Monte-Criston kreivi

Samassa välähti Pharon majakka hänen silmiinsä kuin tähti.

Jos hän suunnistaisi suoraan tätä majakkaa kohden, jäisi Tiboulenin saari silloin hiukan hänen vasemmalle puolelleen. Uidessaan siis hiukan vasemmalle päin hän joutui varmasti tähän saareen.

Mutta matkaa oli vähintään puoli peninkulmaa.

Apotti oli monta kertaa sanonut Dantèsille, kun oli nähnyt tämän epätoivoisena:

– Dantès, älkää antako alakuloisuudelle valtaa. Hukutte uidessanne, ellette pidä voimianne yllä.

Painuessaan suolaisen aallon alle hän oli muistanut nämä sanat. Kiireesti hän silloin nousi pinnalle ja halkoi voimakkaasti käsivarsillaan vettä nähdäkseen, oliko hän menettänyt entiset voimansa. Ilokseen hän huomasi olevansa yhä vielä tämän elementin herra, jossa hän lapsena oli leikkinyt.

Sitä paitsi lisäsi pelko, tuo kiihkeä vainooja, Dantèsin voimia. Pysytellen paikallaan hän kuunteli, oliko vene tulossa häntä ajamaan takaa. Noustessaan korkean aallon harjalle hän aina loi ympärilleen nopean katseen. Jokainen muita aaltoja korkeampi aalto tuntui hänestä takaa-ajavalta veneeltä, ja silloin hän ponnisti entistä enemmän voimiaan. Siten hän kyllä pääsi eteenpäin, mutta saattoi myös helposti kuluttaa voimansa loppuun.

Hän ui taukoamatta, ja linna alkoi jo hävitä yön pimeyteen. Hän ei sitä enää erottanut, mutta hän tunsi, missä se oli.

– Nyt olen uinut jo kokonaisen tunnin, mutta kun on vastatuuli, niin olen menettänyt neljänneksen nopeudestani, totesi hän jonkin ajan kuluttua. – Ellen vain ole suunnasta erehtynyt, niin en ole kaukanakaan Tiboulenin saaresta… Mutta jos olisin erehtynyt?

Uimarin koko ruumis värisi. Hän koetti hetkisen kellua selällään levätäkseen. Mutta meri kävi yhä levottomammaksi, ja hän huomasi, ettei hän voinut käyttää tätä lepokeinoa.

– Olkoon kuinka tahansa, ajatteli hän. – Minä uin niin kauan kuin jaksan, kunnes käteni herpaantuvat, kunnes vaivun pohjaan.

Ja hän alkoi epätoivon voimalla uida.

Äkkiä hän huomasi jo ennestäänkin tumman taivaan mustenevan yhä enemmän ja synkän pilven painuvan häntä kohden. Samassa hän tunsi kovan pistoksen polvessaan. Mielikuvitus sanoi silloin heti, että häneen oli ammuttu kuula ja että hän aivan kohta kuulee pyssyn pamahduksen. Mutta mitään laukausta ei kuulunut. Dantès ojensi kätensä ja tunsi sen koskettavan johonkin kiinteään; hän koukisti oikeata jalkaansa, ja se kosketti maahan. Silloin hän huomasi, mitä oli pitänyt pilvenä.

Kahdenkymmenen askelen päässä hänestä oli omituinen kallioryhmä, joka muistutti parhaimman palamisensa aikana kivettynyttä nuotiota. Se oli Tiboulenin saari.

Dantès nousi vedestä ja vaipui Jumalaa kiittäen teräville kiville, jotka tänä hetkenä tuntuivat hänestä pehmeämmiltä kuin pehmein vuode.

Sitten hän välittämättä tuulesta ja myrskystä ja juuri alkavasta sateesta vaipui väsymyksen uuvuttamana uneen ja nukkui niin kuin mies, jonka ruumis herpaantuu, mutta jonka sielu valvoo odottamattoman suuren onnen vallassa.

