Haaveilija

– En tiedä, mikä päähäni pälkähti. Uhalla minä sen otin. Päätin kerrankin puhua suuni puhtaaksi. Olen niin monta kertaa ollut pakotettu valehtelemaan, että nyt päätin sanoa, mitä itse ajattelen!

– Ahaa, nyt ymmärrän, keskeytti vanhempi ystävä. – Kirjotitkin, opettajakunta pahastui, ja nyt tahtovat sinut koulusta karkottaa – eikö niin?.. Mutta onko tuo mahdollista! hän lisäsi kauhistuen omaa ajatustaan.

– Annappas kun kerron, alotti Harry. – Tiesin vallan hyvin, mihin tapaan minun olisi pitänyt kirjottaa tuo aine. Pakanuus on hirveää pimeyttä, oikeata epäjumalanpalvelusta, kristinusko on ainoa uskonto, luterilainen lunastusoppi on ihanneuskonto, Jeesuksen armo meidät pelastaa kaikista synneistä ja kaikesta pahasta, jopa ikuisesta kadotuksestakin, kristinuskon kanssa tuli maailmaan valo ja valkeus ja sivistys ja naisen vapaus ja perhe ja kaikki hyvä ja…

Eero naurahti. – Voi voi, Harry… ja mitenkä sinä sitten kirjotit?

– Alotin tällä lauseella, selitti nuorukainen toimessaan – "kristinuskoa kiitetään niin paljon, ettei vähän moitetta taida sille haitaksi olla" – käytin tuommoista hieman profetallista kieltä – "ja jos Jehovah vähänkään totuutta rakastava on, niin ei hänen tällä kertaa suuttua pitäisi"… Mitä sinä naurat?

– Kysy vielä! Enhän keskellä kaikkea tätä totisuutta saata pysyä nauramatta sinun poikamaisuudellesi… Kylläpä tuosta taisivat loukkaantua!.. Noinko se oli koko aineesi kirjotettu?

– Eipä ollut. Senhän sitten huomasinkin viaksi, kun en koko aikaa pilaa laskenut – tai oikeammin: kun en koko aikaa vakavana pysynyt…

– Vakavana, niin…

– Älä nyt kumminkaan luule, että se oli niin kirjotettu, etteivät olisi käsittäneet sen totista tarkotusta. Kirjotinhan itse aineen vallan vakavasti, muuten tähän tapaan. Näytin että kristinusko on huonoin uskonto, koska ihminen luonnostaan pyytää oikeutta ja onnea ja voimaa pahan voittamiseksi, mutta ei oppia, joka riistää sekä oikeuden että onnen elämästä ja sanoo, että ihminen on auttamattomasti langennut syntiin ja pahaan. Ei kristinuskon siveellinenkään merkitys ole suuri, koska se riistää ihmiseltä kaiken luottamuksen hänen omaan siveelliseen luontoonsa ja tekee hänestä rukoilevan raukan, joka vapisee oikullisen taivaallisen hallitsijan edessä. Mutta kun sitten pääsin puhumaan kristinuskon historiallisesta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä, selitin oikein laajalti ja tarkkaan, kuinka turmiollinen ja tuhoa tuottava se suuremmoinen oppi on ollut. Mikä oli sen ensimäinen sankarityö? Pyyhkäsi maailmasta kaiken sivistyksen ja kulttuurin…

– Tuopa oli rohkea väite. Kuinka sinä sen perustelit, Harry?

– Uskothan sinä itsekin, Eero, että kreikkalainen ja roomalainen antiikki oli yhtä korkealla – ainakin yhtä korkealla – kulttuurissa kuin meidän päiviemme kristitty Europpa?..

