Tavallinen juttu I

Aleksander oli ääneti: hän muisti, että yliopistossa ollessaan ja asuessaan lääninkaupungissa, hän ei käynyt kovinkaan hartaasti kirkossa; vaan maalla miellytti hän ainoastaan äitiänsä käymällä hänen kanssaan puolipäiväsaarnaa kuuntelemassa. Häntä hävetti vihelteleminen. Sentähden oli hän ääneti. Äiti ymmärsi hänen vaitiolonsa ja huokasi taaskin.

– No, minä en tahdo sinua pakoittaa, jatkoi hän: – sinä olet nuori ihminen, kuinka sinä voisitkaan käydä yhtä ahkerasti Herran temppelissä kuin me vanhat? Ehkä virkasikin estäisi sinua, tahi jos satut istumaan myöhään jossakin hyvissä ihmisissä, niin nukut kauan. Jumala armahtaa sinun nuoruuttasi. Älä sure, sinulla on äiti. Hän ei makaa myöhään. Niin kauan kuin minussa on vielä veripisara jälellä, niin kauan kunnes kyyneleet eivät ole silmistäni kuivuneet ja Jumala armahtaa syntiäni, niin ryömimällä menen; jos voimat eivät riittäisi kirkon kynnykselle asti, annan viimeisen huokaukseni tulla, viimeisen kyyneleeni itken sinun tähtesi, ystäväni. Rukoilen sinulle terveyttä, arvonimiä, kunniaristejä ja kaikkea tavallista ja maallista hyvää. Voisikohan Hän, laupias isä, olla ottamatta korviinsa köyhän ämmän rukousta? Itse en minä tarvitse mitään; ottakoon Hän minulta kaikki: terveyden, elämän, antakoon minun tulla sokeaksi, – kunhan vaan sinä saisit kaikkea iloa, kaikkea onnea ja hyvää.

Hän ei saanut loppuun puhutuksi, kyyneleet tippuivat hänen silmistään. Aleksander hyppäsi paikastaan.

– Mamma hyvä, sanoi hän. No istu, istu! vastasi hän pyyhkien hätäisesti kyyneleitään – minulle jäi vielä paljon puhumista. Mitä minä tahdoinkaan sanoa? Nyt sen unhotin ja… Näetkös tuota nykyistä muistiani… niin! seuraa paastoja, ystäväni: se on suuri asia! Keskiviikkoina ja perjantaina – Jumala antaa sitten anteeksi! Mutta suuressa paastossa – Herra varjelkoon! Näetkös Michail Michailitshia pidetään järkevänä miehenä, mutta mitä hänessä on! Olkoonpa suuri paasto tahi muu aika, – aina hän vaan syö lihaa. Oikein hiukset nousevat päässä pystyyn. Hän kyllä auttaa köyhiä, mutta luuletko hänen apunsa olevan Jumalalle kelvollisen? Kerran hän antoi eräälle vanhukselle vaskirahan, tämä otti sen, mutta itse hän kääntyi ja sylkäsi. Kaikki kumartavat häntä silmien edessä ja puhuvat Jumala ties mitä, mutta selän takana ristivät silmiään ja muistelevat häntä kuin pahaa henkeä.

Aleksander kuunteli hiukan kärsimättömänä ja katsahteli silloin tällöin akkunasta, kaukaista tietä. Äiti vaikeni hetkiseksi.

– Ja ennen kaikkea, varjele terveyttäsi, jatkoi hän. – Jos sattuisit sairastumaan, josta Herra varjelkoon! – vaarallisesti, niin kirjoita, minä kokoon kaikki voimani ja tulen luoksesi. Kuka siellä hoitaisi sinua? Ehkä vielä tyhjentäisivät kaikki sairaalta. Älä käy yöllä ulkona; petollisia ihmisiä pakene! Säästä rahoja… oh, säästä niitä onnettomuuden päiviksi. Käytä niitä järjellisesti. Niistä kirotuista lähtee kaikki hyvä ja paha. Älä tuhlaa, älä anna tulla turhia kulunkeja. Sinä tulet saamaan täsmälleen kaksituhatta ja viisisataa ruplaa minulta vuodessa. Kaksituhatta viisisataa ruplaa, se ei ole pikkuinen summa! Älä rupea ylellisyyttä harrastamaan, äläkä muutakaan semmoista, vaan älä kiellä itseltäsi sitä, mikä ei ole kohtuuden rajojen ulkopuolelta; jos mielesi tekee keskustella – älä ole saita. – Viinalle älä antaudu – oh, se on ihmisen ensimmäinen vihollinen! Vielä (tässä puhui hän matalammalla äänellä) varo naisia! Kyllä minä heidät tunnen. Löytyy niitä semmoisia hävyttömiä, että itse hyppäävät kaulaan, kun huomaavat tuollaisen…