Tunnin päästä Edmond heräsi kamalaan ukkosen jyrähdykseen. Myrsky oli päässyt valloilleen ja pieksi ilmaa täydellä raivolla. Toisinaan lensi salama taivaalta aivan kuin tulinen käärme valaisten laineet ja pilvet, jotka kiitivät toistensa tieltä.

Dantèsin merimiessilmä ei ollut häntä pettänyt. Hän oli noussut todellakin sille saarelle, jonka nimi on Tiboulen. Hän tiesi, että se oli autio, alaston, ja että siinä ei ollut missään suojaa. Mutta heti kun myrsky tyyntyisi, hän uisi Lemairen saareen, joka oli yhtä alaston, mutta isompi ja siis myös turvallisempi.

Pitkälle ulottuvan kallionkielekkeen alle Dantès pääsi toistaiseksi turvaan, sinne hän pakeni, ja melkein samalla hetkellä alkoi myrsky raivota täydellä voimallaan.

Edmond tunsi kallion vapisevan. Laineet löivät jättiläiskorkean pyramidin juurta vastaan, ja pärskeet osuivat häneen asti. Vaikka hän olikin aivan turvassa, niin hänet valtasi keskellä tätä myrskyn mylvintää ja salamoiden tulikieliä aivan kuin pyörryttävä huumaus. Hän oli tuntevinaan, miten koko saari vapisi hänen allaan ja miten se aivan kuin ankkuroitu alus katkoi köydet ja joutui keskelle myrskyn pyörteitä.

Hän muisti olleensa kokonaisen vuorokauden syömättä. Hänen oli nälkä ja jano.

Dantès ojensi kätensä ja päänsä ja joi kallion kolosta sadevettä.

Hänen noustessaan jälleen näytti salama avaavan taivaan aina Jumalan häikäisevään valtaistuimeen asti ja valaisevan koko avaruuden. Tämän salaman valossa Dantès näki Lemairen ja Croisille-niemen välille ilmestyvän haamun, joka liukui laineelta syvyyteen. Se oli pieni kalastajavene, joka oli joutunut myrskyn valtaan. Sekuntia myöhemmin se nousi toisen aallon harjalle ja lähestyi huimaavaa vauhtia. Dantès tahtoi huutaa ja etsi jotakin riepua heiluttaakseen sitä ja ilmaistakseen veneessäolijoille uhkaavasta vaarasta. Mutta he huomasivat sen itsekin. Toisen salaman valossa nuori mies näki neljän miehen takertuvan mastoihin ja tankoihin ja viidennen taittuneeseen ruoriin. Miehet olivat ehkä nähneet hänetkin, sillä epätoivoisia huutoja kaikui tuulen vinkunassa hänen korviinsa. Kaislan tavoin taipuneen maston päässä lepatti risainen purje, äkkiä katkesivat sen siteet ja se hukkui taivaan pimeyteen, aivan kuin suuri valkoinen lintu.

Samassa kuului kamala pauke, kauhunhuudot yltivät Dantèsin korviin asti. Uuden salaman valossa hän näki pienen purren säpäleinä ja sirpaleitten keskellä kauhun vääntämiä kasvoja ja taivasta kohti ojennettuja käsiä.

Sitten kaikki oli jälleen pimeätä, tuo kamala näky oli kestänyt salaman ajan.

Dantès riensi liukkaita kallioita alas, itse putoamaisillaan mereen. Hän katseli, kuunteli, mutta ei nähnyt eikä kuullut enää mitään. Ei kuulunut enää ihmishuutoja, ei näkynyt heidän ponnistuksiaan. Vain myrsky ulvoi ja kuohutti laineita.

Vähitellen tuuli tyyntyi. Aamu alkoi koittaa, ja tähdet kiiluivat kirkkaammin kuin koskaan ennen. Kohta sipaisi idän taivaan liepeellä pitkä punainen juova mustansinisiä laineita. Aallot hyökyivät, äkkiä välke nousi niiden harjalle, ja niiden kuohuvat kärjet muuttuivat kullanhohtaviksi.

Päivä nousi.