– Uskon kyllä. Erinäisissä kohdissa silminnähtävästi korkeammallakin…

– No – siis silloinkin olivat ihmiset vajonneet hienontuneeseen itsekkyyteen, aineellisuuteen ja uskottomuuteen. Yhdeksän kymmenettä osaa ihmiskuntaa oli kuitenkin raakoja barbaareja ja sivistymätöntä rahvasta, joka ei voinut kohota sivistyneitten ja oppineitten filosofiseen maailmankatsomukseen. Mutta heitä ei myöskään tyydyttänyt julkinen jumalanpalvelus, koska kehittyneemmät niin peittelemättä osottivat uskottomuutensa. Silloin ilmestyy väsähtäneeseen maailmaan uusi oppi. Sen levittäjinä ovat marttyyrit ja kiihkoilijat. Se pelastaa kaikesta pahasta, se lupaa vapautta orjille, terveyttä sairaille, lepoa ja rauhaa kärsiville – ja vaatii sokeata uskoa. Mikä on luonnollisempi, kuin että rahvas siihen rajusti innostui ja että yliluokka sortui omaa velttouttaan! Mutta yliluokan ohella katosi silloinen sivistys… Samaa on sitten jatkunutkin. Tulella ja miekalla, kyynelillä ja valituksilla, ryöstöllä ja hävityksellä uutta uskoa levitettiin. Kun Europpa viimein oli vallotettu eikä tulta ja miekkaa tarvittu pakanoita vastaan, käännettiin ne inkvisitsionin nimellä kristikunnan omia vääräuskoisia vastaan. Tällä tavalla kirkko väkivallalla vastusti kaiken todellisen kulttuurin edistystä. Kun tieteellinen tutkimus sai alkunsa, oli "totuuden ja valistuksen vartija" sen vaarallisin vihollinen. Niinpä meidän päiviimme saakka kirkko ja uskonto pahimmin ovat vastustaneet orjuuden poistamista, naisen vapautusta, aviollista onnea, raittiutta ja kaikkia hyviä pyrintöjä… Eikö tämä kaikki ole totta, Eero?.. Lopuksi, tiedätkö, puhuin meidän ystävyydenliitostamme, Resurgetista…

– Mitä?

– Älä pelästy. En nimeä maininnut enkä sanaakaan liitosta, ohjelman vain esitin. Sanoin, että ainoa todellinen uskonto on totuus ja ainoa todellinen usko pyrkimys totuuteen. Sitä ihmiset kaipaavat, sitä heille pitäisi opetettaman ja saarnattaman… Semmoinen se oli aineeni, Eero. Tuomitsetko minua kovin ankarasti?

Paitsi että Eero rakasti ystäväänsä ja siis olisi antanut hänelle anteeksi minkä poikamaisuuden tahansa, otti hän koko jutun vakavalta kannalta niinkuin hänen tapansa oli ja teki siitä heti mielessään jotakin tyypillistä. Hän ojensi kätensä ystävälleen ja sanoi lämpimästi:

– Minäkö? minäkö? Kyllä pitää sen ihmisen olla kovasydäminen ja ahdasmielinen, joka sinua siitä tuomitsee! Iloitahan pitäisi jokaisen siitä, että sinä niin rohkeasti esiinnyit – pakollisia ja vapaaehtoisia orjia on maailmassa kylliksi! Mitä siitä, jos mielipiteet ovat yleisistä eroavia, vaikkapa erehtyväisiäkin, rehellisyys se kumminkin pitäisi maan periä… Ystäväni!..

– Tiesinhän minä, Eero, että sinä minua puolustaisit!

– Aina, Harry.

– Oh, Eero, tämä ei vielä ollutkaan mitään; mutta sitten tuli isku. Tänään saatiin aineet takaisin, ja opettaja ilmotti minulle, että aineeni sisältöön katsoen opettajakunta oli arvellut, että minut pitäisi koulusta erotettaman, varsinkin, koska ennenkin oltiin huomattu, että levitän vaarallisia oppeja toveripiirissä; joka muuten oli valhe.

– Hävytöntä! huudahti Eero. – Mutta kun opettajakunta tarkemmin harkitsee…

– Ei, ei, kuulehan. Kotona en olisi uskaltanut vielä tänään mitään puhua – vanhempani ovat kovin oikeauskoisia, ainakin äitini – ; mutta en sitä tarvinnutkaan, sillä päivällisen jälkeen tuli luoksemme – arvaappas!

– Joku opettajista?

