Monte-Criston kreivi

Dantès katsoi häneen kummastuneena.

– Mikä teitä vaivaa? kysyi hän.

– Näettekö tuon päivänsäteen? kysyi apotti.

– Näen.

– No niin; kaikki on minulle nyt selvempää ja kirkkaampaa kuin tuo säde. Lapsiraukka, nuori mies parka! Ja tuo virkamies oli teille ystävällinen?

– Oli.

– Tuo kunnon prokuraattorin sijainen poltti, hävitti kirjeen?

– Niin.

– Tuo Noirtier … mikä sokea raukka olettekaan … tiedättekö, mikä oli tuo Noirtier? – Tuo Noirtier oli hänen isänsä.

Jos salama olisi iskenyt Dantèsin eteen ja avannut kuilun, joka ulottui helvettiin asti, ei se olisi tehnyt niin äkillistä, niin sähköistä, niin murskaavaa vaikutusta kuin nämä odottamattomat sanat; hän nousi, tarttui molemmin käsin päähänsä aivan kuin estääkseen sitä halkeamasta.

– Hänen isänsä! Hänen isänsä! huudahti hän.

– Niin, hänen isänsä, jonka nimi on Noirtier de Villefort, jatkoi apotti.

Kaikki, mikä siihen asti oli ollut Dantèsille hämärää, tuli nyt äkkiä päivänselväksi. Villefort'in kummallinen käytös kuulustelun aikana, hävitetty kirje, vaadittu vala, virkamiehen melkein rukoileva ääni, kaikki se johtui hänen mieleensä; hän kiljahti, horjui aivan kuin humaltunut ja riensi käytävään, jonka kautta hän pääsi apotin huoneesta omaansa.

– Minun täytyy saada olla yksinäni, sanoi hän, – ajatellakseni tätä kaikkea.

Palattuaan tyrmäänsä hän vaipui vuoteelleen, jossa vanginvartija illalla tullessaan tapasi hänet istumassa katse tuijottavana, kasvot vääntyneinä, mutta liikkumattomana ja mykkänä kuin kuvapatsas.

Hän oli tehnyt kamalan päätöksen ja vannonut pelottavan valan.

Dantèsin herätti tästä mietiskelystä Farian ääni. Kun vanginvartija oli käynyt hänenkin luonaan, niin hän tuli kutsumaan Dantèsia syömään illallista kanssaan. Fariaa kun pidettiin hulluna, huvittavana hulluna, oli hän saanut kaikenlaisia etuoikeuksia, niin kuin tavallista valkoisempaa leipää ja pienen pullon viiniä sunnuntaisin. Oli juuri nyt sunnuntai, ja apotti tuli kutsumaan nuorta toveriansa jakamaan hänen leipänsä ja viininsä.

Dantès seurasi häntä; hänen kasvonsa rypyt olivat kadonneet ja piirteet olivat tulleet entiselleen; mutta niihin oli ilmaantunut jäykkyyttä ja lujuutta, josta voi arvata hänen tehneen lujan päätöksen. Apotti katsoi häneen terävästi.

– Olen pahoillani, että autoin teitä etsimisessänne ja sanoin mitä sanoin, lausui hän.

– Miksikä niin? kysyi Dantès.

– Siksi, että olen tuonut sieluunne tunteen, jota siellä ei tätä ennen ollut: kostonhimon.

Dantès hymyili.

– Puhukaamme jostakin muusta, sanoi hän.

Apotti katseli häntä hetkisen ja pudisti surullisena päätään; sitten he puhuivat muusta.

Vanha vanki kuului niihin paljon kärsineisiin ihmisiin, joiden keskustelussa on runsaasti hyviä tietoja ja jotka koko ajan pitävät toisen virkeänä; mutta hän ei ollut itsekäs eikä puhunut omista kärsimyksistään.