Liikkumattomana ja mykkänä Dantès tuijotti eteensä aivan kuin olisi ensi kertaa nähnyt tämän näyn. Hän oli sen todellakin unohtanut istuessaan Ifin linnassa. Hän kääntyi linnaan päin, tarkastaen samalla merta ja maata.

Synkkä rakennus kohosi laineiden keskeltä mahtavana ja liikkumattomana.

Oli viiden aika aamulla. Meri alkoi tyyntyä.

– Kahden tai kolmen tunnin päästä vartija menee koppiini, löytää onnettoman ystäväni ruumiin, tuntee hänet, etsii minua turhaan ja nostaa hälinän. Silloin löydetään reikä ja käytävä, kuulustellaan miehiä, jotka heittivät minut mereen ja epäilemättä kuulivat huutoni. Heti lähtevät aseelliset sotilaat etsimään pakolaisparkaa, jonka tiedetään olevan lähettyvillä. Tykinlaukaus ilmoittaa, että ei saa antaa suojaa harhailevalle, alastomalle ja uupuneelle miehelle. Marseillen vakoilijat ja poliisit saavat tiedon ja etsivät rannikolta, kuvernööri mereltä. Kun merellä ahdistetaan ja maalla vainotaan, niin minne pääsen? Minun on nälkä ja jano, heitin pois puukonkin, joka uidessa minua haittasi. Olen ensimmäisen tielleni osuvan talonpojan armoilla, joka tahtoo ansaita kaksikymmentä frangia. Olen voimaton, en jaksa ajatella mitään, en keksi mitään. Jumala, hyvä Jumala, näethän, että olen jo kylliksi kärsinyt, tee minun puolestani enemmän kuin itse voin.

Samassa kun Edmond voimiensa loputtua ja ajatuksiensa uuvuttua aivan kuin kuumeen vallassa lausui tämän palavan rukouksen kääntyneenä Ifin linnaan päin, hän näki Pomègue-saaren kärjen kohdalla valkoisen purjeen. Hänen merimiessilmänsä tunsi puolihämärässäkin sen genovalaiseksi tartaaniksi. Se tuli Marseillen satamasta ja kiiti ulappaa kohden avaten terävällä keulallaan välkkyvän tien leveille kyljilleen.

– Puolessa tunnissa, huudahti hän, – voisin saavuttaa tuon aluksen, ellen pelkäisi, että minua kuulustellaan, tunnetaan pakolaiseksi ja viedään Marseilleen! Mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä? Minkä tarinan keksin pettääkseni heitä? Nuo ovat tullikavaltajia, puoliksi merirosvoja. Rannikkopurjehduksen varjolla he ryöstelevät. He myyvät minut mieluummin kuin tekevät hyvän työn, josta heille ei ole mitään hyötyä. Odottakaamme. Mutta odottaminen on mahdotonta. Kuolen nälkään. Muutaman tunnin päästä ovat viimeisetkin voimani loppuneet. Vartijan käynnin hetki lähestyy. Vielä ei ole hälytetty, vielä ei epäillä mitään. Voinhan sanoa, että olen tuon murskaantuneen purren miehiä. Kukaan ei epäile minua.

Dantès kääntyi katsomaan sinnepäin, missä pieni vene oli murskaantunut, ja vavahti. Erään kallion kielekkeeseen oli jäänyt veneessä olleen merimiehen fryygialainen päähine, ja sen lähellä uiskenteli kölin palasia, joita laineet sysivät saaren kallioita vastaan aivan kuin voimattomia muurinmurtajia.

Samassa Dantès oli tehnyt päätöksensä. Hän heittäytyi uudelleen mereen, ui päähineen luo, pani sen päähänsä, tarttui kölin kappaleeseen ja alkoi uida niin, että tuli saapuvan aluksen tielle.

– Nyt olen pelastettu, ajatteli hän.

Ja tämä varmuus vahvisti hänen voimiaan.