– Niin, uskonnonopettaja itse, puettuna pitkään mustaan nuttuun ja valkoiseen papinkaulukseen. Siinäkö vasta tuli itkua ja hammastenkiristystä. Ensin pikkuinen keskustelu hänen ja isän ja äidin välillä, ja sitten minut kutsuttiin sisään. Pappi oli yksin huoneessa. Oi kuinka hän oli pitkä ja kapea ja juhlallinen! Minä tunsin oudon vavistuksen sydämessäni, mutta kun muistin, että totuus oli puolellani, rohkaisin mieleni. "On kovin surullista ja minä olen sitä paljon surrut", alotti hän säälivällä äänellä, "että Harry, joka on niin nuori, on siksi turmeltunut sydämeltään ja mieleltään, että meidän pyhää uskoamme saattaa pilkata ja häväistä. Se riippunee huonosta seurasta tahi lukemisesta koulun ulkopuolella, sillä koulussa jumalankiitos ei ateismia opeteta". Voi, voi, kuinka hänen äänensä vielä kaikuu korvissani – se oli niin pirua täynnä! Sitten hän luki minulle värssyjä Daavidista ja Salomosta ja kaikista profetoista, ja kun minä selitin, ettei mikään voisi vakaumustani horjuuttaa, niin hän ryhtyi esitelmän pitoon, jossa toisti kaiken sen, mikä minun olisi pitänyt aineeseeni kirjottaa. Vihdoin hän kehotti minua ahkerasti raamattua lukemaan ja seurustelemaan jumalan kanssa rukouksessa, ja ajatteleppas, lopuksi hän sanoo: "nyt, Harry, meidän pitää yhdessä rukoileman, että Herra armovalkeudellaan valaisisi pimeän järkesi". – "Mitä", huudahdin kauhistuen, "tarkottaako pastori, että nyt tässä huoneessa ääneen rukoilisimme?" Hän katsoi minuun, ehkä hämmästyneenä siitä, ettei pitkä saarnansa ollut mitään vaikuttanut, ja minä lisäsin selitykseksi: "en usko rukouksen voimaan". Silloinpa hän nousi istualtaan ja hänen katseensa leimusi vihaa ja loukattua ylpeyttä, kun hän lausui: "hyvästi sitten, nuori mies, en sinulle mitään mahda, Herra olkoon sinulle armollinen". Sen sanottuaan hän kumarsi ja poistui. Seurasin häntä etehiseen ja autoin päällystakkia päälleen, mutta ei hän sanaakaan virkkanut. Kun palasin sisään, menossa kamariini, istuivat vanhempani ruokasalissa, äiti kyyryssä itkien ja isä synkkänä ja mykkänä. Silloinpa sykehtyi sydämeni, ja kamariini päästyäni heittäydyin sängylle kuumeen vallassa ja tunsin itseni viheliäiseksi ja onnettomaksi. Mutta katumusta en tuntenut… Hetken kuluttua ovi aukenee ja äiti astuu sisään. Kohoun istualle vuoteella, ja äiti tulee pöydän luo, akkunan eteen. "Harry", hän sanoo juhlallisesti, "kuinka saatoit tehdä tämän vanhemmillesi, vanhalle isällesi, joka on sinut elättänyt ja vaatettanut ja toivonut, että sinusta tulisi hyvä kansalainen, ja minulle, joka olen sinua silmäteränäni rakastanut. Kuinka saatoit sen tehdä? Koko tulevaisuutesi olet ehkä turmellut tämän uhkarohkean ja ajattelemattoman tekosi kautta". – "Miksi tulevaisuuteni olisin turmellut?" sanoin minä. "Voiko sitten elämässä tehdä paremmin kuin palvella totuutta? Ja sitä kai edelleenkin voinen tehdä, koska en nytkään sitä pettänyt". – "Lapsi, lapsi" sanoi äitini, "puhut totuuden palveluksesta sinä, joka sitä olet pilkannut. Mitä totuutta sinä sitten palvelet? Mitä parempaa sinulla on asettaa vanhan sijaan?" – "Eikö totuus itsessään ole kylliksi?" kysyin. "Sinunkin sanoistasi, äiti, näkyy, kuinka teillä kristityillä käsitteet on sekaisin." – "Meillä kristityillä!" äiti huudahti, "etkö sinä olekkaan kristitty? Harry, Harry, sinä olet itsepäinen ja ynseä, mutta sillä neuvoin et pitkälle pääse maailmassa". – Siihen minä hermostuneesti vastasin: "aina sinä puhut maailmassa ylenemisestä! mitä minä siitä välitän? Ei suinkaan se ole elämän tarkotus. Kyllä itse tulen toimeen ja kuljen omaa tietäni". – "Vielä sinä kadut tätä puhetta, Harry", valitti äiti itkemäisillään. "Enkä tee, sitä en tee", sanoin minä ja korotin ääneni, sillä minua kiusotti hänen nyyhkytyksensä, "omatuntoni hyväksyy tekoni ja muuta tuomaria en tunnusta. Älä enää puhu minulle, äiti, näitä asioita. Sinä kiusaat minua". – "Eikö kova sydämesi tunne laisinkaan sääliä omaisiasi kohtaan?" – "Ei", huudahdin minä ja ryntäsin ylös, "en alistu muulle kuin totuudelle". Näin sanoen työntäysin huoneesta ja kuulin takanani äitini nyyhkytykset. Mutta tiedätkö, Eero, en ollut onnellinen enkä tyyni. Läksin ulos kaupungille harhailemaan, kuljin kadun toisensa perästä, mutta en löytänyt rauhaa sielulleni. Ääni rinnassani kuiskasi, että minun piti kiiruhtaa takaisin kotiin, sulkea äiti syliini, suudella häntä ja ehkä itkeä hänen kanssansa, mutta samalla järki ja oikeudentunto näyttivät minulle aivan toisen kuvan siitä, kuinka minun pitäisi toimia.