Dantès kuunteli ihastuneena hänen jokaista sanaansa; aivan kuin revontulet valaisevat pohjoisilla seuduilla purjehtivien merimiesten tietä, niin näyttivät ne hänelle uusia ihmeellisiä näköaloja, joita satumainen valaistus kirkasti. Dantès ymmärsi, kuinka onnellinen olisi älykäs ihminen saadessaan seurata tätä miestä niille moraalisen, filosofisen ja yhteiskunnallisen sivistyksen kukkuloille, joilla hän tavallisesti oleskeli.

– Teidän pitäisi opettaa minulle hiukan kaikkea sitä, mitä tiedätte, sanoi Dantès, – vaikkapa ei muun vuoksi kuin siksi, että teillä ei olisi ikävä minun seurassani. Luullakseni olisitte mieluummin yksin kuin minun kaltaiseni sivistymättömän ja kehittymättömän miehen seurassa. Jos suostutte pyyntööni, niin lupaan olla enää koskaan puhumatta teille pakenemisesta.

Apotti hymyili.

– Rakas lapsi, sanoi hän, – ihmistieto on hyvin rajoitettu, ja kun olisin opettanut teille matematiikkaa, fysiikkaa, historiaa ja pari kolme elävää kieltä, niin tietäisitte saman kuin minäkin, enkä tarvitsisi kuin pari vuotta opettaakseni kaiken tietoni teille.

>– Pari vuotta! sanoi Dantès. – Luuletteko minun oppivan kaiken tuon parissa vuodessa?

– Ette tietojen käyttämistä, mutta niiden perusteet; oppiminen ei ole samaa kuin tietäminen. Maailmassa on sekä tietorikkaita että oppineita. Muistin avulla tullaan edelliseksi, filosofoimisen avulla jälkimmäiseksi.

– Mutta eikö filosofiaa voi oppia?

– Filosofiaa ei opi. Filosofia on kaiken tietämyksen määrä, tietojen omistajan kyky sovelluttaa niitä. Filosofia on se säteilevä pilvi, jolle Kristus laski jalkansa noustessaan taivaaseen.

– Kertokaahan, sanoi Dantès, – mitä minulle ensiksi opetatte. Minussa on tiedon jano.

– Kaikki! sanoi apotti.

Samana iltana laativat vangit opetussuunnitelman, jota he alkoivat toteuttaa seuraavana päivänä. Dantèsilla oli suorastaan ihmeellinen muisti ja verraton käsittämiskyky. Hänellä oli oivallinen matemaattinen taju ja mielikuvitusta, joka auttoi häntä kuivien numeroiden ja jäykkien kaavojen yli, Hän osasi jo hiukan ennestään italiankieltä ja uuskreikkaa, jota oli oppinut matkaillessaan itämailla. Näiden kahden kielen avulla hän piankin oppi ymmärtämään muiden kielten rakenteen; hän alkoi puhua espanjan-, englannin- ja saksankieltä.

Niin kuin hän oli apotti Farialle luvannut, ei hän enää koskaan puhunut paosta, joko sitten siitä syystä, että opintojen tuottama huvitus korvasi vapaudenkaipuun, tai siksi, että hän tahtoi ehdottomasti pitää sanansa, ja päivät kuluivat nopeasti opinnoissa. Vuoden päästä hän oli aivan toinen mies.

Mitä tuli apotti Fariaan, niin Dantès huomasi, että tämä hänen seuransa tuottamasta virkistyksestä huolimatta alkoi päivä päivältä synkistyä. Jokin ajatus näytti taukoamatta ja alinomaa vainoavan häntä. Hän vaipui syviin mietteisiin, huokasi vasten tahtoaan, nousi äkkiä ja käveli synkkänä pitkin vankilaansa.

Eräänä päivänä hän pysähtyi kesken kävelynsä ja huudahti:

– Kunpa ei olisi vartijoita!

– Vartijaa ei olisi olemassa, jos vain tahdotte, sanoi Dantès, joka oli aivan kuin kristallin läpi nähnyt hänen ajatuksensa.

– Olenhan sanonut teille, sanoi apotti, – että kammoan murhaa.

– Mutta jos murha tapahtuu itsesäilytysvaistosta, itsepuolustuksen tarpeesta.

