Eeva

Äiti kuitenkin, vaikka tyttö oli tunnustanut rahan ottaneensa, alkoi lopulta aavistaa että markka kuitenkin mahdollisesti vielä kaapinlaatikossa olisi ja Eeva ehkä jostain muualta olisi sattunut isänsä rahoja löytämään. Heti kotiin päästyä hän kaapille katsomaan meni, vaan tyhjä oli laatikko. Taas alkoi suutuksi käydä uudelleen. Taas oli vaarassa Eevan pää johon äiti aikoi kädellään paukauttaa, mutta säälintunne valtasi ja hän pidätti lyönnin. Rupesi sitten kauppiasta morkkaamaan: "Senkin lurjukset … lapsille antavat vaikka mitä hakisivat… Joka ihmisenhän olisi pitänyt ymmärtää, ettei tuollainen oikein saadulla rahalla mitään osta, eikä niin paljon ainakaan… Voi, voi … vähää puuttuu etten mene rahaani takaisin vaatimaan."

Eeva istui mökötöksissä penkillä ja kovasti nikotti. Äiti ei hänelle pitkään aikaan mitään puhunut, sillä kerran kuritustuulelle päästyään tahtoi hän antaa sen vaikuttaa, ettei kesken lohduttelemaan ruvennut. Piti vähän pitemmäksi ajaksi muistiin jäädä, ettei aina tarvitsisi käsi olattuna seisoa, eikä kiukun tiestä huutaa. – Se oli hänen mielipiteensä.

Vasta kun oli ehtinyt kahvia keittämään ja sitten sitä juomaan rupesi, alkoi surku tulla Eevaa, joka hänen mielestään nyt niin murheellisena ja rangaistuksesta rusentuneena istui loukossaan.

"Eeva, tule nyt juomaan kahvia, en minä nyt enää ole vihainen. Kävi vaan niin luontooni kun vielä kylän kakaroillekin annoit ja oli äitisi melkein ainoa raha. Mutta ethän sinä sitä ymmärtänyt, lapsi raukka… Älä nyt vaan enää noin tee."

Eeva alkoi sydämessään jollain tavalla tuntea oikeuden koko jutussa olevankin hänen puolellaan, että hän oli saanut syyttömästi kärsiä, koska äitikin sen nyt tunnusti. Teki mieli vielä enemmän äitiä kiusata, että se vielä paremmaksi tulisi. Päätös syntyi pienissä aivuissa, olla puhumatonna ja onnettoman näköisenä koko päivän, aina iltaan saakka, niin äiti jo ehkä hyvitteeksi vehnäsiä ja sokeriakin antaisi; sillä sokeria jo alkoi mieli tehdä, vaikka äsken niin kyllitellyt oli.

"Tule nyt, tule juomaan ennen kuin jäähtyy… Lapsi parka, ajattele sitäkin että tuo oli varkautta ja rukoile Jumalaa ettet varastamaan oppisi."

Eevan teki mieli kahvia ja hän meni nyt myrryisen näköisenä juomaan.

Hän oli tosin ennenkin kuullut jotain puhuttavan Jumalan rukoilemisesta, mutta ei hänelle ollut vielä milloinkaan rukoilemista opetettu. Senpä vuoksi tämäkin äidin kehoitus teki hänessä samallaisen vaikutuksen, kuin joku muukin tavallinen puheenparsi. Ei hän siis tullut sen suhteen uteliaaksikaan, eikä ruvennut kyselemään, miten pitää minun rukoileman.

"Tuossa on nyt vielä sinulle sokeripalanen, mutta muista se, että Jumala ei huoli sellaisista lapsista, jotka varastavat, vaan pudottaa niitten päälle kuumankiven."

Eeva oli jo ainakin sata kertaa kuullut äidiltä tuon kertomuksen pahoista lapsista ja Jumalan kuumastakivestä. Hän oli monasti kysellyt minkälainen se kuumakivi on, mutta kukaan ei ollut tainnut selittää; raskas ja palavan kuuma se vaan on, sitä kaikki vakuuttivat. Omassa mielessään oli hän sitä kuvitellut väliin suureksi, möhkäleiseksi harmaaksi kiveksi, väliin niin kuin myllyn kiven muotoiseksi, mutta enimmiten se muodostui hirmuisen suureksi tiilikiveksi.