Eero ei Harryn puhuessa malttanut istua, vaan alkoi kävellä edes takaisin lattialla. Hänen tunteensa olivat kuohuksissa ja erilaiset ajatukset risteilivät hänen päässään. "Tämä on väärin, väärin!" hänen sydämensä huusi. "Nuorillakin on oikeutensa. Ei nuortenkaan tunteita saa loukata. Oh, kuinka maailma on ahdas!" Ja sitten keskellä kapinaa tuli aivan kuin rauhan henkäys toisesta maailmasta ja sanoi hänen ahdistetulle sielulleen: "ei sinun tarvitse alistua. Ei kenenkään ole pakko alistua. Ihminen tekee väärinkin, jos hän alistuu itsekkään ylivallan alle." Ja tämä vapauttava ajatus täytti hänen mielensä odottamattomalla riemulla ja heitti hänen sieluunsa kirkkaan valon.

Kun Harry sanoi viimeiset sanansa, Eero äkkiä seisahtui ja kysyi:

– No mikä?

Harry vastasi:

– Koulusta karkotettuna en voisi jäädä kotiin asumaan. Isälleni en soisi olevani taakaksi. Siis ei muuta neuvoksi, kuin hyvästi vanhemmille ja siskoille ja ulos maailmaan!.. Ja sentähden tulin luoksesi neuvottelemaan.

Heidän ajatuksensa olivat sattuneet yhteen.

– Tämä on kumma, tämä on kumma! sanoi Eero puoleksi itsekseen.

– Mitä sanot?

– Harry, Harry, kuinka kaikki tämä on kummallista.

– Miksi niin? Mitä tarkotat? Eero joutui yht'äkkiä haltioihinsa.

– Rakastatko sinä minua, Harry? hän kysyi.

– Rakastan, vastasi toinen kummeksuen, – tiedäthän sen, Eero. Miksi niin kysyt?

– Sano minulle, miksi rakastat?

– Miksi? En tiedä. Ehkä sentähden, että sinä rakastat totuutta ylinnä kaikkea.

– Sentähden, niin… Onko totuus sinulle kalliimpi kuin koko maailma?

– Niin luulen, sanoi Harry vähän epävarmasti.

– Oi Harry, minun muistui äkkiä mieleeni eräs Rydbergin lause "Prometeuksessa": "och böj dig aldrig för en själivisk makt!" Eikö se niin ole, Harry? Koko elämä asettaa meidät koetukselle – ketä enemmän rakastamme, totuutta vaiko omaa itseämme ja ulkonaista rauhaamme? Tuossa on edessämme ihanne! Se on kuin aamun koi kaukana taivaan rannalla – sitä kohti kiiruhtakaamme, Harry, sitä valoa kohti, kohti sitä luvattua maata, jossa ihmiset elävät rakkaudesta totuuteen!

