hänelle voi puhua kaikki."

Ja kun Valérie oli pään nyökäyksellä ilmaissut suostumuksensa, jatkoi Morange hymyillen:

"Niin, ystäväni, mahdollista on, että minä pian katoan tehtaasta. Se ei ole päätetty, mutta minä ajattelen joka tapauksessa sitä. Minä olen sitä jo ajatellut useamman kuukauden, sillä ainoastaan viiden tuhannen frankin ansio kahdeksan vuoden työn perästä ja varsinkin tieto siitä, että ei juuri koskaan voi saada paljoa enempää, voi saattaa epätoivoon."

"Se on hirmuista", keskeytti Valérie, "yhtä hyvin voi heti lyödä päänsä seinään."

"Sellaisissa oloissa on parasta katsoa muita aloja, vai kuinka? Tehän muistatte Michaudin, sen nuoren miehen, joka oli minun alaisiani tehtaassa kuusi vuotta sitten, muuten hyvin lahjakas mies. Siitä on nyt tuskin kuusi vuotta kun hän jätti meidät ja sai paikan Crédit nationalissa, ja tiedättekö, mitä hän nyt ansaitsee? Kaksitoista tuhatta frankia … ajatelkaahan vaan, kaksitoista tuhatta frankia!"

Tämä numero kajahti kuin torven töräys. Aviopuolisojen silmät pyörähtelivät innosta, ja tytönkin posket tulivat kuumiksi.

"Eräänä päivänä maaliskuussa kohtasin minä sattumalta Michaudin; hän kertoi kaiken tuon minulle ja oli hyvin ystävällinen. Hän tarjoutui hankkimaan minulle paikan siellä ja suosittelemaan minua parhaan kykynsä mukaan. Mutta se on uhkapeliä; minun täytyy alussa tyytyä kolmeen tuhanteen kuuteen sataan päästäkseni vähitellen hyvin korkealle palkalle. Kolme tuhatta kuusi sataa! Mitenkä voi elää muutamia aikoja kolmella tuhannella kuudella sadalla varsinkin nyt, kun tämä huoneusto on lisännyt meidän menojamme niin suuresti?"

Ja Valérie keskeytti kiivaasti:

"Se, joka ei yritä, ei myöskään mitään saa! Sen sanon minä hänelle ehtimiseen. Minä tahdon luonnollisesti, että pitää olla varovainen, en sallisi hänen koskaan tekevän sellaisia tyhmyyksiä, jotka vahingoittaisivat hänen tulevaisuuttaan. Mutta eihän hän voi lahota sellaisella paikalla, joka ei ole hänen arvonsa mukainen."

"Te olette siis jo tehnyt päätöksen?" kysyi Mathieu.

"Olen", sanoi Morange, "minun vaimoni on tehnyt kaikki suunnitelmat, ja me olemme tehneet päätöksemme … ell'ei mitään odottamatonta tapahdu. Muuten ei Crédit nationalissa tule yhtään paikkaa avoimeksi, ennenkuin lokakuussa. Mutta, rakas ystävä, älkää sanoko tästä sanaakaan kenellekään, me emme tahdo tulla eripuraisuuteen Beauchêneitten kanssa."

Hän katsoi kelloaan, sillä kun hän oli hyvin säännöllinen, ei hän tahtonut tulla liian myöhään konttooriinsa, jossa hänen piti olla puoli kaksi. Ja palvelijatarta käskettiin kiirehtimään kahvia pöytään. Se juotiin kuumana, mutta silloin ilmoitettiin vieras, joka saattoi perheen unohtamaan kaiken muun.

"Oo", huudahti Valérie ja nousi nopeasti ja punastuen ihastuksestaan, "rouva paroonitar de Lowicz!"

Sérafine, joka nyt oli kahdenkymmenen yhdeksän, oli pitkä, kaunis, soma, punahiuksinen nainen, jolla sitäpaitse oli komea vartalo. Hänen punaiset huulensa hymyilivät riemuitsevasti, ja hänen ruskeissa, suurissa, kullansädehtivissä silmissään paloi sammumaton irstaisuuden liekki.