Jumalaa ei paljon tullut ajatelluksi, koska siitä niin vähän puhuttiin. Jos siitä joskus kuumankiven ohessa ajatus ja mielikuvitus syntyikin, niin se muodostui kammottavaksi, pelottavaksi olennoksi, joka vihaa kauheasti kaikkia ihmisiä. Usein hän kyllä sitä nimeä mainitsi ajattelemattomasti, kaikellaisissa pikku vastuksissa, mutta silloin ei ollenkaan mieleen johtunut Jumalan olennon ominaisuudet.

Pirunkin ominaisuuksia Eeva tunsi, noin ylimalkaisesti. Tiesi esimerkiksi, että se on hirveän ruma olento, jolla on pitkät sarvet päässä, käsissä pitkät kynnet, toisena jalkana hevosen kavio ja toisena linnun jalka. Sitten oli mielikuvitus vielä luonut sille ruskean karvan päälle ja suuren hiilihangon käteen; ja että se aina hirmuisesti nauraa, kun pahaa tehdään, ja on lähellä, kun kirotaan. Eeva itsekin osasi kirota, sillä hän oli sen, samoin kuin muunkin puhetaitonsa, oppinut kotiväeltä. Kuitenkin varsin harvoin johtui mieleen, kun paholaisen nimeä mainitsi, että se silloin juuri oli aivan likellä Eevaa itseä nauramassa.

Nyt kun hän oli päättänyt mökötöksissä istua, sattui ehdottomasti aina ja aina vaan tulemaan esiin oma rikoksensa ja kuumakivi ja vielä pahahenkikin. Hän tuli niin kauas, ettei voinut enää olla äidiltä kysymättä:

"Äiti, nauraako Jumala koskaan?"

"Lapsi, lapsi, älä puhu sellaisia, sinä pilkkaat sillä Jumalaa. Mitä sinä nyt sellaisia ajattelet?"

Eeva oli jo osaksi omainkin ajatuksiensa masentamana ja tämä äidin vastaus häntä masensi siihen määrään, ettei hän ollenkaan voinut ajatella muuta kuin, että Jumala on aina nyrpeä ja vihainen. Äidillä taas ei ollut aikaa pitempiin selvityksiin ryhtyä eikä hän sitä tarpeelliseksikaan katsonut… Mitä lapsille selvitetään, eivät ne kuitenkaan mitään ymmärrä … kyllä on vastakin aikaa… Parempi vaan että vähän pelkäävät, ajatteli äiti. Hän olikin jo voittanut tarkoituksensa. Eeva pelkäsi, pelkäsi hirmuisesti, silloin kuin vaan Jumala ajatuksiin johtui. Mutta ei hän tahtonut ajatellakaan sitä, sillä silloin tuntui olo niin raskaalta ja tukalalta ettei missään ollut hyvä olla. Parempi siis ettei sellaisia päästä mieleensäkään, ettei tulisi paha olla.

Tästä olikin Eevalle nimenomaan sanottu, nimittäin noita asioita ajattelemasta kielletty, koska hän silloin aina hiljaa ja synkkämielisenä istui. Miksei hän sitten sitä olisi uskonut.

"Älä nyt taas niin pitkältä tuumaile, Eeva, tule äidin kanssa perunamaalle."

Äitiä huoletti lapsen synkkämielisyys. Mutta ei ensinkään tullut mieleen, että olisi varsin tarpeellista selvittää lapselle totuus, nimittäin jumaluuden oikea luonne.

Eeva jo lähtikin mieluisasti äidin kanssa, sillä äskeiset päätökset olivat unohtuneet. Ajatukset olivat joutuneet niin ikävystyttäville aloille; paikallaan olo muuttui yhä rasittavammaksi.

Iltasella olivat päivän tapaukset jo Eevan mielestä kokonaan poistuneet – unohtuneet.

II

Sen mukana kuin ikä kasvoi, ilmestyi Eevallekin tavallisia ihmis-velvollisuuksia.