– Eero!

– Sinä ehket käsitä minua, mutta minun henkeni riemuitsee. Sen kahleet vaipuvat maahan, vapaana kuin taivaan lintu se kohoaa yläilmojen valkeuteen – minä taas ihanteen näen! Ei pelkoa enää, ei epäilystä, ei murhetta. Nyt on tie edessämme selvä. Nyt kohti elämää, nyt kohti kuolemaa! Kuolemaa ei ole, totuus on ikuinen. Kuolema on elämä… Kuinka rakastan koko maailmaa nyt, kun olen vapaa ja uskallan elää. Minun henkeni vuotaa ulos avaruuteen ja mahtavana virtana se riistää kaikkien sydämet mukanaan… Kohta, kohta, Harry, sinäkin sen ymmärrät… Nyt, missä ovat Aarno ja Tuomo, että liittomme olisi täydellinen!..

– Sinä olet haltioissasi, Eero?

– Ah, älä pelkää, Harry, kyllä minä olen itseni, vaikka tulin niin iloiseksi, kun näin, mitä meidän tekemän pitää. Hän pyyhkäsi kädellään otsaansa ja lisäsi tyynemmin:

– Sinä tulit siis luokseni neuvoa kysymään. Niin, mitä sinä muuta voit tehdä kuin edetä sillä samalla tiellä, jolle jo olet astunut, ja lähteä kodistasi? Ja enkö ole minäkin samassa asemassa kuin sinä? Olenhan monta monituista kertaa väitellyt enoni kanssa samanlaisista asioista ja onhan meillä ollut puhe siitä, että minä tämän kotoni jättäisin ja lähtisin maailmaan… ja nyt minä sen teenkin.

– Sinäkö? Sinäkinkö? Minä sitä vähän aavistin, että saisin sinusta toverin!

– Niin juuri, tunnen minäkin nyt olevani ihminen, joka itse saan, jonka itse täytyy päästä oman elämäni herraksi ja ohjaajaksi. Ei sitä niin kallista lahjaa voi antaa muiden raadeltavaksi. Nyt lähtekäämme pois itse elääksemme ja työskennelläksemme… Mennään Aarnoa ja Tuomoa hakemaan, heidänkin pitää olla mukana.

– Mennään!

Mutta miksi Eero äkkiä kavahti? ja sanoi:

– Kuule, Harry!

– Mitä?

– Sinä olit liian kova äidillesi… Suuttuminen ei ole oikea…

Harry loi katseensa maahan.

– Sinun pitää pyytää häneltä anteeksi, lisäsi vanhempi ystävä hiljaa.

Harry katsoi Eeroon. – Poikkeanko kotona? hän kysyi.

– Tee se. Tule sitten Aarnon luokse. Minä käyn ensin Tuomoa hakemassa, Aarnon luona kokoonnutaan.

Eero saattoi Harryä etehiseen; juuri kun tämä oli poistumaisillaan, ja ystävät kattelivat, hän kysyi Harryltä:

– Oletko onnellinen?

– Olen, kuului melkein luonnottoman kiihkoisa vastaus.

III

Vähän myöhemmin samana iltana Eero ja Tuomo tulivat Aarnon luokse, ja Eero kertoi ystävilleen Harryn jutun, josta he suuresti hämmästyivät, sekä kysyi heidän mielipidettänsä siitä. "Paha paikka, paha paikka", sanoi Tuomo vältellen ja nousi sauhuavaa lamppua korjaamaan. "Mitä nyt on tehtävä?" kysyi Aarno, tutkien Eeron ilmettä. Siinä he istuivat kolmisin Aarnon tuiki pienessä vuokratussa ylioppilashökkelissä, Aarno ja Tuomo asiaa harkiten, Eero valmiina ilmottamaan heille päätöksensä; ja heidän välillään syntyi seuraava keskustelu:

Tuomo. Pitäneeköhän pojan muuttaa kotoa?