Rakkaudella katsahti hän poikaansa. – Jo riittää, mammaseni. Minä olisin jo syönyt aamiaista, sanoi hän melkein harmistuneena.

– Paikalla, paikalla… vielä yksi sana. Naineita naisia älä himoa, kiiruhti hän sanomaan loppuun, se on suuri synti! "Ei sinun pidä himoitseman lähimmäisesi emäntää", on sanottu käskyssä. Ehkä siellä jonkinlainen saa sinut jo häihin asti viekotelluksi – Jumala varjelkoon – en voi semmoista ajatellakaan. Kyllä ne ovat valmiit vetämään ansaansa, kun näkevät olevan rahoja ja muuten miellyttävän. Jos sentään päällysmiehesi tahi jonkun kuuluisan ja rikkaan ylimyksen mieli sinuun palaisi ja hän tahtoisi antaa sinulle tyttärensä, niin sitten sopii, mutta kirjoita minulle; tulen vaikka millä tavalla katsomaan etteivät pistäisi sinulle vaikka millaista saadakseen sitä käsistään pois; vanhanpiian tahi muun kelvottoman. Tämmöistä halukkaasti jokainen itselleen viettelee. No, jos itse rakastuisit ja sattuisi hyvä tyttö – niin – tässä hän puhui vielä hiljemmin… Sofian voi sysätä syrjäänkin. (Ämmä oli rakkaudesta poikaansa valmis ajattelemaan väärinkin.) Tosiaankin mitä Maria Karnovna on saanut päähänsä. Et sinä ole hänen tyttärelleen pari. Maatyttö! Sinut vielä toisellaisetkin mielellään omistaisivat.

– Sofianko! Ei mamma, minä en häntä koskaan unhota! sanoi Aleksander.

– No, no, rauhoitu, ystäväiseni, rauhoitu, minä sanoin vaan suotta. Palvele ensin, tule takaisin, niin sitten mitä Jumala antaa; eiväthän morsiamet karkaa! Jos et unhota, niin tuota… Jos, taas…

Hän aikoi sanoa jotain, vaan ei tahtonut uskaltaa, kumartui sitten hänen korvaansa ja kysyi hiljaan:

Mutta etkö unhota… äitiäsi?

– Kas kuinka pitkälle pääsitte puheellanne, katkasi poika, – käskekää pian tuomaan esille mitä teillä on syötävätä; mannaruokaako, vai mitä? Unhottaa teidät! Kuinka tuommoista voitte ajatella? Jumala minua rankaisee…

– Taukoa, taukoa, Sascha, puhui hän kiiruusti – miksi sinä huudat, oman pääsi päälle rangaistusta! Älä, älä! Olkoon miten tahansa, vaikkapa tapahtuisikin semmoinen synti, anna minun yksin kärsiä. Sinä olet nuori, elämäsi vasta alkaa, sinä saat ystäviä, kun nait – nuori vaimo täyttää kyllä äitisi sijan, kaikki. – Ei, Jumala sinua siunatkoon, niinkuin minä sinua siunaan.

Hän suuteli poikansa otsaa ja siihen hänen neuvonsa loppuivat. —

– Kumma kun ei yksinään tule? – sanoi hän: – ei Maria Karpovna, ei Anton Ivanitsh eikä pappikaan? Johan päivällisjumalanpalveluksen olisi pitänyt loppua! Kas tuolla näkyy joku tulevan! Taitaa olla Anton Ivanitsh… niin se onkin; siinä hän tulee, kun hänestä puhutaan.