Eeva oli kuitenkin verrattain vapaana, useihin muihin katsoen, saanut tehdä oman mielensä mukaan aina siihen saakka kun vanhemmat alkoivat ajatella että hänen pitäisi oppia lukemaan. Tämä tapahtui silloin kuin Eeva oli seitsemännellä.

Kun asiaa hänelle ilmoitettiin, s.o., että hänen toden teolla pitäisi ruveta lukemista opettelemaan, oli hän heti valmis. Mutta siitä olikin puhuttu jo vuosia ennen. Nyt oli tarkoitus vain toteuttaa vanha päätös, panemalla tyttö likimpään kyläkouluun.

Ensi päivänä kului aika varsin hyvästi siellä, ja hän tuskin jaksoi odottaa aamua, että olisi uudestaan sinne päässyt. Mutta muutamain päiväin kuluttua, hän eräänä aamuna äidillensä sanoi:

"Äiti, nyt on niin kylmä."

"Entäs sitten?"

"En minä tarkene mennä kouluun."

"No älä nyt, Eeva, ei nyt niin kylmä ole. Äiti sitoo ison villakaulahisen päällesi, niin kyllä tarkenet."

"En minä tarkene … minä luen kotona."

"Kyllä äidin piika menee, äiti tulee saattamaan."

"Minä luen kotona… Ei koulussa opikaan, kun kaikki yhteen suuhun huutavat."

"Eeva on nyt kiltti tyttö ja menee. Älä nyt laiskottele. Sitten kun koulu toiseen kylään muutetaan, saat lukea kotona; ei tarvitse sitten enää kouluun mennä."

"En minä mene, kun koulumestarikin on niin ilkeä…"

Eeva alkoi jo itkua vääntää.

"No johan sinä nyt … et pääse kinkerillekään, jos et lukea taida, eikä pappikaan kirjaa anna … pöydän alle vaan pistää."

"Yy … mutta kun ne ovat niin ilkeitä kaikki siellä koulussa…"

"Jos ovat ilkeitä, niin kyllä äiti sanoo koulumestarille että sen pitää lyödä niitä."

"Mutta kun ei se lyö."

"Kyllä se lyö."

"Eipähän, kun on sekin niin ilkeä."

Loppupäätös tästä väittelystä oli, että äidin täytyi alistua ja Eeva jäi koulusta kotiin siksi päiväksi, kun ilma oli niin kylmä ja koulumestari ja toverit niin ilkeitä.

Mutta tämä ei mennyt ilman kestävämpiä jälkiseurauksia, sillä Eevalle alkoi usein ilmestyä syitä koulusta pois jäämiseen. Aina eivät esiin tuodut syyt tahtoneet sitä vaikuttaa että äiti olisi helpolla myöntynyt kotiin jäämiseen, mutta sitten kun Eeva keksi sen, että äitiin paraiten koski, kun mestaria syytti ja itkien valitti että se syyttömästi lyö ja pisteliäästi puhuu, niin hän käytti hyväksensä tätä keinoa. Lopulta sai hän asiansa sillä niin hyvälle kannalle, että äiti hänen vihdoin otti kokonaan pois koulusta, ennen kuin se loppui.

Tähänkään ei äiti vielä tyytynyt, vaan meni koulumestarille sanomaan "Suomen totuuden" siitä, kuin tämän tulisi itseänsä käyttää ihmisten lapsia kohtaan.

Koulumestari, joka ammattiansa oli jo toimittanut kymmeniä vuosia, pani varsin vähän huomiota Latva-Kuntin emännän puheesen; kehui vaan saaneensa kokea jo useita samallaisia ryntäyksiä. Hymyili vaan; ei käskenyt Eevaa enää tuomaan, eikä kieltänytkään. Laski leikkiä, että on tottunut seuraamaan vanhaa Ruotsin lakia ja havainnut, että kun pajupiiskaa käyttää, niin saa vihdoin laiskimmankin taipumaan.