Aarno. Kuinka sitten? Johan sinä kuulit, että Harry itse katsoo välttämättömäksi tehdä niin.

Tuomo. Ja koulusta pois viimeiseltä luokalta!

Aarno. No, ei sitä koulussakaan paljon viisastu… Minä tässä ajattelen, että voihan Harry muuttaa tänne minun luokseni toistaiseksi. Eihän tämä minun rustinkini kovin tilava ja suurenmoinen ole, mutta kyllähän luulen Harryn tähän tyytyvän, vai mitä sinä tuumaat, Eero?

Eero. Niin, pojat, minulla se tuuma onkin jo valmiina. Ettekö huomaa, että me nyt – me kaikki – voisimme tehdä jotakin semmoista, jota me monasti olemme uneksineet ja josta monasti olemme haaveilleet?

Tuomo. Et suinkaan sinä tarkota…?

Aarno. Sitä meidän yhteistä kotiamme?

Eero. Sitä niin. Nyt on aika tullut. Kohtalo itse viittaa meille tien. Nyt pankaamme vanha tuumamme toimeen. Miksi Harry yksin tekisi sen, jota kaikki olemme hyväksi ajatelleet? Ettekö muista, kuinka aina olemme sitä ihanteena pitäneet, että meillä olisi oma mökki maalla – järven rannalla, kuusten suojassa, pikku perunamaa ja pikku puutarha, joita viljelisimme, ja venonen, joka iltasin auringon laskiessa keijuttaisi meidät järven aalloilla? Ja kun sitten välistä kaupungissa ostoksilla käytäisiin, olisimme kuin maa-ukot ainakin, ihmettelisimme komeutta, häpeäisimme ylellisyyttä ja nauraisimme keikarein turhamaisuutta… Kyllähän tunnette tuon maalaistunnelman?.. Ja kun meillä oma koti olisi, voisimme käskeä tupaan kenen tahansa, tarjota ruokaa ja yösijaa köyhälle vaeltajalle, auttaa kaikkia, jotka apua tarvitsevat, ja luoda koko ympäristöömme iloa ja onnea… Ettekö muista näitä unelmiamme?.. Muistatte hyvinkin, ja tästä näin suloisesta tulevaisuudesta emme saa puhuakkaan, sillä se miltei viettää itsekkyyteen… Mutta muistakaamme sen samaisen elämän sisällistä puolta. Me neljä, joiden sieluja polttavat tämän yhteiskunnan kauheat vääryydet ja jotka emme tahdo emmekä saata niihin vääryyksiin osaa ottaa, me jätämme ne kaikki, me luovumme tästä herraselämästä ja astumme sen kansan pariin, joka meidät povellansa kantaa… Minä olen jo yliopistolukuni hylännyt, te ette myöskään tunne niihin vetovoimaa, Harry ei niistä mitään tiedä – miksikä tänne jäisimme itsellemme ja muille vaivaksi ja kiusaksi? Virkamiehiä meistä ei tule, laiskureita ei liioin – mitä muuta kuin rupeamme todellakin työtä tekemään ihanteemme puolesta! Ei täällä muuta välittävänäkään ole, ja tarvitsee tämäkin kansa niitä, jotka sille totuuden sanovat. Opetamme, puhumme, kirjotamme – meidän kotimme ja yhdyselämämme on luova valoa koko Suomen kansaan. Sitä vartenhan elämme, että totuutta etsisimme ja opettaisimme muitakin ihmisiä elämään totuuden elämää!.. Ja kuinka paljon meillä on muille opettamista jo tämän ainoan askelen jälkeen! Minä tunnen rinnassani niin suuria ja rikkaita tunteita, että oikein tahtoisin syleillä koko maailmaa ja huutaa sille, kuinka onnellinen ihminen on, kun hän totuuden puolesta elää… Eikö niin, Aarno ja Tuomo?

Aarno. Kauniisti sinä, Eero, puhut; ja minun vastaukseni on jo kauvan ollut valmiina, kauvan olen jo kutsuntaasi ikäänkuin odottanut. Minä seuraan sinua. Eihän tässä minun nykyisessä olossani ole mitään viehättävää; jos sinä kotisi ja omaisesi jätät, enkö minä jättäisi näitä paperisia seiniä? Maalla olen syntynyt, maalla elänyt, ennenkin maata kuokkinut. Maalle halajan, sinne yhä ikävöin, ja teidän parissanne tulisin vaikka minne… Mitä sinä sanot, Tuomo?