Kuka ei tuntisi Anton Ivanitshia. Hän on se ikuinen juutalainen. Hän on aina ollut olemassa ja joka paikassa jo muinaisinakin aikoina, eikä ole koskaan loppunut olemasta. Hän on ollut läsnä sekä kreikkalaisissa että roomalaisissa pidoissa, söi tietysti juottovasikkaa, jonka onnellinen isä oli eksyneen poikansa tulon johdosta teurastanut.

Meidän Venäjällä hän löytyy monessa muodossa. Se, josta nyt puhumme, on tämän kaltainen: Hänellä on parikymmentä sielua pantattuna ja uudelleen pantattua; hän asuu melkein mökissä tahi jossain eriskummallisessa aitan tapaisessa – sisäänkäytävä jostain takaa, hirsien yli, vitsa-aidan vierestä; parikymmentä vuotta on hän yhä luvannut, että ensi keväällä ryhtyy uuden talon rakentamiseen. Taloutta ei hän pidä kotona ollenkaan. Sitä ihmistä ei löydy hänen tuttavistaan, joka olisi hänen luonaan syönyt päivällistä, illallista tahi juonut kupillisen teetä, vaan ei löydy myöskään sitä ihmistä, jonka luona ei hän olisi tehnyt sitä viiteenkymmeneen kertaan vuodessa. Ennen muinoin kävi Anton Ivanitsh puettuna leveissä housuissa ja kasakinissa [takki, jota kasakat käyttävät. Suom. muistutus.], mutta, nyt käytti hän arkipäivinä tavallisia housuja ja takkia, mutta pyhinä hännystakkiakin, Jumala ties mitä mallia. Näöltään hän on lihava, sentähden ettei hänellä ole huolia, murheita eikä mielenliikutuksia, vaikka hän teeskentelee, että muka kaiken ikänsä on elänyt muiden murheilla ja huolilla; onhan se tietty, etteivät muiden murheet meitä kuiveta: mutta niinhän on tapana lausua ihmisillä.

Oikeastaan ei kukaan tarvitse Anton Ivanitshia, mutta hänettä ei tapahdu yksikään juhlallisuus: ei häitä eikä hautajaisia. Hän on kaikissa kutsutuissa päivällisissä ja iltamissa, kaikissa kotineuvottelemisissa; hänettä ei oteta askeltakaan. Ajattelevat kenties, että hän on hyvinkin tarpeellinen, täyttää ehkä jonkun tärkeän tehtävän, antaa jonkin hyvän neuvon, parantaa oikeuden asian, – vielä mitä! Tämänkaltaista tehtävää ei kukaan usko hänelle, sillä hän ei osaa mitään, eikä tiedä mitään: ei oikeusjutuissa, ei välittäjänä eikä sovittajana – ei kerrassaan mitään.

Mutta sen sijaan annetaan hänen esim. viedä terveisiä semmoiselta tämmöiselle, hän vie ehdottomasti ja jääpi samalla aamiaiselle, – tahi antaa sen ja sen tietää, että tunnettu paperi on saatu, mutta millainen, sitä hänelle ei virketa, – eli viedä sinne mesi-pytyn tahi kourallisen siemeniä, mutta ettei vaan kaataisi tahi pudottaisi, – muistuttaa, milloin on nimipäivät. Vielä käytetään Anton Ivanitshia semmoisissa asioissa, joita ei voi palvelijalle uskoa. Sanovat: "Ei sovi Petrushkaa lähettää", sillä se kääntää koko asian. Ei käyköön ennen Anton Ivanitsh. Tahi: Ei, sovi palvelijaa lähettää: Semmoinen tahi tämmöinen voisi pahastua, parempi on lähettää Anton Ivanitshin. Kylläpä kummastuttaisi kaikkia, jos häntä ei olisi jossain päivällisillä tahi iltamassa!

– Mutta missä on Anton Ivanitsh? kysyisi jokainen varmaan kummastuksella. – Mikä hänen on? Ja miksi ei häntä ole?

Päivällinen ei olisi päivällinen ilman häntä. Sitten lähetettäisiin hänen luokseen joku kysymään, mikä hänen on, onkohan sairastunut, tahi onko matkustanut jonnekin? Jos hän sattuisi olemaan sairas, niin omaa sukulaistaan ei ilahutettaisi semmoisella osanotolla.

