Monte-Criston kreivi

– Tunsiko hän siis niin huonosti oman morsiamensa! huudahti Caderousse. – Mercedes olisi voinut tulla kuningattareksi, jos kruunu olisi pantu kauneimman ja viisaimman naisen päähän. Hänen rikkautensa oli jo silloin lisääntymässä, ja hän kehittyi sen mukaan. Hän oppi piirustamaan, hän oppi soittamaan, hän oppi kaikkea. Näin meidän kesken sanoen luulen hänen tehneen tuon kaiken vain aikansa kuluksi, unohtaakseen; luulen, että hän ajoi niin paljon oppia päähänsä karkottaakseen sen, mikä hänellä oli sydämessään. Mutta nyt kaikki on hyvin, sanoi Caderousse, – rikkaus ja kunnia ovat epäilemättä tuottaneet hänelle lohdutusta. Hän on rikas, on kreivitär, ja kuitenkin…

Caderousse vaikeni.

– Kuitenkin, mitä? kysyi apotti.

– Yhtä kaikki olen varma siitä, ettei hän ole onnellinen, sanoi Caderousse.

– Mistä sen päätätte?

– Kun tulin kovin onnettomaksi, niin arvelin entisten ystävieni auttavan minua. Menin Danglars'in luo, hän ei edes ottanut minua vastaan. Menin Fernandin luo, hän lähetti kamaripalvelijansa välityksellä minulle sata frangia.

– Ette siis nähnyt kumpaakaan?

– En. Mutta kreivitär Morcerf näki minut.

– Miten?

– Lähtiessäni putosi kukkaro jalkojeni juureen. Siinä oli kaksikymmentäviisi kultarahaa. Kun nostin pääni, näin Mercedeksen sulkevan ikkunan.

– Ja miten on käynyt herra Villefort'in? kysyi apotti.

– Hän ei ole ollut ystäväni. Häntä en tuntenut. Hänen apuunsa en voinut turvautua.

– Mutta ettekö tiedä, miten hänen on käynyt ja millä tavoin hän vaikutti Edmondin kohtaloon?

– En. Tiedän ainoastaan, että vähän sen jälkeen, kun Edmond vangittiin, hän meni naimisiin neiti Saint-Méranin kanssa ja läksi pian sen jälkeen Marseillesta. Ehkä onni on häntäkin suosinut samoin kuin noita toisia, epäilemättä hän on rikas niin kuin Danglars ja kunnioitettu niin kuin Fernand. Minä yksin, niin kuin näette, olen jäänyt köyhäksi, ja Jumala on minut unohtanut.

– Erehdytte, ystäväni, sanoi apotti. – Jumala näyttää toisinaan unohtavan meidät, vaikka hänen oikeutensa vain lepää, mutta tulee hetki, jolloin hän meitä muistaa. Ja tässä on todistus siitä.

Näin sanoen apotti otti taskustaan timantin ja ojensi sen Caderousselle.

– Tässä, ystäväni, ottakaa tämä, se kuuluu teille.

– Kuinka, minulle yksin! huudahti Caderousse. – Ettehän laske leikkiä?

– Tämä timantti oli jaettava hänen ystäviensä kesken. Edmondilla oli yksi ainoa ystävä, jako on siis turha. Ottakaa tämä timantti ja myykää se. Sen arvo on viisikymmentätuhatta frangia, vakuutan kerran vielä, ja tämän summan avulla varmaankin puutteenne on karkotettu.

– Voi, hyvä herra, sanoi Caderousse ojentaen arkana toisen kätensä ja kuivaten toisella hikeä otsaltaan. – Voi, hyvä herra, älkää laskeko leikkiä miesraukan onnen ja epätoivon kustannuksella!

– Minä tiedän kyllä, mitä on onni ja mitä epätoivo, enkä koskaan laske leikkiä tunteiden kustannuksella. Ottakaa siis tämä, mutta vastalahjaksi…

Caderousse kosketti jo timanttia, mutta veti kätensä takaisin.

Apotti hymyili.