– Minä en sittenkään voisi sitä tehdä.

– Ajatteletteko sitä kuitenkin?

– Taukoamatta, taukoamatta, sanoi apotti.

– Ja olette keksinyt jonkin keinon, ettekö ole? sanoi Dantès kiihkeästi.

– Olen, jos ulommalle käytävälle asetetaan vahti, joka on kuuro ja sokea.

– Hän tulee kuuroksi ja sokeaksi, sanoi nuori mies jyrkästi, ja se kauhistutti apottia.

– Ei, ei, huudahti hän, – mahdotonta!

Dantès tahtoi jatkaa keskustelua tähän suuntaan, mutta apotti pudisti päätään ja kieltäytyi vastaamasta enempää.

Kului kolme kuukautta.

– Oletteko väkevä? kysyi eräänä päivänä apotti Dantèsilta.

Vastaamatta sanaakaan Dantès otti taltan, väänsi sen käyräksi kuin hevosenkengän ja oikaisi sen sitten.

– Lupaatteko, ettette tapa vahtia ennen kuin äärimmäisessä hätätilassa?

– Lupaan, kautta kunniani!

– Siinä tapauksessa, aloitti apotti, – voimme panna tuumamme täytäntöön.

– Ja paljonko tarvitsemme siihen aikaa?

– Vähintään vuoden.

– Mutta voimme kai ryhtyä työhön?

– Voimme heti.

– Nyt olemme menettäneet kokonaisen vuoden! huudahti Dantès.

– Pidättekö sitä vuotta hukkaan menneenä? sanoi apotti.

– Anteeksi, anteeksi, huudahti Edmond punastuen.

– Vaiti, sanoi apotti; – ihminen ei ole koskaan muuta kuin ihminen, ja te olette kuitenkin parhaimpia niiden joukossa, jotka olen tuntenut. Kas, tällainen on suunnitelmani.

Apotti näytti silloin Dantèsille laatimansa piirustuksen: se oli hänen kammionsa, Dantèsin kammion ja niitä yhdistävän käytävän asemakaava. Keskelle tätä käytävää hän oli laatinut sivukäytävän, samanlaisen kuin kaivoksissa. Tämä sivukäytävä vei sen ulomman käytävän alle, jolla vartija käveli. Päästyään kerran sinne he kaivavat ison kolon ja irroittavat laatan, josta käytävän permanto oli muodostettu. Sopivana hetkenä se sitten painuisi sotilaan alta, ja hän putoaisi kuoppaan. Dantèsin piti hyökätä hänen kimppuunsa hetkenä, jolloin hän olisi pökerryksissä putoamisestaan eikä voisi puolustautua, sitoa hänen kätensä, tukkia hänen suunsa, minkä jälkeen pakolaiset avattuaan käytävässä olevan ikkunan laskeutuisivat köysitikkaiden avulla linnoituksen ulkomuuria myöten ja pakenisivat.

Dantès taputti käsiään, ja hänen silmänsä loistivat ilosta; tuuma oli niin yksinkertainen, että sen täytyi onnistua!

Samana päivänä miehet ryhtyivät työhönsä sitä suuremmalla innolla, kun se tapahtui pitkän lepoajan jälkeen ja molemmat nähtävästi toteuttivat salaisia ajatuksiaan.

Heidän työnsä keskeytyi vain silloin, kun molempien täytyi olla omassa huoneessaan vartijan tullessa sinne. He olivat sitä paitsi tottuneet erottamaan hänen askeltensa äänen, kun hän tuli portaita alas, eikä hän kertaakaan yllättänyt kumpaakaan. Uudesta käytävästä irroitettu hiekka olisi lopulta täyttänyt entisen käytävän kokonaan, mutta he heittivät sen vuoroin Dantèsin, vuoroin Farian kammion ikkunasta ulos, vähitellen ja tavattoman varovaisesti: he murensivat sen aivan hienoksi, ja yötuuli vei sen kauaksi jättämättä mitään jälkeä.