Pian hän näki tartaanin, joka melkein vastatuulessa luovaili Ifin linnan ja Planier'n majan välillä. Hetkisen Dantès pelkäsi, että alus olisikin äkkiä kääntynyt ulapalle päin, jos se aikoi Korsikaan tai Sardiniaan. Mutta sen purjehtimistavasta uimari huomasi piankin, että se pyrki kulkemaan Jarros-saaren ja Caleseragne-saaren välitse, niin kuin ainakin Italiaan lähtevät laivat.

Vähitellen lähestyivät uimari ja alus toisiaan. Tehdessään luovauskäänteen alus kulki kerran noin puolen meripeninkulman päässä hänestä. Hän kohottautui silloin laineille ja heilutti lakkiaan apua pyytääkseen, mutta aluksessa ei kukaan häntä nähnyt, se teki käänteen ja aloitti uuden luovin. Dantès alkoi huutaa. Mutta laskettuaan matkan pituuden hän huomasi, ettei hänen äänensä kuuluisi alukseen asti, varsinkin kun tuulen viima ja laineiden loiske sen tukahduttivat.

Hän iloitsi, että oli ottanut tuekseen kölinpalasen. Heikko kun oli, hän tuskin olisi jaksanut pysyä veden pinnalla, kunnes oli päässyt aluksen luo. Ja jos alus olisi kulkenut hänen ohitseen, niin hän ei olisi enää voinut palata maihin.

Vaikka Dantès olikin melkein varma aluksen kulkusuunnasta, niin hän kuitenkin pelokkaana seurasi sitä silmillään, kunnes näki sen tekevän käännöksen ja lähestyvän jälleen häntä.

Nyt Dantès ponnisti viimeiset voimansa, nousi melkein pystyyn laineille, heilutti lakkiaan ja päästi kaamean kiljahduksen, niin kuin merimiehet päästävät hädässä ollessaan.

Tällä kertaa hänet huomattiin ja kuultiin. Alus keskeytti aikomansa kaaren ja käänsi keulansa häntä kohden. Samassa hän näki, että siitä laskettiin pieni vene vesille. Se lähestyi häntä kahden miehen soutamana. Dantès jätti silloin hirren, jota hän ei enää arvellut tarvitsevansa, ja ui voimakkaasti eteenpäin säästääkseen auttajiltaan puolet matkasta.

Mutta uimari oli liiaksi luottanut melkein loppuneisiin voimiinsa. Hän huomasi, kuinka hyödyllinen oli ollut tuo puunpalanen, joka uiskenteli sadan jalan päässä hänestä. Hänen käsivartensa alkoivat jäykistyä, jalat olivat menettäneet joustavuutensa, hänen liikkeensä olivat katkonaisia, ja hän läähätti.

Hän kiljaisi, soutajat ponnistivat voimiaan, ja toinen heistä huusi italiankielellä:

– Rohkeutta!

Samassa laine, jonka harjalle hän ei enää jaksanut nousta, löi hänen ylitseen ja peitti hänet kuohuunsa.

Vesi löi hänen päänsä ylitse, ja hän näki sen läpi taivaan sinen ja siinä mustia täpliä.

Suurilla voimanponnistuksilla hän pääsi jälleen veden pinnalle. Hän tunsi jonkun tarttuvan tukkaansa, sitten hän ei enää nähnyt eikä kuullut mitään. Hän oli pyörtynyt.

Kun hän avasi silmänsä, makasi hän kannella. Alus jatkoi matkaansa. Ensimmäiseksi hän katsoi, mihin suuntaan mentiin, ja näki Ifin linnan jääneen kauas.

Dantès oli niin uupunut, että hänen riemuhuudahdustaan pidettiin valituksena.

Niin kuin jo mainitsimme, hän makasi kannella. Eräs merimies hieroi hänen jäseniään villakankaalla, toinen kaatoi pullosta juomaa hänen suuhunsa. Kolmas vanha merimies, joka samalla oli perämies ja laivan omistaja, katseli häntä itsekkään säälivästi, niin kuin yleensä ihmiset nähdessään tapaturman, josta he äskettäin ovat pelastuneet ja joka huomispäivänä voi heitä kohdata.