Anton Ivanitsh lähestyi Anna Pavlownan kättä.

– Hyvää päivää, Anna Pavlowna hyvä, saan kunnian toivottaa onnea uudelle…

– Mille uudelle, Anton Ivanitsh? kysyi Anna Pavlowna, tarkastaen itseään kiireestä kantapäihin.

– Portin edessä on uusi silta! Varmaan ovat sen hiljan laittaneet? Miksikähän laudat eivät hypi tullessaan pyörien alle? Katsoin ja näin, uusi silta!

Tuttaviaan kohdatessaan, onnitteli hän. aina jollekin, oli se sitten paaston aikaan, keväällä tahi syksyllä; jos suojan perästä on pakkanen – pakkasella, jos pakkasen perästä tulee suoja, suoja-ilmalla.

Tällä kertaa ei ollut mitään tämän kalttaista, mutta hän keksi sittenkin jotakin.

– Teille lähettää terveisiä Aleksandra Wasiljewna, Matriona

Mihailowna, Piotr Sergeitsh, sanoi hän.

– Kiitän nöyrimmästi, Anton Ivanitsh! Ovatko heidän lapsensa terveet?

– Jumalan kiitos!

– Minä tuon teille herran siunauksen: minun jälessäni tulee pappi.

Oletteko, rouvaseni, kuullut meidän Semen Arhipititshtia?

– Mitä? kysyi Anna Pavlowna säikähtyen.

– Hän on päättänyt päivänsä!

– Mitä te sanotte! Milloin?

– Eilen aamulla. Minulle annettiin tieto: illalla laukkasi poika ilmoittamaan; minä läksin sinne, enkä maannut koko yönä. Kaikki ovat kyynelissä: täytyi sekä lohduttaa että järjestää. Kaikkien kädet olivat vielä voimattomat. Kyyneleitä vaan, kyyneleitä, – minä olin ainoa.

– Herra, Herra Jumala! sanoi Anna Pavlowna päätään nykyttäen – siinä on meidän elämämme! Kuinka se voi tapahtua? Laittoihan hän terveisiä teidän kanssanne viime viikolla!

– Niin hyvä ystävä! mutta hän on jo monta aikaa sairastanut, vanha ukko: ihme että niinkin kauan on pystyssä pysynyt!

– Mikä vanha! Hän oli ainoastaan vuotta vanhempi minun miesvainajatani. Tulkoon hänelle taivaan valtakunta! sanoi Anna Pavlowna, ristien silmiään. – Säälittää minua Feodoria Petrowna parka! Hän jäi lapset käsivarrelle. Se ei ole leikin tekoa: viisi kappaletta ja melkein kaikki tyttäriä! Milloin hautajaiset ovat?

– Huomenna.

– Jokaisella näkyy olevan omat surunsa, Anton Ivanitsh; minä taas poikaani saatan matkalle.

– Mitäpä sille mahtaa, kaikki olemme ihmisiä! Kärsi, on sanottu pyhässä raamatussa.

– Älkää toki suuttuko, että teitä vaivaamme tulemaan tänne surua kanssamme hälventämään; te rakastatte meitä kuin sukulainen.

– Voi, hyvä ystävä, Anna Pavlowna, ketä minä rakastaisin kuin sukulaista ellen teitä? Montakohan meillä teidän kalttaistanne löytyy? Ette tiedä itsellenne arvoa antaa. Pääni on täynnä puuhaa: oma rakennuksenikin pyörii päässäni. Koko eilisaamun mellastin urakkamiehen kanssa, mutta emme kumminkaan sovi. Miksipä en lähtisi, mietiskelin? Mitä hän, ajattelin, voisi siellä yksin minutta toimia. Hän ei ole enää nuori ihminen, päänsä voisi sekasin mennä. – Jumala antakoon teille terveyttä, Anton Ivanitsh, kun ette meitä unhoita. Tosiaan en tunne kohta itsiäni: semmoinen tyhjyys on päässä, en näe mitään! Kurkku on kyyneleistä kuivanut. Pyydän teitä haukkaamaan: varmaan olette väsynyt ja ehkä nälässäkin. —

– Kiitän nöyrimmästi! Totta puhuakseni otin ohimennen pienen kulauksen Sergei Petrovitshin luona ja sieppasin palasen päälle. No, mutta eihän tuokaan häiritse. Kun pappi tulee, antaa hänen siunata! Tuolla hän on jo porteilla.