Toista vuotta kului tähän työhön, joka suoritettiin taltalla, veitsellä ja puukangella. Työn aikana Faria jatkoi Dantèsin opettamista, puhui hänen kanssaan eri kieliä, kertoi kansoista ja suurista miehistä. Apotti, joka oli kuulunut hienoon maailmaan, osoitti esiintymisessään eräänlaista alakuloista arvokkuutta, ja Dantès, jolla oli luontainen mukautumisen kyky, osasi omaksua itselleen tuon hienon kohteliaisuuden ja ylhäiset seurustelutavat, joita ei saavuta muuten kuin tottumuksen tietä, seurustelemalla ylhäisissä piireissä tai etevien henkilöiden kanssa.

Viidentoista kuukauden kuluttua käytävä oli valmis, kuoppa oli kaivettu ulomman käytävän alle; vartija kuului astelevan siellä edestakaisin, ja vangit, joiden oli pakko odottaa pimeää, kuutamotonta yötä voidakseen varmasti päästä pakoon, eivät pelänneet mitään muuta, kuin että maa pettää liian varhain sotilaan jalkojen alla. Tämä onnettomuus estettiin siten, että pantiin tueksi pölkky, joka oli löydetty käytävää tehtäessä. Dantès oli parhaillaan panemassa sitä paikoilleen, kun hän äkkiä kuuli apotti Farian, joka oli jäänyt Dantèsin kammioon hiomaan rautanaulaa köysitikkaiden kiinnittämistä varten, huutavan häntä hätääntyneellä äänellä. Dantès riensi hänen luokseen ja tapasi apotin keskellä huonetta kalpeana, kasvot hikeä valuen ja kädet nyrkissä.

– Hyvä Jumala, huudahti Dantès, – mitä on tapahtunut ja mikä teidän on?

– Joutuin, joutuin! sanoi apotti, – kuulkaa minua.

Dantès katseli apotin kalmankalpeita kasvoja, hänen silmiensä ympärille muodostuneita mustia renkaita, hänen kelmeitä huuliaan, hänen pystyyn noussutta tukkaansa, ja kauhistuneena hän pudotti kädessään olleen taltan.

– Mitä on tapahtunut! huudahti Edmond.

– Minä olen mennyttä miestä! sanoi apotti. – Kuulkaa minua. Kamala, ehkä kuolettavakin tauti valtaa kohta minut. Tunnen sen tulevan. Minulla oli samanlaatuinen jo vuotta ennen vangitsemistani. Tätä tautia vastaan on vain yksi ainoa lääke, ilmoitan sen teille; juoskaa nopeasti huoneeseeni, kohottakaa vuoteen jalkaa, se on ontto, siellä on pieni kristallipullo, joka on puolillaan punaista nestettä, tuokaa se tänne. Mutta, ei, ei, minut voitaisiin yllättää täällä; auttakaa minua pääsemään huoneeseeni niin kauan kuin minulla on vielä hiukankaan voimia. Kukapa tietää, mitä tapahtuu sinä aikana, jonka kohtaus kestää.

Dantès ei menettänyt malttiaan, vaikka häntä kohdannut onnettomuus oli tavattoman suuri; hän meni käytävään, veti onnettoman toverinsa perässään ja sai hänet vaivalloisesti viedyksi käytävän toiseen päähän, saapui apotin huoneeseen ja asetti hänet vuoteelle.

– Kiitos, sanoi apotti, ja koko hänen ruumiinsa värisi aivan kuin hän olisi noussut jääkylmästä vedestä. – Kohta tauti tulee, vaivun aivan kuin kuolleeksi. Ehkä en tee ainoatakaan liikettä, ehkä en äännähdäkään, mutta ehkä vaahto tulee suustani, jäykistyn ja huudan; koettakaa tukahduttaa huutoni, sillä muussa tapauksessa voidaan minut muuttaa toiseen huoneeseen, ja silloin olemme ainiaaksi erotetut. Kun tulen liikkumattomaksi, kylmäksi ja kuolleen näköiseksi, niin vasta silloin, ymmärrättekö, raotatte puukon avulla hampaani, kaadatte suuhuni kahdeksan tai kymmenen tippaa tuota nestettä, ja ehkä toinnun.