"Älkää mitenkään häiriytykö minun tähteni, ystäväni. Palvelijattarenne tahtoi välttämättömästi tuoda minut saliin, mutta minä tulin mieluimmin tänne, sillä minulla on hieman kiire. Minä tulin noutamaan teidän pikku, kiltti Reineä ottaakseni hänet mukaani illatsuun Circuksessa."

Ja uusi ihastuksen räjähdys tärisytti ilmaa. Tyttö istui siinä mielipuolena ilosta, ja äiti rehenteli ylpeydestä sekä puhui lakkaamatta.

"Oo, rouva paroonitar, te yllätätte meidät, te hemmoittelette pienokaisen pilalle. Mutta eihän hän ole puettukaan vielä, ja meidän täytyy pyytää teidän odottamaan silmänräpäyksen. Kas niin, tule nyt heti, niin minä autan sinua. Kymmenen minuuttia, sen minä lupaan, ainoastaan kymmenen minuuttia!"

Sérafine jäi yksikseen molempain herrain kanssa. Hän oli kummastunut nähdessään Mathieun; nyt meni hän iloisena Mathieun luokse ja puristi hänen kättänsä kuin vanha ystävä.

"Mitenkä te voitte?"

"Kiitos, erittäin hyvin."

Kun Sérafine istui Mathieun viereen liikahti Mathieu vasten tahtoaan vetääkseen tuolinsa taaksepäin; hän näytti suuttuneelta tästä kohtauksesta.

Hän oli ollut hyvä tuttu Sérafinen kanssa siihen aikaan, jolloin hän oli tullut Beauchénen palvelukseen. Sérafine oli hillitsemätön nautinnon ihminen, hermostunut nainen ilman omaatuntoa ja moraalia, rohkea ja tarmokas, tykkänään antautunut hekuman palvelukseen. Hän oli kasvanut tehtaan hälyssä ja pauhussa yhdessä perin itsekkään veljensä Alexandren ja serkkunsa, hyvän, terveen, viisaan Mariannen kanssa. Aina lapsuudestaan asti oli hän ollut utelias maistamaan kaikkia kiellettyjä hedelmiä. Väitettiin, että hän oli viidentoista vuotiaana antanut erään tuntemattoman miehen vietellä itsensä. Sitten tuli tuo omituinen juttu hänen naimisestaan parooni de Lowiczin kanssa, lurjuksen, mutta kauniin kuin jumala, jonka kanssa hän pakeni. Vuoden kuluttua synnytti hän kuolleen lapsen, keskosen, johon hänen sanottiin olevan itse syypää. Ahnas kun oli, oli hän perinnönjaossa isänsä jälkeen joutunut eripuraisuuteen miehensä kanssa ja ajanut tämän ulos portista, jonka jälkeen parooni matkusti Berliiniin ja murhattiin eräässä pelihuoneessa. Iloissaan siitä, että oli päässyt miehestään, nautti Sérafine häikäilemättä vapauttaan nuorena leskenä. Hän oli mukana kaikissa huveissa, kaikissa juhlissa, ja monia tarinoita kuiskailtiin hänen satunnaisista yhteyksistään, siitä julkeudesta, jolla hän pyrki tarkoitustensa perille saadakseen heti valtoihinsa sen miehen, johon hän oli iskenyt silmänsä, ja hänen kohtuuttomista uhreistaan vapaan rakkauden alttarille; mutta koska hän oli säilyttänyt ulkonaisen arvonsa eikä koskaan joutunut julkisiin häväistyksiin rakastajainsa tähden, otettiin hän yhä vastaan kaikkialla, rikas, kaunis ja pidetty kun oli.

"Tehän asutte maalla?" kysyi hän ja kääntyi taas Mathieun puoleen.

"Niin, kuukauden päivät."

"Constance on siitä kertonut minulle. Minä tapasin hänen äskettäin rouva Séguinin luona. Me olemme, kuten tiedätte, hyviä ystäviä nyt, kun minä annan veljelleni hyviä neuvoja."

Hänen kälynsä Constance inhosi häntä, ja Sérafine laski siitä mielellään leikkiä tavallisella reippaudellaan, hän joka julkisesti nauroi kaikelle.