– Antakaa minulle vastalahjaksi, jatkoi hän, – se punainen silkkikukkaro, jonka herra Morrel jätti vanhan Dantèsin uunin reunalle. Sanoittehan, että se on vielä teillä.

Yhä enemmän hämmästyen Caderousse meni ison tammikaapin oven luo, avasi sen ja antoi apotille pitkän, haalistuneen, punaisen silkkikukkaron, jonka ympärillä oli kaksi aikoinaan kullattua messinkirengasta.

Apotti otti sen ja antoi timantin Caderousselle.

– Te olette todellakin Jumalan mies, huudahti Caderousse, – sillä kukaan ei tietänyt Edmondin antaneen teille timantin, ja te olisitte voinut pitää sen.

– Hyvä, sanoi apotti itsekseen, – sinä olisit kaikesta päättäen sen tehnyt.

Apotti nousi, otti hattunsa ja hansikkaansa.

– Kaikki, mitä olette minulle kertonut, on siis aivan totta, ja minä voin joka suhteessa siihen luottaa?

– Katsokaahan, apotti, sanoi Caderousse, – tuolla nurkassa on siunattu puinen Kristuksen kuva, tuolla kaapin päällä on vaimoni evankeliumikirja, avatkaa se, ja minä vannon, toinen käsi kirjalla ja toinen Kristusta kohden ojennettuna, vannon sieluni autuuden kautta, kristinuskoni kautta, että olen kertonut teille kaikki asiat niin kuin ne ovat tapahtuneet ja niin kuin enkeli viimeisenä tuomiopäivänä ne kuiskaa Jumalan korvaan!

– Hyvä on, sanoi apotti vakuuttuneena, – hyvä on. Tuottakoot rahat teille onnea! Hyvästi, pakenen loitolle ihmisistä, jotka saavat niin paljon pahaa toisilleen aikaan.

Vaivoin pääsi apotti vapaaksi Caderoussen innokkaista kiitollisuuden osoituksista, nosti itse teljen ovesta, nousi hevosen selkään, tervehti viimeisen kerran majatalon isäntää, joka puhkesi myrskyisiin jäähyväisiin, ja ajoi pois samaa tietä kuin oli tullutkin.

Kääntyessään Caderousse näki takanaan vaimonsa entistä kalpeampana ja vapisevampana.

– Onko se totta, mitä kuulin? sanoi hän.

– Mikä? Sekö, että hän antaa tämän sormuksen meille? huusi Caderousse melkein hulluna ilosta.

– Niin.

– Se on toden totta. Tässä se on.

Vaimo katseli sitä hetkisen ja sanoi sitten hiljaa:

– Entä jos se onkin väärä?

Caderousse kalpeni ja horjui.

– Väärä, mutisi hän, – väärä … ja miksi tuo mies olisi antanut minulle väärän jalokiven?

– Saadakseen kuulla salaisuutesi maksamatta siitä mitään, senkin tyhmeliini!

Caderousse seisoi tyrmistyneenä.

– Sen saamme kohta nähdä, sanoi hän laskien hattunsa punaisen huivin päälle päähänsä.

– Millä tavoin?

– Beaucairessa on tänään markkinat. Siellä on pariisilaisia jalokivikauppiaita. Minä menen näyttämään sormusta heille. Sinä saat sillä aikaa varjella taloa. Kahden tunnin päästä palaan.

Ja Caderousse syöksyi talostaan ja läksi päinvastaiseen suuntaan kuin tuntematon oli mennyt.

– Viisikymmentätuhatta frangia! mutisi carcontelainen jäätyään yksin.

– Se on kyllä suuri summa … mutta mikään rikkaus se ei ole.

28. Vankilan luettelot

Seuraavana päivänä sen kohtauksen jälkeen, joka tapahtui Bellegardesta Beaucaireen johtavan tien varrella, tuli noin kolmikymmenvuotias tai hiukan vanhempi herra Marseillen määrin luo. Hänellä oli yllään sininen hännystakki, nankinihousut ja valkoinen liivi, ja sekä ulkoasu että puhetapa ilmaisi hänet englantilaiseksi.