– Ehkäkö? lausui Dantès surullisesti.

– Auttakaa, auttakaa! huusi apotti, – minä … minä kuo…

Taudinpuuska tuli niin äkkiä ja sellaisella voimalla, että onneton vanki ei ennättänyt lopettaa lausettaan; hänen otsansa yli kiiti pilvi, nopeasti ja uhkaavana kuin myrsky merellä; taudinpuuska laajensi hänen silmänsä, veti suun väärään ja nosti punan poskille: hän huitoi käsillään, kuola tuli hänen suustaan ja hän karjui; mutta Dantès tukahdutti hänen huutonsa peitteen alle. Tätä kesti kaksi tuntia. Sen jälkeen sairas, liikkumattomana kuin kuollut valkoisena ja kylmänä kuin marmori, velttona kuin tallattu kaisla kaatui, jäykistyi viimeisen kohtauksen aikana kerta vielä ja tuli sitten siniseksi.

Edmond odotti siksi, kunnes tämä näennäinen kuolema oli vallannut koko ruumiin ja jäätänyt sen sydämeen asti; silloin hän tarttui veitseen, painoi sen terän hampaiden väliin, avasi suun tavattoman vaivalloisesti, kaatoi siihen kymmenen tippaa punaista nestettä ja odotti.

Kului tunti, eikä vanhus tehnyt ainoatakaan liikettä. Dantès pelkäsi odottaneensa liian kauan ja katseli häntä epätoivoisena. Lopulta nousi heikko puna vanhuksen poskille, silmät, jotka koko ajan olivat olleet auki ja elottomina, saivat entisen katseensa, kuului heikko huokaus, ja sairas liikahti.

– Pelastettu, pelastettu! huudahti Dantès.

Sairas ei vielä voinut laisinkaan puhua, mutta hän viittasi kauhuissaan ovea kohden. Dantès kuunteli ja kuuli vartijan askelet, kello oli seitsemän.

Nuori mies hyökkäsi käytävän aukkoa kohden, pujahti sinne, siirsi laatan päänsä päällä paikoilleen ja palasi kammioonsa.

Hiukan sen jälkeen aukeni hänen kammionsa ovi vuorostaan, ja vartija näki vangin entiseen tapaansa istumassa vuoteella.

Tuskin hän oli mennyt, tuskin oli hänen askeltensa ääni lakannut kaikumasta, kun Dantès levottomana, ajattelemattakaan syömistä, palasi samaa tietä kuin oli tullut, nosti laatan ylös ja astui apotin huoneeseen.

Tämä oli tullut tajuihinsa, mutta makasi vielä liikkumattomana ja voimattomana vuoteellaan.

– En luullut enää saavani nähdä teitä, sanoi hän Dantèsille.

– Miksi ette? kysyi nuori mies; – luulitteko siis kuolevanne?

– Mutta onhan kaikki valmiina pakoa varten, ja odotin teidän pakenevan.

Suuttumuksen puna nousi Dantèsin poskille.

– Ilman teitä! huudahti hän. – Uskotteko todellakin, että olisin voinut niin tehdä?

– Nyt huomaan erehtyneeni, sanoi sairas. – Olen hyvin heikko, aivan murtunut, menehtynyt.

– Rohkeutta, voimanne palaavat kyllä, sanoi Dantès istuutuen vuoteen viereen ja tarttuen Farian käsiin.

Apotti pudisti päätään.

– Tätä edellisellä kerralla puuska kesti puolen tuntia, jonka jälkeen minun oli nälkä ja nousin omin voimin. Tänään en voi liikuttaa oikeata kättäni enkä jalkaani. Pääni on raskas, ja se ilmaisee aivoissa tapahtuneen sisäisen vuodon. Kolmannella kerralla jään aivan liikkumattomaksi tai kuolen heti.

– Ei, ei, olkaa varma siitä, te ette kuole; jos kolmas kohtaus tulee, niin olette silloin vapaa. Me pelastamme teidät samoin kuin tälläkin kertaa, ja paremmin kuin tällä kertaa, sillä meillä on silloin apua.