Emäntää kiukutti, kun Eevaa kovakorvaiseksi sanoi tuo kuraposki mies, – hänen lastansa, – muutama! Ei hän muuta enää voinut mestarille, kun uhata virkaerolla. Mutta kanalja vaan nauraa virnisti siihenkin ja selitti, että kun hän ei ole virkaansa akoilta saanutkaan, niin ei hän sitä niille liioin antamaankaan rupea.

Pois lähteissään emäntä vielä puutaheinää puhui ja asiaan kuulumattomiakin esiin veti mestarin elämäkerrasta. Mutta asia ei sillä autetuksi tullut, ei rahtuakaan, sillä oma sappi yhä vaan helpottamatta täyteläisenä uhkui, ja mestari nauraa kitkutti … ei tuota edes suuttumaan saanut.

Sen erän perästä ei Eevaa oman piirin kouluun pantu.

Lukemisharjoituksia ei enää kuitenkaan sopinut toistaiseksi heittää, siinä periaatteessa olivat sekä isä että äiti yksimielisiä.

Kyllä se kotonakin oppii … antaa lapsen lukea kotona… On sitä aina yhdellä, jos ei toisella, aikaa opastaa ja neuvoa… Paremmin vaan oppii kun koulussa … tuollaisten joukossa, kaikellaisten. Antaa lapsen lukea kotona…

Niin päiviteltiin. Koetettiin. Mutta kaikilla oli kiirettä. Huomattiin pian ettei siitä sentään tulekaan mitään, ei kenelläkään tahtonut olla aikaa opettaa, toisin sanoen, ei olisi kukaan viitsinyt.

Monen harkinnan perästä vietiin tyttö vihdoin toiseen kyläkouluun. Eevallakin oli sinne lähteissä taas hyvä into ja erittäinkin äitiä elähdytti toivo.

Seuraavaksi sunnuntaiksi tuotiin Eeva kotiin ja jokainen koetti kilvan vakuuttaa tytölle, kuinka he surkuttelivat häntä, kun hänen piti kokonaisia viikkoja olla pois kotoa. – Hän kuitenkin oli tietyltä hyvässä hoidossa sukulaisten luona. —

Tuo surkutteleminen kuitenkin, muutamain muiden syiden muassa, vaikutti, että hän pyysi saada maanantaiksikin jäädä kotiin, kun sitte pitäisi taas olla viisi hirmuisen pitkää päivää koulussa, ennen kuin taas tulemaan pääsisi. Tätä isä pani vastaan, mutta äiti oli myöntyväinen… Eihän sitä hennonut vastustaa, kun surku tuli lasta.

Isä tavallisuuden mukaan antoi perään, enemmän huolimattomuuden tähden, kuin periaatteissaan horjuen. Tästä lähin tuli vapaa-maanantai Eevalle totutuksi tavaksi ja väliin liittyi joukkoon tiistaikin.

Tytöllä ei ollut mikään huono pää. Talven kuluessa oppi hän siksi, että kun kinkerillä kävi, niin papilta kaksi-lehtisen kirjan sai ahkeruutensa palkinnoksi. Tuon johdosta kinkeripäivänä vallitsi kotona oikeutettu riemu. Äiti osui muistuttamaan, että pitäisi kiusallakin mennä näyttämään tuota kirjaa tuolle ilkeälle koulumestarille koetteeksi ja kysymään, onko kaikki hänen oppilaansa semmoisia saaneet.

Eevaa tuo kyllä olisi huvittanut, mutta pelotti mestarin pajupiiska ja vähän hävetti, kun oli liiotellen äidille kertonut mestarin pahuudesta ja juonista.

Seuraavina talvina vielä piti kyläkouluissa käydä, mutta säännöttömästi, kuten ennenkin. Se ei kuitenkaan estänyt Eevasta tulemasta jotakuinkin taitavata lukiata.

* * * * *

Sen jälkeen seurasi kansakoulu.

Siellä esiytyi Eevalle aivan uusia koulu-velvollisuuksia, joista tärkeimmät olivat: Suurempi säännöllisyys koulussa ollessa ja kotiluvut.

Uutuuden tähden koulussa hiljaa istuminen ensin muutamina päivinä kävi päisin. Mutta vapauteen tottunut pian kaikkeen tuommoiseen kyllästyy ja väsyy.