Muutama pisara rommia sai nuoren miehen sydämen jälleen sykkimään, ja kun merimies polvillaan hänen vieressään hieroi hänen jäseniään villaisella vaatteella, niin ne alkoivat saada entisen joustavuutensa.

– Kuka olette? kysyi huonolla ranskankielellä kapteeni.

– Olen maltalainen merimies, vastasi Dantès huonolla italiankielellä. – Tulimme Syracusasta lastinamme viiniä ja viikunoita. Myrsky yllätti meidät tänä yönä Morgion-niemen kohdalla ja veneemme meni pirstaleiksi kallioita vastaan, jotka näette tuolla.

– Mistä tulette?

– Noilta kallioilta, joihin kaikeksi onneksi takerruin, jota vastoin laivuriparka löi päänsä niihin murskaksi. Muut kolme toveriani hukkuivat. Luulen olevani ainoa elossaoleva. Huomasin aluksenne, ja kun pelkäsin saavani kauankin odottaa tuolla autiolla ja alastomalla saarella, niin otin alleni veneemme kappaleen ja koetin uida teitä kohden. Kiitos, jatkoi Dantès, – te olette pelastanut henkeni. Olin jo hukkumaisillani, kun muuan merimiehenne tarttui tukkaani kiinni.

– Minä se olin, vastasi rehellisen ja avomielisen näköinen mustapartainen mies. – Jo oli aikakin, sillä olitte jo menossa.

– Niin olinkin, sanoi Dantès ojentaen hänelle kätensä, – niin, ystäväni, kiitän teitä kerran vielä.

– Kyllähän minä hiukan arkailin, sanoi merimies, – kun teillä on kuusi tuumaa pitkä parta ja pitkä tukka, sillä olitte enemmän rosvon kuin kunniallisen miehen näköinen.

Dantès muisti, että Ifin linnassa oleskelunsa aikana hän ei ollut leikannut tukkaansa eikä ajanut partaansa.

– Niin, eräänä vaaran hetkenä tein pyhälle madonnalle lupauksen, etten kymmeneen vuoteen aja partaani enkä leikkaa tukkaani. Tänään on aika kulunut umpeen, ja olin hukkua juuri vuosipäivänä.

– Mihin nyt viemme teidät? kysyi laivuri.

– Mihin vain tahdotte, vastasi Dantès. – Se pursi, jossa olin, on hukkunut ja laivuri kuollut. Näettehän, että olen voinut välttää saman kohtalon, mutta aivan alasti. Kaikeksi onneksi olen jokseenkin hyvä merimies. Jättäkää minut ensimmäiseen satamaan, johon poikkeatte, kyllä minä aina saan paikan jossakin kauppalaivassa.

– Tunnetteko Välimeren?

– Olen purjehtinut täällä lapsuudestani asti.

– Tunnetteko ankkuroimispaikat hyvin?

– Tuskin on sellaista satamaa, jonne en voisi mennä ja tulla silmät sidottuina.

– Kuulkaahan, laivuri, sanoi se mies, joka oli huutanut Dantèsille "rohkeutta", – jos toveri puhuu totta, niin mikä estäisi häntä jäämästä seuraamme?

– Niin, jos hän puhuu totta, sanoi laivuri epäilevän näköisenä. – Tuossa tilassa luvataan vaikka mitä, välittämättä siitä, mitä voi pitää.

– Minä pidän enemmän kuin lupaan, sanoi Dantès.

– Oho, sanoi laivuri nauraen, – sen saamme nähdä.

– Milloin vain tahdotte, vastasi Dantès nousten. – Minne on matkanne?

– Livornoon.

– No niin, sen sijaan että purjehtisitte pitkin rantoja, miksi ette lähde suoraan tuulen mukaan?

– Siksi, että silloin joutuisimme suoraan Rion-saarelle.

– Sen ohi voitte päästä kahdenkymmenen kaapelinmitan päässä.

– Tarttukaa siis peräsimeen, niin saamme nähdä taitonne.

Nuori mies meni aluksen perään. Painellen hiukan peräsintä hän tunsi, että alus totteli hyvin.