– Hyvä herra, sanoi hän, – olen Thomson & Frenchin kauppahuoneen ensimmäinen kirjanpitäjä Roomasta. Olemme jo kymmenen vuoden ajan olleet liikeasioissa marseillelaisen toiminimen Morrelin & pojan kanssa. Olemme kiinnittäneet tähän liikkeeseen lähes satatuhatta frangia ja olemme hiukan levottomia, koska olemme saaneet kuulla, että liike on rappion partaalla. Tulen siis Roomasta nimenomaan saamaan teiltä tietoja tämän liikkeen tilasta.

– Tiedän kyllä, sanoi määri, – että neljän viiden vuoden ajan on onnettomuus seurannut Morrelia. Hän on menettänyt neljä tai viisi laivaa ja hävinnyt kolmessa neljässä vararikossa suuret summat, mutta minun ei sovi millään tavoin antaa tietoja liikkeen tilasta, vaikka itsellänikin on heiltä saamista kymmenentuhatta frangia. Jos kysytte minulta määrinä, mikä on ajatukseni herra Morrelista, niin vastaan, että hän on harvinaisen kunnollinen mies aivan viimeiseen asti ja on suorittanut sitoumuksensa. Siinä kaikki, mitä voin teille sanoa. Jos tahdotte saada lisätietoja, niin kääntykää herra Bovillen puoleen, joka on vankiloiden tarkastaja ja asuu Noailles-kadun varrella, numerossa 15. Hänellä on herra Morrelilta saatavaa luullakseni kaksisataatuhatta frangia, ja hänellä on siis suurempi syy pelätä kuin minulla, koska hänen summansa on paljon suurempi kuin minun. Ehkä hän voi antaa teille tarkempia tietoja kuin minä.

Englantilaista näytti tämä suuri hienotunteisuus miellyttävän, hän kumarsi, poistui ja asteli englantilaisille ominaisella tavalla äskenmainittua katua kohden.

Herra Boville oli työhuoneessaan. Hänet nähdessään englantilainen teki hämmästystä kuvaavan liikkeen, ja siitä saattoi päättää, että hän ei ensi kertaa nähnyt tätä miestä. Mitä herra Bovilleen tulee, niin hän oli tänä hetkenä niin epätoivoissaan, ja kaikki hänen henkiset voimansa olivat niin tyyten suunnatut yhteen ainoaan ajatukseen, että hänen muistinsa ja mielikuvituksensa eivät joutaneet harhailemaan menneisyydessä.

Tyynesti, niin kuin englantilaisten on tapana, vieras teki hänelle melkein sanasta sanaan samat kysymykset kuin Marseillen määrillekin.

– Hyvä herra, sanoi herra Boville, – pelkonne on valitettavasti aivan perusteltu, ja minussa näette suorastaan epätoivoisen miehen. Olin sijoittanut kaksisataatuhatta frangia Morrelin liikkeeseen. Nämä kaksisataatuhatta oli tarkoitettu myötäjäisiksi tyttärelleni, jonka aioin naittaa kahden viikon päästä. Näistä kahdestasadastatuhannesta frangista piti maksettaman puolet tämän kuun 15. päivänä ja puolet ensi kuun 15. päivänä. Ilmoitin herra Morrelille, että toivoin tämän suorituksen tapahtuvan määräaikana, ja hän kävi noin puoli tuntia sitten täällä ilmoittamassa, että ellei hänen laivansa Pharaon 15: nneksi päiväksi saavu Marseilleen, ei hän voi summaa suorittaa.

– Tämähän merkitsee maksunlykkäystä, sanoi englantilainen.

– Sanokaa pikemmin vararikkoa! huudahti herra Boville aivan epätoivoissaan.

Englantilainen näytti miettivän hetkisen ja sanoi sitten:

– Olette siis levoton saatavienne puolesta?

– Uskon, etten saa niitä koskaan.

– No niin, minä ostan ne teiltä.