Opettaja kaikkia yhteisesti usein muistutti hiljaa olemaan ja kielsi toiselleen tunnilla mitään puhumasta. Vaan kuta tutummiksi tavat ja opettaja tulivat, sitä vähemmän huomattiin panna arvoa kieltoihin ja käskyihin.

Tekihän tyttöin, yhtähyvin kuin poikainkin mieli tunnilla vieruskumppaninsa kanssa sanan vaihtaa ja sillä tuon yksitoikkoisuuden hupaisemmaksi kääntää. Vaan toista mieltä oli opettaja: kireästi nuhteli ja vakavia muistutuksia antoi lasten velvollisuudesta olla hänelle kuuliaiset. Eeva, yhtä hyvin kuin muutkin, käsitti kyllä että opettaja puhui selvää totta. Mutta kun hänkin oli kotonansa saanut luontoonsa kiintyneen vakuutuksen siitä, että käskyillä, jotka lapsia koskivat, ei aina ollut niin järeän todellinen tarkoitus, niin hän pitemmän päälle, kun oloon koulussa enemmän tutustui, alkoi opettajan muistutusten suhteen totutulla tavallaan käyttäytyä.

Kyllä ensi aikoina tuntui tukalalta, kun opettaja kaikkein kuullen hänen nimeänsä mainitsi ja sitten vakavasti sanoi: "Olen monasti sanonut että tunnilla ei saa hiiskua mitään, vaan pitää kuulla mitä sanotaan ja olla toimessa."

Posket veti punaisiksi ja kasvot kääntyivät alaspäin. Sydän pamputti taajemmin ja omatunto puhui väärinteosta.

Täydellinen lohdutus tuli kuitenkin, kun aivan pian kuuli toiselle samaa sanottavan.

Jos sitten jälkimäiselle vielä kiivaammin satuttiin sanomaan, niin teki se kokolailla hyvän vaikutuksen. Jos useammille välillä ehdittiin nuhteita antamaan, ennen kuin Eevaan taas ehdittiin, niin sopi jo nuhtelevaisesti katsoa toisen puoleen ja pitää omaa käytöstään mallikelpoisena.

Tällä tapaa kävi sinä päivänä, kun Eeva ensikerran seisoa sai.

Hän oli, nimittäin, samana päivänä saanut jo kaksi kertaa muistutuksen. Mutta nyt oli opettaja ollut pakoitettu hiukan pöllyttämään erään pojan tukkaa. Kun se kaikki oli säännöllisessä järjestyksessä tapahtunut ja poika saanut vielä käskyn jäädä seisomaan, vallitsi koulussa juhlallinen hiljaisuus.

Esimerkki oli siis vaikuttanut muutamaksi minutiksi. Sillä aikaa opettaja istui pöytänsä luona jotain kirjaa katsellen ja kuohahtanutta luontoansa lauhdutellen.

Tapaus oli niin tärkeästä painosta Eevalle, ettei hän voinut olla ajatuksiaan siitä vieruskumppanilleen ilmoittamatta. Hän teki sen sipisten hiljaa, mutta innokkaasti.

"Latva-Kuntin Eeva, nouse seisomaan!"

Opettaja katsoi vakavasti kohti, ääni oli maltillinen ja tyyni.

Eevan korvissa sohisi ja surisi. Ei kukaan tytöistä ollut tällä lukukaudella vielä seisonut; ainoastaan jotkut pojista. Onneton raukka tuijotti opettajaan… Mahtoikohan todella tuo hirmuinen mies tarkoittaa häntä…?

"Etkö kuule, Eeva, nouse seisomaan!"

Eeva nousi, tuntien koko häpeän painon laskeutuvan pienille hartioilleen. Kaiken sekasotkun seassa, joka nyt aivoissa liiteli, selitti hän sieltä kuitenkin sen pelastuksen häämöttävän toivon, että opettaja, tuo mies, joka silmissä ja ajatuksissa nyt oli paisunut äärettömän mahtavaksi ja voimalliseksi, heti jälleen käskisi istua alas.