Tuomo. Mitäpä minä sanoisin? Onhan minulla sama ihanne kuin teillä, totuuden puolesta minäkin tahdon elää. Mutta sanoppa, Eero, kuinka olet ajatellut, että tämä toimeen pantaisiin, kuinka ja koska? Eihän meillä vielä mökkiä ole…

Aarno. Totta on, ei meillä mitään ole…

Eero. Ei ole, mutta on hankittava.

Tuomo. Millä? Ei meillä rahojakaan ole.

Eero. Rahatkin on hankittava.

Aarno. Ei niistä hätää, saanhan minä vähän perintöä piakkoin ulos.

Tuomo. Totta, totta, sitä odotamme.

Eero. Emmehän me voi mitään odottaa, tällä hetkellähän Harryn on muuttaminen. Älkäämme asiaa siltä kannalta ajatelkokaan! Ei meidän elämämme saa olla rahoista riippuvainen. Mitä siitä, vaikkei meillä penniäkään olisi – muutamme nyt heti jonnekkin maalle, menemme johonkuhun taloon asumaan, kyllähän ne halvalla meille ruuan antaa ja vuoteen, opetamme paikkakunnan lapsia lukemaan, kirjottamaan ja laskemaan, tottahan sillä leivän ansaitsemme, ja sitäpaitsi, pojat, teemmehän muullakin tavalla työtä, luemme ja kirjotamme. Minä tunnen päältäni, että tulen kirjottamaan jotakin, ja sitten aion tutkia uutta testamenttia oikein juurta jaksain.

Aarno. Niin, miksei tuo kävisi päinsä? Voimmehan olla apuna talon askareissakin, ottaa kesällä ulkotöihin osaa ja talvisin kirvestä käyttää ja veistä viuhkauttaa.

Tuomo. Niin niin, ehkäpä tuota toimeenkin tultaisiin. Mutta kuulkaa, pojat, olisinko minä pelkuri, jollen sittenkään seuraisi?

Hetken äänettömyyttä.

Eero. Miksi et seuraisi?

Aarno. Etkö seuraisi kanssamme? Mikä sinun nyt on, Tuomo?

Tuomo. Ajattelen äitiäni. Hän ei semmoista tekoa käsittäisi… Te tiedätte, hän makaa sairaana, ja kukatiesi hän surusta kuolisi.

Aarno katsoi kysyvästi Eeroon.

– Onko äitisi sairas? En sitä tiennyt, sanoi tämä ja vaipui ajatuksiin.

Tuomo. Eikö mielestänne olisi kovaa näin ollen katkeroittaa äidin mieltä?

Aarno. Kovaa olisi… Mitäpä nyt on tekeminen?

Eero (toipuen ajatuksistaan). Vai on äitisi sairas, ja sinun mielestäsi olisi sydämetöntä hänet jättää… Mutta voi asiaa katsoa aivan toiseltakin kannalta ja kysyä: saako ihminen olla mistään riippuvainen, kun hänen pitää tekemän se mikä on oikein? Onko se sinun syysi, että äitisi on sairas juuri tällä hetkellä? Pitääkö sinun ihmisen takia luopua totuuden palveluksesta? Minun enoni ja tätini eivät ole sairaita, mutta kyllä varmaan he hämmästyvät, jopa pahastuvatkin, kun heille aikeeni ilmotan. Mutta voinko minä sitä lukuun ottaa? Vanhempien ja holhoojien oma syyhän se on, että ovat niin kuuroja totuuden äänelle, etteivät sitä kuule, kun se puhuu heidän lastensa suun kautta. Maailma se on paha, se se on kova, sydämetön ja sokea, mutta pitääkö meidän sen alle alistua? Minä en sitä tee, mutta en tahdo sinua mihinkään yllyttää, Tuomo…