– Tekö?

– Niin, minä.

– Mutta epäilemättä hyvin suurella alennuksella?

– En, kahdestasadastatuhannesta frangista. Meidän liikkeemme, sanoi englantilainen hymyillen, – ei tee senlaatuisia kauppoja.

– Ja miten maksatte?

– Käteisellä rahalla.

Ja englantilainen otti taskustaan setelitukun, jossa näytti olevan kaksi kertaa niin paljon kuin herra Boville pelkäsi menettävänsä.

Ilon välähdys näkyi herra Bovillen kasvoilla. Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja lausui:

– Minun täytyy ilmoittaa teille, että otaksuttavasti ette saa muuta kuin kuusi prosenttia näistä rahoistanne.

– Se ei kuulu minuun, sanoi englantilainen. – Se asia on Thomson & Frenchin, jonka nimessä toimin. Ehkä he tahtovat jouduttaa kilpailevan liikkeen häviötä. Olen valmis maksamaan summan käteisellä, jos velkakirja siirretään minulle, mutta välittäjäpalkkio tulee minun hyväkseni.

– Sehän on oikeus ja kohtuus! huudahti herra Boville. – Välittäjäpalkkio on tavallisesti puolitoista prosenttia. Tahdotteko kaksi? Tahdotteko kolme? Tahdotteko viisi? Tahdotteko enemmän? Sanokaa.

– Hyvä herra, sanoi englantilainen nauraen, – minä olen samanlainen kuin kauppahuoneenikin, minä en tee senlaatuisia kauppoja. Palkkioni on aivan toisenlainen.

– Sanokaa se.

– Olette vankiloiden tarkastaja?

– Olen ollut jo neljätoista vuotta.

– Teillä on vankien tulo- ja lähtöluettelot?

– Tietysti.

– Näihin luetteloihin on liitetty vankeja koskevia tiedonantoja?

– Jokaisella vangilla on omat asiapaperinsa.

– No niin, minulla oli opettajana Roomassa eräs apotti-parka, joka äkkiä katosi. Olen sittemmin saanut tietää, että hän on ollut vankina Ifin linnassa, ja tahtoisin saada tietää, onko hän ehkä kuollut.

– Mikä hänen nimensä oli?

– Apotti Faria.

– Muistan hänet aivan hyvin! huudahti herra Boville. – Hän oli hullu.

– Niin väitettiin.

– Hän oli aivan varmasti hullu.

– Se on mahdollista. Ja minkälaatuinen oli hänen hulluutensa?

– Hän väitti tietävänsä erään suunnattoman suuren aarteen säilytyspaikan ja tarjosi hallitukselle mielettömiä summia päästäkseen vapaaksi.

– Miesparka! Onko hän kuollut?

– On, neljättä kuukautta sitten, helmikuun viimeisenä päivänä.

– Teillä on verrattoman hyvä muisti, kun tuolla tavoin muistatte päivämäärät.

– Muistan tämän päivän siksi, että puheenaolevan miesraukan kuolema oli yhteydessä erään sangen omituisen tapauksen kanssa.

– Saisinko kuulla tämän tapauksen? kysyi englantilainen niin uteliaan näköisenä, että ihmistuntija olisi ihmetellyt sellaista ilmettä hänen tyynillä kasvoillaan.

– Kyllä, varsin hyvin. Apotin tyrmästä oli neljänkymmenenviiden tai viidenkymmenen jalan päässä erään bonapartelaisen kätyrin koppi. Hän oli ottanut osaa kruununanastajan paluuseen vuonna 1815 ja oli hyvin tarmokas ja vaarallinen mies.

– Todellako? sanoi englantilainen.

– Oli kyllä, sanoi herra Boville. – Satuin näkemään tämän miehen vuonna 1816 tai 1817, eikä hänen koppiinsa uskaltanut mennä ilman sotilasvartiota. Hän teki minuun hyvin syvän vaikutuksen, enkä koskaan unohda hänen kasvojaan.

Englantilainen hymyili tuskin huomattavasti.