Opettaja rupesi kuitenkin rauhallisesti keskeytettyä tuntia jatkamaan.

Hämmästyksestään tointui Eeva vähitellen, vaikka ei juuri entiselleen, niin kauan kuin seisoa piti.

Tämän tunnin opetukset jäivät hänelle erinomaisen elävästi mieleen; varma todistus siitä että pää ei ollut kehno, kun vaan saatiin huomioon ottamaan.

Itku pääsi kuitenkin vasta kotona; siitä syystä kaiketi, että seikka tiettiin siellä jo ennen kuin hän kotiin lähtikään. Miksi mailmassa niin kielitään… Olisi saanut kotiväeltä salassa pysyä…

Koulunkäynti kesti kuitenkin kaksi lukukautta. Oli siellä hyväkin olla silloin, kun sattumalta kotiluvut osasi ulkoa, mutta häpeärangaistuksia sai hän myöskin kokea useasta laadusta, huolimattomuutensa tähden.

Kyllä jo ensi lukukaudella heräsi halu erota pois koulusta, kun tuo säännöllisyys ja lukeminen niin rasittavalta tuntui. Mutta tuota halua ei viitsinyt ilmoille tuoda, kun jo ikää oli siihen määrään, että osasi hämäränlaisesti selvittää että tämä tunne oli sitä sukua, jota laiskuudeksi sanotaan. Tuon eroittamisky'yn, sen verran kuin hänellä sitä oli, oli hän koulussa oppinut. Se oli luonteesen hieman takertunut; kuitenkin sen verran että se tottumuksen seasta pilkisti esiin, niin kuin hyvä hedelmä ohdakkeisessa pellossa.

Eeva ei siis puhunut eroamisestansa mitään ratkaisevaa, ainoastaan toisinaan äidille sinne päin viittaili.

Kun toinen lukukausi meni ja Eeva sai todistuksen koulusta, niin osotti se ylimalkaan hyvin kehnoa edistystä. Sen johdosta pääsi kotona isän ja äidin keskuudessa ensin vallalle se mielipide, että opettaja ei ollut huomannut tytön kykyä … osasihan hän niin hyvästi lukea … taikka oli opettaja ainakin ollut oikullinen ja jostain nurjamielisyydestä pistänyt todistukseen niin alhaiset arvonumerot.

Isä katseli kauan miettiväisenä todistusta ja imeskeli piippuaan. Hän oli luullut tyttönsä muita etevämmäksi koulussa, sen suulaan puhetavan, reippaan ja vakaan käytöksen tähden. Tuo tuostakin hän kysäsi Eevalta, montako numeroa se ja se sai. Eeva ei kehunut tietävänsä, vaikka useita olisi kyllä tiennytkin.

"Laiska olet ollut," sanoi isä vihdoin.

"Vaikka minä olen kyllä koettanut muistuttaa," liittyi äiti.

"Enpä ole ollut laiskempi kuin muutkaan… Toiskan Lissu ja Varvikon Maiju, enjo."2

"Älä änkkää, laiska olet ollut," toisti ukko.

"Olispa saanut kyllä olla ahkerampi, ettei olisi noin huonosti käynyt. Noo, kyllä se on toisinaan koettanutkin, mutta kuinka se lie … eihän se ole huono oppimaankaan," puheli äiti.

"Mitä … laiska, ei mitään muuta."

"Johan se niin on. Pitää paremmin nyt koettaa."

"Olkoonpa nyt koulutettu, mitä on koulutettu, eipä se siitä sen valkoisemmaksi taida tulla… Pääsee hän sitä nyt jo silläkin taidolla mailman läpi, jos pääseekään. Ihmisiä on tullut noista toisistakin, vaikka eivät kansakoulussa päivääkän ole olleet."

"Jopahan sitä nyt jo ruvetaan kotitoimissakin Eevaa kaipaamaan."

"Niin, ja muutenkin… Laiskaksi vaan koulussa oppii, jos muutakin, kun siellä kaiket päivät vaan laiskana jollitellaan."