"Voitteko ajatella, siellä puhuttiin tohtori Gaudesta, tuosta kuuluisasta kirurgista, jolla on jyrkkä keino, millä hän estää rouvia saamasta lapsia. Minä luulin, että Constance pyytäisi hänen osoitettaan, mutta hän ei uskaltanut."

Nyt yhtyi keskusteluun Morange:

"Tohtori Gaude, vai niin, eräs vaimoni ystävä on puhunut hänestä. Hän kuuluu tekevän erinomaisia leikkauksia, oikeita ihmetöitä. Hän avaa hyvin häikäilemättä vatsan niinkuin kaapin, ottaa siitä pois, mitä hän tahtoo, ompelee kiinni taas, ja potilas tulee terveeksi edes tietämättä mitä hänelle on tehty. Sehän on suurenmoista!"

Hän puhui lähemmistä yksityiskohdista, kertoi tohtori Gauden klinikasta Marboeufissa, jonne kansaa virtaili näkemään leikkauksia niinkuin mennään teaatteriin. Tohtori, joka ei halveksinut mammonaa vaan oli päinvastoin hyvin rahanahne saatuaan rikkaita potilaita käsiinsä, tavoitteli myöskin kunniaa mitä vaarallisimpain kokeitten onnistumisessa, kokeitten, joitten alaisiksi tulivat klinikan köyhät vaimot. Sanomalehdet puhuivat hänestä ehtimiseen, hän antoi sanomalehtien puhua laveasti niistä varattomista naisista, joita hän oli leikellyt, ja tämä kiihoitti rikkaita naisiakin yrittämään. Muuten oli hän iloinen pessimisti, hän kuohitsi naisen kuin kaniinin, ja tämän teki hän tinkimättä omantuntonsa kanssa: muutamia onnettomia ihmislapsia vähemmän, eikö se ollut pelkkä voitto?

Sérafine puhkesi nauruun, kun hän näki Mathieun hämmästyneen ja suuttuneen katseen; hänen valkeat sudenhampaansa salamoitsivat veristen huulten välissä.

"Niin, ystäväni, tuo mies ei ole lähestulkoonkaan samanlainen kuin teidän tohtorinne Boutan, joka neuvoo kaikkien naispotilaittensa synnyttämään lapsia. Se on hänen yleinen lääkkeensä kaikkia tauteja vastaan. Se minua vaan kummastuttaa, että Constance pitää tuota tohtori Haikaraa lääkärinään, hän, joka pelkää aina tulevansa raskaaksi. Ja siinä hän onkin oikeassa. Hyi, miten rumaa se on!"

Morange yhtyi kohteliaasti hänen nauruunsa osoittaakseen, että hän oli samaa mieltä. Mutta Valérie ei tullut takaisin Reinen kanssa, hän tuli kärsimättömäksi ja tuskaantui siitä, että hänen vaimonsa antoi paroonittaren odottaa. Hän pyysi lupaa saada mennä katsomaan; hän ajatteli, että hän ehkä voi auttaa tytön pukemisessa.

Kun Sérafine jäi kahdestaan Mathieun kanssa, iski hän suuret, tuliset kullansädehtivät silmänsä häneen. Hän ei nauranut enään niinkuin ennen, hänen rohkeat kasvonsa loistivat jonkinlaisesta pilkallisesta himosta kajastuen hiusten punertavaan väriin. Syntyi sangen pitkä äänettömyys aivankuin hän olisi tahtonut saattaa Mathieun hämmennyksiin ja voittaa hänet.

"Kiltti Marianne voi ehkä hyvin?"

"Kyllä, kiitos."

"Ja lapset varttuvat?"

"Niin tekevät."

"Te olette siis onnellinen kuin hyvä perheenisä siellä kaukaisessa nurkassanne?"

"Täydellisesti onnellinen."

Sérafine vaikeni taas, mutta katsoi yhä Mathieutä yhä kiihoittavammin ja päivänpaisteisena, hurmaavana kuin seireeni, jonka polttavat silmät myrkyttävät miesten sydämet. Vihdoin sanoi hän pitkäveteisesti:

"Meidän välimme on siis aivan loppu?"