Pappi tuli. Tulipa Maria Karpownakin lihavan, punaposkisen tyttärensä kanssa, jolla oli hymy huulilla ja itkusta punaiset silmä. Sofian silmät ja koko kasvojen juonne sanoivat selvästi: minä tulen yksinkertaisesti rakastamaan, ilman juonia, hoidan miestäni kuin lapsenpiika, tottelen häntä kaikessa enkä ole koskaan olevinani häntä viisaampi; miten voisikaan olla miestään viisaampi? Se on synti! Hoidan ahkerasti talouttani, ompelen; synnytän hänelle puolen tusinaa lapsia, imetän niitä, hoidan, puen ja ompelen heille itse. Poskien lihavuus ja terveys sekä rintojen täyteläisyys vakuuttivat kyllä lupauksen lapsista. Kyyneleet silmissä ja surullinen hymy vaikuttivat ettei muotonsa tällä hetkellä ollut proosallinen.

Kaikkein ensiksi pidettiin jumalanpalvelus, jonka ohessa Anton Ivanitsh kutsui palvelijat, sytytti kynttilät, otti papilta kirjan vastaan, kun tuo oli lakannut lukemasta ja antoi sen lukkarille, sitten täytti hän pullon siunatulla vedellä, pisti sen taskuun ja sanoi: se on Agafia Nikitishnalle. Istuttiin pöydän ääreen. Paitsi Anton Ivanitshia ja pappia, ei kukaan, tavan mukaan, koskenut mihinkään, sen sijaan teki Anton Ivanitsh täyden kumman tälle homeron kalttaiselle aamiaiselle. Anna Pavlowna itki yhä ja pyyhki salavihkaa kyyneleitään.

– Älkää viitsikö enää, hyvä ystävä, Anna Pavlowna vuodattaa enemmän kyyneleitä! sanoi Anton Ivanitsh teeskennellyllä harmilla, täytettyään ryypyn kirsikkaviinillä. – Laitatteko häntä sotaan, vai mitä? – Sitten juotuaan ryypyn puoleksi, alkoi hän maiskuttaa huuliaan.

– Sepä vasta kirsikkaviiniä! Semmoinen lemu kuin siitä läksi! Tällaista, hyvä ystävä, ei löydä koko kuvernöörin läänissä, sanoi hän, osoittaen suurinta tyytyväisyyttä.

– Tämä on kol… kolmen vuotista, virkkoi Anna Pavlowna nyyhkien: tänään aukasin… pullon… teitä varten.

– Hyi, Anna Pavlowna, ilettää katsella teitä, alkoi taaskin Anton Ivanitsh: – ei ole ketään, joka teille antaisi ruoskaa, tarvitsisi oikein löylyttää.

– Ajatelkaa, Anton Ivanitsh, ainoa poika on minulla ja sekin häviää silmistäni, kun kuolen, niin ei ole kuka hautaan panisi.

– Entäs mitä varten me olemme olemassa? Olenko minä teille vieras, vai mitä? Mikä kiire teillä on kuolemaan? Saammepa nähdä, niin menette vielä naimisiin! Saisin häissänne hyppiä! Lopettakaa jo itkut!

– En voi, Anton Ivanitsh, tosiaan en voi; en tiedä itsekään niistä kyyneliä keräytyy.

– Tämmöistä poikaa ruveta lukon takana pitämään! Antakaa hänelle vapautensa, niin hän kohottaa siipensä, tekee teille semmoisia ihmeitä: kokoo itselleen arvonimiä.

– Teidän huulet ovat luotu vaan mettä juomaan! Miksi otitte niin vähän piirakkaa? Ottakaa vielä.

– Otan kyllä: kun tämän palan ensin lopetan.

– Teidän maljanne, Aleksander Fedoritsh! Onnellista matkaa! Palatkaa pian takaisin ja naikaa: Miksi te, Sofia Wasiljewna, punastuitte?