– Ei, ystäväiseni, sanoi vanhus, – älkää pettäkö itseänne. Äskeinen taudinpuuska on tuominnut minut ikuiseen vankeuteen. Paetakseen täytyy voida kävellä.

– No niin, me odotamme viikon, kuukauden, kaksi kuukautta, jos niin tarvitaan. Sinä aikana voimanne palaavat. Kaikki on valmiina pakoamme varten, ja voimmehan vapaasti valita ajan ja hetken. Sinä päivänä, kun tunnette jaksavanne uida, no niin, sinä päivänä panemme tuumamme täytäntöön.

– Minä en enää koskaan voi uida, sanoi Faria; – tämä käsi on herpaantunut ainiaaksi. Kohottakaahan sitä, niin näette, kuinka se painaa.

Nuori mies kohotti käsivartta, joka putosi hervottomana alas. Hän huokasi.

– Näettehän, Edmond? sanoi Faria. – Uskokaa minua, tiedän kyllä mitä sanon. Sen jälkeen kun ensi kerran sain tämän taudinpuuskan, en ole lakannut miettimästä. Odotin sitä, sillä se on sukuperintö; isäni kuoli kolmanteen puuskaan, isoisäni samoin. Lääkäri, joka valmisti minulle tämän lääkkeen, oli kuuluisa Cabanis, ja hän ennusti, että minulle käy aivan samoin.

– Lääkäri erehtyy, huudahti Dantès. – Ja mitä tuohon herpaantumiseen tulee, niin se ei haittaa; minä otan teidät selkääni ja uin sillä tavoin.

– Lapsi, sanoi apotti, – olette merimies, olette uimari, tiedätte, että moinen taakka selässään mies ei jaksa uida enempää kuin viisikymmentä uintivetoa. Älkää hautoko unelmia, joita ei edes hyvä sydämenne voi pitää mahdollisina. Minä jään siis tänne siksi, kunnes koittaa vapauteni eli kuolema. Mitä teihin tulee, niin paetkaa, lähtekää! Te olette nuori, väkevä ja notkea, älkää välittäkö minusta, vapautan teidät lupauksestanne.

– Hyvä on! sanoi Dantès. – Hyvä on, siinä tapauksessa jään minäkin.

Sitten hän nousi ja ojensi kätensä juhlallisesti sairasta kohden:

– Jeesuksen veren kautta vannon, etten jätä teitä ennen kuin kuoltuanne!

Faria katseli tuota nuorta miestä, joka seisoi hänen edessään niin ylevänä ja niin yksinkertaisena, niin jalona, ja luki hänen uskollisista kasvoistaan, kuinka suuri hänen ystävyytensä oli ja kuinka pyhänä hän aikoi pitää valansa.

– Otan lupauksenne vastaan, sanoi sairas, – kiitos.

Sitten hän ojensi kätensä ja jatkoi:

– Ehkä saatte palkkanne tästä suuresta uhrautuvaisuudestanne. Mutta kun minä en voi ettekä te tahdo lähteä, niin meidän täytyy tukkia parvekkeen alainen käytävä. Sotilas voi huomata onton kaiun jalkojensa alla, kutsua tarkastajan, silloin kaikki tulee ilmi ja meidät erotetaan. Menkää siihen työhön, jossa en pahaksi onneksi voi teitä auttaa. Käyttäkää siihen vaikka koko yö älkääkä palatko ennen kuin huomenna vartijan käytyä täällä. Minulla on teille jotakin tärkeätä kerrottavana.

Dantès tarttui apotin käteen, tämä rauhoitti häntä hymyilemällä hänelle, ja hän läksi työhön totellen ja kunnioittaen vanhaa ystäväänsä.

18. Aarre

Palatessaan seuraavana aamuna toverinsa huoneeseen Dantès tapasi Farian istumassa tyynenä vuoteellaan.