Mathieu osoitti liikkeellä, että se oli aivan loppu. Heidän historiansa oli nyt jo vanha. Mathieu oli yhdeksäntoista vuotias ja oli äsken tullut Beauchênen palvelukseen, kun Sérafine, joka oli naimisissa ja yhdenkolmatta vuotias, oli äkkiä eräänä iltana ollessaan ilman seuraa heittäytynyt hänen syliinsä. Mathieu oli heikkona hetkenään antanut yllättää itsensä. Muutamia kuukausia myöhemmin, ennenkuin hän oli nainut Mariannen, oli hän rikkonut nämät välit.

"Loppuko, aivanko loppu?" kysyi Sérafine taas taisteluun vaativalla ja hymyilevällä katseella.

Hän oli todellakin vastustamattoman viehättävä. Ei koskaan Mathieu ollut nähnyt häntä niin kauniina, niin leimuavan himoisena saada heti tyydyttää oikkunsa. Hän tarjosi itseään voittajan varmuudella, ilman häveliäisyyden jälkeäkään, hänhän oli vapaa ja tiesi varmaan, että hän voi antaa yhtä paljon ja enemmänkin kuin ottaa vastaan. Kaiken tämän alla oli kuitenkin saatanallinen halu kiusata Mathieutä, ottaa mies toiselta naiselta, pieneltä, tuhmalta sukulaiselta ja pakoittaa tämä sukulainen itkemään.

Kun Mathieu ei nytkään vastannut edes liikkeellä, ei hän siitäkään suuttunut, vaan näyttäytyi yhä vastustamattomammalta seireeniltä.

"Minä pidän enemmän tästä, älä vastaakaan, älä sanokaan, että kaikki on loppu. Minun puoleltani, rakas ystäväni, ei se koskaan lopu. Se voi tapahtua, kun te tahdotte, ymmärrättekö, illalla, huomenna, tai minä päivänä tahansa teitä haluttaa tulla naputtamaan oveani. Tehän tiedätte, missä minä asun, eikö totta? Minä odotan teitä."

Punertava pilvenhattara peitti Mathieun kasvot. Hän sulki silmänsä, jotta ei näkisi Sérafinea, joka nojasi hänen puoleensa hehkuvana ja tuoksuava. Ja pimeydessä silmäluomiensa takana näki hän Sérafinen huoneuston, jossa hän oli käynyt vieraisilla Mariannen kanssa, alemman kerroksen eräässä talossa Marignanin kadun varrella. Erityinen ovi vei siellä hiljaisiin huoneisiin, jotka olivat verhotut äänen tukahduttamiseksi paksuilla matoilla ja oviverhoilla. Palvelusväkenä oli naisia, jotka veivät vieraan sanaakaan sanomatta sisään ja katosivat kuin varjot. Nuoren parin oli Sérafine siellä ottanut vastaan pienessä salissa, jossa ei näyttänyt olevan ainoatakaan ikkunaa ja jossa kandelabrien kymmenen kynttilää paloi keskellä päivää. Mathieu tunsi vielä monen vuoden kuluttua sen läpitse tunkevan, lämpimän tuoksun, joka siellä oli huumannut hänen aistimensa.

"Minä odotan sinua", kuiskasi Sérafine huulet aivan lähellä Mathieun huulia.

Kun Mathieu vavahdellen vetäytyi taaksepäin suutuksissaan siitä, että hän näytteli sellaisen miehen osaa, joka hylkää viehättävän naisen, luuli Sérafine, että hän aikoi vielä kerran kieltäytyä, ja hän pani äkkiä pienen, lämpimän kätensä Mathieun huulille.

"Hiljaa, he tulevat. Ja minä en tarvitse mitään tohtori Gaudea, kuten tiedät."

Herra ja rouva Morange tulivat nyt vihdoinkin takaisin Reinen kanssa. Äitinsä oli polttamalla kähertänyt hänen hiuksensa. Reine oli todellakin ihastuttava heleässä, valkeilla pitseillä reunustetussa silkkileningissään ja samasta kankaasta tehdyssä suuressa hatussaan. Hänen iloisia, pyöreitä kasvojaan peitti iho niin heleä ja hieno kuin ruusunlehti.