– En minä… minä muuten…

– Oh, niitä nuoria! – Teidän kanssanne he, he, he! ei tunne surua Anton Ivanitsh, sanoi Anna Pavlowna: – niin osaatte huvittaa: – antakoon Jumala teille terveyttä! Juokaa toki vielä kirsikkaviiniä!

– Juon, hyvä ystävä, juon, miksi en jäähyväisillä joisi!

Aamiainen päättyi. Kyytimies oli aikoja sitten valjastanut kuormarattaat. Ne tuotiin portaiden eteen. Palvelijat juoksivat toinen toisensa perässä. Yksi kantoi matkalaukkua, toinen – nyyttiä, kolmas – säkkiä ja menivät jälleen jotain uutta hakemaan. Niinkuin kärpäset makeiden rohtojen ympäri, täyttivät palvelijat rattaat; jokainen pyrki sinne käsineen.

– Noin olisi mukavampi panna matkalaukku – puhui yksi: – mutta tuohon vasu ruokatavaroiden kanssa.

– Mihinkäs, hän panee jalkansa? vastasi toinen: – antaa matkalaukun olla ennen pitkin, vasun voi panna sivulle.

– Mutta silloin vierii polsteri alas, jos matkalaukku pannaan pitkin: parempi poikki. Mitä muuta? Ovatko saappaat sälytetyt?

– En tiedä. Kuka sälytti?

– Minä en sälyttänyt. Menepäs ja katso – eiköhän siellä ylhäällä ole.

– Mene itse.

– Entäs sinä? Näethän ettei minulla ole aikaa!

– Kas tuossa on vielä, älkää unohtako tätä! huusi tyttö, työntäen päiden sivutse kättänsä, jossa oli myttynen.

– Anna tänne!

– Pistäkää nämä jollain tavalla myös matkalaukkuun; äsken nämä unhotettiin, sanoi toinen, nousten jalkaraudalle ja antaen harjaa ja kampaa.

– Mihin sen nyt pistän? huusi hänelle lakeija: – mene tiehesi!

Näethän, että matkalaukku on jo alimmaisena!

– Rouva käski; mitäs se minua liikuttaa, vaikkapa heittäisitte maantielle, tuommoiset pirut!

– Anna tänne sitten kiiruusti; nämät voi syrjästä pistää taskuun.

Aisahevonen nosteli ja pudisteli vähän väliä päätään. Silloin antoi aisakello itsestään joka kerta kimakan äänen, joka muistutti erohetkeä, sivuhevoset seisovat ajatuksissaan; päät alaspäin, aivan kuin ymmärtäen edessä olevan matkan suloisuudet, silloin tällöin huiskuttivat häntiään, tahi hamuilivat aisahevosen alahuulta Vihdoin tuli päättävä hetki. Vielä kerran rukoiltiin.

– Istukaa, istukaa kaikki! komensi Anton Ivanitsh: – olkaa hyvä ja istukaa, Aleksander Feodoritsh! ja sinä Evsei istu. Istu nyt vaan, istu! – Itse hän tuskin istahti yhdellä sivulla hetkiseksi tuolille. – No, nyt Jumalan haltuun!

Silloinpa Anna Pavlowna alkoi ulvoa ja hyppäsi Aleksanderin kaulaan.

– Hyvästi, hyvästi ystäväni! kuului kesken ruikutusta. Näenkö sinua enää koskaan?

Enempää ei voinut eroittaa. Samassa alkoi kuulua toisen kellon ääni: pihalle lensi kolmen hevosen vetämät kärryt. Kärryistä hyppäsi alas joku nuori mies, kokonaan pölyssä, juoksi kamariin ja heittäysi Aleksanderin kaulaan.

– Pospelow! – Adujew… huusivat molemmat yht'aikaa, puristaen toinen toistaan sylissään.

– Mistä te tulette, kuinka?

– Kotoa, varta vasten ajoin vuorokausia, sanomaan sinulle jäähyväisiä.

– Ystävä, ystävä! todellinen ystävä! sanoi Adujew kyyneleet silmissä.