Tyrmän pienestä ikkunasta tulevassa valossa hän piteli vasemmassa kädessään, siinä, joka oli jäänyt liikuntakykyiseksi, paperipalaa, jota aina oli pidetty pieneen rullaan käärittynä ja joka sen vuoksi ei tahtonut pysyä suorana.

Sanaakaan sanomatta hän näytti tätä paperia Dantèsille.

– Mikä se on? kysyi tämä.

– Katsokaahan tarkkaan, sanoi apotti hymyillen.

– Minä katselen niin tarkkaan kuin voin, sanoi Dantès, – enkä näe muuta kuin puoliksi palaneen paperin, jolle on kirjoitettu goottilaisia kirjaimia kummallisella musteella.

– Tämä paperi, ystäväni, sanoi Faria, – voin sen myöntää teille nyt, kun olen teitä koetellut – tämä paperi on aarteeni, josta toinen puoli tästä päivästä laskien kuuluu teille.

Kylmä hiki nousi Dantèsin otsalle. Tähän päivään asti – siis kuinka pitkän ajan! – hän oli välttänyt ottamasta apotti Farian kanssa puheeksi tätä aarretta, jonka perusteella vanhusta pidettiin hulluna. Hienotunteisena ei Edmond ollut tahtonut koskea tähän arkaan kohtaan. Faria puolestaan ei ollut siitä maininnut. Edmond oli pitänyt vanhuksen vaitioloa järjen palaamisen merkkinä. Kun hän tänään, tuollaisen ankaran kohtauksen jälkeen, lausui nuo muutamat sanat, niin ne ilmaisivat Dantèsin mielestä sielullista häiriötä.

– Aarteenneko? sopersi Dantès.

Faria hymyili.

– Niin, sanoi hän. – Olette, Edmond, joka suhteessa jalo luonne, ja kalpeudestanne ja vapisemisestanne voin päättää, mitä mielessänne tällä hetkellä liikkuu. Ei, olkaa rauhassa, en ole hullu. Tämä aarre on todellakin olemassa, ja ellen minä ole saanut sitä omistaa, niin te ainakin saatte. Kukaan ei ole tahtonut kuulla eikä uskoa sanojani, sillä minua on pidetty hulluna. Mutta tehän tiedätte, etten ole hullu, kuunnelkaa siis minua ensin ja sitten uskokaa tai olkaa uskomatta.

– Voi minua, ajatteli Edmond, – hän on jälleen vaipunut tuohon onnettomaan tilaansa. Tämä onnettomuus minulta enää vain puuttui.

Sitten hän jatkoi ääneen:

– Ystäväni, taudinkohtaus on teitä ehkä uuvuttanut, ettekö tahdo ensin hiukan levätä? Huomenna kyllä kuulen tarinanne, mutta tänään tahdon teitä hoidella. Sitä paitsi, sanoi hän hymyillen, – mitä aarteeseen tulee, onko tuo asia kovin kiireellinen?

– On, hyvin kiireellinen, Edmond, vastasi vanhus. – Kukapa tietää, eikö huomenna tai ylihuomenna tule jo uusi kohtaus? Ajatelkaa, että kaikki on silloin loppunut. Niin, totta on, usein olen katkeralla nautinnolla ajatellut tuota rikkautta, joka tekisi kymmenen perhettä pohatoiksi ja jota vainoojani eivät ole saaneet käsiinsä. Tämä ajatus on jonkinmoisena kostonajatuksena, ja nautin siitä yön yksinäisyydessä ja epätoivoissani istuessani vankilassa. Mutta kun nyt rakkaudesta teihin olen antanut maailmalle anteeksi, kun näen, mikä onnen määrä voi tulla osaksenne, niin tahtoisin niin pian kuin mahdollista antaa tuon rikkauden teidän arvoisellenne omistajalle.

Edmond käänsi päänsä hymyillen poispäin.

– Ette siis vieläkään usko, Edmond, jatkoi Faria, – eikö ääneni ole saanut teitä vakuutetuksi? Huomaan teidän kaipaavan todistuksia. No niin, lukekaa tämä paperi, jota en ole kenellekään näyttänyt.