Eeva kuunteli isän puhetta harmistuneena. Vaikka hän itsekin puolittain kammosi koulua ja sieltä tullessa jo oli ajatellut ettei sinne enää menisi, niin hän kuitenkin huomasi ettei isän puheessa ollut perää, kun hän koulua laiskuuden oppipaikaksi soimasi. Olihan tyttö itse kokenut koulutyön raskaaksi ja että kotona sai helpommalla olla. Paitsi sitä jostain syystä, joka ei hänelle itsellekään selvinnyt, oli hän tottunut koulua kunniassa pitämään ja ajattelemaan että kaikki ihmiset sitä pitävät puolittain yhtä pyhänä kuin kirkkoa. Kun nyt isä tällä tavalla puhui, sai hän yht'äkkiä ikään kuin poistamattoman halun puolustaa sitä laitosta, josta itsellä oli ikäviä, vaan myöskin hupaisia muistoja.

"Se on valhe!" Eeva innostuneena huudahti. Isä ei ollut tottunut tytön julkeata puhetapaa moittimaan. Ja kun hän nyt muuten tahtoi lakata koko asiata ajattelemasta, ei hän puhunut enää mitään. Pani vaan: hm. Tunsi itsensä varsin levolliseksi, eikä enää nimeksikään väittelyn halua itsessään huomannut. Eevakaan ei enää sanonut mitään. Itseksensä sai nyt miettiä ja ajatella koulua ja kaikkia tämän keskustelun johdosta siihen liittyviä asioita. Kummaksensa hän melkein tunsi että hänen teki mieli kouluun ja ajatuksissa harhaili muiden muassa se toivo, että kun huomennakin vielä olis koulua. Kaikki nämät tunteet elävyyksinensä kuitenkin haihtuivat niin pian, kun ei koulusta enää muutkaan mitään puhuneet ja siis näyttivät asian unohtaneen. Sitten ennen vakaantuneet mielipiteet taas anastivat sijansa. Hän iloitsi että koulupäivät olivat selän taakse jääneet. Nyt sopi ruveta toivomaan täysi kasvaneeksi pääsemistä ja niitä erinomaisia etuja, jotka sitä seuraisivat.

III

Paimenenkaan ammatti ei huvita kaikkia lapsena, vaikka sitä täysi kasvaneeksi päästyä niin runolliseksi muistellaan.

Silläkin on varjopuolensa, erittäinkin kylmät, sateiset ja tuuliset syysilmat ovat oikeita kauhistuksia.

On kuitenkin ainakin Etelä-Pohjanmaalla aivan yleisenä tapana, että varakkaimpainkin talojen lapset jo 9 ja 10 vuotisesta saavat karjan paimentamisen yksinomaiseksi huolekseen. Onpa sentään, erittäinkin viime aikoina jo tyttöjen suhteen poikkeuksiakin ruvennut ilmaantumaan, siten että palkataan paimen, vaikka itsellä olisikin tuon ikäinen lapsi.

Tällaista tapaa yleinen mielipide vielä kuitenkin tuomitsee lellittelemiseksi.

Kun Eeva ehti kymmenvuotiaaksi, niin isä sanoi keväällä eräänä päivänä, ettei hän enää aio paimenta ottaa täksi kesäksi, vaan että Eevan nyt yksinään tulee siitä toimesta huolta pitää, ainakin kauniimpana kesäsydämenä.

Eeva riemuitsi tuosta. Kevät oli niin kaunis; tuntui niin hupaiselta saada vapaana viettää kaiket päivät tuolla saloilla ja niityillä toisten paimenten seurassa. Sekin vielä sydäntä ilahutti, että näin tavoin tuli jo luetuksi ikään kuin täysikasvuisten joukkoon, kun sai jotain vakinaista tehtävää. Ja Eeva vakuutti iloiten, että hän kyllä jo kykenee tuohon.