– Sanoitte, että nuo molemmat tyrmät olivat…

– Viidenkymmenen jalan päässä toisistaan. Edmond Dantès näyttää…

– Vaarallinen miehen nimi oli…

– Edmond Dantès. Niin oli. Tuo Edmond Dantès näyttää joko hankkineen itselleen tai valmistaneen työaseet, joiden avulla hän oli kaivanut käytävän molempien koppien välille.

– Pakenemisen tarkoituksessako?

– Aivan oikein. Mutta vankien onnettomuudeksi apotti Faria sai halvauskohtauksen ja kuoli.

– Minä ymmärrän, kaikki pakoyritykset loppuivat heti siihen.

– Niin, vainajan puolelta, vastasi herra Boville, – mutta ei eloonjääneen puolelta. Päinvastoin Dantès sai siitä keinon päästä pakoon. Hän nähtävästi luuli, että Ifin vankilassa kuolleet vangit haudataan tavalliseen hautausmaahan. Hän kantoi vainajan omaan koppiinsa, meni hänen sijastaan säkkiin, jonne tämä oli pistetty, ja odotti hautaamishetkeä.

– Sepäs oli rohkea yritys, sanoi englantilainen.

– Sanoinhan minä, että hän oli hyvin vaarallinen mies. Kaikeksi onneksi hän on nyt itse syypää siihen, ettei hallituksen tarvitse enää pelätä häntä.

– Kuinka niin?

– Kuinka niin? Ettekö ymmärrä?

– En.

– Ei Ifin linnassa ole hautausmaata. Kuolleet heitetään aivan yksinkertaisesti mereen, kun heidän jalkoihinsa ensin on sidottu kolmenkymmenenkuuden naulan painoinen tykinkuula.

– Niinkö? sanoi englantilainen, ikään kuin hänen olisi ollut vaikea ymmärtää.

– Niin, hänen jalkoihinsa sidottiin kolmenkymmenenkuuden naulan painoinen kuula ja hänet heitettiin mereen.

– Todellako? huudahti englantilainen.

– Niin, jatkoi tarkastaja. – Arvaattehan, kuinka pakolainen mahtoi hämmästyä, kun hänet heitettiin kalliolta alas. Olisin tahtonut sinä hetkenä nähdä hänen kasvonsa.

– Se olisi ollut vaikeata.

– Samapa se, sanoi herra Boville, joka oli hyvällä tuulella tietäessään pelastavansa kaksisataatuhatta frangiaan. – Samapa se! Minä kuvittelen ainakin näkeväni ne.

Ja hän purskahti nauruun.

– Niin minäkin, sanoi englantilainen.

Ja hänkin alkoi vuorostaan nauraa, mutta englantilaisten tavoin hampaat yhdessä.

– Siis, jatkoi englantilainen, joka ensimmäisenä taukosi nauramasta, – pakolainen siis hukkui?

– Niin, upposi pohjaan asti.

– Joten vankilan kuvernööri pääsi samalla kertaa vapaaksi raivoisasta ja hullusta vangista?

– Juuri niin.

– Mutta jonkinmoinen pöytäkirja kai laadittiin tämän tapauksen johdosta? kysyi englantilainen.

– Tietysti, kuolinkertomus. Ymmärrättehän, siltä varalta, että Dantèsin omaiset olisivat tahtoneet tietää, elikö hän vai oliko kuollut.

– Nyt he siis voivat olla rauhassa, jos hänellä jotakin perittävää oli. Hän on siis todellakin kuollut?

– On, on. Ja he saavat todistuksen milloin tahansa.

– Hyvä on, sanoi englantilainen, – mutta palatkaamme nyt vankiluetteloihin.

– Se on totta. Jouduimme aivan toisaanne tämän kertomuksen johdosta.

Anteeksi.

– Anteeksi, minkä vuoksi? Ei laisinkaan. Tuo kertomus huvitti minua suuresti.

– Se on todellakin huvittava. Halusitte siis nähdä kaikki apottia koskevat paperit. Hän oli itse lempeys.