– Prasseihin ja taljoihin! komensi hän.

Aluksen miehistöön kuului neljä matruusia. Nämä riensivät paikoilleen, ja laivuri seurasi hänen määräyksiään.

– Haalatkaa! huusi Dantès.

Merimiehet tottelivat jokseenkin täsmällisesti.

– Ja nyt, lujasti kiinni!

Tämä käsky pantiin täytäntöön samoin kuin edellinenkin, ja pieni alus, sen sijaan, että olisi kulkenut rantoja pitkin, lähestyi Rion-saarta, jonka ohi se kulki jättäen sen kahdenkymmenen kaapelinmitan päähän oikealle puolelleen, aivan niin kuin Dantès oli sanonut.

– Hyvä! sanoi laivuri.

– Hyvä! sanoivat merimiehet.

Ja kaikki katselivat ihaillen tuota miestä, jonka katseeseen oli palannut terävyys ja ruumiiseen sellainen joustavuus, ettei hänessä olisi uskonut sitä olevankaan.

– Näettehän, sanoi Dantès heittäen ruorin kädestään, – että teillä voi olla minusta hyötyä, ainakin matkallanne. Ellette huoli minusta Livornossa, niin jätätte minut maihin, ja ensimmäisestä kuukausipalkastani maksan teille korvauksen ruoasta ja vaatteista, jotka lainaatte minulle.

– Hyvä on, hyvä on, sanoi laivuri, – kyllähän me asioista sovimme, jos olette järkevä.

– Mies kuin mies, sanoi Dantès. – Annatte minulle saman kuin tovereillekin, ja sillä hyvä.

– Ei se ole oikein kohtuullista, sanoi se, joka Dantèsin oli merestä vetänyt, – sillä te olette meitä taitavampi.

– Mitä hittoa siihen sekaannut? Kuuluuko se sinuun, Jacopo? kysyi laivuri. – Jokainen saa itse määrätä palkkansa.

– Se on totta, vastasi Jacopo. – Tein ainoastaan pienen huomautuksen.

– Tekisit vieläkin paremmin, jos lainaisit tälle miesraukalle housut ja puseron, jos sinulla on kahdet.

– Ei ole, vastasi Jacopo, – mutta housut ja paidan hän kyllä saa.

– En minä muuta tarvitsekaan, sanoi Dantès. – Kiitos, ystäväni!

Jacopo laskeutui aluksen luukusta alas ja palasi hetkisen kuluttua tuoden molemmat vaatekappaleet, jotka Dantès puki sanomattoman suurella nautinnolla ylleen.

– Mitä vielä tahdotte? kysyi laivan omistaja.

– Palasen leipää ja toisen siemauksen tuota mainiota rommia, jota jo äsken sain maistaa. Sillä en ole pitkään aikaan nauttinut mitään.

Dantèsille tuotiin palanen leipää, ja Jacopo ojensi hänelle pullonsa.

– Käännä vasemmalle! huusi laivuri peränpitäjälle.

Dantès katsahti samaan suuntaan nostaen pullon suulleen, mutta se jäikin puolitiehen.

– Kas, sanoi laivuri, – mitä Ifin linnassa on tapahtunut?

Pieni valkoinen pilvi, joka oli herättänyt Dantèsin huomiota, ilmestyi Ifin linnan eteläisen varustuksen huipulle.

Sekuntia myöhemmin kuului etäinen laukaus. Merimiehet kohottivat päätään ja katsoivat toinen toisiinsa.

– Mitä tämä tietää? kysyi laivuri.

– Joku vanki on tänä yönä päässyt karkuun, sanoi Dantès, – ja nyt laukaistaan hälytyslaukaus.

Laivuri loi tutkivan katseen nuoreen mieheen, joka tämän sanoessaan oli vienyt pullon suun huulilleen. Mutta hän näki miehen juovan rommia niin tyynesti ja tyytyväisesti, että epäilys kuoli heti, kun oli syntynytkin.

– Tämä on perhanan hyvää rommia, sanoi Dantès kuivaten paidanhihalla hikistä otsaansa.