Siitä lähtein kävi varsin pitkäksi odottaa lehmäin ensimäistä ulospääsö-päivää. Äiti yksin epäili, Eevan pienuuteen nähden, eikä suinkaan ilman syyttä. Olihan lapsi liian nuori ja sen lisäksi tottumaton tähän asti vielä minkäänlaisia velvollisuuksia täyttämään…

Eevan into oli erinomainen, ja kesti kokonaista kolme päivää, vaikka äiti alinomaa surkutteli ja koetti ilman aikojaankin hänen intoaan laimentaa, moittien isän tirannimaista käytöstä. Velvollisuuden täyttäminen näinä päivinä supistui kuitenkin varsin vähiin, koska ainoastaan lyhyen matkan päässä haassa tarvitsi lehmiä kuljettaa.

Neljäntenä päivänä tuli sateinen ilma ja Eevaa unetti aamulla niin makeasti. Kun ylös nostettiin, alkoi hän itkeä ja valitti ettei hän nyt saata mennä … kun niin sataakin. Äiti rupesi samoin ajattelemaan ja sitten vielä hiljaa Eevalle korvaan kuiskasi ja käski puoliansa pitämään, jos isä vaan menemään pakottaa.

"No, mitä se Eeva miettii … etkö nouse? Nouse vaan heti lehmiä viemään!" Isä puhui kiivaanlaisesti, sillä hän oli huomannut että tyttöä oli jo pari kertaa ylös nousemaan käsketty.

"Anna lapsen maata, ei se ole vielä mikään lehmäin kuljettaja, eijo … kun näin sataakin," huomautti äiti.

Eeva kuunteli korvat pystössä.

"Aina sinä sen puolesta änkkäät ja uppiniskaisemmaksi vaan sillä tytön saat… Eihän se sokerista ole että sulaa, eikä nyt niin kovin sada, kaikki näkyy olevan tuossa paikassa… Tyttö on jo niin isokin, että kyllä tuon saattaa tehdä."

"Sinulla nyt vasta on armoton sydän… Kymmenen vuotiashan on lapsi vasta, ei se sellainen vielä ole mikään paimen."

"Itseppähän kehui jo paimeneksi kykenevänsä ja tuo toinen tyttö jo yhdeksän vuotiaasta karjan yksin hoiti."

"Mitäs hänestä on, Liisasta, joka on ja silloin jo oli vahvempi kun Eeva… Saa tuo vielä taudin nahkaansa, kun häntä sinne pakotat. Et yhtään rakasta lastasi."

Eeva kuulteli sängyssä kaikkea hyvin tarkkaan ja painoi sydämeensä, "Rakasta," matki isä, "mitähän tuossa loruat, vanha ihminen. Sinä olet sellainen rakastaja, että saat siitä tytöstä vielä sellaisen ett'ei mihinkään pysty, kun häntä niin lellittelet ettet anna mitään yrittää… Kylläpä hänessä on vesaa kun kylään pääsee ja omille teillensä."

"Älä nyt siitä kokopäivää saarnaa, kyllä minä vien itse lehmät!"

"Ja koko kesänkinkö kuletat itse?" Ukkoa nauratti ja mummo oli kovasti luonnossaan.

Eeva nukkui valkoisia unia ja kuunteli, peite pään ylitse vedettynä. Nyt ei hän olisi tahtonut, vaikka mikä olisi ollut, mennä lehmiä viemään. Sillä koska isä sitä tahtoo ja pakolla vaatii tekemään, niin se on niin hirveän ikävää … äitihän sen sanoo ja väitti isälle että Eeva on vielä pieni, hänen täytyy saada olla vapaana, mielensä mukaan.

Todella vei äiti itse lehmät sinä päivänä laitumelle, sillä ei tohtinut käskeä muita, pelosta että sitte taas jokainen rupeaisi Eevan lellittelemisestä "pärmänttäämään".

Pian Eevan lapsellisesta mielestä kuitenkin se jyrkkä vakuutus haihtui, että lehmäin kuljettaminen on kovin ikävää sen pakon tähden. Toisinaan tuntui hyvinkin hupaiselta, niin ettei olisi mistään hinnasta tahtonut kotiin jäädä, vaan ulos laitumelle paloi mieli. Taas toisinaan se näytti hankalammalta, kun ei sentään saanutkaan juosta niin vapaana kaikkialla missä vaan mieli teki, kun piti karjasta huolta pitää.