– Huomenna, ystäväni, sanoi Edmond, joka ei millään muotoa tahtonut yhtyä vanhuksen hulluihin haaveisiin. – Minä luulin sopineemme, että vasta huomenna puhumme siitä.

– Emme puhu siitä ennen kuin vasta huomenna, mutta lukekaa tämä paperi tänään.

– En saa ärsyttää häntä, ajatteli Edmond.

Ja ottaen paperin, jonka toisen puolen tuli oli polttanut, hän luki sen.

– No? kysyi apotti Faria, kun nuori mies oli lopettanut lukemisensa.

– Enhän minä näe siinä muuta kuin katkonaisia rivejä, sanoi Dantès, – hajanaisia sanoja. Tuli on polttanut osan lauseista, ja niiden sisällys on tullut käsittämättömäksi.

– Niin teidän mielestänne, ystäväni, joka luette sen ensi kertaa, mutta ei minun, joka monta yötä olen niitä miettinyt, muodostanut kokonaiseksi jokaisen lauseen, täydentänyt jokaisen ajatuksen.

– Ja luuletteko saaneenne selville salatun sisällyksen?

– Olen siitä aivan varma, saattehan itse nähdä. Mutta ensiksi kuulkaa, miten olen saanut tämän paperin.

– Vaiti! huudahti Dantès. – Askelia…! Joku tulee … minä lähden…

Hyvästi.

Ja Dantès, joka oli onnellinen päästessään kuulemasta kertomusta ja siten tulemasta vakuutetuksi ystävänsä mielenhäiriöstä, livahti kuin käärme ahtaaseen käytävään, ja Faria, joka pelon vaikutuksesta tuli hyvin toimintakykyiseksi, lykkäsi jalallaan kivilaatan paikoilleen, ja peitti sen mattopahasella, jotta liitteiden uurteita ei näkyisi.

Tulija oli kuvernööri, joka kuultuaan vartijalta, että Faria oli saanut taudinpuuskan, tuli kuulemaan, kuinka vaarallinen se oli.

Faria otti hänet istuallaan vastaan, vältti jokaista huomattavampaa liikettä ja salasi kuvernööriltä halvauksen, joka oli jo jäykistänyt toisen puolen hänen ruumiistaan. Hän pelkäsi kuvernöörin säälivän häntä, siirtävän hänet toiseen, terveellisempään tyrmään ja siten erottavan hänet nuoresta ystävästään. Mutta kaikeksi onneksi ei niin käynyt, ja kuvernööri poistui varmana siitä, että hulluparka, jota kohtaan hän sydämensä syvyydessä tunsi jonkinmoista hellyyttä, olikin ainoastaan hiukan pahoinvoipa.

Tällä aikaa istui Edmond vuoteellaan, piteli käsillään päätään ja koetti koota ajatuksiaan. Farian puhe heidän tutustumisestaan alkaen oli ollut niin selvää, niin laaja-alaista ja loogillista, että hän ei voinut käsittää, miten mies voi olla niin tavattoman viisas jokaisessa muussa suhteessa ja hullu tässä yhdessä. Erehtyikö Faria aarteensa suhteen, vai erehtyivätkö kaikki muut hänen suhteensa?

Dantès pysytteli koko päivän tyrmässään uskaltamatta mennä ystävänsä luo. Hän koetti näin lykätä tuonnemmaksi hetken, jolloin saisi varmuuden apotin hulluudesta. Jos hän tulisi siitä vakuutetuksi, olisi se kamalaa.

Mutta illalla, kun vartija oli tapansa mukaan käynyt, eikä Faria nähnyt nuoren miehen palaavan, hän koetti päästä tämän luo. Edmond vapisi kuullessaan, kuinka vaivalloisesti vanhus pääsi eteenpäin, olihan hänen toinen jalkansa aivan hervoton, eikä hän voinut käyttää molempia käsivarsiaan. Edmondin täytyi vetää hänet sisään, sillä hän ei omin voimin olisi päässyt Dantèsin huoneeseen käytävän ahtaasta aukosta.