"Ah, sinä pieni keruubi!" huudahti Sérafine imarrellakseen vanhempia. "Hän vielä kerran ryöstetään minulta…"

Ja hän syleili Reineä ihastuksissaan ja oli olevinaan ikävissään siitä, että hänellä itsellä ei ollut lapsia.

"Niin, siitä tulee niin surumieliseksi, kun näkee tuollaisen pienen aarteen. Jos voitaisiin olla varmat siitä, että Herramme antaisi jollekin noin ihastuttavan, pienen lapsen, niin kellään ei todellakaan olisi mitään sitä vastaan. No niin, mutta minähän voin varastaa hänet teiltä enkä anna enään häntä takaisin."

Herrasväki Morange nauroi tyytyväisenä. Mathieu, joka tunsi Sérafinen erittäin hyvin, kuunteli kummastuneena. Kuinka monta kertaa oli hän heidän lyhyen yhdyselämänsä aikana kiivaalla äänellä puhunut hänen kanssaan lapsista, joita aina pitäisi pelätä. Ne ovat ainaisena uhkana, ne turmelevat ja vähentävät nautinnon, ne antavat ihmisen maksaa hetken huvin pitkäaikaisella kärsimyksellä ja loppumattomalla huolella.

Sitäpaitse turmelevat ne naisen kauneuden, tekevät hänet ennen aikaansa vanhaksi ja miesten inhoamaksi. Luonto on aivan hullu, kun se on antanut rakkauden maksaa äiteyden ankaran veron. Aina siitä asti kuin raskaudentila, joka onneksi oli päättynyt keskosen synnyttämiseen – oli antanut hänelle varoituksen, jota hän vieläkin kauhistuu, oli hän valmis rikokseen päästäkseen lapsia synnyttämästä.

Hän tunsi Mathieun kummastuneen katseen, se huvitti häntä ja hän lausui pilkallisella äänellä:

"Eikö totta, ystäväni, minähän sanoin teille äsken, että tultuani leskeksi lohdutan itseäni miten parhain taidan siitä, että olen tuomittu ainaiseksi lapsettomaksi."

Mathieu tunsi taas polttavan punan kasvoillaan, ja hän ymmärsi, mitä Sérafine tarkoitti, minkälaisia inhoittavia hedelmättömiä nautintoja hän lupasi hänelle.

Reine katseli Sérafinea ihastuneena ja hurmaantuneena tuon kauniin naisen ystävyydestä. Hän heittäytyi Sérafinen syliin ja huudahti tyydytetystä turhamaisuudesta värähtelevällä äänellä.

"Oi, rouvani, kuinka minä pidän teistä!"

Aina portaille asti saattoi Morangen herrasväki paroonitar de Lowiczia, eivätkä he keksineet sanoja, joilla olisivat voineet ilmaista kiitollisuutensa tuolle heidän itsensä tavoittamalle ylellisyydelle, joka oli tullut noutamaan heidän tyttärensä.

Kun he olivat sulkeneet eteisen oven, hyökkäsi Valérie palkongille huudahtaen:

"Mennään katsomaan, kun he menevät!"

Morange, joka ei enään ajatellut konttooriaan, asettui hänen viereensä, huusi Mathieutä ja sai tämänkin nojautumaan kaidepuun ylitse. Siellä alhaalla oli sirot viktoriavaunut, joita ajoi liikkumatta kuskipukilla istuva komea kuski. Tämä näky sai aviopuolisot haltioihinsa ihastuksesta. Ja kun Sérafine astui vaunuihin sekä antoi tytön istua viereensä, eivät he voineet olla ääneensä nauramatta.

"Miten kaunis hän on, miten hän on onnellinen!"

Tässä silmänräpäyksessä tunsi Reine, että häntä katsottiin. Hän katsoi ylöspäin, hymyili ja tervehti. Ja Sérafine teki samoin, kun hevonen ravasi pois ja kääntyi kadun kulmassa.