– Oli miten oli, ajatteli laivuri katsoen häneen, – jos hän se on, niin samapa tuo. Minä olen saanut hyvän merimiehen.

Väittäen muka olevansa uupunut pyysi Dantès lupaa saada mennä pitämään perää, että voisi istua. Peränpitäjä ilahtui ja loi kysyvän katseen laivan omistajaan. Tämä nyökkäsi hänelle merkiksi, että hän sai antaa peräsimen uudelle toverilleen.

Siinä istuessaan Dantès saattoi pitää silmällä Marseillen rantaa.

– Kuinka mones päivä tänään on? kysyi Dantès viereensä istumaan tulleelta Jacopolta, kun Ifin linna oli kadonnut näkyvistä.

– Helmikuun 28. päivä, vastasi tämä.

– Minä vuonna? kysyi taas Dantès.

– Minäkö vuonna? Kysyttekö vuosilukua?

– Kysyn, vastasi nuori mies, – kysyn vuosilukua.

– Oletteko unohtanut, mikä vuosi nyt on?

– Minkä sille voin, pelkäsin niin kovasti tänä yönä, vastasi Dantès nauraen, – että kadotin melkein järkeni. Muistini on vielä aivan sekaisin. Minkä vuoden 28. päivä helmikuuta nyt on?

– Vuoden 1829, vastasi Jacopo.

Dantèsin vangitsemisesta oli kulunut täsmälleen neljätoista vuotta.

Hän oli yhdeksäntoistavuotiaana joutunut Ifin linnaan. Hän läksi sieltä kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä.

Tuskainen hymy nousi hänen huulilleen. Mitenkähän Mercedeksen oli käynyt tänä aikana, jona hän oli luullut sulhasensa kuolleen?

Sitten syttyi vihan tuli hänen silmiinsä, kun hän ajatteli niitä kolmea miestä, jotka olivat hänet tähän pitkälliseen ja kamalaan vankeuteen saattaneet.

Ja hän uudisti vankilassa vannomansa valan kostaa julmasti Danglars'ille, Fernandille ja Villefort'ille.

Tämä vala ei enää ollut mikään turha uhkaus, sillä Välimeren paraskaan purjehtija ei enää olisi voinut saada kiinni pientä tartaania, joka täysin purjein kiiti Livornoa kohden.

22. Salakuljettajat

Dantès ei vielä ollut kokonaista päivääkään ollut laivassa, kun hän jo tiesi, millaisen väen kanssa oli tekemisissä. Vaikka ei ollutkaan käynyt apotti Farian koulua, osasi Jeune-Amélien omistaja melkein kaikkia niitä kieliä, joita puhutaan sen suuren ulapan rannalla, jonka nimi on Välimeri. Hän ei tarvinnut mitään tulkkeja, jotka aina ovat ikävystyttäviä ja usein liian lavertelevia, vaan saattoi helposti tulla toimeen sekä merellä kohtaamiensa alusten että rannikolla liikkuvien soutajien kanssa ja myös niiden nimettömien ja isänmaattomien ja näennäisesti toimettomien ihmisten kanssa, joita aina on merenrantakaupunkien satamissa ja jotka saavat toimeentulonsa jollakin salaperäisellä tavalla. Kaikesta siitä Dantès arvasi olevansa salakuljettajan aluksessa.

Sen vuoksi laivuri ottikin hänet epäluuloisesti vastaan. Kaikki rannikon tullimiehet tunsivat hänet tarkoin, ja kun hänen ja noiden herrojen välisessä taistelussa käytettiin mitä ovelimpia keinoja, oli hän alussa luullut Dantèsia tullilaitoksen vakoojaksi. Mutta se loistava tapa, millä Dantès oli suoriutunut hänelle asetetusta kokeesta, oli hänet täydellisesti rauhoittanut. Kun hän sitten näki tuon valkoisen savupilven leijailevan hatunsulan tavoin Ifin linnan harjalla ja kuuli kaukaisen laukauksen, niin hän ensi hetkessä ajatteli joutuneensa tekemisiin sellaisen herran kanssa, jonka tuloa ja lähtöä kunnioitettiin aivan kuin kuningastakin tykinlaukauksella. Se ei tehnyt häntä läheskään niin rauhattomaksi, kuin jos tulokas olisi ollut tullimies. Mutta tämä toinenkin epäluulo hävisi, kun hän näki tulokkaansa pysyvän aivan rauhallisena.