– Näkisin ne mielelläni.

– Suvaitkaa tulla työhuoneeseeni, niin näytän ne teille.

Herra Bovillen työhuoneessa oli tavattoman hyvä järjestys, jokaisella luettelolla oli numeronsa, jokainen asiapaperikimppu oli omassa lokerossaan. Tarkastaja pyysi englantilaista istumaan pöydän ääreen, laski hänen eteensä Ifin linnan luettelot ja asiakirjat antaen hänen mielin määrin selailla niitä. Itse hän istahti erääseen nurkkaan lukemaan sanomalehteä.

Helposti englantilainen löysi apotti Fariaa käsittelevät paperit. Mutta herra Bovillen kertoma juttu näytti herättäneen hänessä suurta mielenkiintoa, koska hän tarkastettuaan apottia koskevat paperit etsi myös käsiinsä Edmond Dantèsin paperit. Kaikki oli siellä paikoillaan: ilmianto, kuulustelu, Morrelin anomus, Villefort'in suositus. Hän kääri ilmiannon kokoon ja pisti sen taskuunsa, luki kuulustelun ja huomasi, että Noirtier'n nimeä ei siinä mainittu, tarkasti Morrelin anomuksen, joka oli päivätty huhtikuun 10. päivänä 1815. Siinä Morrel prokuraattorin sijaisen neuvosta, koska Napoleon silloin hallitsi, liioitteli Dantèsin keisarille tekemiä palveluksia, jotka Villefort'in suositus varmensi. Nyt hän ymmärsi kaiken. Tämä Napoleonin aikana kirjoitettu anomus, jonka Villefort oli jättänyt lähettämättä, tuli kuninkaan paluun jälkeen pelottavaksi aseeksi kuninkaallisen prokuraattorin käsissä. Hän ei sen vuoksi hämmästynyt nähdessään seuraavan huomautuksen vankiluettelossa nimensä vieressä:

EDMOND DANTÈS.

Hurja bonapartelainen. On ottanut aktiivisesti osaa Elban saarelta palaamiseen. Pidettävä salaisessa säilössä ja hyvin huolellisesti vartioitava.

Näiden rivien alle oli kirjoitettu toisella käsialalla:

Lukenut yllä olevat muistutukset. Ei voi mitään tehdä.

Vertaamalla ensin mainittua käsialaa Morrelin anomukseen liitetyn suosituksen käsialaan huomasi hän molemmat saman miehen kirjoittamiksi. Ne olivat Villefort'in käsialaa.

Huomautuksen alla oleva muistutus taas oli tarkastajan laatima. Hän oli ilmeisesti sattumalta ottanut selkoa Dantèsin asiasta, mutta luettuaan todistukset ei katsonut voivansa tehdä mitään häntä auttaakseen.

Niin kuin olemme maininneet, oli tarkastaja, jotta ei häiritsisi apotti Farian oppilasta hänen tutkimuksissaan, hienotunteisesti väistynyt syrjään lukemaan Drapeau Blanc – lehteä.

Hän ei siis nähnyt, miten englantilainen kääri kokoon ja pisti taskuunsa ilmiannon, jonka Danglars oli kirjoittanut Réserven lehtimajassa ja jossa oli Marseillen postileima, 27. p. helmikuuta, klo 6 illalla.

Mutta sanottakoon suoraan, vaikka hän sen olisikin huomannut, niin hän pani siksi vähän painoa tuolle paperille ja siksi paljon noille kahdellesadalletuhannelle frangille, ettei hän olisi estänyt englantilaista, vaikka tämä menettelikin laittomasti.

– Kiitos, sanoi tämä paukauttaen luettelon kiinni. – Olen saanut kaikki haluamani tiedot. Nyt on minun vuoroni pitää lupaukseni. Antakaa minulle yksinkertainen velansiirtopaperi, kuitatkaa siihen saaneenne rahat, ja minä lasken ne eteenne.

Hän jätti paikkansa herra Bovillelle. Tämä kirjoitti kyseessäolevan siirron, jona aikana englantilainen laski rahat pöydän reunalle.