Nyt tuli viimeinen purkaus:

"Katsokaa häntä, katsokaa häntä!" huudahti Valérie. "Miten lapsellinen hän on! Kahdentoista vuotiaana on hän vielä yhtä viaton kuin äsken syntynyt lapsi. Minä en koskaan voi uskoa häntä kenellekään. Eikö hän näytä pieneltä herttuattarelta, jolla ei koskaan ole ollut omia ajopeliään?"

Morangessa heräsivät taas tulevan onnen unelmat.

"Minä toivon, että hän saa yhden lapsen, kun me hänet naitamme. Kun minä kerran tulen Crédit nationaliin, niin kaikki toiveesi täyttyvät."

Sitten kääntyi hän Mathieun puoleen:

"Eikö olisi rikoksellisesti tehty meiltä, jos me hankkisimme yhden lapsen lisää? Meitä on jo kolme, ja rahan ansaitsemiseen vaaditaan niin paljon työtä ja vaivaa"…

III

Mathieu, joka tahtoi lähteä työstään aikaisemmin ehtiäkseen talonisännän luokse, ennenkuin lähti päivälliselle ravintolaan – kuten hän Mariannelle oli luvannut – sai iltapäivällä niin paljon tekemistä tehtaassa, että hän näki tuskin vilaustakaan Beauchêneesta.

Ja se oli helpoituskin hänelle, sillä häntä hävetti se salaisuus, jonka hän sattumalta oli keksinyt, hän pelkäsi saattavansa Beauchênen häpeemään. Mutta niinä parina kertana kun he vaihtoivat jonkun sanan keskenään, ei hänen päällikkönsä näkynyt edes muistavan, että hänellä olisi mitään hävettävää. Hän ei koskaan muulloin ollut näyttänyt niin toimintahaluiselta. Aamullinen väsymys oli paennut, hän nauroi ja puhui kovalla äänellä aivankuin mies, joka ei pelkää työtä ja joka pitää elämää hupaisena.

Mathieu, joka tavallisesti ei lähtenyt ennen kello kuutta, meni nyt kello puoli kuusi Morangen luokse nostamaan kuupalkkaansa. Se nousi kolmeensataan viiteenkymmeneen frankiin. Mutta kun hän oli tammikuussa ottanut etukäteen viisisataa frankia, josta hän kuussa maksoi takaisin viisikymmentä, sai hän ainoastaan kolmesataa. Hän laski viisitoista louisdoriaan ja pani ne iloisella mielellä taskuunsa, mikä sai kassanhoitajan tekemään erään kysymyksen.

"Niin, nämä rahat tulevat todellakin kreivin aikaan; vaimollani ei aamulla ollut kuin kolmekymmentä souta."

Kello oli jo yli kuuden, kun Mathieu tuli siihen komeaan taloon d'Antin kadun varrella, jossa Séguin de Hordel asui.

Séguinin iso-isä oli ollut yksinkertainen Janvillen talonpoika. Hänen oma isänsä, joka oli ollut armeijan muonavarain hankkija, oli koonnut melkoisen omaisuuden. Ja itse eli hän, nousukkaan poika kun oli, rikkaan ja komean laiskurin elämää, oli jäsen suurimmissa klubeissa, piti hevosia, oli rakastavinaan taidetta ja kirjallisuutta ja kannatti rikkaana sekä vapaamielisenä dilettanttina repäisevimpiä mielipiteitä.

Hän oli nainut hyvin vanhaa aatelia olevan köyhän tytön, Valentine de Vaugeladen, vähäverisen, ahdasmielisen naisen, joka äidin palavasta uskoninnosta huolimatta ainoastaan tavan vuoksi noudatti kirkollisia tapoja ja himoitsi maailmallisia huvituksia. Itse Séguinkin kävi kirkossa naimisensa jälkeen, koska sitä pidettiin hyviin tapoihin kuuluvana.

Hänen isoisällään, talonpojalla, oli ollut kymmenen lasta, isä, armeijan muonavarainhankkija oli tyytynyt kuuteen, ja kun hän itse oli saanut kaksi, pojan ja tytön, selitti hän, että sellainen saisi loppua nyt, koska nytkin jo oli tarpeeksi väärin, että oli hankittu maailmaan kaksi olentoa, jotka eivät sitä olleet pyytäneet.