Edmondilla oli siis se etu, että hän tiesi, mikä hänen isäntänsä oli, mutta tämä ei tietänyt, kuka hän oli. Hän ei ilmaissut itseään laivurille eikä uusille tovereilleen. Hän antoi tarkkoja tietoja Napolista ja Maltasta, jotka hän tunsi yhtä hyvin kuin Marseillen, ja piti hämmästyttävän johdonmukaisesti kiinni ensimmäisestä kertomuksestaan. Niin viekas kuin genovalainen laivuri olikin, antoi hän Edmondin pettää itsensä. Hän oli samanlainen kuin monet muutkin älykkäät ihmiset: eivät koskaan tiedä sitä, mitä heidän tulisi tietää, eivätkä usko muuta kuin sitä, jonka uskomisesta on heille hyötyä.

Tällaiset siis olivat heidän suhteensa, kun saavuttiin Livornoon.

Edmond tahtoi kokeilla, tuntisiko hän oman itsensä vielä neljäntoista vuoden jälkeen, jona aikana hän ei ollut kuvaansa nähnyt. Hän muisti hyvin tarkoin, minkä näköinen oli ollut nuorena. Toveriensa silmissä hän oli jo täyttänyt pyhälle neitsyelle tekemänsä lupauksen. Hän tiesi, että Livornossa San Fernando – kadun varrella oli parturi ja meni tämän luokse leikkauttamaan tukkansa ja partansa.

Parturi katsoi kummissaan pitkätukkaista ja – partaista miestä, joka muistutti Tizianin maalausta. Tähän aikaan ei vielä kuulunut muotiin pitää tukkaansa ja partaansa niin tuuheana.

Kun parturi oli tehnyt tehtävänsä, kun Edmond tunsi leukansa taas sileäksi ja tukka oli leikattu tavallisen lyhyeksi, pyysi hän peiliä katsellakseen kuvaansa.

Hän oli siis 33-vuotias, ja neljätoista vankeusvuotta olivat suuresti muuttaneet hänen kasvojensa luonnetta. Nuorina ne olivat olleet pyöreät, hymyilevät ja tyytyväisen näköiset, niin kuin ainakin onnellisella ihmisellä, jonka ensimmäiset elämän askelet ovat olleet helppoja ja joka pitää tulevaisuutta luonnollisena menneisyyden jatkona. Kaikki oli nyt muuttunut.

Kasvot olivat tulleet pitemmiksi, hymyilevät huulet olivat saaneet varman ja jyrkän piirteen, joka ilmaisee päättäväisyyttä. Kulmakarvojen välissä oli syvä ryppy. Hänen silmissään oli alakuloinen ilme, ja niistä välkähti toisinaan ihmishalveksimisen ja vihan tummia salamoita. Kun hänen kasvonsa eivät niin pitkään aikaan olleet olleet auringonsäteitten vaikutuksen alaisina, olivat ne kalvakat, ikään kuin ylhäisellä tavalla kauniit, mitä kauneutta vielä lisäsi oppineisuuden luoma älykäs varmuus. Vaikka hän olikin jokseenkin pitkä mies, oli hän ainaisilla ponnistuksilla hankkinut itselleen lyhytkasvuisten keskitetyn voiman. Ääni oli rukousten, itkun ja kirousten vaikutuksesta muuttunut, se sointui vuoroin kuin omituinen kello, vuoroin oli siinä tyly ja melkein karkea sävy.

Oleskeltuaan kauan puolihämärässä ja pimeässä hän oli saavuttanut merkillisen kyvyn nähdä esineet pimeässä aivan kuin hyeena ja susi.