Tuomo. Et, et, kyllä sen tiedän… Älkää nyt olko pahoillanne minulle, pojat…

Eero. Kuinka sitä olisimme, Tuomo?.. Mutta tuntuu minusta sittenkin, jos oikein sydämeni ajatuksen teille lausun, että väärin Tuomo tekisi, jos hän äitinsä takia jäisi tulematta. Miksi hän niin tekisi? Rakkaudesta – ja keneen? Äitiinsä. Onhan se hyvä. Mutta miksikä hän taas seuraisi meitä? Rakkaudesta – ja keneen? Totuuteen, ihanteeseen, Jumalaan, s.o. kaikkiin ihmisiin. Eikö edellinen hyvä häivy mitättömäksi tämän rinnalla? Eikö rakkaus kaikkiin ole suurempi kuin rakkaus yhteen? Ja muistakaamme: sillä yhdellä on toisia, jotka häntä rakastavat, mutta suuressa maailmassa on niin monta, niin monta, joita ei kukaan rakasta!.. Vieläkin: sitä yhtä totellen palvelemme sen itsekkyyttä, mutta totuutta totellen emme palvele kenenkään itsekkyyttä, vaan sitä, joka on kaikille hyvä… Ettekö ymmärrä ajatustani?

Aarno. Kyllä, kyllä.

Tuomo (taistellen itsensä kanssa). Ymmärrän, ja oikein puhunetkin…

Annappas kun mietin asiaa.

Eero (hymyillen). Ja Tuomo, rakastathan meitäkin? Tuomo (kyynelsilmin). Niin, niin, sen teen… rakastan teitä… ja rakastan äitiäni.

Eero huomasi Tuomon liikutuksen. – Tuomo, Tuomo, älä luule, että minulla on kova sydän, hän pyysi, nousi ja levitti sylinsä, johon Tuomo heittäytyi. – Olemmehan heikkoja ihmisiä ja tämä elämä on niin raskas… Oi että meitä edes on neljä ystävää! Kuinka muuten jaksaisimmekaan…

Tuomo (irtautuen Eeron sylistä ja pyyhkäisten kyyneliään). Luulenpa melkein, että siitä ystävyydestä voisimme elääkin.

Viereisestä huoneesta kuului astuntaa ja keskustelua. Joku lähestyi kamarinovea, ja Aarno hyppäsi ovelle vierasta vastaan ottamaan.

Aarno. Ehkä se on Harry, joka tulee. Kauvanpa hän on viipynytkin.

Hän avasi oven ja vaihtoi pari sanaa jonkun kanssa; sitten palasi

Eeron ja Tuomon luo, kirje kädessä.

– Kirje sinulle, Tuomo.

– Kirje! Tuomo otti sen Aarnon kädestä.

– Sisareni käsiala!

Hän aukaisi ja luki.

– Eero, Aarno! hän virkkoi kalveten, – minun täytyy kiiruhtaa kotiin – sisareni kirjottaa, että äiti on äkkiä tullut perin huonoksi.

Eero ja Aarno (hämmästyen). Mitä sanot!

Tuomo (hilliten kovaa liikutustaan). Missä on myssyni ja päällystakkini?

Aarno (huolestuneen näköisenä). Tässä, Tuomo.

Tuomo (yhä liikutustaan hilliten). Kiitos… Hyvästi, pojat.

Aarno. Emmekö lähde saattamaan?

Tuomo. Älkää, älkää, Harryhän tänne tulee.

Aarno. Niin, mutta minä lähden… Odotathan sinä täällä Harryä, Eero?

Eero. Odotan. Mene sinä vain saattamaan Tuomoa. (Puristaen Tuomon kättä.) Ole rohkea, ystäväni. Yksi on korkein kaikista!.. Näkemiin.

Tuomo poistui, kalpeana vielä, ja Aarno, joka sillä välin oli heittänyt päällystakin ylleen, seurasi häntä; Eero jäi yksin huoneeseen. "Jos hänen äitinsä kuolisi", hän ajatteli. "Ett'ei Tuomo nyt vaan luullut, että minä mihinkään tahdoin häntä kehottaa! Eihän se tarkotukseni ollut, jos kuinkakin mielelläni soisin, että Tuomo totuuden näkisi silmästä silmään… Oi teitä, ystäviäni, jos ette minua ymmärtäisikään?"