29. Morrelin kauppahuone

Jokainen, joka tunsi Morrelin kauppahuoneen olot eikä muutamaan vuoteen olisi siellä käynyt, olisi nyt sinne palatessaan pannut merkille suuria muutoksia.

Entinen eloisuus, hyvinvointi ja onni, joka aivan kuin huokuu kukoistavan kauppahuoneen seinistä, oli poissa. Ikkunaverhojen takaa ei näkynyt loistavia kasvoja, kirjurit eivät kiireisesti juosseet käytävissä kynä korvan takana, piha ei ollut täynnä tavarakääröjä, eikä sieltä kuulunut kantajien huutoja ja naurua. Kaikki näytti alakuloiselta ja kuolleelta. Autiossa käytävässä ja laajassa pihassa, jossa ennen oli paljon liikeapulaisia, oli nyt enää vain kaksi. Toinen oli kaksikymmentäkolme- tai – neljävuotias mies, Emmanuel Raymond, joka oli rakastunut herra Morrelin tyttäreen ja oli jäänyt liikkeen palvelukseen, vaikka hänen omaisensa olivat tehneet kaiken voitavansa saadakseen hänet lähtemään pois. Toinen oli vanha silmäpuoli kassanhoitaja, jolle tässä suuressa mehiläispesässä ennen hyörineet liikeapulaiset olivat antaneet nimen Cocles (roomalaisen silmäpuolen sankarin Horatius Cocleksen mukaan). Hän oli niin tottunut tähän nimeen, että olisi tuskin hievahtanutkaan, jos häntä olisi jollakin muulla nimellä kutsuttu.

Cocles oli jäänyt Morrelin palvelukseen, ja tämän kunnon miehen asemassa oli tapahtunut merkillinen muutos. Hän oli noussut kassanhoitajaksi ja alentunut palvelijaksi.

Yhtä kaikki hän pysyi samana Cocleksena, hyvänä, kärsivällisenä, uskollisena, mutta tuiki itsepäisenä, jos tuli kysymykseen laskeminen. Siinä hän oli valmis taistelemaan vaikka koko maailmaa ja herra Morreliakin vastaan. Hän ei osannut muuta kuin kertomataulunsa, mutta sen täydellisesti. Siinä ei häntä kerta kaikkiaan voinut johdattaa harhaan.

Tähän mainioon mieheen ei vähääkään näyttänyt tarttuneen Morrelin kauppahuoneen alakuloinen tunnelma. Se ei liikuttanut häntä hiukkaakaan. Mutta tämä välinpitämättömyys ei suinkaan johtunut puuttuvasta rakkaudesta liikettä kohtaan, ei, sen perustana oli horjumaton vakaumus. Niin kuin rotat, nuo itsekkäät vieraat, lähtevät laivasta, jonka kohtalo on määrännyt hukkumaan, ja katoavat jo ennen kuin ankkuri on nostettukaan, samoin olivat Morrelin lukuisat kirjanpitäjät ja työmiehet vähitellen kadonneet konttorista ja varastohuoneista. Cocles ei nähnyt heidän poistuvan eikä edes kysynyt itseltään, mikä mahtoi olla syynä heidän lähtöönsä. Hän piti kiinni vain laskuistaan, ja niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka hän oli ollut Morrelin liikkeen palveluksessa, hän oli nähnyt maksusuoritusten tapahtuvan niin säännöllisesti, ettei voinut kuvitellakaan niiden koskaan lakkaavan. Eihän myllärikään, jonka myllyä vuolas virta käyttää, voi kuvitella, että tämä virta voisi kuivua. Ja olihan vielä viime kuun lopussa maksut suoritettu aivan täsmällisesti. Cocles oli huomannut herra Morrelin erehtyneen laskuissaan seitsemänkymmentä centimea vahingokseen, ja samana päivänä hän oli vienyt nämä rahat herra Morrelille, joka alakuloisesti oli pudottanut ne melkein tyhjään laatikkoon sanoen:

– Hyvä on, Cocles, te olette mallikelpoinen kassanhoitaja.