– Sadan kuudenkymmenen virstan päästä tulla sanomaan jäähyväisiä!

Oi, löytyy maailmassa ystävyyttä! Eikö totta, ikuisesti, sanoi

Aleksander ja puristi tulisesti ystävänsä kättä ja heitti itsensä häntä vasten.

– Hautaan saakka! vastasi toinen puristaen vielä kovemmin kättä ja heittäen itsensä Aleksanderia vasten.

– Kirjoita minulle!

– Kyllä, kyllä, kirjoita sinäkin.

Anna Pavlowna ei osannut kylliksi hyväillä Pospelowia. Lähtö tuli pitkitetyksi puolella tunnilla. Vihdoinkin tuli lähtö. Kaikki läksivät jalkaisin lehtoon asti. Sillä välin kun Sofia ja Aleksander kulkivat pimeän porstuan läpi, heittäysivät he toistensa syliin.

– Sascha! Sascha kulta! – Senitsha – kuiskasivat he ja sanat kuolivat suuteloon.

– Unhotatteko minut siellä? sanoi Sofia kyyneleissä.

– Oi, kuinka vähän te minua tunnette! Minä palaan, uskokaa, eikä toinen koskaan —

– Ottakaa tämä pian: siinä on minun hiukseni ja sormus.

Aleksander piiloitti huolellisesti molemmat taskuunsa. Edellä kulki Anna Pavlowna poikansa ja Pospelowin kanssa, sitten Maria Karpowna tyttärensä kanssa, ja lopuksi pappi Anton Ivanowitshin kanssa. Vähän matkan päässä kulki kuorma. Kyytimies voi töin tuskin pidättää hevosiaan. Palvelijat ympäröivät portilla Evseitä.

– Hyvästi, Evsei Ivanitsh! hyvästi kyyhkyseni, älä unhoita meitä! kuului joka haaralta.

Hyvästi veikkoset, hyvästi, älkää muistelko minua pahalla.

– Hyvästi, Evsei; hyvästi sydänkäpyseni! sanoi äiti, syleillen häntä:

– Tuossa on sinulle jumalan kuva; se on minun siunaukseni. Muista uskoasi, Evsei, älä mene väärään uskoon, siinä tapauksessa minä kiroon sinut! Älä juo, äläkä varasta; palvele herraasi totisesti ja uskollisesti. Hyvästi, hyvästi!..

Hän peitti kasvonsa esiliinalla ja poistui.

– Hyvästi, äiti! mutisi Evsei pitkäveteisesti. Hänen luokseen heittäysi kaksitoista vuotias tyttö.

– Sano jäähyväiset sisarellesi! sanoi eräs eukko.

– Sinunkin pitää olla jokapaikassa! sanoi Evsei, suudellen tyttöä.

– No hyvästi, hyvästi! Mene nyt tupaan paljassäärinen!

Erikseen toisista, viimeisenä seisoi Agrafena. Hänen kasvonsa kävivät viheliäisiksi. – Hyvästi Agrafena Ivanowna! sanoi hitaasti, kohottaen ääntänsä Evsei ja ojensi hänelle kätensä, Agrafena antoi itseään syleillä, mutta ei vastannut syleilyyn; hänen kasvonsa vääntyivät ainoastaan.

– Tuossa on sinulle! sanoi hän vedettyään esivaatteensa alta ja pistettyään Evseille jotakin sisältävän säkin. – Varmaankin sinä pietarilaisten kanssa alat seurustella! lisäsi Agrafena ja katsoi häneen kierosti. Tämä katse osoitti sekä surua että mustasukkaisuutta.

– Minäkö seurustelisin, minä? alkoi Evsei. – Herra hakatkoon minut palasiksi tällä paikalla ja silmäni päästä haljetkoon! Maan alle saan vajota, jos minä siellä jotain sellaista…

– Hyvä, hyvä! mutisi Agrafena epäillen: – mutta itse – uh! – Olin vähällä unhottaa! sanoi Evsei ja veti esille taskustaan likaisen korttipakan. – Tuossa, Agrafena Ivanowna, teille muistoksi; ettehän täällä niitä mistään saa.

Agrafena ojensi kättään.

Lahjoita minulle, Evsei Ivanitsh! huusi Proshka joukosta.

– Sinulleko! Ennen minä poltan, kuin sinulle lahjoittaisin! Hän pisti kortit taskuunsa.

– Anna toki minulle, sinä pöllö! sanoi Agrafena.

– En anna Agrafena Ivanowna, tehkää mitä tahdotte, en anna, te rupeaisitte hänen kanssaan korttia lyömään. Hyvästi!

Hän viittasi, taakseen katsomatta kädellään ja meni laiskasti kuorman perässä, jonka hän luultavasti olisi kantanut selässään Aleksanderin kyytimiehen kanssa hevosineen päivineen.

– Kirottu! sanoi Agrafena, katsoen hänen jälkeensä ja pyyhkien huivin nurkalla tippuvia kyyneleitä.

Lehdon luona seisattuivat. Sillä välin kun Anna Pavlowna itki ääneen ja otti jäähyväisiä pojaltaan, pudisti Anton Ivanitsh yhtä hevosta kaulasta, otti sitä sen jälkeen kiinni sieraimista ja täristi molemmalta puolta. Hevonen ei ollut siitä ollenkaan tyytyväinen, sillä se irvisti hampaitaan ja korskui.

– Vedä tiukemmalle aisahevosen satulavyötä, sanoi hän kyytimiehelle: – etkö näe, että satula on vinossa.

Kyytimies katsahti satulaan ja kun näki että satula oli paikallaan, ei liikahtanut kuskin istuimelta, korjasi vaan piiskalla vähän mäkivöitä.

– Nyt on aika. Jumala on kanssanne! sanoi Anton Ivanitsh: riittää jo Anna Pavlowna, älkää kiusatko itseänne enempää! Mutta te Aleksander Feodoritsh; teidän täytyy joutua päivällä Shishkoviin. Hyvästi, hyvästi, antakoon Jumala teille onnea, arvonimiä, ristejä, kaikellaista hyvää kaikkea omaisuutta ja rikkautta!!! No, Jumalan haltuun; anna hevosten mennä ja katso, että ajat hiljempaa vierteen kohdalla! lisäsi hän, puhuen kyytimiehelle.

Aleksander istui, silmät itkusta punaisina rattaille, mutta Evsei lähestyi rouvaa, kumarsi hänelle jalkoihin asti ja suuteli hänen kättänsä. Rouva antoi hänelle viiden ruplan setelin.

– Katso Evsei ja muista: jos palvelet hyvin, niin naitan sinut

Agrafenalle, jos et, niin – .

Hän ei voinut jatkaa puhettaan. Evsei kiipesi kuskilaudalle. Kyytimies, joka oli ikävystynyt pitkällisestä odottamisesta, tuli nähtävästi vireäksi; hän painoi hattuaan, asettausi mukavammin ja nosti ohjaksia; hevoset alkoivat hiljakseen juosta. Hän lyödä lämäytti väliin toista, väliin toista sivuhevosta, ne alkoivat laukata, ponnistivat tietä pitkin metsän taakse.

Saatto-joukko jäi ääneti ja liikkumatta seisomaan tomupilvessä, siksi kunnes rattaat katosivat näkyvistä. Anton Ivanitsh tointui ensimmäiseksi.

– No – nyt kotiinsa jokainen! sanoi hän.

Aleksander katsoi rattaista niin kauvan kuin voi taakseen, sitten kaatui hän tyynylle, kasvot alaspäin.

Älkää jättäkö minua onnetonta, Anton Ivanitsh! sanoi Anna Pavlowna! – syökää päivällistä täällä!

– Kyllä, hyvä ystävä, minä olen valmis: kenties syön illallistakin.

Niin voisitte olla yötäkin.

– Mutta miten: huomenna ovat hautajaiset!

– Ah, se on totta! Minä en teitä kiusaa! Sanokaa minulta terveisiä Feodoria Petrownalle, että sydämmestäni olen pahoillani hänen surustaan ja että olisin itse tullut häntä tervehtimään, mutta Jumala lähetti minullekin surun – saatoin poikaani.

– Sanon, kyllä sanon, en unhota!

– Sascha kyyhkyseni! kuiskasi Anna Pavlowna, katsoen taakseen. —