Ja Cocles oli poistunut tavattoman tyytyväisenä, sillä herra Morrelin, tämän Marseillen kunnollisimman miehen kiitos miellytti häntä enemmän kuin jos hän olisi saanut 50 écun palkkion.

Mutta tämän kilvoituksen jälkeen herra Morrel oli elänyt vaikeita hetkiä. Suorittaakseen kuukauden viimeisenä päivänä kaikki maksuerät hän oli koonnut kaikki säästönsä, ja peläten, että Marseillessa leviäisi tieto hänen vaikeasta asemastaan, hän oli itse mennyt Beaucairen markkinoille ja siellä myynyt muutamia vaimonsa jalokiviä ja osan talon hopeaesineistä. Tämän uhrauksen johdosta oli Morrelin kauppahuoneen kunnia vielä tällä erää pelastettu. Mutta nyt oli kassa aivan tyhjä. Voidakseen suorittaa tämän kuun 15. päivänä herra Bovillelle satatuhatta frangia ja seuraavan kuun viidentenätoista päivänä yhtä paljon herra Morrel kohdisti kaiken toivonsa Pharaonin saapumiseen. Eräs laiva, joka oli lähtenyt samaan aikaan kuin Pharaon ja oli onnellisesti saapunut perille, oli ilmoittanut sen olevan tulossa.

Mutta tuo laiva, joka samoin kuin Pharaonkin oli lähtenyt Kalkuttasta, oli ollut perillä kaksi viikkoa, ja Pharaonista ei ollut saapunut mitään tietoja.

Näin olivat asiat, kun Thomson & Frenchin edustaja, päivää sen jälkeen kun oli tehnyt suuren kauppansa herra Bovillen luona, saapui herra Morrelin luo.

Emmanuel otti hänet vastaan. Nuori mies pelkäsi jokaista uutta tulokasta, koska he tavallisesti olivat vain uusia velkojia ja tahtoivat keskustella liikkeen päämiehen kanssa peläten menettävänsä rahansa. Emmanuel tahtoi säästää isännältään tämän ikävyyden ja kyseli itse, mitä vieras tahtoi. Mutta tämä selitti, ettei hänellä ollut mitään sanottavana Emmanuelille, vaan että hän tahtoi puhutella herra Morrelia itseään. Emmanuel huokasi ja huusi Coclesta. Cocles saapui, ja nuori mies pyysi häntä viemään vieraan herra Morrelin luo.

Cocles astui edeltä, ja vieras seurasi häntä.

Portailla he kohtasivat kauniin, nuoren, noin kuusitoista- tai seitsentoistavuotiaan tytön, joka levottomana katsoi tulijaan.

Cocles ei huomannut tätä ilmettä, mutta vieras näytti huomanneen.

– Onkohan herra Morrel työhuoneessaan, Julie-neiti? kysyi kassanhoitaja.

– Luullakseni on, vastasi tyttö arkaillen. – Menkäähän Cocles ensin katsomaan, onko isäni siellä, ja jos hän on, niin ilmoittakaa sitten vieras.

– Turha minua on ilmoittaa, neiti, vastasi englantilainen. – Herra Morrel ei tunne minua. Parasta vain sanoa, että olen Thomson & Frenchin ensimmäinen kirjanpitäjä Roomasta, jonka liikkeen kanssa isänne on kauppasuhteissa.

Tyttö kalpeni ja läksi portaita alas, Cocleksen ja muukalaisen noustessa ylös.

Tyttö meni Emmanuelin luo. Cocles, joka nautti isäntänsä erikoista suosiota, avasi omalla avaimellaan kolmannen kerroksen portaiden viereisen oven. Hän vei vieraan odotushuoneeseen, avasi toisen oven, sulki sen jälkeensä ja jätettyään Thomson & Frenchin edustajan hetkiseksi yksinään palasi ja viittasi häntä astumaan toiseen huoneeseen.